Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula

Kanada 1970. Nuori nainen kulkee tundralla lapsi kohdussaan, kuuntelee jäätikön jyrinää ja pelkää pahinta. Samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta. 

Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on kuulas ja kaunis rakkaustarina, joka peilaa ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköihin ja valtaväestön sortotoimenpiteitä vähemmistöihin. Lukija saa lukea, miltä tuntuu lapsuus kun on repäisty irti juuriltaan ja mitä traumoja se jättää. Pääsee pakkasen, puhurin ja lumen keskelle arktiselle Baffinin saarelle Kanadaan, jossa jäätikkötutkija Unni tekee työtään. Ja saa seurata Unnin epätoivoista etsintämatkaa Tanskaan nuoren inuiittimiehen Jonin jäljille.

Kolmikymppisen Unnin isä on saamelainen, äiti etelästä. Avioerossa Unni joutuu eroon isästään, joka opetti tyttärelle rakkauden Pohjois-Lappiin ja sen luontoon. Kouluaika etelässä on yhtä pohjoisen ikävää ja erilaisena kiusatuksi tulemista. Unni laskeekin vain kesät, jotka saa viettää isän luona pohjoisessa, ja jossa hänellä on rakas lemmikkiporo Martti. 

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, jossa minut nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän.

Aikuiseksi tultuaan Unni muuttaa takaisin Lappiin ja opiskelee jäätikkötutkijaksi. Baffinin saarella hän mittaa huolestuneena Pennyjäätikön paksuutta ja tutkii jäänalaisia virtoja. Talvet ovat nykyään niin leutoja, että jää sulaa eikä jäätikön massa enää kasva. Railot ovat vaaraksi alueen eläimille ja ihmisille. Vuonna 2002 raju arktinen myrsky pakottaa Unnin ja saarella oleskelevan Jonin eristyksiin tämän vuokraamaan mökkiin. Vähän matkan päässä asuu mies lemmikkinään valkoinen susi. Myrskyn riehuessa ympärillä heidän välilleen syttyy intohimoinen rakkaus, mutta Unnin on palattava kotiin. Vuoden kuluttua Unni on taas Baffinilla Jonia etsimässä, mutta miehestä ei näy jälkeäkään.

Näiden kahden nuoren aikuisen kohtaloissa on paljon samaa ja traagista: molemmat on repäisty juuriltaan eikä kumpikaan osaa äidinkieltään. Kirjassa käsitellään runsaasti Jonin elämää ja Kanadan häpeällistä Sixties Scoop -järjestelmää, joka erotti alkuperäiskansojen lapsia vanhemmistaan ja antoi heidät valkoisille perheille ottolapsiksi. Inuiittivauva Jon viedään viekkaudella nuorelta äidiltään Quebecin synnytyssairaalassa 1970 ja poika päätyy ottovanhempiensa Helenin ja Liamin mukana Tanskaan. Ulkonäöltään erilainen poika on Tanskassa silmätikku ja kiusaamisen kohde. Terävä nuori mies kipuilee geeniperimänsä kanssa ja iglu-kommenttien tulvassa. Kööpenhaminaan muutettuaan hän alkaa juoda. Mitä muuta voisi odottaakaan, sillä alkuperäiskansojen ihmiset on leimattu juopoiksi ja naiset huoriksi. Adoptiohetkellä äiti Helen ei tiennyt Sixties Scoopista, mutta saatuaan faktat tietoonsa, ei pystynyt pitkään aikaan kertomaan pojalleen totuutta.

Pitkään luulin, että aikuisuus on sitä että kuoriutuu ulos lapsuudesta. Että jokin loppuu ja jokin alkaa, sitä luo nahkansa ja tilalle kasvaa uusi. Luulin, että kun ihmisestä tulee iso, lapsuus kutistuu aivan kuten talot kutistuvat horisontissa silloin kun etäisyys kasvaa. Uskoin, että ajalliset etäisyydet toimivat samalla tavalla kuin maantieteelliset. Mutta ei se ole niin.

Meidän suomalaisten ei kannata ollenkaan röyhistellä, sillä samaa saamelaisten sulauttamista valtaväestöön on harjoitettu Suomessakin. Lapin sota tuhosi valtavasti koteja ja pitkien koulumatkojen vuoksi saamelaislapset oleskelivat kaukana kodeistaan koulukodeissa, joissa oma äidinkieli oli kiellettyä, sen käyttö joskus jopa rangaistavaa. Saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Minua alkoi kiinnostaa Kukka Rannan ja Jaana Kannisen tietokirja Vastatuuleen (S&S 2019), sillä myönnän, etten tiedä saamelaisista paljoakaan.

Inkeri Markkula pohjoisen luonnon tutkijana tietää, mistä kirjoittaa. Hän tuntee pohjoisen olot, eläimet ja kasvit ja hänen luontoa kuvaava tekstinsä on lumoavan kaunista, ilmeikästä ja herkkää. Matka arktiselle Baffinin saarelle oli kiehtova ja toi esiin hienosti pohjoisten ihmisten elämää ja pohjoista luontoa. Unni ja Jon tulivat lähelle ja heille toivoo tulevaisuudessa kaikkea hyvää. Menneisyyden häpeällisistä teoista on myös hyvä muistuttaa. Hieno ja koskettava teos.

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula
Otava 2021
___________________

Inkeri Markkula on Turussa asuva kirjailija ja pohjoisen luonnon tutkija. Tutkijan työssään hän on kulkenut pitkin arktista aluetta ja asunut aiemmin Lapissa, Islannissa ja Huippuvuorilla. Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa (2016) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.