Jesús Carrasco - Intemperie

Tämä espanjalaisen Jesús Carrascon (s. 1972 Badajoz, Extremadura) hurja dystopia on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi nimellä Taivasalla (Fabriikki 2019). Lainaan siksi muutaman lauseen Fabriikin sivuilta:

Auringon karrelle paahtama tasanko, kuivuneet kastelukanavat, pölyävät pellot ja maantiet, joilla kukaan ei enää liiku. Oliivitarha kylän laidalla, ja tarhassa maakuoppa, jossa piileskelee pieni poika. Yön pimeydessä poika osuu vanhan vuohipaimenen leirivalkealle, ja nälän, janon, armottoman auringon ja vastoinkäymisten piinaama matka kohti pohjoista alkaa.

Nimetön maa, nimetön pieni poika ja tuntematon vuosikymmen. Ehkä kirja sijoittuu jo lähitulevaisuuteen, jolloin ilmastonmuutos on tehnyt tehtävänsä. Kuivuus on piinannut aluetta vuosikaudet, mikään ei kasva, vettä ei ole ja kylät ovat autioituneet, koska ihmiset ovat muuttaneet pois. Maisema on tasaista ruskettunutta, karrelle palanutta ja kivistä tasankoa, jossa suojaa paahtavalta auringolta ei suo edes varjo. Yhtään piilopaikkaakaan silmänkantamattomiin ulottuva tasanko ei pienelle pojalle tarjoa.

Hän on miettinyt pakoaan kauan, sillä kodista on tullut sietämätön paikka elää. Isä on ilkeä ja pelottava, ja sitten on vielä tuo alguacil, kylän nimismies, joka on Pahan ilmentymä. Kun jano ja nälkä alkavat vaivata, poika huomaa, että vähänpä hän suunnitteli pakomatkaansa. Pimeällä hän löytää onneksi kaivon jostain hylätystä kylästä, jonne ilmaantuu myös juotavaa vuohillensa etsivä vanha vuohipaimen. Paimen huomaa pojan ahdingon ja päättää auttaa tätä. Hän ymmärtää, että pojalla on todella painavat syyt lähteä yksin uhkarohkeaan pakoyritykseensä. Tästä alkaa kaksikon Via dolorosa. Nimismies vainoaa ja kostaa avunannon: kun poika melkein savustuu kuoliaaksi piilossaan, Paha apureineen ruoskii vuohipaimenen henkihieveriin ja teurastaa melkein kaikki hänen vuohensa. Vain kolme kullanarvoista vuohta jää, ja vanha aasi. 

Kaksikon epätoivoinen pako jatkuu - hyvä ja paha taistelevat herruudesta. En halua enempää paljastaa juonesta, mutta olin vaikuttunut, järkyttynytkin. Luin teoksen espanjaksi, ja sanastoltaan Intemperie oli harvinaisen haasteellinen: minulle tuntemattomia maantieteellisiä ja Extremaduraa kuvaavia sanoja oli paljon. Romaani on raju kuvaus hirvittävästä kuumuudesta, nälästä ja janosta, auringonpolttamista, palohaavoista ja ruoskien tulehtuvista jäljistä. Ihmisen pahuus kuvotti potenssissa tuhat, mutta onneksi tässä via dolorosassa oli sentään lämpöä ja ystävyyttä. Voittiko hyvä, saiko paha palkkansa? Jossain määrin kyllä, sillä lopussa pisaroi raikas toivo.

En juuri lue dystopioita, mutta kyllä tämä on realismissaan ja rajuudessaan aivan huippua. Etenkin teoksen loppuluvut olivat kaikessa järkyttävyydessään upeita. Ei ihme, että Intemperie on herättänyt maailmanlaajuista huomiota ja että siitä on tekeillä elokuva. Eikä ihme, että Carrascon toinen romaani La tierra que pisamos (2017) voitti Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Uusi vahva ääni karusta ja kuumasta Extremadurasta.

Carrascon romaaniin perustuva elokuva Intemperie / Out in the Open saa ensi-iltansa marraskuun lopulla. Se on espanjalais-portugalilainen yhteistyö, jota myös RTVE on ollut tukemassa. Ohjaus Benito Zambrano.

Jesús Carrasco - Intemperie
Seix Barral 2013
Kirjastosta
_______________

Kirjan on ehtinyt lukea myös Mummo matkalla.