Tuire Malmstedt - Lumihauta, Metso & Vauramo #2

Jos kuolemalla olisi tunteet, sekin olisi kavahtanut näkyä. Se kulki mitään tuntematta huoneesta toiseen ja pysähtyi pinnasängyn luo. Tutti lojui patjalla kuin olisi pudonnut uneen vaipuneen lapsen suusta. Lapsi näytti nukkuvan. Kuolema valui pieneen ruumiiseen, otti sen mukaansa ja jatkoi sitten toiseen huoneeseen.

Näin hyytävästi ja upeasti alkaa Tuire Malmstedtin Metso & Vauramo -dekkarisarjan toisen osan Lumihaudan prologi. Jyväskyläläisessä kerrostalossa asuvan nelilapsisen Savolaisen perheen isä, äiti ja kolme lasta on surmattu raa’asti. Yksi tyttäristä, pieni Senja, löytyy pyykkikorista veriroiskeita kasvoillaan, mutta vahingoittumattomana. Näky asunnossa on hirvittävä ja se järkyttää kaikkia paikalle hälytettyjä poliiseja, mutta Matilda Metso menee täysin tolaltaan. Hän ryntää ulos, jää sairaslomalle ja pakenee suin päin lapsuuskotiinsa Angeliin.  Kasvatusvanhempiensa Kertun ja Paavon hoivissa Matilda kokee olevansa turvassa, mutta rauha ei sielläkään kauaa kestä.

Hyvin pian käy ilmi, ettei kyse ole ns. tavallisesta perhesurmasta, jossa tekijä on perheen isä tai äiti. Rikospaikan jäljet osoittavat nimittäin selvästi, että asialla on ollut joku ulkopuolinen. Mutta kuka ja miksi? Elmoa ja muuta tiimiä huolettaa Matildan vointi, mutta nainen ei avaa tarkemmin mielensä myllerrystä eikä äkillisen psykoosinomaisen tilansa syitä. Yksi vahvistuksesta on poissa ja Elmo huomaa kaipaavansa terävää, vaikkakin vähäpuheista pariaan.

Matilda ei tiedä paljoakaan biologisesta suvustaan, vain sen että Angelin erämaassa erakkona elelevä Mikko-setä on hänen biologisen isänsä veli. Käydessään setää katsomassa tältä lipsahtaa, että Matildan isällä on / oli lehtolapsi, mutta sitten setä vaikenee kuin muuri - kuten kaikki kylän muutkin vanhukset, jotka saattaisivat tietää asiasta jotain. Matilda näkee painajaisia ja hänen mieleensä tulvii varhaislapsuuden torjuttuja muistoja: äidin laulamat joululaulut, lumilinnaleikit ja sisarukset, mutta isää hän ei muista.

Matildaa kouraisi syvältä, kun hän tunsi sen saman yksinäisyyden, joka lapsena oli kulkenut hänen mukanaan. Hän tunsi sen voimakkaampana kuin vuosikausiin. Se kosketti häntä ja pakotti katsomaan jotain kauan sitten unohdettua. Ei, ei unohdettua, vaan piiloon painettua. 

Takaumat kertovat myyttisestä saamelaisnaisesta nimeltä Ebbá, jonka elämää suurempi rakkaus norjalaiseen Madsiin aiheuttaa tragedian 1970-luvulla. Onneksi Ebbálla on sisko, joka tukee häntä surussa, mutta Ebbá ei saa rauhaa, vaan pakenee mieleltään järkkyneenä erämaahan.  Pohjoiseen kehittyy hänen nimeään kantava kultti, jolla on paljon seuraajia. Ovatko metsästä löytyvät lumilapset ja veriroiskeet kultin riittejä vai pojankoltiaisten tekosia?

Jo ensimmäisessä osassa Lasitarha tuli selväksi, että Matilda Metsoa hiertää joku lapsuuden trauma, mutta tarkemmin sitä ei avattu. Lukija tietää, että hän on kasvanut rakastavien ottovanhempiensa Kertun ja Paavon hoivissa.  Tässä toisessa osassa lukija saa haukkoa henkeään ja kauhistella sitä hirvittävää tragediaa, jonka nainen joutui pienenä kokemaan. Ei ole ihme, että Matildasta kehittyi vaitelias ja autistisen oloinen, valikoivaa mutismia harrastava nuori ja aikuinen. Ihme sen sijaan on, että Matilda on kaiken kokemansa jälkeen järjissään ja vieläpä pätevä poliisin ammatissaan. Nyt hän on kuitenkin järkkynyt niin pahasti, että pelkää, ettei kykene palaamaan poliisin ammattiinsa.

Matilda yrittää pohjoisessa selvittää sukunsa salaisuuksia, Elmo Jyväskylässä hirvittävää perhesurmaa. Matildan toiminta on hyvin epäilyttävää, niinpä epäilykset kohdistuvat myös häneen ja Elmon lojaalius pariaan kohtaan on koetuksella. Jutussa on muutama muukin epäilty ja kerran näyttää jopa siltä, että tapaus on selvitetty, mutta ei sittenkään.

Lumihauta äityy jäätävän hurjaksi loppua kohden ja dekkarin juoni osoittautuu karmivaksi, mutta vallan nerokkaaksi - tosin eihän sitä tietenkään voi spoilaamatta avata. Tuire Malmstedtin kerronnassa on imua ja tyyliä! Itse kiinnitin päähuomion Matildan sukuselvityksiin Angelissa ja siihen, mitä hänen mielessään liikkui. Pidin myös Lapin talvisen luonnon kuvauksista ja sopivasta määrästä saamelaista mystiikkaa ja vanhoja uskomuksia. Dekkarissa nähdään, miten sairas lapsuus rikkoo ihmisen ja miten mielettömiä tekoja rakkaus panee tekemään. Vakuuttava ja vavahduttava taidonnäyte taas Malmstedtilta - kiitos!

Metso & Vauramo:

#1 Lasitarha

Isa Karos:
#1 Pimeä jää
#2 Mykkä taivas
#3 Enkelimetsä

Tuire Malmstedt - Lumihauta
Kansi Tuomo Parikka
Aula & Co  2022
_____________________

Tuire Malmstedt on Pieksämäellä asuva kirjailija ja opettaja, jonka esikoisteos Pimeä jää palkittiin Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -palkinnolla.

Viola Ardone - Lasten juna

Äitini Antonietta ei ole koskaan myynyt minua, 

ei tähän mennessä.

Historialliset tositapahtumat sodanjälkeisestä Italiasta ovat innoittaneet napolilaista Viola Ardonea kirjoittamaan teoksen Lasten juna. Jo ennen sotaa varallisuuserot köyhän etelän ja vauraan pohjoisen välillä olivat suuret, mutta sota köyhdytti etelää lisää; asukkaat elivät armottomassa köyhyydessä ja näkivät nälkää. Kommunistipuolue sai idean osoittaa solidaarisuuttaan Napolin ja lähialueiden köyhille lähettämällä laihoja ja sairaita lapsia vauraampiin oloihin Pohjois-Italiaan. Ensimmäinen lasten juna starttasi tammikuussa 1946 ja operaatio vei kaikkiaan noin 70.000 lasta parempiin oloihin. Jotkut palasivat, jotkut eivät.

Tarinaa kertoo kirkkaalla lapsenäänellään köyhä napolilaispoika Amerigo Speranza (= Toivo), joka tarinan alkaessa on seitsenvuotias. Kotina on yksi huone kapealla ja meluisalla kujalla ja äiti Antonietta yrittää viedä kaksikkoa eteenpäin päivästä toiseen. Amerigon isä on äidin mukaan lähtenyt Amerikkaan ja rakas esikoispoika Luigi on kuollut ennen Amerigon syntymää. Poika viettää päivänsä kaduilla, kulkee paljain jaloin tai toisilta perityissä rikkinäisissä ja hiertävissä kengissä. Amerigo kerää myös lumppuja, jotka annetaan naapuruston Capa ’e fierron myytäviksi. Mies tuo äidille mustan pörssin kahvipaketteja ja hänen vierailujensa ajaksi pojan on lähdettävä ulos. Amerigo unelmoi, että isä palaa Amerikasta rikastuneena ja ajaa Capa ’e fierron pois äidin kimpusta.

Kommunistien junahanke synnyttää vallan hurjia huhuja: he vievät lapset Venäjälle, leikkaavat heiltä kädet, jalat ja kielet tai paistavat heidät isossa uunissa. Amerigoa pelottaa hirveästi, mutta ei auta. Onneksi matkaan lähtee myös paras kaveri Tommassino ja junassa mukana oleva ystävällinen naiskommunisti Maddalena rauhoittaa ja lohduttaa. Perillä Bolognassa Amerigo kokee hylkäämisen ja arvottomuutensa: häntä ei näytä huolivan kukaan ja hänet palautetaan varmasti kelpaamattomana kotiin. Lopulta ilmaantuu sinkku Derna, jolla ei itsellään ole lapsia, mutta lähellä asuvalla Rosa-serkulla on kolme poikaa: Revo, Lucio ja Nario = revolucionario. Benvenutin perheen isä Alcide on pianonvirittäjä ja Amerigo saa häneltä lahjaksi viulun ja kannustusta soittamiseen.

Ensimmäistä kertaa elämässään Amerigo tuntee, että häntä rakastetaan ja että hänestä välitetään, ja ruokaa saa syödä mielin määrin. Poika on osa lämmintä ja turvallista perhettä, mutta tulee kotiinlähdön aika ja paluu Napolin köyhiin oloihin.  Vauraiden kuukausien jälkeen paluu kurjuuteen on shokki. Äiti ja Napoli ovat entisellään, köyhyys ja nälkä ovat entisellään. Kaikki tuntuu sietämättömälle sen jälkeen kun on nähnyt muuta. Tapahtuu jotain hyvin kuohuttavaa ja epäoikeudenmukaista, ja Amerigo tekee valintansa. Tehty päätös ja syyllisyys siitä leimaavat Amerigon koko loppuelämää. Kirjan neljännessä luvussa siirrytään äkisti vuoteen 1994, jolloin menestynyt Amerigo palaa käymään synnyinkaupungissaan Napolissa ja lukija saa tietää, mitä Amerigon elämässä myöhempinä vuosina tapahtui.

