Pierre Lemaitre - Tuhon lapset

Tuhon lapset on komea päätösosa Pierre Lemaitren sotien väliseen aikaan sijoittuvalle trilogialle. Näkemiin taivaassa oli loistava mutta brutaali, Tulen varjot huumorilla höystetty koston manifesti. Tämä kolmas osa esittelee taas erilaisen Lemaitren, entistä viihteellisemmän, sillä etenkin kirjan loppuosaan hän sijoittaa kosolti farssimaisia ja humoristisia piirteitä. Mutta Lemaitren tekstiä on nautittavaa lukea, se virtaa ja mielenkiinto pysyy yllä. Monilla kirjan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa, siitä se Lemaitren pisteliäs ironia Ranskan hallitusta ja sodanjohtoa kohtaan syntyy.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten.

Eletään kevättä ja kesää 1940. Monta kuukautta kestäneen valesodan aikana Ranska oli tuudittautunut ruususen luottavaiseen uneen: uskottiin että Maginot-linja oli voittamaton eikä natsiarmeija pystyisi sitä koskaan ylittämään.  Rynnistäessään Belgiaan ja Ranskaan Ardennien yli 10. toukokuuta Hitler löi koko maan ällikällä: sodanjohto meni kaaokseen ja kansa paniikkiin. Pariisilaiset ryntäsivät sekavana pakolaismassana kohti maan eteläosia. Kahdeksan miljoonaa ihmistä pakeni lähestyvää Saksan armeijaa autoilla, jalan ja polkupyörillä mukanaan vain jokunen välttämätön tavara. Tähän eksodukseen liittyy myös tositapahtumiin perustuva tuhatpäisen vankijoukon dramaattinen siirto leiriltä toiselle.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia.

Tähän eksodukseen ja epätoivoiseen ihmismassaan liittyvät tarinan edetessä kirjan keskeiset henkilöt: Louise, Gabriel ja Raoul, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat jännittävästi yhteen. Lemaitre aloittaa teoksensa dramaattisesti: hän näyttää miten Louise juoksee verissään ja ilman rihmankiertämää sekopäisenä Montparnassella. Onko hän prostituoitu, joka piti seuraa hotellissa itsensä ampuneelle vanhalle herralle? Sotakaverit Gabrielin ja Raoulin tapaamme aluksi Maginot-linjalla kun rysähtää.  Gabriel on kunnollinen ja tunnollinen matematiikanopettaja, mutta Raoul täysi roisto ja opportunisti. Sekavassa tilanteessa kaverusten kutistuneen joukko-osaston tehtäväksi jää räjäyttää eräs silta ja yrittää estää tuhansien saksalaisten panssarivaunujen eteneminen.

Louise löytyi huoneesta alastomana, lattialle kyyristyneenä. Kouristuksenomaiset puistatukset ravistelivat hänen kehoaan.

Désiré Migault on kirjan kameleonttimaisin henkilö: nuori, komea ja vakuuttava huijari, jolla sittenkin on sydän kultaa. Säihkyvimmän uransa Désiré tekee puolustusministeriön tähtitiedottajana, joka suoltaa ilmoille perättömiä valeuutisia pitääkseen kansan mielialan rauhallisena ja rohkeana. Hän kääntää pikimustan vitivalkoiseksi, mutta osaa aina ottaa hatkat kun maa alkaa polttaa jalkojen alla. Natsimielisen Radio-Stuttgartin vastapainoksi Désiré kehitti Radio Pariisille Herra Dupontin Kronikan, jossa hän vastaili tekaistuihin kuulijakysymyksiin.

... ilmavoimamme on ylivertainen, panssarivaunumme lyövät tehokkuudellaan saksalaisten tankit, jalkaväkemme rohkeus on ainutlaatuista... Niin monet kumoamattomat tekijät vahvistavat tämän riemastuttavan tosiasian: taistelu on päättyvä Ranskan voittoon.

Lemaitre on pienen ihmisen asialla ja kohtelee hahmojaan lämmöllä. Louise on orpo, yksinäinen ja onneton nainen, jolla on pakkomielle tulla äidiksi. Lasta ei vaan ole kuulunut. Naiselle selviää vasta nyt aikuisena, miksi äiti Jeanne oli itseensä käpertynyt, poissaoleva ja masentunut. Myös Raoulille selviää koko hänen karmean ja traumaattisen lapsuutensa taustalle kätkeytyvät syyt. Lemaitre kuvaa hienosti kaiken kestäviä ystävyyssuhteita ja dramaattisia rakkaustarinoita. Kirjan lopussa kirjailija kertoo mitä hahmoille myöhemmässä elämässä tapahtui.

Tuhon lapset on tarinankerronnan nautittavaa juhlaa - viihteellisyydestään huolimatta - enkä halua spoilata juonipaljastuksilla lukunautintoasi. Kirja ilmestyi ranskaksi vasta tammikuussa 2020 enkä löytänyt yhtään kirjailijahaastattelua englanniksi. Espanjaksi kirja on käännetty nimellä El espejo de nuestras penas - Kärsimystemme peili ja löysinkin muutaman haastattelun. Niissä Lemaitre sanoi mm. että tänään elämme globaalissa valheiden verkossa. Kirjassa valtio maksaa Désirélle siitä että tämä valehtelee. Trumpin aikakaudella presidentin asema on antanut oikeuden valehdella miten tahansa; hänen maahanmuuttaja- ja pakolaispuheensa ovat tästä yksi esimerkki.

Lemaitre sanoi myös, ettei hän enää aio kirjoittaa dekkareita, koska kokee antaneensa sille genrelle jo kaikkensa. Camille Verhoeven on päästetty eläkkeelle, piste. Tällä hetkellä kirjailijalla on työn alla trilogiaksi kaavailtu sukusaaga. Sitä odotellessa.

Pierre Lemaitre - Tuhon lapset
Alkuteos Miroir de nos peines 2020
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2020
Kirjastosta
_______________

Leena Lumi   /   Mummo matkalla

Pari haastattelua espanjankielisen käännöksen El espejo de nuestras penas tiimoilta: Vanguardia & El Mundo.

Olen lukenut Lemaitren kaikki suomennetut teokset ja ne löytyvät tästä linkistä.

Pierre Lemaitre (s. 1951) toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistään kirjallisuudenopettajana ja käsikirjoittajana, psykologinakin. Hän julkaisi ensikoisromaaninsa Irène vasta 56-vuotiaana. Näkemiin taivaassa palkittiin vuoden 2013 Goncourt-palkinnolla. Vuonna 2017 Suomen Dekkariseura myönsi hänelle Vuoden johtolankapalkinnon.