Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Siluettimaisen vastarannan yllä taivas leiskui oranssina, ja merenpinnassa kultahohde ja harmaansini sekoittuivat ihmeellisellä tavalla. Lokkeja lensi äänettömästi maiseman poikki. Jostain reunoilta, miltei kuin kuvan ulkopuolelta, merelle hiipi pimeys.

Matias Riikosen elegantti, esseistinen öisen Helsingin kuvaus Iltavahtimestarin kierrokset on omaelämäkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa. Nyt tiedämme, että Tulenkantaja-palkinnolla palkittu ja Finlandia-ehdokkaana ollut Matara on jatkoa sille. Jo ensimmäisessä osassa tulee esiin se, että Jollaksen metsissä vietetyt kesät ovat olleet Riikosen poikavuosien parasta aikaa eikä niiden muisto ole yhtään himmentynyt. Poikajoukolla oli siellä roomalaisia esikuvia noudatteleva Mataran valtio, jossa taisteltiin armottomasti ja sääntöjä noudattaen vihollisia vastaan.

Kuuntelin Mataraa hiukan alusta ja sen luontokuvauksen tarkkuus ja runsas sanavarasto tekivät vaikutuksen. Ehkä luen teoksen joskus kokonaan. Romaani alkaa tavattoman upeasti tällä tiheällä kappaleella:

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, missä kimalaiset kiersivät kellomaiselta mustikankukalta toiselle, pyyhkäisi varpuja ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, lehdet litistyivät, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, niin kuin aurinko kulki päivän mittaan yli metsän, painui alas varvikkoon, kuolleet lehdet antoivat myöten, ja askel nousi.

Olen asunut Töölössä lähes 15 vuotta, joten Riikosen kierrokset öisessä Helsingissä resonoivat hurmaavasti. Esseistinen pienoisromaani perustuu tarkasti muistivihkoon kirjatuille öisille havainnoille kolmen vuoden ajalta ja eri vuodenaikoina. Riikonen toimi vahtimestarina Topeliusskolanissa Taka-Töölössä ja sieltä hänen öinen reittinsä kulki melko samana Helsingin rantoja pitkin Kaivopuistoon. Yksinäinen yökävelijä tapasi reitillään öisiä kulkijoita, juhlivia nuoria ja juhlapukuisia aikuisia; joku rakennus tai kadunnimi innosti häntä laajempaankin pohdintaan.

Jatkoin Ullanlinnaan ja Eiraan, joita lähestyessä ilma alkaa aina viiletä kuin olisi saavuttamassa olemassaolon reunan. Kesäaikaan vilpoisuus tuntuu kuitenkin vain aavistuksena iholla, ja sillä on lähinnä rauhoittava vaikutus sen muistuttaessa, miten vähän yhtään mikään lopultakaan on olemassa. Autiot kadut ja unenomaiset jugend-linnat lepäävät pimeän meren sylissä.

Öisten katujen tunnelma on unenomainen ja taianomainen. Tuuli ujeltaa, lumisade viiltää kasvojen ihoa ja veneiden köydet kilkattavat. Hietaniemen hautausmaakin on täynnä elämää, vaikka se on elävistä tyhjä. Perseidien meteorisade saa Riikosen pelkäämään maailmanloppua, vaikka näkymä on satumainen. Yhtenä aamuna sankka merisumu piilottaa Lauttasaaren ja Espoon rantaviivan kokonaan näkyvistä. Riikosen esseitä lukiessa minulle tuli mieleen Carlos Ruiz Zafónin myyttinen ja mystinen Barcelona. Löysin samaa tunnelmaa, vaikka Helsinki ei yhtä goottiselta näyttäytynytkään. Iltavahtimestarin kierrokset oli vallan hurmaava pieni teos ja sen kieli kirkasta ja hiottua ❤︎

Mutta kirjat ovat pelkkiä partituureja, jotka lukijan täytyy joka kerta soittaa itse läpi. Aivan kuten tietty reittikin on vain viiva kartalla ennen kuin sen on itse kävellyt.

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2019

____________________

Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kahminut Matias Riikonen (s. 1989) on käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalukion ja opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Aiemmat teokset: Nelisiipinen lokki (2012), Suuri fuuga (2017) ja Kiertorata (2017). 

Iltavahtimestarin kierrokset kirjaa tunnontarkasti ylös kohtaamiset ihmisten, eläinten ja ilmestysten kanssa. Vastaan tulee niin hylättyjä lapsia, kesähämärässä ilakoivia teinejä kuin roskalavalla uivia delfiinejä. Öisten katujen fantasmagoria liikkuu kuvista ja kuvauksesta esseemäiseen kerrontaan. Se vaeltaa samoilla rannoilla Mirkka Rekolan kanssa ja tutkii, mitä yhteistä on J. M. Barriella ja Eläinmuseon namusedällä. Se asettuu häilyvien ja ei-olemassaolevien olentojen puolelle ja muistuttaa, että pilvimaisemat ovat olennainen osa kaupunkikuvaa.