Salaisuuden kantaja on muhkea yli 600-sivuinen yksityiskohtainen lukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat kolmeen aikatasoon: vuosiin 2011, 1961 ja 1941.
2011
Dorothy Nicholsonin aika on vähissä, hän täyttää pian 90 vuotta. Hänellä on ollut onnellinen perhe-elämä, 4 tytärtä, yksi poika ja liuta lastenlapsia. Laurel on tyttäristä menestynein, kuuluisa Oscar-palkittu näyttelijätär. Syntymäpäiväjuhlien järjestelyjen yhteydessä äidin kirjan välistä löytyy valokuva sota-ajalta. Kuvassa hymyilevät äiti ja salaperäinen Vivien. Tyttäret huomaavat, etteivät tiedä äitinsä elämästä yhtään mitään ennen heidän syntymäänsä, ja Laurel on se joka päättää selvittää äidin menneisyyden.
1961
Ja niin hän aloitti alusta: tyttö istui puuhun rakennetussa majassa kesäisenä päivänä vuonna 1961, pihalle tuli vieras mies. Pikkuinen poika oli äitinsä sylissä. (...) Mies tuli vaivihkaa portista talon sivulta, ja koira tiesi ennen kaikkia muita, että pimeys lähestyi. Koiran haukku varoitti äitiä, joka kääntyi ja näki miehen ja säikähti, ja puuhun rakennetussa majassa istuva tyttö näki sen kaiken.
1961
Ja niin hän aloitti alusta: tyttö istui puuhun rakennetussa majassa kesäisenä päivänä vuonna 1961, pihalle tuli vieras mies. Pikkuinen poika oli äitinsä sylissä. (...) Mies tuli vaivihkaa portista talon sivulta, ja koira tiesi ennen kaikkia muita, että pimeys lähestyi. Koiran haukku varoitti äitiä, joka kääntyi ja näki miehen ja säikähti, ja puuhun rakennetussa majassa istuva tyttö näki sen kaiken.
66-vuotias Laurel on kantanut tätä silminnäkijän taakkaa ja traumaa koko ikänsä. Hän näki piilopaikastaan kuinka äiti surmasi kakkuveitsellä Henry Jenkins nimisen miehen. Seurasi poliisitutkinta, joka hyllytettiin Laurelin todistuksen ansiosta. Ja sitten tapaus vaiettiin perheessä, siitä ei ikinä puhuttu. Salaisuutta kantoivat vain Laurel, isä Stephen ja äiti.
1941
Lontoo palaa, Hitlerin V-kakkoset kylvävät tuhoa ja kuolemaa. Raunioiden ja sodan epävarmuuden keskellä kolmen jo eri tavoin valmiiksi traumatisoituneen nuoren ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
1941
Lontoo palaa, Hitlerin V-kakkoset kylvävät tuhoa ja kuolemaa. Raunioiden ja sodan epävarmuuden keskellä kolmen jo eri tavoin valmiiksi traumatisoituneen nuoren ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
Sodan aikana kaikki oli niin toisin. Kaikki sanoivat ja tekivät aina kaikenlaista, mitä eivät olisi muuten sanoneet tai tehneet. Ikinä ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi tullessaan eikä heräisikö edes näkemään sitä. Epävarmuus jotenkin haihdutti tunnonvaivat. (...) Ajattelin, että kaikki se vouhotus kostosta oli pelkkää tyhjää puhetta. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän oli saattanut olla enemmän vakavissaan kuin olin luullut.
Dorothy eli Dolly
Omapäinen ja hyvällä mielikuvituksella varustettu Dolly karkasi juuri ennen sodan puhkeamista yksinkertaisten vanhempiensa ja pikkuveljensä luota Lontoon humuun. Kotikaupunkiin Coventryyn osui pommi, joka surmasi koko sinne jääneen perheen. Köyhä ja orpo Dolly pääsi varakkaan rouvan seuraneidiksi ja tutustui naisten vapaaehtoistoiminnassa rikkaaseen Vivieniin. Dolly halusi kovin kiihkeästi päästä parempiin seurapiireihin, ylittää sen ajan yhteiskunnan tiukat luokkarajat. Dollyn kiihkeät kuvitelmat ja manipuloivat keinot ylittivät monesti normaalin rajat, mutta hän selitti itselleen mustan valkoiseksi.
Jimmy
Ihana kultainen ja komea Jimmy - Dollyyn päättömästi rakastunut köyhä coventrylaispoika, joka halusi säästää rahaa voidakseen naida Dollyn. Jimmy toimi pommitusten kauhuja ikuistavana lehtikuvaajana. Äidin hylkäämä, sairaasta ja todellisuudentajun kadottaneesta isästään hellästi huolta pitävä Jimmy teki kaiken mitä manipuloiva Dolly tahtoi. Suostui myös tämän kostosuunnitelmaan.
