Muriel Barbery - Una rosa sola

En ole lukenut Muriel Barberyn kiitettyä Siilin eleganssia, mutta kun näin hänen viime vuonna ilmestyneen teoksensa Una rosa sola / Yksi ruusu vain äänikirjapalvelussa, päätin kuunnella. Kuuntelussa oli haasteensa, kenties sanaston, kenties lukijan ääntämyksen vuoksi. Lukija äänsi mm. päähenkilö Rosen nimen rus. Postauksen kirjoittaminenkin on haastavaa, sillä e-kirjaversiota ei ole tarjolla, on siis vain luotettava omaan hataraan muistiin.

Nelikymppinen Rose on pariisilainen botanisti, joka ei ole koskaan tavannut japanilaista isäänsä.  Hän on yksinäinen ja eristäytynyt. Mielenterveydeltään häilyväinen äiti oli vaatinut tytön isältä pyhän lupauksen, ettei tämä olisi koskaan missään yhteydessä tyttäreensä. Mutta äiti kuoli jo viisi vuotta sitten eikä isä sen jälkeenkään ole ottanut yhteyttä. Rosen sisin on vihaa, katkeruutta ja hylkäämistä täynnä. Nyt Japanista tulee kirje, jossa häntä pyydetään saapumaan Kiotoon kuulemaan isän testamentti.

Ensimmäistä kertaa elämässään Rose matkustaa Japaniin ja isänsä Kioton taloon, joka on perinteinen japanilainen talo lumoavine puutarhoineen: puupioneita, azaleoja ja vaaleanpunainen magnolia oven pielessä. Isän assistentti, belgialaissyntyinen Paul pitää Rosesta huolta ja vastaa tämän päiväohjelmista kuolleen isän toivomusten mukaisesti. Ohjelmaan kuuluu tutustuminen moniin Kioton Zen-temppeleihin ja niiden kivi- ja sammalpuutarhoihin. Vihainen ja vastentahtoinen Rose alkaa päivien kuluessa lämmetä Japanille ja japanilaisuudelle.

Rose tapaa myös isän vanhan ystävän, pessimistisen oloisen englantilaisnaisen, joka ääntää espanjaa hassusti englantilaisittain. Tärkein kotiutumista edesauttava ihminen on tietysti kovia kokenut Paul, vaimonsa menettänyt suloisen tyttären yksinhuoltaja. Rakkaus syttyy kirsikankukkien aikaan ja isän jälkeen jättämä kirje antaa Rosen kaipaamia selityksiä: isä on seurannut tyttärensä elämää kaukaa läpi vuosien, isä on rakastanut. Rose, joka paikassa ulkopuolinen, löytää japanilaisen puolensa ja tuntee tulleensa kotiin.

Muistan miten hullaannuin Kiotosta lukiessani Mia Kankimäen matkakirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Luin, että Barbery on itse asunut Kiotossa, joten hän tuntee Kioton temppelit hyvin. Tästä kirjasta muistan vain upean bambupuiston, Arashiyuaman, en muiden temppeleiden nimiä, joissa Rose kävi. Tämä linkki esittelee yhdeksän Kioton temppeliä, kannattaa nauttia silmillä ja eläytyä niiden estetiikkaan. Una rosa sola vei kiehtovalla ja kaihoisalla tavalla japanilaisuuteen, zeniin, ihmisten kohtaloihin ja Kiotoon. Pelkään pahoin, että pelkällä kuuntelulla paljon hienosta tekstistä meni ohi. Luen ehdottomasti uudestaan, jos tämä suomennetaan. Englanniksi kirja on jo luettavissa: A Single Rose.

Muriel Barbery - Una rosa sola
Alkuteos Une rose seule 2020
Seix Barral 2021
Äänikirjan lukija Núria Samsó
_______________

Muriel Barbery (s. 1969) on ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Barberyn esikoisteos Kulinaristin kuolema ilmestyi ranskaksi vuonna 2000 ja palkittiin ilmestymisvuonnaan Ranskassa parhaana kulinaristisena kirjana. Hänen läpimurtoteoksensa oli toinen romaani Siilin eleganssi (2006), jota on myyty maailmanlaajuisesti viisi miljoonaa kappaletta. Barberyn kolmas romaani, Haltiaelämää, ilmestyi syksyllä 2016

Jesús Carrasco - Intemperie

Tämä espanjalaisen Jesús Carrascon (s. 1972 Badajoz, Extremadura) hurja dystopia on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi nimellä Taivasalla (Fabriikki 2019). Lainaan siksi muutaman lauseen Fabriikin sivuilta:

Auringon karrelle paahtama tasanko, kuivuneet kastelukanavat, pölyävät pellot ja maantiet, joilla kukaan ei enää liiku. Oliivitarha kylän laidalla, ja tarhassa maakuoppa, jossa piileskelee pieni poika. Yön pimeydessä poika osuu vanhan vuohipaimenen leirivalkealle, ja nälän, janon, armottoman auringon ja vastoinkäymisten piinaama matka kohti pohjoista alkaa.

