10. huhtikuuta 2019

Markku Paasonen - Suurenmoinen huviretki


Lopussa oli mies, kuoppa ja piski. Kuoppa on savinen ja märkä, kaksikko on nälissään ja kylmissään. Miten he sinne ovat päätyneet, jäi minulle epäselväksi. Ikä on harmaannuttanut molemmat ja koiralta puuttuu toinen takajalka. Miehestä tiedetään, että hän opiskeli Åbo Akademissa teologiaa 1980-luvun lopulla ja toimi Keravalla sähköasentajana, mutta tallusteli myös Thermopylain verisillä tantereilla. Eläytynyt historiaan vai umpihullu? Kirjavinkkien Hannu totesi, että nyt jysähti. Niinhän tuo teki - Paasosen verbosis vei mennessään!

Suurenmoinen huviretki on kirja, josta voi kertoa vain jotain ympäripyöreää. Sen anti on hämmästyttävässä ja häkellyttävässä assosiaatiovyöryssä, ja jokaisen on koettava tuo vyöry itse. Silmiinpistävintä on se, että Paasonen sanoutuu irti totutusta tavasta käyttää välimerkkejä, pisteet ovat pannassa. Kirjan luvut alkavat pienellä alkukirjaimella ja päättyvät yleensä pilkkuun, joskus ajatusviivaan ja harvemmin kaksoispisteeseen tai huutomerkkiin.  Virkkeet eivät ota loppuakseen; koko luvun pituisia virkkeitä jaksottavat pilkut lauseiden välissä. Kun pisteiden suoma hengenvetopaussi uupuu, hengästyyhän siinä. Jostain luin, että koko 250-sivuinen teos olisi yhtä virkettä, mutta minä löysin yhden pisteen keskeltä tekstiä, sivulta kuusikymmentäyksi, mutta se oli varmasti vahinko.

Romaani etenee siis kieli edellä poukkoilevissa assosiaatiotulvissa. Verbosista poteva vanha mies läyryää ja kertoilee koiralleen omaa kokemusta ja historian kertomaa - fakta ja fiktio sekoittuvat hurjaksi vyyhdeksi. Vaikka perinteistä juonta ei ole, Paasosen matkassa oli nautittavaa olla. Teksti soljuu ja virtaa, eikä lukija voi aavistaa minne päädytään seuraavaksi. Tekstiin piiloutuu hauskasti yleisesti tunnettuja sanontoja tai raamatunlauseita, ja lukija voi hämmästellä miten jäykkää suomi oli aikojen alussa.

Arvelen, että nimensä teos on napannut tunnetuilta animaatiohahmoilta, Wallace & Gromitilta. Paasonen rinnastaa elämän suurenmoiseen huviretkeen, joskaan sen loppu ei kaksikkomme kohdalla kovin suurenmoiselta näytä: märässä kuopassa ja nälissään, maailman viimeiset eloonjääneet. Ajoitukseltaan tämä ihmiskunnan tulevaisuudennäkymä jäi minulle hiukan epätarkaksi. 70-luvulla syntynyt mies olisi ikivanha ehkä vuonna 2060. Mies saattaa olla hullu tai sitten nälkä synnyttää hänen aivoissaan hallusinaatioita; luulon että hän on elänyt antiikin Kreikassa ja ties millä historian aikakaudella, läsnä olevana, silminnäkijänä. Miehen jutustelevista vouhkaamisista löytyy kosolti riemastuttavaa huumoria.

On ehkä sarkastista, että tukena suurenmoisen huviretken loppumetreillä ei ole toista ihmistä, vaan eläin - koira. Mutta onko ihminen sen parempi? Eläimiähän tässä ollaan. Minua viehättivät suuresti ne kymmenet nimet, joilla mies jalkapuolta koiraansa puhutteli: oi musta enkelini, ystäväni, toverini, rakas kumppanini, vanha kaalinkerä, oi sieluni turva ja lohtu, kulta pieni, oi suloinen kyynikkoni...

Suurenmoinen huviretki oli elämys isolla E:llä! Absurdi, hulvaton ja hullutteleva - wau! Paasosen teksti on sinänsä kaunista ja normaalia suomea, mutta välimerkkien osalta se on rajoja rikkovaa ja kokeellista. José Saramagon teoksissa olen törmännyt samantyyppiseen pisteettömyyteen ja megalomaanisen pitkiin virkkeisiin, mutta Paasonen vie jutun aivan omalle tasolleen. Suurenmoinen huviretki on minusta aivan huikea teos; ennen kaikkea se on kielen ja hillittömästi poukkoilevien assosiaatioiden juhlaa.

Markku Paasonen - Suurenmoinen huviretki
Ulkoasu Jenni Saari
Kannen kuva Pieter Brueghel vanhempi, Kuoleman riemuvoitto (1562)
Teos 2019
*****
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 25 (minulle uusi kirjailija), 39 (kertoo ihmisen ja eläimen suhteesta)

”Lopulta tuntui siltä, ettei äänessä ollut yksilö vaan että hulluksi tullut historia itse puhui. Tai sitten puhuja oli kieli, ja minä kuuntelin. Teksti sai myös vuotaa ulos kaikista ennalta annetuista lokeroista ja lajityypeistä. // Loppujen lopuksi halusin saada selville, miten voi iloita elämästä ja sanoa maailmalle ’kyllä’, vaikka elämä on niin lyhyt ja niin katoava ja maailma niin monella tavalla kauhea.”- Markku Paasonen

Markku Paasonen (s. 1967) on on julkaissut viisi runokokoelmaa sekä aiemmin romaanin Pienet kalat syövät suuria kaloja (2014). Runoteos Voittokulku toi Paasoselle Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2002, ja Lauluja mereen uponneista kaupungeista oli vuoden 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. 

2 kommenttia:

  1. A great post! I love your blog < 3
    I am following you and invite you to me
    https://milentry-blog.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hi Karoliina, Thanks for visiting! Wishing you all the best.

      Poista

Thank you for your comment ♥ All comments containing an advertising link shall be removed.

Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivulta Yksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.