Ardone on tavoittanut hyvin vilkkaan ja kaikkea ihmettelevän ja kaiken huomioivan pikkupojan äänen. Poika pälpättää huomioitaan kuin papupata, mutta aikuisena Amerigosta tulee eristäytyvä ja vähäsanainen. Ardone kuvaa riipaisevastii kurjuudessa elävän lapsen osaa: hengissä selviämistä päivästä toiseen, unelmat eivät kanna. Lasten junan lasten kohtaloissa on paljon samaa kuin Suomen sotalasten kohtaloissa. Suomesta lähti noin 80.000 lasta sotaa pakoon, lähinnä Ruotsiin. Wikipedian mukaan noin 15.000 heistä ei palannut ja monella palanneella oli sopeutumisvaikeuksia. Nyt Ukrainasta lähtee satojatuhansia lapsia turvaan muihin maihin, monet ilman läheistä. Voi vain arvata, miten syvät traumat ja identiteettihäiriöt heille tästä jää.

Treni della felicità / Happiness trains, juttu englanniksi.
Kirjasta ovat bloganneet myös Donna Mobilen kirjat & Kirja ja keittiö

Viola Ardone - Lasten juna

Alkuteos Il treno dei bambini 2019

Suomentanut Laura Lahdensuu

Aula & Co 2022

____________________

Tositapahtumiin perustuva Lasten juna on unohtumaton romaani rikkomattomista perhesiteistä, taiteilijuudesta ja itsetuntemuksesta ja perheen merkityksestä ja siitä, mitä ja miten muistamme. Joskus on luovuttava kaikesta, jotta voi löytää itsensä.

Viola Ardone (s. 1974) on napolilainen kirjailija ja opettaja. Lasten juna on hänen läpimurtoteoksensa ja se on käännetty 25 kielelle.

Karina Sainz Borgo - Kolmas maa

Vitsaus ja sade tulivat käsi kädessä niin kuin huonot enteet aina. Kaskaat lakkasivat laulamasta ja taivaalle tiivistyi pölykasvannainen, josta alkoi ryöpytä ruskeita vesipisaroita. Toisin kuin aiemmin kokemamme vastoinkäymiset, tämä repi muistomme ja toiveemme riekaleiksi. // Se tarttui nopeasti ja koetteli uhrejaan sitä ankarammin mitä iäkkäämpiä he olivat. Vanhuksia kuoli kuin kärpäsiä. He eivät kestäneet alkuvaiheen kuumehorkkaa.

Venezuelalaisen, nykyisin Madridissa asuvan, Karina Sainz Borgon toisinkoinen Kolmas maa on apokalyptinen tarina toivottomuudesta ja ihmisistä liikkeessä. Kirjailija ei kerro, mikä maa on kyseessä, mutta kuvauksen perusteella kyseessä voisi olla Venezuelan ja Kolumbian rajaseutu, koska Kolumbian puolella Andit jakaantuvat itäiseen ja läntiseen vuoristoon. Ihmiset pakenevat idästä kuumetta ja muistinmenetystä aiheuttavaa virusta sekä nälkää, huumekauppiaita ja sissejä.

Tarinassa on kaksi naispäähenkilöä: Angustias, joka saapuu syrjäisellä rajaseudulla sijaitsevaan kylään hulluuden partaalla olevan miehensä kanssa, keskosina syntyneet kaksospojat kenkälaatikoissa ja Visitación, joka on perustanut kylään laittoman hautausmaan, jonne kuolleet voi haudata ilmaiseksi. Hautausmaata kutsutaan nimellä Kolmas maa, ja sinne Angustias hautaa lapsensa. Puoliso Salveiro sekoaa ja häipyy viidakkoon sissien riveihin eikä Angustias pysty jättämään vauvojaan, vaan jää hautausmaalle auttamaan Visitaciónia.

Hautasimme avioliittomme lastemme viereen. En tiedä, kummat olivat kuolleempia, kaksoset vai me. Vaatteemmekin painoivat raskaina. En ollut päästänyt missään vaiheessa matkaa laatikoista irti, vain pari kertaa Salveiro oli tarjonnut pientä apua. Aika ja tomu olivat hitsanneet lapset käsiini, yhtä kiinteäksi osaksi minua kuin he olivat olleet kohdussani.

Hautausmaan alueen haluavat itselleen sekä sissit että kylän korruptoituneet virkamiehet. Vuorotellen nämä tuhoavat hautoja ja terrorisoivat asein ja koirin näitä kahta naista. Kylän tilanne on sekasortoinen ja lohduton, silmitöntä väkivaltaa on kaikkialla, ihmishengellä ei ole mitään arvoa. Köyhät nuoret naiset myyvät ensin hiuksensa ja prostituoivat sitten ruumiinsa. Joen tulviessa sadat rajan yli yrittävät hukkuvat laittomilla rajanylityspaikoilla ja heitä kärrätään Kolmanteen maahan.

Vuoristossa uskottiin aaveisiin. Tienreunat olivat täynnä ristejä, Neitsyt Marioita ja pieniä, betonisia, talonmuotoisia lyhtyjä, joiden sisällä paloi kynttilöitä liikenneonnettomuuksissa menehtyneiden muistoksi, hämärässä lyhenevien sydänlankojen kuoro.

Olin suorastaan haltioitunut Sainz Borgon esikoisteoksesta, joten ennakko-odotukseni olivat suuret. Kolmas maa ei kuitenkaan lunastanut odotuksiani ja luin sen väkisin loppuun. Lyhyistä luvuista koostuva dialogipainotteinen teksti ei vetänyt, vaan tuntui väkinäiseltä toimintaseikkailulta. Sivuhenkilökonnia oli paljon ja rakenne tuntui kankealta ja hahmot irrallisilta. Tuntui, että Sainz Borgo latasi tähän kurjuuden potenssiin kymmenen, luodakseen helvetin esikartanon. En yhtään epäile, etteikö tilanne Venezuelassa ja Kolumbiassa olisi kuvatunlainen, mutta kokonaisuudesta puuttui kaikki lumo ja kiehtovuus. 

Sainz Borgon esikoisteos Caracasissa on vielä yö ***** kuvasi sekin kurjuutta ja väkivaltaa, mutta siinä oli kiehtovuutta, joka tästä puuttui. Myös nämä eteläamerikkalaisten kirjailijoiden raadolliset ja hurjat tekstit ovat olleet minusta upeita: argentiinalaisen Mariana Enríquezin Mitä liekit meiltä veivät **** ja kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia ****.

Kirjan ovat lukenet myös Kirjaluotsi & Kirjasähkökäyrä.

 

Karina Sainz Borgo - Kolmas maa

Alkuteos El tercer país 2021

Suomentanut Satu Ekman

Aula & Co 2022

____________________ 

Karina Sainz Borgo syntyi Venezuelassa vuonna 1982. Hän muutti kymmenen vuotta sitten Espanjaan El Nacional -lehden kirjeenvaihtajaksi ja on kirjoittanut sekä kauno- että tietokirjoja. Sainz Borgolta on aiemmin julkaistu suomeksi romaani Caracasissa on vielä yö.

Chi Zijian - Puolikuu

Sade ja lumi ovat olleet näkemässä, kun minusta on tullut vanha, ja myös minä olen nähnyt niiden ikääntyvän. Kesän sateet ovat heikentyneet vuosi vuodelta, eikä lunta enää talvisin ole yhtä paksulti kuin ennen. // En suostu nukkumaan talossa, josta ei näe tähtiä. Olen syntymästäni asti viettänyt yöni tähtien kanssa. Jos heräisin yöllä ja näkisin sysimustan katon, tulisin sokeaksi.

Kiinalaisen Chi Zijianin (s. 1964) kiehtova menestysteos Puolikuu vie niin kauas Suomesta kuin ylipäätään on mahdollista - Kiinan koillisosiin Ison-Hinganin vuoristoon. Romaanissa 90-vuotias nimetön evenkinainen istuu kodassa tulisijansa ääressä ja muistelee pitkää elämäänsä ja heimonsa vaiheita monen sukupolven ajalta. Evenkit olivat poronhoidolla ja metsästyksellä elävä paimentolaiskansa, joita asuu nykyään Wikipedian mukaan noin 30 000 Kiinan puolella ja  35 000 Venäjän puolella. Luonto noilla Kiinan vuorilla oli armotonta ja villieläimet, sudet ja karhut vaarallisia. Runsaslumisina talvina poroja uhkasi nälkäkuolema tai joku leviävä kulkutauti. Noille seuduille eksyi aikoinaan vain harva ulkopuolinen, useimmiten venäläiset kulkukauppiaat, joiden kanssa tehtiin ystävällismielisesti kauppaa.

En tiennyt aiemmin mitään evenkeistä, joten oli kiehtovaa lukea itselle tuntemattoman paimentolaiskansan elämäntavasta, uskomuksista ja riiteistä. Heimolla oli omat jumalansa ja shamanistiset uskomuksensa. Uskottiin, että uusi shamaani ilmaantuu kun entisen kuolemasta on kulunut kolme vuotta. Heimon viimeinen shamaani oli nainen, Nihau, joka puki ylleen shamaanin vaatteet ja pelasti tanssillaan pyydetyn kuolemalta, mutta vastineeksi hän menetti kuolemalle itselleen hyvin rakkaan. Yhteenkään paikkaan ei asetuttu pysyvästi, vaan kodat ja tavarat kasattiin ja lähdettiin liikkeelle, kun monisatapäiset porotokat tarvitsivat uutta laidunta. Elämä karun luonnon ehdoilla oli kovaa, mutta muuten ihmisillä oli samoja ihmissuhdeongelmia kuin kaikkialla. Rakastuttiin ja erottiin, kärsittiin mustasukkaisuudesta ja lapsettomuudesta, sattui onnettomuuksia, menetettiin rakkaita.