Nimetön maa, nimetön pieni poika ja tuntematon vuosikymmen. Ehkä kirja sijoittuu jo lähitulevaisuuteen, jolloin ilmastonmuutos on tehnyt tehtävänsä. Kuivuus on piinannut aluetta vuosikaudet, mikään ei kasva, vettä ei ole ja kylät ovat autioituneet, koska ihmiset ovat muuttaneet pois. Maisema on tasaista ruskettunutta, karrelle palanutta ja kivistä tasankoa, jossa suojaa paahtavalta auringolta ei suo edes varjo. Yhtään piilopaikkaakaan silmänkantamattomiin ulottuva tasanko ei pienelle pojalle tarjoa.

Hän on miettinyt pakoaan kauan, sillä kodista on tullut sietämätön paikka elää. Isä on ilkeä ja pelottava, ja sitten on vielä tuo alguacil, kylän nimismies, joka on Pahan ilmentymä. Kun jano ja nälkä alkavat vaivata, poika huomaa, että vähänpä hän suunnitteli pakomatkaansa. Pimeällä hän löytää onneksi kaivon jostain hylätystä kylästä, jonne ilmaantuu myös juotavaa vuohillensa etsivä vanha vuohipaimen. Paimen huomaa pojan ahdingon ja päättää auttaa tätä. Hän ymmärtää, että pojalla on todella painavat syyt lähteä yksin uhkarohkeaan pakoyritykseensä. Tästä alkaa kaksikon Via dolorosa. Nimismies vainoaa ja kostaa avunannon: kun poika melkein savustuu kuoliaaksi piilossaan, Paha apureineen ruoskii vuohipaimenen henkihieveriin ja teurastaa melkein kaikki hänen vuohensa. Vain kolme kullanarvoista vuohta jää, ja vanha aasi. 

Kaksikon epätoivoinen pako jatkuu - hyvä ja paha taistelevat herruudesta. En halua enempää paljastaa juonesta, mutta olin vaikuttunut, järkyttynytkin. Luin teoksen espanjaksi, ja sanastoltaan Intemperie oli harvinaisen haasteellinen: minulle tuntemattomia maantieteellisiä ja Extremaduraa kuvaavia sanoja oli paljon. Romaani on raju kuvaus hirvittävästä kuumuudesta, nälästä ja janosta, auringonpolttamista, palohaavoista ja ruoskien tulehtuvista jäljistä. Ihmisen pahuus kuvotti potenssissa tuhat, mutta onneksi tässä via dolorosassa oli sentään lämpöä ja ystävyyttä. Voittiko hyvä, saiko paha palkkansa? Jossain määrin kyllä, sillä lopussa pisaroi raikas toivo.

En juuri lue dystopioita, mutta kyllä tämä on realismissaan ja rajuudessaan aivan huippua. Etenkin teoksen loppuluvut olivat kaikessa järkyttävyydessään upeita. Ei ihme, että Intemperie on herättänyt maailmanlaajuista huomiota ja että siitä on tekeillä elokuva. Eikä ihme, että Carrascon toinen romaani La tierra que pisamos (2017) voitti Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Uusi vahva ääni karusta ja kuumasta Extremadurasta.

Carrascon romaaniin perustuva elokuva Intemperie / Out in the Open saa ensi-iltansa marraskuun lopulla. Se on espanjalais-portugalilainen yhteistyö, jota myös RTVE on ollut tukemassa. Ohjaus Benito Zambrano.

Jesús Carrasco - Intemperie
Seix Barral 2013
Kirjastosta
_______________

Kirjan on ehtinyt lukea myös Mummo matkalla.

Antonio Muñoz Molina - Tus pasos en la escalera

Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan uusin teos Tus pasos en la escalera (2019) - Askeleesi portaissa oli hyvin hämmentävä lukukokemus. Takakannen mukaan teos on psykologinen jännäri, mutta minusta se oli lähinnä vanhan miehen sekavia muistoja, ajatuksia ja havaintoja. Me he instalado en esta ciudad para esperar en ella el fin del mundo, sanoo minäkertoja, yli kuusikymppinen Bruno, joka on saanut potkut töistä. Tämä espanjalaissyntyinen mies on muuttanut New Yorkista Lissaboniin odottamaan maailmanloppua ja vaimoaan Ceciliaa saapuvaksi. Odotus venyy kuukausien mittaiseksi.

Bruno yrittää pakkomielteisesti rakentaa Lissabonin kodista New Yorkin kodin täydellisen kopion: samat huonekalut, sama järjestys huoneissa. Hän asuu uudessa kodissa yksin odottamassa, vain koira Luria seuranaan. Hän pitää kodin täydellisessä kunnossa siltä varalta, että maailmalla aivotutkijakonferensseissa matkusteleva huipputiedenainen Cecilia vihdoin saapuu. Asetelmassa miehen ja naisen roolit ovat hauskasti käänteiset: vaimoaan palvova Bruno hoitaa arkipäivän rutiinit, jotta vaimo voi tehdä uraa.

Odotuksen jatkuessa, kuukausien kuluessa Bruno eristäytyy yhä enemmän; mieleen palaavat vyyhtenä yhteiset vuodet New Yorkissa ja syyskuun 11. päivän isku. Täällä Lissabonissa Jeesus-patsaan yllä tauotta pauhaavat lentokoneet ja turistimassat ovat miehelle arjen riesa. Hän lopettaa täysin puhelimeen vastaamisen, lukee maanisesti kirjallisuutta ja antaa television uutiskanavien suoltaa katastrofia katastrofin perään. Maailmanlopun tunnelma yltyy.

