Koko Hubara - Bechi

Shosana Ayin. karjui niin kovaa, että hänen äänensä ensin helähti kuin viinilasi, sitten särkyi, sitten katosi kokonaan. Hän karjui vielä senkin jälkeen kun ääntä ei enää tullut.

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on vimmainen ja omaääninen tilitys äitien ja tytärten raastavista suhteista ja raivokkaasta itsenäistymisprosessista kolmessa sukupolvessa. Jemenistä Israeliin muuttaneen Rivkan ainoan tyttären Shoshanan mielessä kiilteli kirkkaana Suuri Suunnitelma: hän  poltti sillat häpeämäänsä nomadisukuunsa ja tähtäsi Pariisiin. Ranska vaihtui kuitenkin Suomeen ja Helsinkiin Shosanan avioiduttua suomalaisen Hannun kanssa. Helsingissä asuu myös Bechi, kolmekymppinen graduaan valmisteleva tytär. Eläkkeelle jäänyt Rivka sen sijaan jäi Israeliin ja välit tyttäreen ja tyttärentyttäreen Suomessa ovat viileähköt ja yhteydenpito vähäistä.

Ozerien suvussa aikuistumisen riitti, tytärten irtirepäisy äidistä ja tämän edustamasta maailmasta on raivokasta ja vihaista. Sama kaava toistuu, vai toistuuko se aina äitien ja tytärten välillä? Bechi antaa palaa ja kertoo suorasukaiseen tyyliinsä minämuodossa ja puhekielellä yhdestä päivästä elämästään ja suhteestaan äitiinsä. Se oli päivä, jolloin hän kertoi äidilleen olevansa raskaana ja tapasi myös ainoan ystävänsä Maijan. Bechin kertoman lomassa kolmannen persoonan kertoja valottaa, millaista oli Shoshanan lapsuus ja nuoruus, ja miten hän selvisi Suomessa.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.

Minulle Shoshanan ja Rivkan elämäntarinat olivat hyvin kiinnostavia. Oli rankkaa lukea 14-vuotiaasta lapsivaimosta Rivkasta, jonka pieni esikoispoika Mori menehtyi pienen huolimattomuuden takia. Rivka ja miehensä muuttivat sitten Israeliin aloittaakseen alusta, mutta siellä toinen poika Bechi ’katosi’ tai myytiin valtiolle, joka tarvitsee loputtomasti sotilaita. Vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana lähetettiin selityksiä antamatta ’omaksi parhaakseen’ maan pohjoisosaan kibbutsille. Tuntui karulta. Kibbutsin työkierrosta, lannanhajusta ja Israelin armeijasta tarpeekseen saanut Shoshana halusi pois, kauas pois. Suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Hannu kelpasi, vaikka ei vienytkään Pariisiin.

On ihailtavaa, miten pitkäjänteisesti päättäväinen Shoshana opetteli suomen kielen! Opiskelu ei mennyt hukkaan, sillä 90-luvulla hän kohautti kirjallisuuspiirejä autofiktiivisellä teoksellaan Shoshana Ayin. kävi täällä. Bechi moittii äitiään siitä, ettei tämä kerro elämästään ennen häntä, mutta ei kuitenkaan halua lukea äitinsä teoksia; hän on saanut tarpeekseen elämästään kuuluisan kirjailijan tyttärenä.

Shoshana on kokenut elämässään kovia: haastava ja turvaton nuoruus erossa vanhemmista, elämä Suomessa maahanmuuttajana, rakastuminen Aleksi Seiloriin, avioero, mielenterveysongelmia ja syömishäiriö. Tytär sanoo, että äiti on hullu, vaikkei sitä tämän frankofiilihabituksen alta helposti näe. Luulen, että jokainen teini-ikäinen tytär vihaa jossain määrin äitiään tai häpeää tätä. On pakko, koska muuten ei pääse irti. Ovien paiskomisen ja kiroilun takana piilee silti välittämistä, ikuinen yhdistävä napanuora. Ja jos elämää riittää ja hyvin käy, kuohuvat tunteet tasaantuvat ja molemmin puolin pystytään katsomaan toista empaattisemmin ja suvaitsevaisemmin. Näin kävi omalla kohdalla. Suhde äitiin oli tauolla lähes kymmenen vuotta, mutta vanhetessaan äiti tasaantui - ja minäkin -, ja kohtasimme toisemme vailla äiti-tytär -suhteen perinteistä painolastia.

Mä olen ainoa lapsi, mutta mä olen aina ajatellut sisaruksinani mutsin oranssia BIC-kynää, jonka sininen korkki on aina kateissa, ja keltaista lehtiötä, jonka vahvikekartonki on kuin auki revitty vessapaperin hylsy, karhea ja kierrätetty.

...

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

En oikein ymmärtänyt, miksi Bechi vielä kolmikymppisenäkin suhtautui niin ärhäkästi äitiinsä. Oliko puhumattomia ja selvittämättömiä asioita niin paljon? Ilmeisesti. Tässäkin sama kaava toistuu: Rivka ei uskaltanut olla kaksin tyttärensä kanssa, vaan pyysi aina paikalle ystävättärensä Chayan ja Shifran. Näin vältyttiin penkomasta arkoja asioita. Bechiä kalvaa epäilys, että äiti olisi onnellisempi jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Tämän hän päättelee katsellessaan Shoshanaa uppoutuneena kirjoittamiseen. 

Hubara kirjoittaa räväkällä ja aivan omanlaisellaan tyylillä, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Yksi pyörremyrsky koko kirja! Oli silmiä avaavaa tutustua jemeninjuutalaisen Soshanan elämänvaiheisiin ja -tapahtumiin. Niiden valossa hän on pärjännyt hyvin ja juurtunut tähän muukalaisvihamieliseen maahan. Hyvä että Soshanalla on Ranskansa ja ranskan kielensä, johon hänet vanhainkodin hoidokki, fiktiivinen Alma Söderhjelm  x) ohjasi ja hioi myös Shoshanan suomen kieltä tunnetuin tuloksin. Bechin lopussa on pitkä lista inspiraationa toimineista teoksista, joista monet käsittelevät äitimyyttiä.

Bloggaukseni esseekokoelmasta Ruskeat tytöt

Koko Hubara - Bechi

Kannen maalaus Caroline Suinner

Kannen suunnittelu Tuuli Juusela
Otava 2021
Äänikirjan lukija Susani Mahadura
_______________

VTM Koko Hubara (s. 1984) on Ruskeat Tytöt Median perustaja, vapaa kirjoittaja, kääntäjä ja kirjoittamisen opettaja. Hubara on syntyperäinen vantaalainen, kotoisin Viipurista, Kemijärveltä, Israelista ja Jemenistä. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Ruskeat Tytöt, ilmestyi 2017.

Kertomus äitien ja tytärten yhtaikaa irtipääsemättömästä ja repivästä suhteesta. Bechi on graduaan viimeistelevä kolmekymppinen helsinkiläisnainen. Hänen äitinsä Shoshana taas on kirjailija, joka jätti ovet paukkuen taakseen jemeninjuutalaisen sukunsa, muutti Suomeen, ja jonka omaelämäkerrallinen romaani kohautti maata aikoinaan. 

Alma Söderhjelm omisti huomattavan osan urastaan Ranskan historialle ja hänet tultiin tuntemaan etenkin Ranskan vallankumouksen tutkijana.