Ladislavin syleilyssä olin tuntenut itseni tuulenviriksi, joka pyyhälsi halki vuorilaakson. Nyt Valodjan sylissä olin kala, joka uiskenteli keväisessä virrassa vailla huolia ja murheita. Jos Ladislavia vertaisi suorana seisovaan, jykevään puunrunkoon, oli Valodja lämmin linnunpesä puun oksistossa. Rakastin heitä molempia.

Evenkien tapa elää pysyi muuttumattomana vuosisatojen ajan: he liikkuvat paikasta toiseen porotokkiensa ruuan perässä eikä oikein mikään uhannut heidän elämäntapaansa. Mutta 30-luvulla kaikki alkoi muuttua: Japani perusti Kiinaan Mantsukuon nukkevaltion ja evenkejä pakotettiin Japanin armeijan koulutukseen ja oppaiksi. Kun miehet olivat kuukausien ajan sotilaskoulutuksessa, evenkinaisten oli lapsineen selvittävä yksin.  Zijian sitoo tämän pienen etnisen ryhmän elämän Kiinan kehitykseen ja kommunistien valtaannousuun. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla evenkien alueelle rakennettiin paljon teitä metsätyömaita varten ja kaadettiin paljon puita rakentamisen tarpeisiin. Seurauksena oli riistan ja poroille sopivien maastojen väheneminen. Valtion toimesta evenkeille rakennettiin asuntoja läheisiin kaupunkeihin ja nuoremmat kaupunkilaistuivat mielihyvin, joskin osa tunsi siellä itsensä ulkopuolisiksi. Nyt 90-vuotiaana evenkinainen näkee, että heidän paimentolaiselämänsä ja kulttuurinsa kulkevat vääjäämättä tuhoaan kohti.

Kiinnostavan historian ohella Zijianin tyyli lumoaa. Kieli on tavattoman kaunista ja lyyristä ja etsii ilmaisuja luonnosta. Rakasteleminen on tuulen huminaa ja evenkit elävät metsiä suudellen. Vainajat lähtevät haistelemaan taivaan tuulia. Elämyksellinen ja imussaan pitävä teos, joka toimi erinomaisesti äänikirjana.

Anun ihmeelliset matkat on myös blogannut kirjasta.

Chi Zijian - Puolikuu  
Alkuteos E’ergunahe youan 2005

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2022 

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

____________________ 

Chi Zijian (s. 1964) on palkittu kiinalainen kirjailija, jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille. Hänelle myönnettiin Puolikuusta arvostettu Mao Dun -kirjallisuuspalkinto vuonna 2008. 

Tarinansa kautta evenkinainen piirtää esiin kansansa historian, joka on tiivisti kytköksissä koko Kiinan kehityskulkuun. Kylän luonnonläheinen ja eristäytynyt maailma järkkyy ensi kerran 1930-luvulla, kun Japani perustaa Kiinaan nukkevaltio Mantšukuon ja kylän miehet pakotetaan sotilaskoulutukseen. Se on lähtölaukaus paimentolaisten elämäntapaa ja kulttuuria uhkaavalle kehitykselle, jonka myötä evenkit pakotetaan osaksi modernia yhteiskuntaa.

Fernanda Melchor - Hurrikaanien aika

Joku on murhannut La Conden, takapajuisen meksikolaiskylän noidan, jonka kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle. Köyhyyden ja epätoivon keskellä sinnittelevät kyläläiset ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet turvautumaan La Conden suitsimiin pimeyden voimiin paremman tulevaisuuden toivossa. 

Fernanda Melchor viskaa lukijan La Matasan kylähelvettiin, jossa maatyöläiset, huijarit, gangsterit ja noidat sinnittelevät päivä kerrallaan. Kiivastempoinen romaani on hätkähdyttävä ajankuva Meksikon maaseudun nykytodellisuudesta, jossa taikausko, ikivanhat perinteet ja syvälle iskostuneet uskomukset ja tavat sekoittuvat ja sotkeutuvat nykykulttuuriin.

Hurrikaanien aika on hurja ja hengästyttävä teos. Meksikolaisen Fernanda Melchorin toinen teos vie La Matasan kuvitteelliseen kyläpahaseen, jossa köyhät ihmiset yrittävät selvitä miten taitavat. Tarina alkaa, kun pikkupojat löytävät kylän noidan silvotun ja mätänevän ruumiin joesta. Melchor kerii auki murhaa edeltäviä tapahtumia ja noidan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämää vähä kerrassaan. Kieli ja tapahtumat ovat hyvin brutaaleja. Mieleeni tuli argentiinalainen Mariana Enríquez, jonka novellikokoelmassa Mitä liekit meiltä veivät on samantapainen tyyli - Melchorilla vain potenssiin kymmenen. Romaanin hahmojen kautta Melchor kirjoittaa machismista, pedofiliasta, naisvihasta, laittomista aborteista sekä trans- ja homofobiasta.

Kylän noita La Conde oli transnainen, joka asui suuressa rähjäisessä talossa ja keräsi juhliinsa kylän nuoria miehiä, joille tarjosi seksuaalisia palveluita. Näitä nuoria miehiä olivat mm. homo Luismi, joka asui äitinsä, prostituoituna työskentelevän  Chabelan kanssa ja oli pahasti alkoholi- ja huumekoukussa. Homoudestaan huolimatta Luismi rakasti platonisesti alaikäistä Normaa, jonka isäpuoli oli saattanut raskaaksi. Noidan tekemä abortti epäonnistui pahanpäiväisesti ja Norma joutui sairaalaan, jossa sairaanhoitajat tiukkasivat tytöltä, kuka oli hänet raiskannut. Noidan talossa pyörivät myös Luismin isäpuoli Munro ja nuori Brando, joka pelkää Luismin paljastavan hänen seksuaalisen suuntautumisensa. Miehet uskovat, että noidalla on aarre ja rahaa ja heidän ahneutensa johtaa noidan kuolemaan.

Hänen huutonsa kaikuivat vankilassa, eikä niistä välillä saanut selkoa kun muut vangit huusivat vastaukseksi: Ole jo vittu hiljaa, senkin mitätön paska! Turpa kiinni, helvetin murhaaja. Tuo typerys, helvetin umpihullu, meni ja tappoi oman äitinsä ja väittää sitä vielä paholaisen työksi! Voi pyhä Luoja! Lyökää niin, että se saakelin kapinen koira hiljenee ja kerralla. Brando oli onnistunut kyyristymään sellin kusiseen nurkkaan, käsivarret ristissä mahan päällä ja pylly niin kiinni seinässä kuin mahdollista, jähmettyneenä ainoaan asentoon, jossa hänen sisuskalunsa tuntuivat pysyvän kasassa, jossa ne eivät vaeltaneet irrallaan tai sulloutuneet hänen tyhjään vatsaansa, joka taatusti tulvi verta.

Romaanissa on kahdeksan lukua, joissa päähenkilöt kertovat oman näkemyksensä tapahtumista. La Matosan ihmiset ovat toivottomia, työttömiä ja köyhistä köyhimpiä. Kylässä vallitsee pelon ilmapiiri, vahvemman valta heikompaan ja naisten ja lasten hyväksikäyttö. Meksikon maaseudulla tunnutaan elävän yli sadan vuoden takaista aikaa, uskotaan taikuuteen ja omituisiin rituaaleihin. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja aioin lukea vielä tekstinkin, jossa Melchor ei anna lukijalle hengähdystaukoa, sillä kappalevälejä ei ole eikä aina välimerkkejäkään. Toivotonta ipadilla. Ehkä joskus luen vielä paperikirjan. Brutaaliudestaan ja karuudestaan huolimatta kirja piti imussaan.

Fernanda Melchor - Hurrikaanien aika

Alkuteos Temporada de huracanes 2017

Suomentanut Emmi Ketonen

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Aula & Co 2021

Äänikirjan lukija Meri Nenonen

___________________ 

Meksikolainen Fernanda Melchor (s. 1982) on palkittu toimittaja ja kirjailija. Hurrikaanien aika oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi. Melchor sai idean kirjasta luettuaan Veracruzissa murhatusta naisesta. Murhasta vangittu mies kertoi tappaneensa naisen, koska tämä oli yrittänyt langettaa hänen ylleen kirouksen. 

 Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa

Club de lectura sanoo postauksessaan mm. näin:

El uso común de vocabulario argentino juvenil de a pie de calle, propio de quien anda con mariguana, coca y en el mundo del sexo es perfectamente entendible desde el contexto de la lectura y aunque en ocasiones muy repetitivo lo de chingar, la chingada y su enorme cantidad de significados (muy parecidos a los no jodas y a los joder nuestros) no estorba para llegar hasta un final que resume todo lo leído como si de una crónica periodística se tratara.

Tuire Malmstedt - Lasitarha

Olen ollut hyvin ihastunut Isa Karos -sarjaan, mutta nyt palkittu dekkaristi Tuire Malmstedt on toistaiseksi jättänyt Isan, sillä Lasitarha avaa uuden dekkarisarjan ja esittelee uuden rikostutkijaparin. Kolmevitonen Elmo Vauramo on palannut synnyinkaupunkiinsa Jyväskylään Helsingin rikospoliisin kovien vuosien jälkeen. Mies on entinen rokkari, joka villien bändivuosien jälkeen meni poliisikouluun ja nyt rokkikukosta on enää jäljellä pitkät hiukset. Autistisen oloinen, vaitelias Matilda Metso toi mieleeni Stieg Larssonin Lisbeth Salanderin. Nainen on kasvanut pohjoisessa ottolapsena ja joku hänen menneisyydessään hiertää, mutta tarkemmin asiaa ei sarjan ensimmäisessä osassa avata.

Työparin ensimmäiseksi jutuksi tulee kadonneen Lennin tapaus. Poika katosi leikkipuistosta eikä juttu tunnu edistyvän. Kirkuvat lehtiotsikot palauttavat kuuroutuneen entisen musiikinopettaja Liljan mieleen hänen oman elämänsä tragedian: perheen Henri-poika katosi 25 vuotta sitten ja juttu jäi selvittämättä. Pojan kohtalo vaivaa edelleen Liljaa päivin ja öin, ja hänen on aivan pakko yrittää selvittää Henrin kohtaloa vielä kerran. Avukseen ja viittomakielen tulkikseen hän saa pitkäaikaisen ystävänsä Vivianin. Dekkarin kerronta painottuu Henrin tapaukseen, sillä se tuntuu liittyvän jollain lailla pikku Lennin katoamiseen.