Pikkuhiljaa Bruno alkaa aavistella, että häneltä on jäänyt jotain tärkeää ja ehdottoman olennaista huomiotta. Kaupungilla kävellessään hän eksyy tuon tuostakin eikä paniikissaan tiedä missä on. Siltä varalta, ettei osaa kotiin tai jos hänelle sattuu joku onnettomuus, mies asentaa Lurialle automaattisen ruoan ja juomaveden annostelusysteemin. Näin Luria selviäisi yksin kunnes apu tulee. Kotiin keräämillään ruokavarastoilla mies eläisi myös viikkoja katastrofin sattuessa. Ja johonkin katastrofiin Bruno tosiaankin varustautuu. Hän menee yhä pahemmin sekaisin, istuu mitään tekemättä ikkunan ääressä ja odottaa vaimoaan. Cecilia sitä, Cecilia tätä, mutta talon eteen pysähtyvistä takseista ei koskaan nouse vaimo - aina se on joku muu.

Tus pasos en la escalera on hyvin ja ansiokkaasti kirjoitettu, mutta jotenkin teemojen runsaus hukuttaa ne keskenään. Tiedenainen Cecilian lukuisissa lausumissa sivutaan muistia, muistoja ja pelkoja - sekä niiden rakentumista. Toistuvasti sivutaan  ilmastonmuutosta ja ilmaston lämpenemisen hurjia seurauksia: hurrikaanit ja myrskyt ovat jo nyt lisääntyneet ja punkit (garrapatas) esiintyvät jo armeijoina. Bruno kertoo Cecilian iljettävistä rotta- ja apinakokeista, maahanmuutosta, työurastaan, ja osansa saa Trumpin Yhdysvallatkin.

Hay ahora mismo cincuenta mil subsaharianos en el norte de Marruecos esperando a saltar la valla o a encontrar contrabandistas que les aseguren una travesía del Estrecho. La Europa envejecida y asustada no querrá aceptar a tantos emigrantes.

Arvelin, että Bruno on sairastumassa Alzheimeriin mutta ei - hänellä oli todellisuustajunsa häiriytymiseen toinen syy. Ehkä on niin, että ihminen järkyttävän trauman jälkeen voi järjestää maailmansa ja mielikuvansa todellisuuden vastaisesti? Pelottava ajatus kieltämättä. Parasta minusta oli Lissabonin ja New Yorkin kuvaukset. 

Antonio Muñoz Molina - Tus pasos en la escalera
Seix Barral 2019

Kirjastosta
_______________

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teokset Kuun tuuli / El viento de la luna sekä Nada del otro mundo.

Tus pasos en la escalera es una novela de suspense psicológico en la que la memoria, la razón y el miedo son los elementos que determinan la realidad tangible. Sutil y progresivamente Antonio Muñoz Molina muestra que sometida a la lente de un microscopio, la realidad desvela fisuras que pueden derrumbar lo que con tanto cuidado nos hemos contado sobre nuestras vidas.

Muñoz Molina (s. 1956) on saanut muun muassa kahdesti kirjallisuuden valtionpalkinnon ja Ranskassa parhaasta käännösromaanista jaettavan Femina-palkinnon. Espanjan suurimman kirjallisuuspalkinnon Planetan hän sai romaanistaan Öinen ratsumies / El jinete polaco (1991).

Lo mejor de Ernesto Sabato

Ernesto Sabato (1911-2011) oli argentiinalainen kirjailija, fyysikko ja ihmisoikeusaktivisti. Hän oli El Paísin mukaan Argentiinan kirjallisuuden viimeinen suuri nimi. Kirjailijalta on suomennettu kaksi teosta: Tunneli ja Sankareista ja haudoista. Elegia on lukenut Tunnelin, ja hänen postauksestaan sain vinkin kirjailijasta.

Tämän antologian on koonnut kirjailija itse vuonna 1989. Ensipainoksessa ei ollut tätä esseetä Nunca más - Ei koskaan enää. Se on Sabaton esipuhe sotilasjuntan aikana kadonneiden henkilöiden kohtaloita tutkineen CONDEP-komission raporttiin. Tässä antologiassa on katkelmia yllä mainituista romaaneista ja muutama essee aiheinaan mm. Kirjailija ja hänen haamunsa & Leonardo de Vinci.

Tunneli, ilm. 1948

Romaani kertoo pakkomielteisestä, yksinäisyyden ja irrallisuuden hulluksi tekemästä Castel-nimisestä taiteilijasta, joka on murhannut rakastettunsa Marían. Sabato kirjoittaa minä-muodossa ja sanoo että se oli ainoa mahdollinen lähtökohta. Kuuluisa Castel istuu siis jo vankilassa ja kirjoittaa rikoksestaan aikoen etsiä tarinalleen kustantajan: Riittänee kun sanon että olen Juan Pablo Castel, maalari joka tappoi María Iribanen; otaksun että kaikki muistavat jutun eikä tarvita enempiä selittelyjä persoonastani. 

Lukemistani otteista ei valitettavasti selviä Tunnelin kokonaisuus, mutta Castelin pakkomielteinen omistamisen halu ja vainoharhainen mustasukkaisuus kylläkin. Sabaton raivokas teksti tuo kaiken iholle. Castel inttää ja inttää, kiehnää ja kiehnää - ja elää omassa tunnelissaan. 

