Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Ennakkokappale kustantajalta, kirja ilmestyy 26.1.2021

Suomen kultakauden arkkitehtuurista puhuttaessa kaikki tuntevat trion Gesellius-Lindgren-Saarinen, sen sijaan heidän aikalaisensa Wivi Lönn (1872-1966) on tuntemattomampi. Lönn oli arkitehtuurin alalla uranuurtajanainen: Suomen ensimmäinen omaa toimistoa pyörittänyt naisarkkitehti, joka voitti useita arkkitehtuurikilpailuita ja suunnitteli suuren joukon niin julkisia kuin yksityisiäkin rakennuksia. Wivi Lönnin urasta ja töistä on tehty osatutkimuksia, mutta elämäkertaa hänestä ei ole kirjoitettu. Tätä taustaa vasten on hienoa, että Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Valosta rakentuvat huoneet on niin tarkka sekä Lönnin uran että yksityiselämän suhteen.

Isä kuoli Wivin ollessa kuudentoista ja äiti jäi elättämään yksin neljää lasta. Rahallisesti elettiin tiukkoja aikoja, mutta äiti rohkaisi lahjakasta tytärtään. Oli selvää, että nuori Wivi oli aivan erityinen teinityttö, joka tiesi tarkkaan mitä halusi. Hän halusi arkkitehdiksi aikana, jona tyttöjen mahdollisuudet akateemiseen koulutukseen olivat liki olemattomat. Suomen ja Euroopan ensimmäinen arkkitehdiksi valmistunut nainen Signe Hornborg oli Wiville kannustava esimerkki. Matemaattisesti lahjakas Wivi pääsi Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolle ja sitten Polyteknilliseen opistoon, jonka hän suoritti käytännössä yksityisoppilaana.

Opiskelutoverista Armas Lindgrenistä tuli elämänikäinen rakas ystävä, joka kuitenkin perusti arkkitehtitoimiston Herman Geselliuksen ja Eliel Saarisen kanssa, ja kolmikko rakennutti itselleen yhteisen kodin, Hvitträskin. Ei tullut toimistoa Lindgren-Lönn, mutta myöhemmin he suunnittelivat yhdessä Uuden ylioppilastalon Helsinkiin (1910) ja upean uusklassisen Estonia-teatterin Tallinnaan (1913). Lindgren sai näissä projekteissa enemmän kiitosta ja näkyvyyttä, Wiviä ei naisarkkitehtinä noteerattu samoin.

Mutta vielä ei oltu niin pitkällä. Wivin ensimmäinen iso työ oli kutsu suunnitella Tampereen suomalaiselle tyttökoululle uusi rakennus (1902). Hän voitti arkkitehtuurikilpailun - mieskollegoiden suureksi harmiksi - Tampereen keskuspaloasemasta (1908). Työtä oli niin paljon, että parhaimpina aikoina Wivi työllisti kuusi piirtäjää. Hän tunsi uupuvansa työmäärän alle, vaikka työ oli ykkösasia hänen elämässään. Päätös muuttaa veljien lähelle Jyväskylään kypsyi ja hän suunnitteli sinne toiveittensa mukaisen talon, jonne  muutti äitinsä kanssa 1911. Lönn suunnitteli Jyväskylän Seminaarinmäelle useita huviloita ja julkisia rakennuksia.

Jyväskylän aika oli merkittävä myös yksityiselämän suhteen, sillä siellä Lönn tutustui varakkaaseen Hanna Parviaiseen, Säynätsalossa toimineen vaneri- ja sahayrityksen johtajaan ja myöhemmin omistajaan. Heidän läheinen ystävyytensä ärsytti kovasti Lönnin äitiä ja heistä puhuttiin ja juoruttiin. Molemmat naiset olivat oman tiensä kulkijoita ja uranaisia. Äidin vaatimuksesta muutettiin Kulosaareen, mutta Parviaisen ja Lönnin ystävyys ei loppunut siihen. 16 ystävyyden vuoden jälkeen he muuttivat vihdoin yhteiseen asuntoon NNKY:n taloon Pohjoiselle Rautatiekadulle. Parviainen oli lahjoittanut varoja talon rakennuskassaan ja Lönn oli suunnitellut sen. Wikipediasta voi lukea lisää Wivi Lönnin elämästä ja töistä.

Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina.  // Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä - sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina ja lyhyinä päivinä.

Wivi Lönnin ura ja elämä piirtyy romaanissa vuosikymmenestä toiseen. Soininen eläytyy hienosti Lönnin suunnittelufilosofiaan ja ajankuva on aitoa ja elävää. Kirjan sivuilla vilahtavat monet tuon ajan tunnetut kulttuurihenkilöt. Myös Armas Lindgren asui perheineen Kulosaaressa, samoin taidemaalari Hanna Rönnberg, joka puolestaan oli kuulunut Victor Westerholmin Önningeby-ryhmään. Lönnin elämä osoittaa, miten vaikeaa naisen oli luoda uraa miesten maailmassa eikä yleensä perhettä ja äitiyttä voinut yhdistää. Omia lapsia ei ollut, mutta lapsia oli paljon hänen ympärillään: niin veljien lapset kuin Lindgrenin ja muiden naapureiden lapset. Lönn koki näiden kokemusten auttavan koulujen, lastentarhojen ja lastenkotien suunnittelussa.

1900-luvun alkuvuosina oli tavallista, että naimattomat naiset asuivat yhdessä. Wivin ja Hanna Parviaisen läheinen ystävyys kieli kuitenkin muusta, kahden naisen välisestä intiimiydestä ja rakkaudesta, joita tuona aikana oli salailtava ja piiloteltava. Oli onni, että heillä oli mahdollisuus matkustaa usein Eurooppaan. Pariisissa heillä oli jonkun aikaa oma asuntokin ja Pariisi oli se kaupunki, jonne he aina kaipasivat. Siellä kukaan ei tuijottanut heitä, vaikka he kävelivät käsikynkkää tai istuivat Luxemburgin puiston penkillä käsi kädessä.

Romaania lukiessa minulle tuli mieleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinan monet osat. Pirkko Soinisellakin on takana kahden vuoden tarkka perehtyminen historiallisiin faktoihin, hyvä kuvittelukyky ja ajankuvan aitous. Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo. Oli todella hienoa lukea tämän upean naisarkkitehdin elämästä ja töistä.

Haluan tähän loppuun liittää linkin valokuviin Wivi Lönnin talosta Jyväskylässä. Kauko Sorjosen säätiö on entisöinyt talon taitavasti ja kauniisti, ja puutarhan ympäröimä talo henkii jokaisella yksityiskohdallaan Wivi Lönnin unelmaa omasta kodista. Tässä samaiselta sivustolta lainaamassani valokuvassa näkyy tuo yläikkunan puitteen ovaali, josta kirjassakin on puhetta. Rehvakkaasti esiintyvä kirvesmies väitti, ettei sellaista voi tehdä. Mutta Wivi piti päänsä ja kaunis ovaali ikkunoissa on. 

Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Kirjojen kuisketta

Luetut kirjat

Pirkko Soininen (s. 1969) on turkulainen toimittaja ja kirjailija. Hän voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013 teoksellaan Murretut päivät, ja häneltä on ilmestynyt taiteilija Ellen Thesleffistä kertova fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (2018). Yhdessä Eppu Nuotion kanssa hän on kirjoittanut kirjat Nainen parvekkeella (2016), Sakset tyynyn alla (2018) ja Punainen vaate (2019).

Mainituista teoksista olen lukenut ja blogannut kahdesta: Nainen parvekkeella & Punainen vaate.