Lukija saa seurata Liljan ja Vivianin tutkimuksia ja myös Vauramon sisäistä painia. Jyväskylän uudella rikostutkijalla on omat syynsä tuntea ahdistusta ja syyllisyyttä, sillä kadonnut Henri oli hänen luokkatoverinsa ja paras kaverinsa. Vauramo oli mukana sillä koulun luontoretkellä, jonka aikana Henri katosi. Tapaus hyllytettiin parin vuoden jälkeen, kun silminnäkijöitä eikä johtolankoja ollut. 

Vivianin kanssa Lilja haastattelee Henrin tunteneita ihmisiä ja tekee vihdoin tuttavuutta naapurissa asuvan iäkkään Jalmarin kanssa.  Mies tuntuu mukavalta ja Lilja viihtyy hänen seurassaan, sillä hän tarvitsee irtiottoa pahasti dementoituneesta miehestään Leosta. Kun Leo on unohtanut viittomatkin, parilla ei ole yhteistä kieltä. Vauramo tutkii Henrin tapauksen vanhoja papereita ja haastattelee retkibussin kuljettajaa, joka löytyykin poliisin arkistosta yhden traagisen onnettomuuden tiimoilta. Hänkö sieppasi Henrin? Malmstedt tarjoaa lukijalle vinkkejä monista mahdollisista epäillyistä, mutta onnistui torpedoimaan ainakin minun päättelyketjuani.

Dekkarijuoni käynnistyy hyvin verkkaisesti, mutta sitten kun traaginen tapahtumavyyhti alkaa keriytyä auki, se tapahtuu vauhdilla ja lukija saa hämmästyä totaalisesti moneen otteeseen. Mikä tai ketkä olivat pikkupoikien katoamisten taustalla - ulkomaalaisen isän lapsenryöstö, kansainvälisten rikollisliigojen adoptiobisnes, lapsikauppa ja pedofiilit? Minusta esimerkiksi pedofiilirinki tuntui todennäköiseltä, sillä selvittämättömiä pikkupoikien katoamistapauksia löytyi lopulta useampi; he olivat kadonneet jäljettömiin aina seitsemän vuoden välein.

Malmstedt kehitti lukijaa mainiosti eksyttävän ja hyvin monimutkaisen, vuosikymmenien taa ulottuvan tapahtumaketjun, jossa traumatisoituneiden ihmisten sairas mieli yllytti heitä julmiin tekoihin. Lisää jännitystä toivat mustina lennähtelevät lepakot ja ilmeisesti jonkun vangitun pikkupojan kaameat kirjeet juonikulun välissä. Vauramo & Metso selvittivät lopulta ensimmäisen juttunsa & kadonneiden poikien kohtalot ja Vauramon oma syyllisyys Henrin katoamisesta hellitti edes hiukan. Juttu oli miehelle sen henkilökohtaisuuden vuoksi uuvuttava, ehkä nyt Vauramolla on enemmän aikaa nuorelle Irinalle, jota hän tohti julistaa rakastavansa - tekstiviestillä!

Bloggaukseni Isa Karos -sarjasta:

#1 Pimeä jää

#2 Mykkä taivas

#3 Enkelimetsä

Tuire Malmstedt - Lasitarha (Metso & Vauramo #1)

Kansi Tuomo Parikka

Aula & Co 2021

Ennakkokappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Tuire Malmstedt (s. 1974) on pieksämäkeläinen kirjailija ja kieltenopettaja.  Tähän mennessä hän on julkaissut kolme teosta Isa Karos -sarjassa. Dekkariseura palkitsi hänen ensimmäisen teoksensa Pimeä jää (2018) vuoden parhaana esikoisdekkarina. Kirjailijan neljäs teos Lasitarha on uuden Metso & Vauramo -sarjan avausosa.

Benedict Wells - Yksinäisyyden jälkeen

Yksinäisyyden jälkeen kuvaa kolmen sisaruksen sijoiltaan järkkyneitä elämiä hauraan, hitaasti kehittyvän rakkaustarinan rinnalla. Romaani välittää ainutlaatuisella herkkyydellä ja kirkkaalla, koskettavalla otteella sen mitä tarkoittaa oman elämänpolun löytäminen – ja kuinka sitä etsiessään voi säilyttää toivon rinnallakulkijan kohtaamisesta.

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin teos Yksinäisyyden jälkeen oli kerrassaan upea ja koskettava teos. Markus Niemi tulkitsi erinomaisesti minäkertoja Julesin tuntoja. Pojan perhe oli aivan tavallinen müncheniläinen perhe, jonka turvalliseen elämään syntyi ensimmäinen särö isän menettäessä työpaikkansa. Pian vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja kolmen orvoksi jääneen lapsen elämä mullistui täysin.

Kirjan minäkertoja Jules on lapsista nuorin, vanhempien kuollessa vasta 11-vuotias; Marty pari vuotta vanhempi ja sisko Liz hänkin vasta varhaisteini. Kaikki kolme päätyvät internaattikouluun eri luokille, minkä johdosta he alkavat etääntyä toisistaan. Reippaasta ja elämäniloisesta Julesista tulee hiljainen ja vetäytyvä. Ainoa koulukaveri, joka saa häneen kontaktin on punatukkainen Alva, joka on myös kokenut elämässään menetyksen.

Jules rakastuu Alvaan, mutta tämä tekee ilkeän tempun ja nuorten tiet eroavat. Seuraa uusia seurusteluyrityksiä, jotka kariutuvat toinen toisensa jälkeen ja sisarusten yhteys katkeaa. Marty uppoaa työntekoon ja menestyy IT-alalla, mutta kaunis Liz on elämänsä kanssa hukassa: lyhyitä suhteita, abortteja ja huumeita. Omaa paikkaansa etsivä Jules yrittää sitä sun tätä, alkaa lopulta kirjoittaa elämästään ja ajattelee Alvaa. Heidän tiensä kohtaavat kolmikymppisinä, jolloin Alva kutsuu Julesin kotiinsa Alpeille vähän niin kuin kirjailijaresidenssiin. Alva asuu syrjäisessä talossa itseään kolmekymmentä vuotta vanhemman miehensä, venäläisen kirjailijan A. N. Romanovin kanssa. Jules asettuu taloksi, kuukaudet kuluvat, Romanovin Alzheimer pahenee eivätkä Alva ja Jules voi vastustaa rakkauttaan. Romanovin kuolema on traaginen ja kuukaudet sitä ennen hyvin jännitteisiä. Vihdoin Jules ja Alva saavat toisensa, perustavat perheen ja saavat kaksoset, tytön ja pojan. Onni on sanoinkuvaamattoman täyttä, mutta sitten julma kohtalo puuttuu taas peliin.

Romaanin rakenne on kerroksellinen. Julesin tarina alkaa välähdyksellä sairaalasta, jossa hän herää koomasta jouduttuaan vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen ja alkaa kerrata mennyttä elämäänsä. Julesin mieleen nousee myös torjuttuja muistoja. Mm. se miten vihainen oli isälleen eikä suostunut sanomaan edes hei tämän lähtiessä viimeisen kerran kotoa. Mikä valtava syyllisyys onkaan painanut pienen pojan sydäntä.

Yksinäisyyden jälkeen on kirkasta ja rauhallista proosaa, jota kuuntelin ilolla, vaikka tapahtumat surullisia olivatkin. Julesin ja Alvan rakkaustarina on kaunis, joskin traaginen. Iloitsin myös siitä, että aikuisina sisarukset löysivät toisensa uudelleen ja sekä Marty että Liz antoivat kaiken tukensa veljensä vaikeassa elämäntilanteessa, tekivät jopa tulevaisuuteen tähtääviä ei niin tavallisia asumisjärjestelyitä.

Kustantaja kertoo, että teos perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin. Wikipediasta luin, että Wells joutui käymään koulunsa sisäoppilaitoksissa vanhempien erottua, joten ainakin elämän täydellinen muuttuminen lapsena ja yksinäisyyden tunteet ovat omakohtaisesti koettuja. Todella upea ja vaikuttava romaani, joka soljui eteenpäin kuulaasti ja rauhallisesti, ja mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Wells ei raskauttanut lukijaa ylenpalttisilla yksityiskohdilla, vaan juoni ja käänteet olivat keskenään hienossa tasapainossa. 

Benedict Wells - Yksinäisyyden jälkeen
Alkuteos Vom Ende Der Einsamkeit 

Suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co 2021
Äänikirjan kertoja Markus Niemi
____________________

Benedict Wells (s. 1984) on sveitsiläis-saksalainen kirjailija, jota pidetään nuoren polven kirjallisena lupauksena. Yksinäisyyden jälkeen on ensimmäinen Wellsiltä suomennettu romaani. Teos on käännetty 37 kielelle, ja sitä on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta. Se voitti ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon, ja kirja on saanut myös muita palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on niin omaelämäkerrallinen, että sitä voi luonnehtia avainromaaniksi.

Paolo Giordano - Jopa taivas on meidän

Jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.

 

Italialaisen Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on todella muhkea teos: kaksikymmentä tuntia kuunneltavaa. Romaanin tapahtumaketju alkaa Apulian Speziale-nimisestä kylästä, jossa torinolainen hyvän perheen tytär Teresa viettää kesiään isoäitinsä talossa. Speziale oli isän synnyinkylä, jossa tytön äiti ei halua käydä, mutta joka on Teresalle kuin toinen koti. Eräänä päivänä talon uima-altaassa pärskyttelevät ja kelluvat viereisen maatalon kolme poikaa, luvatta. He ovat Teresan ikäisiä: maatilan isännän Cesaren biologinen poika Nicola, isännän siskon poika Bern ja orpokodista tullut albiino Tommaso. Pojat tuntuvat aluksi olevan sydänystäviä ja kuin veljiä keskenään, mutta vähitellen heidän keskinäiset kaunansa kuitenkin paljastuvat.