Sankareista ja haudoista, ilm. 1961

Kirja kertoo mystisestä ja synkästä tytöstä, Alejandra Vidalista, joka tappaa ensin isänsä Fernandon ja sitten polttaa itsensä talon mukana. Murhan motiivina lienee mm. insesti. Alejandra kuuluu asemansa menettäneeseen aristokraattiseen sukuun ja saa epileptisiltä näyttäviä tajuttomuuskohtauksia. Köyhä ja onneton nuorukainen Martín takertuu tyttöön epätoivoisella rakkaudellaan. Martínin äiti on iljettävä ja henkisesti julma. Hän on tehnyt pojalleen varsin selvästi tiettäväksi ettei tätä olisi ikinä halunnut, ja jos abortointi olisi onnistunut poika olisi joutunut sikiönä viemäriin. Tämäkin katkelma oli hyvin synkkä ja mystinen.

Kirjaan kuuluu omituinen Informe sobre Ciegos - Raportti sokeista, jonka on kirjoittanut tytön paranoidinen isä Fernando. Hän jahtaa sairaalloisesti sokeiden salaliittoa, jonka olemassa oloon uskoo vääjäämättä. Raportti lienee vertauskuvallista pohdintaa ihmisen yksinäisyydestä ja elämän mysteereistä, hyvän ja pahan taistelusta. Fernando ei usko että maailmaa hallitsee hyväntahtoinen Jumala, ja listaa seuraavat vaihtoehdot:

1. Jumalaa ei ole.

2. Jumala on olemassa, mutta hän on ilkimys.

3. Jumala on olemassa, mutta joskus hän nukkuu: Jumalan painajaiset ovat meidän todellisuuttamme.

4. Jumala on olemassa, mutta hän saa välillä hulluuskohtauksia: nämä kohtaukset ovat meidän todellisuuttamme.

5. Jumala ei ole kaikkivaltias, hän ei voi olla kaikkialla. Joskus hän on poissa. Muissa maailmoissa? Puuhaten muita juttuja?

6. Jumala on surkea heppu, jolla on liian suuret ongelmat voimiinsa nähden. Jumala tuskailee kuin taiteilija työnsä ääressä: joskus harvoin syntyy Goya, mutta yleensä lopputulos on säälittävä.

7. Pimeyden prinssi kukisti Jumalan ennen aikamme alkua. Jumala muuttui itse paholaiseksi ollen siis kaksin verroin häväisty, koska hänen luomakseen sanotaan tätä katastrofaalista maailmaa.

Nunca más - Ei koskaan enää, ilm. 1984

Presidentti Raúl Alfonsín pyysi 1983 Sabatoa johtamaan komissiota, joka tutki Argentiinan sotilashallituksen tekemiä rikoksia, erityisesti vuosina 1976–1983 kadonneiden ihmisten kohtaloita. Komissio keräsi hallinnon julmuuksista aineistoa 50 000 sivua.

.. ainoastaan demokratia pystyy suojelemaan kansakuntaa vastaavalta kauhulta, vain demokratia pystyy ylläpitämään ja pelastamaan pyhät ja tunnustetut ihmisoikeudet. Ainoastaan demokratian avulla voimme olla varmoja, ettei meidän maassamme KOSKAAN ENÄÄ toistu tällainen, mikä on tehnyt meistä traagisen kuuluisia koko sivistyneessä maailmassa.

Eittämättä Sabato on loistava ja syvällinen kirjailija, mutta antologia ei ollut hyvä tapa tutustua häneen. Katkelmia lukemalla en saanut kuvaa romaanien kokonaisuudesta. Esseet olivat minulle liian vaikeita ja eksistentialistisia. Raportti Nunca más toi mieleen Argentiinan hirvittävyydet, 9.000 - 30.000  kadonnutta ja Plaza de Mayon äitien hädän  - vain 40 vuoden takaa. Voin vain kuvitella miten raskas tilaisuus tämä oli ihmisoikeusaktivisti Sabatolle - ks. Youtube.

Ernesto Sabato

Lo mejor de Ernesto Sabato
Seix Barral 2011 (ensipainos 1989)
***
Kirjastosta

Rosa Montero - La ridícula idea de no volver a verte

Kirjan pitkä nimi on suomeksi suunnilleen Miten naurettava onkaan ajatus etten sinua enää näe.  Kaksinkertainen Nobel-nainen (fysiikka 1903 ja kemia 1911) Marie Curie menetti äkillisesti syvästi rakastamansa puolisonsa Pierren, kun tämä kaatui ja jäi auton alle. Curie menetti puolison, lastensa isän ja ennen kaikkea työtoverin. Suuressa surussaan Curie kirjoitti päiväkirjaa tunnoistaan ja tuskastaan. Nämä muutamat sivut inspiroivat Monteroa, sillä hän oli itse myös hiljan menettänyt puolisonsa.

Kirjan keskiössä on Marie Curien (1867-1934) elämäkerta, mutta Montero puhuu laajemminkin naisen paineista machokulttuureissa, sekä ennen että nyt. Monteron käsittelemiä aiheita ovat mm. kunnianhimo, naisen syyllisyys,  miehen heikkous, velvollisuudentunto, vanhempien kunnioitus ja keveys. Kirjan lopussa nämä hauskasti hashtag-merkityt teemat on listattu kätevästi sivunumeroin.