Vivien
Vanhempansa ja kolme sisarustaan traagisessa onnettomuudessa menettänyt australialaissyntyinen rikas perijätär, joka varttui tunnekylmän enonsa luona Englannissa. Kauhea syyllisyys perheen tragediasta sai Vivienin janoamaan rangaistuksia ja alistumaan huonoon kohteluun. Avioliitto häntä itseään 20 vuotta vanhemman kuuluisan kirjailijan Henry Jenkinsin kanssa oli perhehelvetti.
Näiden päähenkilöidensä ympärille Morton kutoo melkoisen kudelman. Hän luovii herkällä vaistolla menetysten traumatisoimien hahmojensa motiiveissa ja mielenmaisemissa. Lukijan verkkokalvoille piirtyvät pommien lieskat, savu kirvelee silmiä ja tärykalvot ovat räjähtää. Tarinassa pääpaino on kuitenkin juonessa, henkilöiden kohtaloissa ja heidän mutkikkaissa keskinäisissä suhteissaan.
En ole tiiliskivien ystävä. Lisäksi minusta Morton oli tuskastuttavan yksityiskohtainen kerronnassaan. Etenkin alkuosassa tarina käynnistyi hitaasti, ja teos olisi mielestäni hyötynyt tiivistämisestä. 200 sivua pois olisi tuonut ytimekkyyttä huimasti! Onneksi puolivälissä kerronta kiihtyi ja juoni alkoi kantaa paremmin.
Kirjan loppuosa olikin sitten aika huimaa menoa, parhaat kuvauksetkin löytyivät sieltä, mm. dramaattinen pommitusten yö. Pidin kovasti monien kohtausten sympaattisesta ja lämpimästä otteesta. Lopussa oli luettava yhtä soittoa kun halusi tietää miten tässä käy. Juonenkehittely olikin varsin taidokas ja yllätyksellinen. Kyllä tämän parissa sivumäärästä huolimatta loistavasti viihtyi!
Kate Morton
The Secret Keeper 2012
Salaisuuden kantaja
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2016
✮✮
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.
Kate Mortonia pitäisi alkaa minunkin tosiaan lukea, kiitos arviosta :)
VastaaPoistaHyvin Morton kirjoittaa ei siinä mitään. Mutta toivoisin Mortonilta vähemmän sivuja :) En tiedä miten monisivuisia nuo hänen muut teoksensa ovat.
PoistaLuin kesällä Mortonin Hylätyn puutarhan, ja tässä uutukaisessa tuntuu olevan jonkin verran samoja piirteitä (mutta sotajuttuja siinä ei onneksi ollut). Tykkäsin tuosta puutarhakirjasta, mutta luulen että 600 sivua on vähän liikaa minulle. :)
VastaaPoistaSota ei ollut tässä pääosassa, taustalla vain. Mutta kyllä minäkin tuskastun näitten paksujen opusten kanssa. Jotain 400 sivua olis oikein hyvä maksimi!
PoistaSalaisuuden kantaja odottaa lukupinossa, mutta tuo sivumäärä ahdistaa jo etukäteen. Tiivis ilmaisu on lajini. Luen parhaillaan Variksen Huvilaa ja sivuja on 245. Se on hyvä laajuus. Ja vielä sotakin mukana. Olen lähes välttänyt sitä tämän vuoden.
VastaaPoistaEmmin lukemistani, sillä Kaukaiset hetket oli vaisu. Se ei vain yltänyt samalle tasolle kuin Hylätty puutarha ja Paluu Rivertoniin.
Ulla, kirjoitin sievästi, en tähän hurmaantunut. Minusta tämä oli ns. naistenromaani, joista en yleensäkään innostu. Toivon että Cleaven Sodassa ja rakkaudessa on ytimekkäämpi. En aloita sitä aivan heti.
PoistaMä huumaaniin tästä täysin, kuten kaikista Mortonin kirjoista. Mihin iskee kyllä ihan täysiä hänen tapansa kirjottaa, ainoastaan alut tökkii välissä, mutta kun ensimmäisestä 50sivusta pääsee yli, niin olen koukussa. Hylätty puutarha vielä odottaa lukemista ja odotukset on aika korkealla taas tämän jälkeen. Tämä salaisuuden kantaja oli kyllä mielestäni ihan uskomaton, edelleen hengästyttää kun juuri laskin kirjan kädestäni.
VastaaPoista