Teresa ja Bern ihastuvat teini-ikäisinä toisiinsa, mutta Bern ei pysty sitoutumaan niin nuorena ja tiet eroavat. Vuosia myöhemmin he kuitenkin lyöttäytyvät taas yhteen ja asuvat avoparina, mutta menevät naimisiinkin - syystä. Bern on kompleksinen persoona ja lukenut paljon. Hän rakastaa lapsia yli kaiken, mutta kuukausien yrittämisen jälkeenkään ei lasta ala kuulua. Oman biologisen lapsen hankkiminen on Bernille pakkomielle ja lopulta turvaudutaan hormonikorvaushoitoihin ja kiovalaisen lapsettomuusklinikan apuun.

Muhkeassa romaanissa on paljon käänteitä. Cesare kasvatti pojat Herran nuhteessa päivittäisellä raamatunluvulla, rukouksilla ja keskusteluilla tammen alla. Kun Cesare joutuu lähtemään maatilaltaan, Teresa, pojat ja heidän tyttöystävänsä valtaavat sen. Eletään kommuunissa ja omavaraistaloudessa maata viljellen, ja Teresa menettää mummonsa perinnön. Jotain hurjaa ja traagista oli tapahtunut poikien nuoruudessa kun Teresa ei ollut kuvioissa. Siihen liittyi albanialaistaustainen tyttö Violalibera. Vasta vuosien jälkeen Teresa saa kuulla, mitä tapahtui alkoholisoituneen Tommason avatessa hänelle poikien kuvottavia hölmöilyjä. Bernistä tulee vuosien myötä luontoaktivisti, joka haluaa suojella ikivanhoja oliivipuita. Erään riehakkaaksi äityneen mielenosoituksen jälkeen Bern joutuu pakenemaan ja päätyy Islantiin, jonne Teresa jäljittää hänet. Heidän kohtaamisensa on kaunis ja traaginen.

Minun tunteeni kirjan suhteen ovat kaksijakoiset, ja tiedostan olevani yksin näiden mietteitteni kanssa, sillä arviot ovat olleet ylistäviä. Sujuvasti kirjoitettu, mutta Giordanon charmi ei purrut nyt minuun. Onhan se muhkea lukuromaani, jossa päähenkilöiden kohtalot ovat traagiset ja kerronta yksityiskohtaista, mutta en ole kovinkaan ihastunut tämäntapaisiin tiiliskiviin, joissa tapahtuu vaikka ja mitä. Jokaisella ihmisellä on kohtalonsa ja romaanin Teresan kohtaloksi koitui Spezialen kylä ja elämänikäinen rakkaus Berniin. Nainen antoi kaikkensa rakkaudelleen, luopui siististä kaupunkielämästä, akateemisesta urastaan ja perinnöstään. Toki onneakin oli. Kirjan loppu oli lohdullinen: elämä jatkuu, uusi alkaa ja Teresan ja Tommason ystävyys on ja pysyy.

Paolo Giordano - Jopa taivas on meidän

Alkuteos Divorare il cielo 2018
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kansi Laura Noponen
Aula & Co 2021
Äänikirjan kertoja Anna Kuusamo
____________________

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä.

Paolo Giordano on kansainvälisesti tunnettu italialainen kirjailija ja teoreettisen fysiikan tohtori. Hän on tullut tunnetuksi muun muassa esikoisromaanistaan Alkulukujen yksinäisyys, joka oli kansainvälinen menestys ja josta tehtiin myös elokuva. 

Lucia Berlin - Kotiinpaluu. Muistoja, kuvia, kirjeitä

Lukeva yleisö tuntee Lucia Berlinin elämäntarinan pääpiirteissään, kirjoittihan hän novelleihinsa välähdyksiä omasta värikkäästä elämästään. Postuumisti julkaistut kolme novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja, Tanssia ruusuilla ja Ilta paratiisissa ovat olleet kansainvälisiä menestyksiä. Omaelämäkerrallinen Kotiinpaluu jäi kesken Berlinin kuollessa vuonna 2004 ja hänen poikansa Jeff viimeisteli sen. Berliniltä on julkaistu vain 76 novellia, joiden kirjoittamisen hän aloitti 24-vuotiaana Lucia Newtonin nimellä ja oma värikäs elämä tarjosi niihin runsaasti aineksia.

Berlinin isä oli kaivosteollisuuden palveluksessa ja perhe muutti usein. Lucia syntyi Alaskassa 1936 ja muutti äitinsä kanssa Texasin El Pasoon isän jouduttua rintamalle. Siellä alkoholisoitunut isoisä hoiti hammaslääkärin praktiikkaansa ja Jeff-eno piti tytölle seuraa. Kaikki haisivat Jack Danielsilta. Sodasta palattuaan isä vei perheen Santiago de Chileen, jossa perhe asui pisimpään ja jossa Berlin varttui nuoreksi naiseksi ylellisissä oloissa. Oli kotiapulaisia ja säihkyviä juhlia, mutta myös alkoholisoitunut äiti. Hänen oli otettava hoitaakseen isän edustuspäivälliset, kun äiti viihtyi makuuhuoneessa viskipullonsa kanssa.

Kirjeessään ystävättärelleen Berlin kertoo suuresta ensirakkaudestaan New Mexicon yliopistossa Albuquerquessa. Hän vietti poikaystävänsä kanssa yöt salaa asuntolan katolla, mutta vanhemmat saivat tietysti tietää. He päättivät lähettää tyttärensä Eurooppaan jäähdyttelemään tunteitaan, mutta tämä solmikin pikaisen avioliiton nimeltä mainitsemattoman kuvanveistäjän kanssa. Mies oli hyvin määräilevä, mikä kuuluu Berlinin kirjeestä. Pari erosi ja seuraava aviomies oli jazzpianisti Race Newton. Mies tuli hyvin erilaisesta, vakaasta kasvuympäristöstä ja oli paljon matkoilla. Kirjeistä kuuluu kuinka yksinäinen Berlin New Yorkin vuosina oli.

Berlin rakastui miehensä ystävään Buddy Berliniin, mutta avioliittoa yritettiin vielä jatkaa. Kunnes tuli ilta, jona Buddy taas soitti ja Berlin löysi itsensä Acapulcosta kahden poikansa kanssa. Lucia ja Buddy olivat onnellisia ja varakkaita, ja lentelivät omalla Cessnallaan. Mutta Buddy osoittautui heroiiniaddiktiksi, eikä Lucia ollut aavistanutkaan. He yrittivät paeta syrjäisiin paikkoihin huumediilereitä, mutta aina ne löysivät tiensä paikalle. Sydäntäsärkevä teksti kertoo, millaista elämä huumeaddiktin kanssa oli. Avioliittoa kesti kymmenkunta vuotta ja parille syntyi kaksi poikaa. Eron jälkeen rikkaus oli muisto vain ja Berlin elätti neljä poikaansa sekalaisilla hanttihommilla.

Kirjassa olevat kirjeet on osoitettu pääosin runoilija Edward Dornin perheelle, johon Lucia oli tutustunut jo aiemmin. Kirjeet ovat hyvin eloisia, yhtä värikkäitä kuin Lucian novellit. Hän kertoo puuhailuistaan poikiensa kanssa Racen ollessa kiertueilla. Rahasta oli tiukkaa ja Lucia ansaitsi valmistamalla pikkulasten ponchoja myyntiin. Kierreltiin upeaa New Yorkia, ihailtiin Hudson-jokea ja eläintarhan eläimiä. Aikuisten kesken tavattiin kirjallisuus- ja musiikkialan ihmisiä. 

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja minusta Karoliina Kudjoi oli loistava valinta lukijaksi. Jäin paitsi kirjassa olevia kuvia, mutta tässä New Yorkerin linkissä niitä on kuin myös pari tekstinäytettä englanniksi. Kotiinpaluu lienee hyvästit Lucia Berlinille, lisää ei varmaankaan ole odotettavissa. Mutta onhan meillä onneksi hänen novellikokoelmansa, joista varmasti löytyy uusilla lukukerroilla aina jotain uutta.

Lucia Berlin, Jeff Berlin - Kotiinpaluu. Muistoja, kuvia, kirjeitä

Alkuteos Welcome Home 2018

Suomentanut Kristiina Drews

Aula & Co 2020

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

_______________

Kirjojen keskellä

Kirjasähkökäyrä

luciaberlin.com

Jeff Berlinin haastattelu marraskuulta 2019 / HS

Lucia Berlinin elämäkerrassa nousevat esiin kuvaukset tapahtumista, jotka ovat tuttuja hänen novelleistaan. Berlinin omaelämäkerralliset katkelmat ovat yhtä häikäiseviä, tunnelmallisia ja aitoja kuin hänen novellinsakin. Kotiinpaluu on kuvaus naiseudesta, vähäosaisuudesta ja taiteilijuudesta 1900-luvun Amerikassa. Berlin paini koko elämänsä ajan häpeän ja ennakkoluulojen kanssa, mutta säilytti uteliaan asenteen maailmaan ja osasi poikkeuksellisella tavalla kuvata teksteissään elämää kauneimmillaan ja kauheimmillaan.

Robert Seethaler - Kokonainen elämä

Itävaltalainen Robert Seethaler (s. 1966) on saksankielisellä kielialueella tunnettu ja monesti palkittu kirjailija. Vasta Kokonainen elämä nosti hänet kansainväliseen maineeseen, ja kirja nousi Saksassa bestselleriksi ja myyntimenestykseksi. Tätä romaania on verrattu John Williamsin Stoneriin, ja toden totta, tyylissä ja päähenkilössä on paljon samaa, paitsi koulutustaso.

Häntä ei oikeastaan pidetty lapsena. Hän oli luojanluoma, jonka tuli tehdä työtä, rukoilla ja paljastaa takamuksensa pähkinäpuuraipalle.