Marie Curie oli aivan poikkeuksellinen nainen aikanaan, lähtöisin köyhästä perheestä ja Puolan juutalainen, mutta valokuvien ilmeestä näkyy hänen valtava päättäväisyytensä. Curie toimi kotiopettajattarena Puolassa ansaiten rahaa vanhemman siskonsa Bronian opintoihin Pariisissa. Hän pääsi sitten itsekin siskonsa auttamana Sorbonneen, jossa väitteli fysiikan tohtoriksi ensimmäisenä naisena.

Kun nämä kaksi #Outoa kohtasivat, se oli rakkautta ensi silmäyksellä: naimisiin mennessään Marie oli 27-vuotias, Pierre jo 35, ja edelleen vanhempiensa luona asuva. Parille syntyi kaksi tytärtä, äitinsä tapaan epänaisellinen ja huippuälykäs Irène, josta tuli myös nobelisti sekä kaunis Ève, joka on kirjoittant äitinsä elämäkerran Äitini Marie Curie.

Todellinen suru on sanaton. Jos voit puhua tuskastasi, olet onnellinen: se merkitsee sitä, että surusi ei ole niin valtava. Sillä kun tuska kaatuu päällesi pidäkkeettä, ensimmäinen asia jonka se riistää sinulta ovat #Sanat. x)

Montero peilaa sanottavaansa kiintoisasti Curien päiväkirjamerkintöihin. Niiden kirjemuodosta kuultaa musertava tuska. Kirjailija puhuu paljon siitä, miten monin tavoin suru ilmenee: kuin olisit tullut hulluksi, näet kuolleen läheisesi katuvilinässä, uskot hänen tulevan kotiin, kuulet jopa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hän puhuu myös siitä kun surun vähitellen hellittäessä joku aivan odottamaton pikkujuttu tuo sen taas mieleen, esim. valokuva paikasta jossa on yhdessä käyty.

Rakas Pierreni, herään nukuttuani hyvin, suhteellisen rauhallisena, tästä on tuskin varttiakaan ja katso, haluaisin taas ulvoa kuin villieläin.

Varsin rajua luettavaa oli Curien pariskunnan huoleton suhtautuminen radioaktiivisiin aineisiin. Laboratoriossa käytiin iltaisin ihastelemassa näytteitten lumoavaa vihertävää hehkua, pitipä Pierre povitaskussaankin jotain pikkupulloa, jonka hehkua esitteli illanvietoissa. Luultavasti heikkokuntoinen Pierre Curie olisi menehtynyt radioaktiivisuuden aiheuttamiin sairauksiin piankin ellei onnettomuutta olisi tapahtunut. Myöhemmin Marie Curie laati laboratorioonsa tiukat työsuojelumääräykset, joskaan ei  itse niitä noudattanut. Hän itse menehtyi  67-vuotiaana  aplastiseen anemiaan, jonka oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut jatkuva altistuminen radioaktiivisille aineille.

Marie Curiesta jäi työlleen intohimoisesti omistautuneen naisen kuva, jonka totisen ja ilottoman pinnan alla sykkivät voimakkaat intohimon tunteet. Puolison kuoltua hän jäi yksin painiskelemaan miesvaltaiseen tiedemaailmaan, ja joutui myöhemmin Ranskassa suoranaisen ajojahdin kohteeksi rakastuttuaan naimisissa olevaan Paul Langeviniin Syntyi valtava skandaali ja polemiikkia lehdistössä. Kaikki olivat Langevinin hullun vaimon puolella, ja tytär Ève sanoo äitinsä elämäkerrassa näin:

... häntä haukuttiin toistuvasti venäläiseksi, saksalaiseksi, juutalaiseksi, puolalaiseksi; hän oli ulkomaalainen, tullut Pariisiin keplotellakseen itselleen korkean aseman häikäilemättömin keinoin. Mutta joka kerta kun Marie Curieta ylistettiin muissa maissa, hän muuttui hetkessä Ranskan lähettilääksi, rotumme nerouden puhtaaksi edustajaksi ja kansallisen ylpeyden aiheeksi.

Kiinnostava ja hyvin kirjoitettu kirja, joka valotti erinomaisesti Marie Curien elämää naisena tuon ajan tiedeyhteisössä. Läheisensä menettäneelle suosittaisin myös, vahinko vain ettei ole saatavissa kuin espanjaksi.

Kirjan on lukenut myös Margit
Frau, Signora & Bibi -haasteen viides.
x) Sitaatit ovat omia vapaita suomennoksiani.

Rosa Montero
La ridícula idea de no volver a verte
Seix Barral 2013
****
Kirjastosta

Donna Leon - Ansionsa mukaan

Tämä Donna Leonin Brunetti-dekkari on suomennettu nimellä Ansionsa mukaan / Otava 2016, joskin luin espanjankielisen käännöksen. Komisario Brunetti uppoutuu tällä erää vanhojen antiikkikirjojen maailmaan ja kansainvälisiin pimeisiin kirjamarkkinoihin.

Merulan kirjastosta Venetsiasta on varastettu useita ikivanhoja teoksia. Monista on lisäksi poistettu sivuja. Nämä kirjat ovat kansallisia aarteita ja mittaamattoman arvokkaita, ovathan ne peräisin 1500-luvulta. Kun kirjasta revitään yksikin sivu sen arvo romahtaa. Kirjastossa ollaan shokissa ja pelätään lahjoittajan, kreivitär Morosini-Albanin reaktiota.

