22. marraskuuta 2020

Anne Vuori-Kemilä - Mustaa jäätä


Anne Vuori-Kemilän (s. 1958) realistinen ja juonivetoinen romaani Mustaa jäätä on yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Somessa on ihmetelty kovasti Helsingin Sanomien Antti Majanderin eilistä ns. kritiikkiä. Kirja on ollut lukulistallani jo kauan, mutta vasta nyt siitä ilmestyi äänikirjaversio. "Suvaitsemattomuuden ja kasvun kuvauksessa ollaan alituiseen syvän liikutuksen äärellä”, sanoo Majander. En ymmärrä tätä heittoa, enkä oikeastaan muutakaan hänen jutustaan. Yksikään kirjailija tai kirja ei ansaitse tällaista asiatonta tylytystä.

Romaani alkaa alkutilanteella: nuori kirjailijanalku Antti saapuu kutsuttuna vieraana syntymäpäiville, mutta löytää päivänsankarin ja hänen kumppaninsa kuolleina asunnosta. Vuori-Kemilä kertoo, miten ja miksi tähän on tultu. Tarina alkaa jossain 60-luvun alkupuolella ja jatkuu 70-80-luvuille. Ollaan pohjoisessa, lestadiolaisuuden ja herännäisyyden ydinalueilla.

Vahvin henkilökuva piirtyy Gulffista eli Ritvasta. Hän on kasvanut papin tyttärenä Lapissa, ollut aina enempi poikamainen kuin tyttömäinen. Gulffi on roteva, iso ja rempseä nainen, joka ratkoo ongelmia fyysisellä voimallaan. Hän on kehittänyt tiukan panssarin, on ollut pakko noitten vuosikymmenten ahtaasti katsovissa yhteisöissä. Mutta hän rakastuu Elffiin eli Siiriin koko sydämensä voimalla ja suojelee valittuaan kyseenalaisinkin keinoin. 

Elffi eli Siiri on ympäristön silmätikku jo kauan ennen kuin hän kohtaa Gulffin. Elffillä on epilepsia, hän sätkii, päätyy välillä piiriin, on maho, laiska ja saamaton. Kahdeksan aviovuoden jälkeen syntyy Toivo, josta hän joutuu vuosikausiksi eroon. Elffi tuntuu aluksi hauraalta ja hennolta kuin keiju, mutta tarinan edetessä hänen henkiset voimansa kasvavat, vaikka keho rapistuu. Gulffi on hoitanut hänen psyykensä irti aviomiehen tölväisyistä, mutta hän ei enää halua alistua Gulffinkaan johdattelemaksi, vaan haluaa tehdä omat ratkaisunsa. 

Minusta Vuori-Kemilä luo realistisen ja todentuntuisen kuvan Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista 60-80-luvuilta. Oltiin kapeakatseisia ja suvaitsemattomia, tiukan uskonnollisuuden puristuksessa; erilaisuutta pelättiin, homous ja lesbous olivat saatanasta. Tarinan taustalla kulkee välähdyksiä tuon ajan yhteiskunnasta tehdaspaikkakunnilta: oli vastakkainasettelua kommunistit vs kapitalistit, luettiin Tiedonantajaa, mutta Mosse tai Lada eivät kelvanneet. Kirjailijan ilmaisu on tarkkaa ja yksityiskohtaista, vahvaa ja suoraa ilman kuvailuja tai koristeita.  Pidin siitä, että tarina aukeni vähitellen ja tarjosi yllätyksiä loppuun asti. Romaanissa ei ole mitään ylitunteellista, mutta toki vahva ja tunteisiin vetoava rakkaustarina. Gulffin rakkaus tuntuisi tänä päivänä ylisuojelevalta ja vankilalta, mutta silloisissa oloissa ja asenneilmapiirissä se oli ymmärrettävää. Realistinen ja kerronnaltaan napakasti etenevä romaani tavallisten ihmisten kohtaloista.

Anne Vuori-Kemilä - Mustaa jäätä
Kansi Laura Noponen
Karisto 2020
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen
________________

Silloin kun kaikki oli vielä toisin, Gulffi heitteli humalaisia pillunvonkaajia paritalon yläkerran ikkunasta Siirin kimpusta ja pihan pojankoltiaiset tuijottivat suu auki. Paljon myöhemmin Gulffi istui ruumisauton ratissa, pikkupojista oli kasvanut aikamiehiä ja Siiristä tullut entistä hauraampi. Kunnes yksi noista entisistä pihan räkänokista löysi kerrostalon makuuhuoneesta kaksi epämääräistä hahmoa, raskastekoisempi lyyhistyneenä nojatuoliin, hennompi sikiöasennossa sängyllä päiväpeiton päällä. 

Somen satoa. Erään kirjabloggarikollegan kommentti hänen luvallaan:
"Epäammattimainen, kirjan itsensä sivuuttava mutu-kritiikki. Ei kriitikon tarvitse kirjasta pitää, mutta arvioida voi monin tavoin muutenkin. Jutussa käsiteltiin palkintoraatia, mikä olisi ollut ihan toisen jutun paikka ja aika, ei liittämällä yhteen kirjaa ja kirjailijaa. Syiksi on somessa arveltu mm. setä-asennetta (tytöt kirjoittaa tunteella), paniikkia siitä, ettei HS älynnyt tehdä arviota ajoissa, känkkäränkkäpäivää tai raadin väärää makua kriitikon omaan verrattuna. Itse veikkaisin oman tärkeyden korostuksen tarvetta suomalaisen kirjallisuuden arvioinnissa. Hyvää on se, että tosi moni tämän jälkeen on sanonut lukevansa kirjan uteliaisuudesta tai vastalauseeksi tökeröintiin.” 

6 kommenttia:

  1. Tykkään kirjailijan tyylistä.
    Onneksi postauksessasi ei ollut lopun juonipaljastusta. Kuuntelen tätä juuri parhaillaan villatakkia neuloessa. Olen päässyt Timon rippijuhliin saakka. Yleensä en saa äänikirjoista otetta, mutta tässä on imua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopi hienosti äänikirjaksi. Pidin Gulffin persoonasta: hän oli elävä ja pystyin näkemään hänet silmilläni!

      Poista
  2. Viisas, lämmin ja koskettava kirja. Ovatkohan HS:n kriitikot liian kaukana ns. tavallisen kansan elämästä ja historiasta, jos tämä tuntuu niin vieraalta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli tämä kuuntelun alla kun Majander pudotti pomminsa. En voi ymmärtää, alhaista kaikin puolin - erityisesti kirjailijaa ja Karistoa kohtaan.

      Poista
  3. Kuulostaa hyvältä. Varauslistalle meni.
    Luen harvoin kirjojen arvosteluja lehdistä, sillä yleensä oma lukukokemus on ihan erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on hyvää ja realistista henkilökuvausta & pohjanmaalainen / pohjoisen miljöö tuntuu todelta.

      Poista

Kiitos kommentistasi - Thank you for your comment ♥ Poistan kaikki jonkun mainoslinkin sisältävät kommentit. All comments containing an advertising link shall be removed.

Kirja vieköön! ei pidä lukijarekisteriä eikä kerää minkäänlaisia lukijatietoja. Blogger-blogina Kirja vieköön! noudattaa Googlen yksityisyydensuojakäytäntöä. Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivulta Yksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.