Andreas Egger syntyi noin 1898 ja päätyi äitinsä kuoltua tuberkuloosiin tunteettoman sukulaisensa, herra Kranzstockerin maatilalle. Mies kohteli pientä poikaa kuin huutolaislasta konsanaan. Andreas teki työtä aamusta iltaan, mutta pienikin virhe päättyi raivokkaaseen pieksämiseen, jopa niin, että hänen jalkansa vaurioitui loppuelämäksi. Andreas alistui Kranzstockerin julmuuksiin, kunnes 18-vuotiaana ilmoitti, että nyt se on loppu. Pienestä pojasta oli kasvanut väkivahva, vaitelias mies.

Hän työskenteli kallioilla mielellään. Siellä korkealla ilma oli viileää ja kirkasta, ja toisinaan hän kuuli kotkan ääntelevän kimeästi tai näki varjonsa lipuvan äänettömänä pitkin seinämää. Hän ajatteli usein Marieta. Marien lämmintä, karheaa kättä ja niskan arpea, jonka kaarevan muodon hän yhä uudestaan piirsi mielessään.

Lapsena Egger sai käydä koulua vain muutaman vuoden ja hän elätti itsensä aikuistuttuaan sekalaisilla töillä. Egger rakensi korkealle alppien rinteille pienen, vaatimattoman mökin, jonne vei suuren rakkautensa Marien. Onni ei kauaa kestänyt, sillä lumivyöry vei traagisesti Marien, mökin, aivan kaiken. Egger kärsi ja oli paleltua itsekin yrittäessään kaivaa vaimoaan esiin, mutta ei auttanut kuin hyväksyä menetys ja jatkaa elämää. Hän pani itsensä huimapäisesti vaaroille alttiiksi Bittermann & Söhnen köysiratoja rakentaessaan ja niiden vaijereita huoltaessaan.

Kun toinen maailmansota syttyi, Egger halusi myös isänmaata puolustamaan. Aluksi häntä ei ontuvana huolittu, mutta myöhemmin kun Hitlerin armeijassa oli pulaa miehistä, myös hän kelpasi. Egger lähetettiin Kaukasukselle ja hän päätyi venäläisten vangiksi kahdeksaksi vuodeksi. Palattuaan sotavankeudesta 50-luvulla maailma oli muuttunut. Hiljainen alppikylä oli muuttunut turisteja kuhisevaksi talvilomakeskukseksi ja Eggeristä tuli neuvokkaana miehenä alppiopas.

Kylässä oli nyt sähköt, hiihtohissejä, turvakaiteet lumivyöryjä vastaan, suksivuokraamoita, televisiokin. Egger ihaili televisiosta jumalaisen kaunista Grace Kellyä ja todisti Neil Amstrongin kuukävelyn kesällä 1969 ja monta muuta tekniikan ja kehityksen ihmettä. Itse hän eli vaatimattomasti kyläkoulun takahuoneessa, jonne kuului lasten mekastus. Vanhemmiten hän vähän hassahti ja kyläläiset supattivat selän takana. Kylmän Rouvan Egger kohtasi vasta 79-vuotiaana.

... ja hän näki, kuinka auringon ensimmäisten säteitten myötä vuoret kasvoivat esiin pimeästä, ja vaikka hän oli katsellut tätä upeaa näytelmää jo tuhannesti, juuri tällä kertaa se liikutti häntä erikoisella tavalla. Hän ei pystynyt muistamaan, että olisi koskaan elämässään nähnyt mitään niin kaunista ja yhtä aikaa niin pelottavaa.

Seethalterin kaikkitietävä kertoja juoksuttaa Eggerin karua elämää eleettömästi ja tunteilematta. Egger itsekään ei tunteile eikä voivottele, vaan ottaa tyynesti vastaan elämän tai kohtalon tuomat murheet ja menetykset. Stoneria lukiessa minua ärsytti hänen hiljainen tyytymisensä kaikkeen kohtaamaansa, ja samoin kävi Eggerin elämäntarinan kohdalla. Luulisi, että vastaavaa kokiessaan ihminen vihoittelisi jumalille, taivaille ja kohtalolle - mutta ei Egger. Toisaalta armoton ympäristö, kova lapsuus, Marien menetys ja sota olivat tehneet hänet nöyristä nöyrimmäksi.

Kokonainen elämä oli liikuttava, surullinen ja kaihoisa kirja pienen ihmisen pienestä elämästä. Eggerin elämään sisältyi suuria vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, mutta onneksi hän sai kokea lyhyen kauniin rakkauden Mariensa kanssa.  Mietin sitä, miten kova elinympäristö alppikylä oli 1900-luvun alussa. Luonto ja vuoret olivat satumaisen kauniita, mutta talvisin lumivyöryt olivat tuhoisia. Ehkä Bittermann & Söhnen räjäytykset panivat alulle Marien vieneen vyöryn, joskaan Egger ei työnantajaansa syyttänyt. Sotavuosina yritys siirtyi tuottamaan aseita Hitlerille, mutta aseissa oli vikaa ja herra Bittermann päätti päivänsä oman käden kautta, syyllisenä.

Muutenkin minulle tuli mieleen Memento mori - muista kuolevasi. Egger näki myös piinaajansa herra Kranzstockerin raihnaisena ja lyötynä vanhuksena, joka oli menettänyt molemmat poikansa sodassa. Eggerin ja muiden ihmisten kohtaloiden rinnalla 1900-luku puski höyryllä eteenpäin: alkeellisesta maatalousyhteiskunnasta siirryttiin modernin tekniikan avulla globaaliin talouteen. Kaunista ja eleetöntä proosaa, loistava suomennos ja tyylikäs kansi ❤︎

Hän oli ollut tässä maailmassa jo kauan, hän oli nähnyt miten se muuttui ja tuntui pyörivän vuosi vuodelta vinhemmin, ja hän tunsi olevansa kuin jäänne kauan sitten kadonneelta ajalta, piikikäs rikkaruoho, joka kurkotti kohti aurinkoa niin kauan kuin vain jotenkuten kykeni.

Robert Seethaler - Kokonainen elämä
Alkuteos Ein Ganzes Leben 2014
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2020
Äänikirjan lukija Markus Niemi
_______________

Hemulin kirjahylly

Kirjojen kuisketta

Kulttuuri kukoistaa

Mummo matkalla

Tuijata.Kulttuuripohdintoja

Ottessa Moshfegh - Vuosi horroksessa

Tuttle oli minulle huora, joka syötti minulle tuutilullaa.

Ottessa Moshfeghin teoksen Vuosi horroksessa idea tai juoni on pähkähullu ja absurdi, mutta kirjailija kirjoittaa järjettömän hyvin. Romaanin nimetön minäkertoja on alle kolmekymppinen nainen vuosien 2000/2001 New Yorkissa. Nainen on opiskellut taidehistoriaa ja on töissä eksklusiivisessa taidegalleriassa. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, isä syöpään ja äiti lääke- ja viinahuuruissa. Hän on pitkä, hoikka, nuori ja kaunis kuin Amber Valletta. Hän on myös rikas, siis kaikkea mitä amerikkalaiseen unelmaan tarvitaan, mutta hänen sisimmässään asuu sietämätön kipu. 

Hän ottaa päikkäreitä työajalla gallerian siivouskomerossa ja kertoo esillä olevasta kvasitaiteesta, mm. aasialaisen Ping Xi:n täytettyjen koirien näyttelystä Hau, hau, hau sekä taiteilijan aiemmista ylistetyistä spermaroiskeista.  Potkut saatuaan nainen haluaa vain nukkua horroksessa, sillä hän uskoo unen uudistavan hänet ja että vuoden nukuttuaan hän muuttuisi uudeksi ja tyyneksi. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy kahjo psykiatri Dr. Tuttle, joka suoltaa naiselle tekaistuun unettomuuteen uni- ja psyykenlääkkeitä kissankusenhajuisella vastaanotollaan.

Naisella on lähikaupan egyptiläisten veljesten ohella ainoastaan kaksi ihmiskontaktia. Alistava ja suihinottoja vaativa Trevor, jonka kanssa on-off suhde on kestänyt vuosia. Sitten on Reva, naisystävä jo opiskeluajoilta, joka edustaa täysin vastakkaista maailmaa. Reva on köyhä päähenkilömme mittapuun mukaan. Hän yrittää bulimiansa avulla täyttää amerikkalaiset bmi-ihanteet, käy pakkomielteisesti salilla ja tykkää tequilasta. Hänen vaatteensa ovat merkkivaatteiden piraattikopioita. Minäkertoja sietää Revaa jostain syystä, mutta miettii hänestä ilkeitä eikä osaa tukea Revaa tämän äidin sairastaessa terminaalivaiheen syöpää.

Aurinko nousi idästä ja laski länteen. Se ei muuttunut. 

Minäkertojalla on elämässään oikeastaan vain yksi intohimo: vanhat elokuvat, joita hän katsoo yhä uudestaan ja uudestaan vhs-nauhurillaan. Lempinäyttelijöitä ovat Harrison Ford ja etenkin Whoopi Goldberg. Nainen napsii runsaita ja mielikuvituksellisia pilleriyhdistelmiä ja nukkuu suurimman osan päivää. Kun käyttöön tule Infermitoli-niminen lääke, hän alkaa touhuta uskomattomia juttuja muistikatkoksiensa aikana, myös asunnon ulkopuolella Manhattanilla. Niinpä käyttöön on otettava suunnitelma B. Hän pyytää avukseen halveksimansa taiteilijan Ping Xi:n, joka turvaa naisen pysymisen asunnossa lukitsemalla oven takalukkoon ja tuomalla naiselle ruokaa seuraavien neljän kuukauden aikana. Vastineeksi taiteilija saa käyttää naista mallinaan tämän ollessa tiedottomassa tilassa. Niistä syntyykin näyttely Isopäisiä kuvia kauniista naisesta. 