Paikalliset asukkaat pääsevät tutustumaan käsikirjastoon henkilötiedoillaan, ulkomaisilta tutkijoilta vaaditaan lisäksi suosituskirje. Viime kuukausina kirjastossa on päivittäin käynyt Kansasin yliopiston tutkija, mutta kun varkaus sattumalta paljastuu, häntä ei enää näy. Vuosikausia kirjastossa on istunut myös venetsialainen Tertuliano-lempinimen saanut entinen pappi, joka lukee kirkollisia tekstejä latinaksi.

Näistä lähtökohdista komisario Brunetti lähtee selvittämään tapausta. Selviää, että samantapaisia varkauksia on tapahtunut ympäri Italian ja Euroopan kirjastoja. Interpol on mukana kuvassa. Selviää, että on olemassa valtavat antiikkikirjojen ja irtosivujenkin pimeät markkinat, joilla varkaat myyvät varastamiaan ja keräilijät ostavat - kerskuakseen näillä kirjoilla mieluummin kuin luksusautoilla ja välittämättä kirjojen alkuperästä.

Tämä oli leppoisa välipaladekkari Venetsian maisemissa. Brunettille & kumppaneille huolta tuottivat myös arkipäiväiset kaupungin asiat:  nouseeko nousuvesi liian korkealle ja tärisyttävätkö jättimäiset luksusristeilijät liikaa perustuksia. Brunetti on nainut itsensä aatelissukuun ja tapaa vaimonsa Paolan vanhempia ja näiden ylhäisiä tuttavia. Viettää väliin kodikkaita perheiltoja perheensä kanssa.

Aihe oli mielenkiintoinen, mutta minua häiritsivät lukuisat italiankieliset sanat: vicequestore, dottoressa, palazzo... Antavathan ne tietysti atmosfääriä, mutta näitä oli liikaa - tai sitten vaan pihlajanmarjoja, koska en osaa italiaa.

Loppuratkaisu oli mielestäni hienosti ja ovelasti toteutettu.

Netissä taas kerran seikkaillessani huomasin, että Napolin Girolamini-kirjastossa on hiljan tapahtunut aivan skandaalimainen kirjavarkaus, joka mainitaan myös kirjassa. Napolin tapaus lienee toiminut Leonin inspiraationa.

Donna Leon
Muerte entre líneas
Seix Barral 2014, 2015
★★½
Kirjastosta.

Alkuperäisteos By its cover 2014
Suomeksi Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2016

Eduardo Mendoza - El enredo de la bolsa y la vida

Luin aikaisemmin Mendozalta Kissatappelun ja Tulvan vuoden. Mutta tämäpä olikin tyystin erilainen, ei uskoisi samaksi kirjailijaksi.

El enredo de la bolsa y la vida - Pörssi ja elämä sotkussa on hulvaton satiirinen eläinsatu. Tähän Mendozan parodiseen sarjaan kuuluu yhteensä 4 teosta. Missään kohtaa kirjassa ei mainita, että päähenkilö on kissa. Mutta päättelen niin kirjan kansikuvasta sekä siitä, että hän kulkee neljällä jalalla ja riisuutuu mielellään ilkosilleen. En tiedä kuuluvatko muut kirjan henkilöt myös kissojen sukuun, mutta arvelen niin.

Päähenkilö on ikääntynyt, nimeltä mainitsematon kampaamon omistaja, joka ratkoo selkkausta, johon hänen ystävänsä Rómulo el Guapo (Romulus Komistus) on jotunut. Kampaajalla on apunaan mitä kirjavin joukko omituisen nimisiä tyyppejä: Quesito - Pieni Juustoneiti, Pollo Morgan - Kukko Morgan, Kiwijuli Kakawa - afrikkalainen albiino etc.

He pitävät miitinkejään Se vende perro - Myydään koiraa -nimisessä ravintolassa. Kampaajaetsivä onnistuu estämään Angela Merkelin murhan tämän saapuessa Barcelonaan. Se kävi helposti, koska Angela sekoitti kampaajan Manolitoon, jonka kanssa hänellä oli ollut nuoruudessa suhde.

Kirja oli hauska ja täysin absurdi. Mutta siinä oli teräviä viittauksia mm. Espanjan taloustilanteeseen. Hienoimmat nyanssit menivät minulta varmaan ohi, koska kieli oli haasteellista. Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin.

Eduardo Mendoza

El enredo de la bolsa y la vida
Seix Barral 2012

Ei suomennettu (Pörssi ja elämä sotkussa)

★★★
Lainattu kirjastosta.

HelMet-lukuhaasteen luokat:

9 / vieraalla kielellä luettu & 30 / viihteellinen kirja

Eduardo Mendoza - El año del diluvio

Tulvan vuosi - El año del diluvio sijoittuu 1950-luvulle Kataloniaan, Barcelonan lähellä sijaitsevaan San Ubaldon pikkukaupunkiin. Päähenkilö on nunna, sisar Consuelo, joka johtaa rapistuvaa nunnien sairaalaa. Hänellä on suuri unelma: hän haluaa remontoida surkeassa kunnossa olevan rakennuksen ja muuttaa sen vanhusten hoitokodiksi. Tähän tarvitaan paljon rahaa. Sisar Consuelon viimeinen oljenkorsi rahoituksen saamiseksi on kaupungin rikkain mies, suurtilan omistaja Augusto Aixelà.