Moshfegh luo päähenkilöstään etuoikeutetun ja vihaisen nuoren naisen, joka ei ole saanut lapsena rakkautta osakseen. Poikaystävä Trevor ei myöskään osaa rakastaa, vain käyttää hyväkseen. Ainoa joka tuntuu välittävän on ulkokohtainen ja vähän bimbo Reva. En tiedä, mikä kirjan sanoma on. Sekö, että ystävät ovat kallisarvoisia ja että heistä kannattaa välittää niin kauan kuin se on mahdollista? Omituisuudestaan huolimatta kirja piti otteessaan ja Karoliina Kudjoin nopea lukutapa ja viileän ironinen ääni istuivat loistavasti Moshfeghin tekstiin. Kristina Drewsin suomennos tuntui huippuhyvältä ja terävältä ja toi hyvin esiin minäkertojan mustan huumorin ja kylmän sarkasmin. Tosielämässähän tarina olisi aivan karsea. Dr. Tuttlen tapaista psykiatria ei ainakaan Suomesta löydy eikä minäkertojan kaltaisilla lääkemäärillä säilytä hengissä. En mitenkään voi jakaa lääkkeitten tolkuttomaan väärinkäyttöön liittyvää arvomaailmaa, mutta silti voin kiittää Moshfeghin loistavaa tapaa kirjoittaa.

Ottessa Moshfegh - Vuosi horroksessa
Alkuteos My Year of Rest and Relaxation 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2020
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
_______________

Muualla: Lumiomena, Mitä luimme kerran

Armottoman mustan huumorin läpäisemä teos on kertomus vuodesta huurussa, sekaisin mielikuvituksellisesta lääkeyhdistelmästä, jonka pitäisi poistaa vieraantuneisuuden ja itseinhon tunne. 

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka esikoisteos Eileen sai Hemingway-palkinnon ja oli Booker-ehdokkaana. Myös My Year of Rest and Relaxation on ollut valtava menestys kriitikoiden ja lukijoiden keskuudessa.

Jyrki Vainonen - Yön ja päivän tarinoita

Yön ja päivän tarinoita on osuva nimi tälle Jyrki Vainosen mustan surrealistiselle novellikokoelmalle. Vainonen läväyttää näkösälle ihmisluonnon absurdeja ja pimeitä puolia, mutta valoa vain nimeksi - joten enemmän siellä yönpuolella liikuskellaan. Novelleja on täysi tusina ja ne vievät varsin mielikuvituksellisiin sfääreihin: niissä tapahtuu outoja ja yliluonnollsia asioita, joita ei reaalielämässä vastaan tule. Monet tapahtumat tuntuvat karmivilta herkemmästä lukijasta (lue minusta). Vainonen osaa myös hätkähdyttää yllättävillä ja hurjilla käänteillään. Toki myös ihastuttaa upealla kielellään ja kuvailullaan. Minä esimerkiksi kuljin haltioituneena yhden novellihahmon kanssa ihastellen ympärilläni olevia satumaisen upeita jättikukkia. Novelli tuntui joltain sadulta, jos ei siinäkin olisi piillyt tuo tumma pohjavire.

Enää vähään aikaan Milenka ei töihin tullessaan ollut tiennyt, missä hänen työhuoneensa sinä päivänä sijaitsisi. 

Näin kutkuttavasti alkaa novelli Hampaat, jossa nuori Milenka yrittää selvitä painajaismaisesta arjestaan. Hän on menettänyt hampaansa väkivaltaisessa parisuhteessa ja aloittanut työt omituisessa yrityksessä nimeltä Terve suu - ironista eikö totta! Johtajan kanssa nainen kommunikoi ainoastaan sähköpostitse, johtajaa tai muitakaan työntekijöitä ei näy tässä hulppeassa toimistotornissa, jossa kerroksesta toiseen paikkaa vaihtava työhuone tuottaa Milenkalle suunnatonta hämmennystä ja ahdistusta. 

Seuraavien päivien aikana Martin oli huomannut, että silmänruokaa oli tarjolla usein. Nainen tapasi riisuutua ja pukea olohuoneessa eikä näyttänyt kuuluvan niihin, jotka sulkivat verhot, koska ajattelivat jonkun ehkä näkevän. 

Novellin Näkymä kuvio on kuvottavan perverssi: eläkeikäinen, yksin asuva Martin tirkistelee ja vakoilee kaukoputkella vastapäisen talon ikkunasta näkyvää naista. Hän on entinen valokuvaaja ja seksiaddikti; naisseikkailuihin ja juopporeissuihin kariutui avioliittokin ja aikuinen poika elää kosteaa hunsvottielämää isänsä tyyliin. Eräänä päivänä Martinin Narjaksi nimeämä nainen katoaa, ja hänen on lopulta aivan pakko mennä katsomaan, mitä on tapahtunut. Naisen kotiin hän pääsee helposti kerran varastamillaan avaimilla.

Sianpäistä tuli syysmarkkinoiden myyntivaltti sen jälkeen, kun kaupungin sinfoniaorkesterin kapellimestari johti kauden avajaiskonsertin kirkuvan punaiseksi värjätty ja ontoksi koverrettu sianpää. 

Jokainen itseään vähänkään arvossa pitävä kaupunkilainen halusi päähänsä samanlaisen. Sianpäiden menekki oli valtava ja lihakauppuas Leonardo työskenteli myymälässään äärirajoilla, vapaapäiviä pitämättä. Enempää en Päät-novellin kulusta kerro, vain sen että loppu on yllätyksellinen ja makaaberi. Kukaan ei haluaisi talonsa kuntotarkastajaksi Liiseä, sillä hänen käyntinsä jälkeen homeongelma on taattu. Novellissa Kätkö löytyy muutakin karmivaa talon kellarista.

Nämä esimerkit riittänevät novellikokoelman tyylistä. Lisäksi Vainonen nivoo jännittävästi monia novelleja toisiinsa kertoen jo tutun hahmon tarinaa eri näkökulmasta. Itse en oikeastaan ole trillereiden tai kauhutarinoiden ystävä, mutta hänelle joka on, Yön ja päivän tarinoita on varmasti todellinen lukunautinto. Tarinat ja juonet kumpuavat ihmisen pimeästä sisimmästä, mutta teksti loistaa valoa. Luulen, että Halloweenin aikaan itsellenikin tämä novellikokoelma olisi ollut täysi timantti, vaikuttava nyt joulun aikaankin.

Jyrki Vainonen - Yön ja päivän tarinoita
Kansi Perttu Lämsä
Aula & Co 2019
Kirjastosta
______________

Anun ihmeelliset matkat, Hemulin kirjahylly, Reader why did I marry him?

Jyrki Vainonen on kirjailija, suomentaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen esikoiskokoelmansa Tutkimusmatkailija ja muita novelleja (1999) palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, suuren yleisön tietoisuuteen hän nousi viimeistään romaanillaan Mykkä jumala (2003).

Lucia Berlin - Ilta paratiisissa

Kirjallisuus on siitäkin hienoa, että kirjan sivuilla voi matkustaa ilman sanottavaa hiilikuormaa muihin maihin ja kaupunkeihin, kauas maapallon toiselle laidalle. Lucia vei minut novelleissaan Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalle, Pariisiin ja luonnollaan lumoavaan Chileen. Sen takia kuvassa tuoksuvat mimosat, aromo-nimellä Chilessä tunnetut, ja lopusta löytyy myös Youtube-linkki.

Tämän Lucia Berlinin viimeisen novellikokoelman novelli La Barca de la Ilusión (aavelaiva) kertoo paratiisisimaisesta asuinpaikasta. Mielikuvissamme paratiisi merkitsee jotain trooppista, ihanaa ja auvoista paikkaa, mutta Lucian henkilöhahmon Mayan paratiisi on kaikkea muuta. Se on työläs - joskin luonto on satumaista, kasvit ja linnut värikkäitä ja koreita, mutta paratiisiin luikertelee käärme huumediilerin hahmossa. Diileri haluaa kuivilla olleen Buddy Berlinin oloisen hahmon taas koukkuunsa. Huumeaddiktion kuvaus on jäätävää ja todenmukaista, olihan Lucian lähiympäristö lapsesta asti täynnään alkoholi- ja huumeriippuvaisia.

Luulen tuhlanneeni jo kaikki ylistyssanani blogatessani Lucian kahdesta aiemmin ilmestyneestä novellikokoelmasta - Siivoojan käsikirja & Tanssia ruusuilla. Samaan lumoon en nyt päässyt, mutta toki Lucia hieno novellisti on. Minua häiritsi eniten ehkä se, että monissa, etenkin alkupuolen novelleissa, oli tavattoman paljon henkilöitä ja kohellustunnelmaa. Lisäksi alkoholi ja huumeet vyöryivät lohduttomasti ja valtavalla voimalla kokoelman sivuilla. Ehkä niin oli aiemmissakin, mutta nyt en jaksanut innostua, tai sitten lukutilanne ei ollut otollinen.

Pidin eniten loppupuolen rauhallisemmista novelleista, joista yksi suosikkini oli Eksyksissä Louvressa. Siinä yksinäinen nainen jäljittää Proustin merkkipaikkoja Pariisissa ja lähistöllä, ja myös hänen hautaansa Père Lachaisen hautausmaalla. Minulle tuli mieleen oma vuosien takainen matka Pariisiin, jolloin kävin hahmon tavoin Chartresissakin. Meillä oli tuoreen mieheni kanssa aivan järkyttävä riita. Mitä se koski, on painunut muistin hämärään, mutta sentään oma mielentilani ja sää sallivat ruusuikkunan ihailun - novellin hahmon vieraillessa mitään siitä ei nähnyt: sen kauneus liukeni harmauteen ja sateeseen.

Kortteli korttelilta mies (yövartija) messusi tienoon asukkaille, että katuja vartioitiin ja siellä oli turvallista. Hän lauloi yölle, että kuu on täysi. ¡Son las once, luna llena! Kunnes ääni viimein haipui loittonevaan falsettiin: Andado y sereno.