Katalonian ilmasto on viljelijöille haasteellinen. Kuumuus ja pitkät kuivuudet vuorottelevat rankkasateiden ja tulvien kanssa. Kirjan nimi juontaa ennennäkemättömästä tulvasta, jolloin joet tulvivat yli äyräidensä. Sadot tuhoutuivat ja taloja sortui.

Sisar Consuelo ja Aixelà tapaavat usein tämän projektin merkeissä ja heidän välilleen syttyy intohimo. Nunnavalan vannoneessa sisar Consuelossa tämä kielletty rakkaus herättää paljon ristiriitoja. Kuitenkin hän on valmis jättämään koko sen astisen elämänsä rakkautensa vuoksi, mutta sattuma puuttuu peliin.

Sisar Consuelo toteuttaa menestyksellisesti projektinsa ja useita muita vastaavia ympäri Espanjaa. Elämänsä loppupuolella hän palaa San Ubaldoon ja pääsee vielä kerran vierailemaan Aixelàn ränsistyneessä puutarhassa.

Mendozan teksti on vähäeleistä ja helposti luettavaa. Tämä on kaunis ja kaihoisa kertomus ihmisen kohtalosta. Aikaisemmin olen lukenut häneltä Kissatappelun. Vinkin Mendozasta sain Ullan listasta 100 mieskirjailijaa. Ulla on myös blogannut Tulvan vuodesta. Kirjan loppukohtauksesta minulle tuli dejà vu -tunne. Luulen lukeneeni tämän jo aiemmin.

Ajan armottomuus ja kaiken katoavuus

Tämmöisiä ajatuksia nousi mieleeni. Me ihmiset tuskailemme tunteidemme ja asioittemme kanssa, mutta mitä jää meidän jälkeemme? Puutarhat ja talot raunioituvat. Olen läheltä seurannut yhden hienon puuhuvilan rappiota. Ensimmäinen sukupolvi rakensi, perusti, vaali ja hoiti. Seuraava ei välittänyt, vaan päästi kaiken rappiolle. Huvila on kuin kummitustalo, välipohjat lahonneet ja homehtuneet. Upean hoidetun puutarhan on vallannut jättiputki.

Eduardo Mendoza

El año del diluvio
Seix Barral 1992

Suomeksi Tulvan vuosi 1999, suomentanut Tarja Härkönen
***
Lainattu kirjastosta.

Antonio Muñoz Molina - Nada del otro mundo

Nada del otro mundo - Ei mitään erikoista on Antonio Muñoz Molinan pikkukirjanen, joka sisältää 14 lyhyttä kertomusta ja novellia. Monet näistä ovat sanomalehti El Paísin tilaamia ja julkaisemia. Kertomukset ajoittuvat ajalle 1983 - 2011. Eipä tästä postauksesta paljon iloa muille ole, koska kirjaa ei ole suomennettu. Mutta lyhyesti, vaikka vain itselleni muistiin.

Aikaisemmin olen lukenut Muñoz Molinalta vain Kuun tuulen, jonka tyyli on hyvin kuvaileva pitkin virkkein. Näissä kertomuksissa tyyli on erilainen, virkkeet lyhyempiä ja teksti helpommin luettavaa. Melkein kaikissa kertomuksissa on jotain yliluonnollista tai fantasiaa.

En ole pitkään aikaan lukenut novellikirjaa. Tuntui jokseenkin hankalalta kun aihepiirit ovat hyvin erilaisia. Oli vaikea heittäytyä heti uuteen maailmaan. Ehkä pitäisi lukea vain yksi novelli illassa? Mutta on todettava, että kirjailijalla on mielikuvitusta!

Ei mitään erikoista - Nada del otro mundo on kirjan ensimmäinen novelli ja myös suosikkini. Otsikossa on sanaleikki, sillä sanatarkka käännös kuuluu: Ei mitään toisesta maailmasta. Tyyli on hyvin älykästä ja satiirista. Se kertoo kirjailijasta - ehkä Muñoz Molinasta itsestään - joka janoaa menestystä ja kuuluisuutta. Hänellä oli Funes niminen sydänystävä opiskeluaikoina 1960/1970-lukujen taitteessa. He jakoivat opiskelijakämpän, harrastivat kapakkakierroksia, naisjuttuja ja paransivat maailmaa. Mutta ikiopiskelija & hunsvotti Funes rakastui rumaan lääkisopiskelijaan Juana Rosaan. Funes muuttui kunnolliseksi, suoritti lakiopintonsa loppuun ja muutti naisensa kanssa periferiaan. Yhteys katkesi.

Vuosia myöhemmin Funes ja Juana Rosa kutsuvat kirjailijan pitämään esitelmää mitättömän kaupunkinsa kulttuuritapahtumaan. Kaikki ei ole kohdallaan. Lopulta kirjailija ymmärtää, että se on zombien kaupunki. Hän onnistuu kuitenkin pakenemaan ja palaamaan takaisin Granadaan.