Alkupuolen hurja ja traaginen, nuoren tytön kokemuksista macho-maailmassa kertova novelli Andado, Goottilainen romanssi panee väistämättä pohtimaan, kuinka tarkkaan se kertoo Lucian omaa kokemusta. Myös hän asui nuorena vuosia Chilessä, yläluokkaisten ylellisyyksien keskellä, ja myös hänen oma alkoholisoitunut äitinsä sulkeutui huoneeseensa pullon kanssa ja jätti seurapiirivelvoitteet ja miehensä vastaanottojen emännöimiset nuorelle tyttärelleen. Sitaatti on novellin lopusta ja sen huikea sarkasmi paljastuu sinulle novellin luettuasi.

Varjon puolella kertoo kuolemantapauksesta härkätaisteluareenan katsomossa. Meksikolaiset suhtautuvat niin intohimoisesti härkätaisteluun, ettei sitä edes kuoleman vuoksi voi keskeyttää. Elämän absurdeja käänteitä kuvaa luciamaisen raadollisesti myös novelli Vaimot. Siinä alkoholisoituneet Decca ja Laura muistelevat ryyppäämisensä lomassa kummankin ex miestä, ihanaa Maxia.

Kirjan lopussa on vielä yhteenveto Lucia Berlinin hämmästyttävästä elämästä. Suomalaisen lukijan kannalta novellien kaukaiset tapahtumapaikat olivat mielenkiintoisia: Juárezin köyhyys ja kuhina, El Pason herraskaisuus ja Chilen uskomattoman upeat maisemat ja lumipeitteiset Andit. Kaiken elämänsä hulabaloon keskellä Lucia oli sitkeä nainen, joka kasvatti neljä poikaansa eronneena naisena ja loi viimeisinä vuosinaan, raitistuttuaan, uran suosittuna kirjallisuuden professorina. Hänen tyylissään on ehdottomasti jotain samaa kuin Raymond Carverin tuotannossa: realismia, rajuutta ja karuutta upeasti ilmaistuna - hulvatonta mustaa huumoria myös.

Lucia jatkaa autofiktion ja fiktion rajojen hämärtämistä, sillä vaikka kuinka todentuntuiselta kuulostaa, ikinä ei voi olla varma tapahtuiko näin vai noin. Jopa hänen poikansa väittävät, etteivät tiedä mitä oikeasti tapahtui. Kokoelman novellit kertovat siis usein Lucian omasta värikkäästä elämästä, mutta kirjailija värittää tarinoita uskomattomalla mielikuvituksellaan, sillä:

"Tärkeintä on hyvä tarina. 

Liioittelen paljon ja minulla tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, 

mutta en koskaan varsinaisesti valehtele.”

Lucia Berlin - Ilta paratiisissa
Alkuteos Evening in paradise: More stories 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Minua kiehtoivat Chilessä villiintyneinä kasvavat aromot, ja Lucian kertoessa niiden huumaava tuoksu välittyi minulle asti. Etsiskelin luontovideoita Chilestä, ja paljon niitä löytyykin. Alla olevassa vilahtaa myös kukassa olevia aromo-pensaita.

Aromo es el nombre común con el que se conoce a varias especies de árboles pertenecientes al género Acacia. Se caracterizan por tener flores de color amarillo intenso, pequeñas, dispuestas en cabezuelas o racimos, muy perfumadas. Fue introducido en América durante los primeros años de la colonización española. Se ha naturalizado en el sur de Estados Unidos, desde California hasta Florida; en América Central y en América del Sur hasta Chile y Argentina. 

Lucia Berlin - Tanssia ruusuilla

Message on my tombstone: Breathless.

Hullaannuin lukemattomien muiden tavoin Lucia Berlinin novellikokoelman ykkösosaan Siivoojan käsikirja. Kakkososa Tanssia ruusuilla  on aivan yhtä riemukas, vauhdikas ja nautittava. Tuntuu, että käytin jo kaikki superlatiivini ja kehuni edellisen osan bloggauksessa, mutta yritän sanoa jotain uuttakin. Etsiessäni tietoa Lucian (1936-2004) uskomattomasta elämästä, törmäsin Elizabeth Geogheganin juttuun Smoking with Lucia The Paris Review’ssä (linkki postauksen lopussa). Hän oli Lucian ystävä ja sai kirjailijalta viimeisessä kirjeessä suttuisen viestilapun: Lukekoon hautakivessäni: Hengästynyt. Toki sen voi hengettömäksikin suomentaa. Mutta oi kyllä, huumoria lisähapella elävällä Lucialla riitti, loppuun asti!

Luciaa muovasi vaikea skolioosi, jonka vaatima tuki myöhempinä vuosina aiheutti keuhkovamman. Häntä muovasivat lapsuus alkoholistien ympäröimänä, vihattu äiti ja kateus pikkusiskoon Sallyyn. Lucia hämärtää autofiktion ja fiktion rajoja, sillä vaikka kuinka todentuntuiselta kuulostaa, ikinä ei voi olla varma tapahtuiko näin vai noin. Kokoelman novellit kertovat siis usein Lucian omasta värikkäästä elämästä, mutta kirjailija värittää tarinoita uskomattomalla mielikuvituksellaan, sillä Tärkeintä on hyvä tarina.  

I exaggerate a lot and I get fiction and reality mixed up, 

but I don’t actually ever lie.

Ja hyvistä tarinoista lukija saa taaskin nauttia. Aina välillä palataan Sally-siskon sairasvuoteen äärelle. Siskokset ovat lähentyneet vuosien välirikon jälkeen, ja kun kuolemansairas sisko kutsuu Apúrate! - Tule heti! Lucia luopuu asunnostaan Oaklandissa, laittaa koko oman elämänsä jäähylle ja rientää kuukausiksi siskon luo Meksikoon. Kuolemaa tekevän siskon sairasvuoteella eletään elämää, ehkä epäsovinnaisestikin monen mittapuun mukaan.

Novelleissa piirtyy tavattoman mielenkiintoisena elämä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. El Paso Yhdysvaltojen ja Juárez Meksikon puolella muodostavat kuhisevan miljoonakaupungin.  Rajan yli kulkevat huumekuriirit ja laittomat maahanmuuttajat, aivan kuten nytkin. Sinne tänne ripotellut espanjankieliset sanat ilmentävät nopeasti ja tehokkaasti maantieteellistä sijaintia. Rajalta kertovien novellien keskiössä ovat marginaalissa elävät ihmiset, työtaakan alle uupuvat lääkärit ja heidän paperittomat potilaansa. Kaaosmaisesta sairaanhoitajan työpäivästä ei puutu draamaa, mutta ei myöskään huumoria.

Jo Siivoojan käsikirjassa viehätyin Lucian tavasta yks kaks muuttaa näkökulmaa. Tähän riittää parin sanan yllättävä heitto kesken kerronnan: Olipa kerran äiti. /  Peeveli. /  Kauhu ja säkkipimeä selli. / Minusta on tullut vanha. Yhtäkkiä, de repente. Näillä mainioilla lyhyillä siirtymillään Lucia ilmaisee paljon. Ne ovat tehokkaita ja ällistyttävän yllättäviä ja kääntävät tarinankulun odottamattomaan suuntaan.

The only reason I have lived so long is that I let go of my past.
Shut the door on grief on regret on remorse.

Kokoelman lopussa on lyhyesti kerrottu Lucian elämäntarina ja analysoitu novellien nyansseja suurennuslasilla. Mutta voi myös heittää analyysit sikseen ja antautua Lucian lumoavalle kerronnalle. Minä voin kuvitella Lucian köpöttelemässä vanhoilla päivillään Coloradon Boulderin rauhaisilla kaduilla happisäiliö selässään. Onneksi hän oli armahtanut itseään ja lopettanut elämänsä sotkujen katumisen ja vatvomisen. Kaikki Entä jos -kysymykset olivat viime kädessä turhia. Lucia oli raitistunut jo vuosia sitten, mutta Boulderin viinatarjonnasta riitti silti huumoria revittäväksi.

Olen iloinen, että raitistuin ennen kuin muutin Boulderiin. Tämä on elämäni ensimmäinen asuinpaikka, jossa ei ole viinakauppaa joka kadunkulmassa. (...) Alkoholimyymälöitä on lähinnä kaupungin laitamilla, joten herra armahda, jos olet köyhä puliukko karseassa darrassa ja sataa lunta.

Tanssia ruusuilla on värikäs ja runsas novellikokoelma, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Henkilöt on napattu Lucialle tutusta marginaalista; ja hän totisesti tuntee henkilönsä, sillä marginaalissa hän itsekin pääosin eli. Onni, tai ehkä pikemminkin huumori, löytyy Lucian tarinoissa pienistä jutuista, ja Lucia kirjoittaa ihmisten tragedioista ymmärtävästi ja lämmöllä. Suosikkinovellia on vaikea valita, mutta voisin mainita vaikka nämä: mainio keski-ikäisen Ruthin Romanssi, huippuasianajaja Cohenista kertova Hymyilisit vähän, karmiva huumesalakuljetuksesta kertova Carmen, traaginen, nuoren meksikolaistytön Amalian pienestä poikavauvasta Jesuksesta kertova Mijito sekä aivan hulvaton 502.

Lucia Berlin
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos
_______________

Lucian tahtiin ovat tanssineet myös: 
Kirjaluotsi, Kirjamies, Kirjasähkökäyrä, Reader why did I marry him?

Smoking with Lucia / The Paris Review / by Elizabeth Geoghegan, joka on Roomassa asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Juttu Lucian kanssa tupakalla valittiin The Paris Review’n parhaaksi jutuksi 2015.

”Like most great storytellers, Lucia was a first-rate gossip. But her gossip was never banal. The best of it was always connected to her life. It could be risky, though, to think you’d understood her biography, to believe you knew which son or husband a particular story was about. Much less to conflate the affairs, abortions, and suicides of her stories with what actually happened. She had lived all over the world, spoke several languages, married and divorced three times by age thirty-two. She raised four sons, spent time in the New York jazz scene, hung out with the Beats and Black Mountain poets, packed her children into a private plane to go live in a thatch-roofed hut with a sand floor on the Pacific Coast of Mexico. She moved, albeit not quite seamlessly, between lives, between worlds. Reading everything. Meeting everybody.”