Muut kertomukset

• Varjon mies - El hombre sombra
• Unohduksen vedet - Las aguas del olvido
• Riivattu - La poseída
• Toiset elämät - Las otras vidas
• Vieraat yössä - Extraños en la noche
• Haamun huone - El cuarto del fantasma
• Uhrausten mäki - La colina de los sacrificios
• Jos Sinä minulle sanot, tule - Si tú me dices ven
• Mahdoton rakkaus - Un amor imposible
• Erään kertomuksen luonnos - Borrador de una historia
• Tuntemattomien lempeys - La gentileza de los desconocidos
• Muistiinpanoja Todellisuuden Prikaatista TP - Apuntes para un informe sobre la Brigada de la Realidad
• Lasten pelko - El miedo de los niños

Antonio Muñoz Molina

Nada del otro mundo  (Ei mitään erityistä)
Seix Barral 2011

Kertomuksia ajalta 1983-2011

Ei suomennettu
***
Lainattu kirjastosta.

Muuten, huomasin että Youtubessa on montakin kirjailijan haastattelua. Linkki vie tästä kirjasta kertovaan haastateluun, mutta nimihaulla löytyy muitakin, myös englanniksi.

Antonio Muñoz Molina - El viento de la Luna

Antonio Muñoz Molina on vuonna 1956 syntynyt espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu useit teoksia.

Kuun tuulessa kertoja on 13-vuotias maalaispoika kuvitteellisessa Máginan kaupungissa Andalusiassa. Perhe on köyhä, ei juoksevaa vettä, sanomalehdet wc-paperina, elämä on monotonista, niukkaa ja korutonta. Vuosi on 1969, Neil Amstrongin kuukävelyn vuosi. Espanjan sisällissodan syttymisestä on kulunut 33 vuotta.

Poika on yksinäinen lukutoukka, lukemiinsa kirjoihin vimmaisesti eläytyvä. Hän käy tiukan katolista munkkikoulua, epäilee raamatun opetuksia ja kapinoi ahdasta katolisuutta vastaan. Pojalla on valtavan vilkas mielikuvitus, jota luetut scifitarinat ja avaruusartikkelit villitsevät. Hänen aivonsa eivät lepää hetkeäkään, vaan ne suoltavat loputonta ajatusten virtaa. Kiinnostus parhaillaan käynnissä olevaa kuulentoa kohtaan on maanista.

Kirja on pesä johon piiloudun, autio saari jossa olen turvassa ja myöskin keino paeta.

Teini-iän tuomat fyysiset muutokset ja heräävä seksuaalisuus askarruttavat kovin. Hän rakastuu jokaiseen näkemäänsä naiseen, myös elokuvatähtiin, Faye Dunawayhin Bonnie & Clydessä... Näkee märkiä unia ja masturboi. Tämä tietää Padre Directorin mukaan ikuista kadotusta, mikä pelottaa ja ahdistaa.

Yksinäinen pahe. Heikentää aivot, pehmentää selkäytimen ja vie lihaksista voiman. Aiheuttaa heikkouden, mikä äärimmäisissä tapauksissa johtaa halvaukseen ja kyvyttömyyteen pidättää virtsaa; kuvittelen mielessäni surkean tyypin, suljettuna hullujenhuoneelle, suu kuolaa valuen, harhailevin katsein, kasvoissa visvaisia paiseita, sepalus virtsaläikkiä täynnä...

Perheessä asuvat myös pojan isovanhemmat, isä kasvattaa puutarhatuotteita myytäväksi. He ovat kouluja käymätöntä yksinkertaista väkeä eivätkä osaa unelmoida paremmasta. Koko Máginan yllä leijuu staattisuus.

Tulevaisuudelta odotetaan eniten sitä, että se olisi mahdollisimman samankaltainen kuin menneisyys. Menneisyyden lyijy on se painovoima, joka hallitsee elämää ja sitoo maahan. Maahan, jota on kyyryssä muokattu lapsesta asti.

Kirjassa oli monta pitkää lukua Apollon miehistön päänsisäisistä mietteistä, joihin en jaksanut kunnolla paneutua. Luku perheen kinastelusta päivällispöydässä upouuden television pauhatessa taustalla oli vallan mainio. Muuten, tv-lähetys päättyi tuolloin sotilasmarssiin ja Francon kuvaan...

Poikaa ei vihannesten viljely voinut vähempää kiinnostaa. Kuitenkin hän joutui joululomallaan oliivien poimintaan. Kylmää, yksitoikkoista, loputonta, tuhansia oliivipuita. Oliivit poimittiin käsin ja poiminta vei parisen kuukautta. Silmänkantamattomiin ulottuvista Andalusian oliivilehdoista postasin aiemmin, joten hyvin voin ymmärtää pojan turhautumisen. Hieno luku.

Muñoz Molinan teksti on hankalaa seurattavaa pitkien lauseiden ja pomppivan ajatuskulun vuoksi. Kirjan keskivaiheilla aloin tottua tyyliin ja pysyin kärryillä paremmin. Elävästi piirtyi mieleen uinuva pieni maalaiskylä Andalusian polttavan auringon alla. Ja katolisen kirkon ahdistavuus. En osaa tarkemmin eritellä, mutta tekstissä oli jotain hyvin kaunista ja nostalgista. Haluankin lukea lisää Muñoz Molinalta ja varasinkin jo muutaman teoksen.

Antonio Muñoz Molina

El viento de la Luna
Seix Barral 2006

Suomeksi Kuun tuuli 2011, suomentanut Tarja Härkönen

315 sivua
***
Lainattu kirjastosta.

Postauksen lainaukset ovat omia vapaita käännöksiäni, koska luin kirjan espanjaksi.