Saila Susiluoto - Metropolis #runosunnuntai

samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, 

samaa arpisena kohoavaa linnunrataa.... 

vuosituhannesta toiseen olemme sama

Saila Susiluodon kahdeksannella runokokoelmalla on osuva nimi - Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista. Runoja lukiessa minusta tuntui, että runoilija kertoi vaikutelmiaan jostain etelän kaupungista - kenties Ateenasta tai Barcelonasta, joissa ihmisen historia on vuosituhantista ja joissa menneitten aikojen kerrostumat ovat piiloutuneet nykyihmisten askelten alle. Runot tuntuivat kertovan Barcelonan vaikuttavasta Historiallista museosta, jossa kävin syksyllä. Museossa kuljettiin lasisilla silloilla, joiden alle oli talletettu menneet roomalaiset rauniot. Barcelonassa tosiaankin liki jokaisen nykyaukion alla makaavat hautausmaillaan menneisyyden vainajat. Tämä herättää ajattelemaan oman hetkensä lyhyyttä ja maailmankaikkeuden ikuisuutta. Pari tästä kertovaa runoa kuvan alla.

 Museu d'Historia de Barcelona © Josep BC CC-BY-SA-3.0 / Oikealla oma kuvani jostain isosta astiasta.

muistele kaupunkia jonka sisässä ovat kaikki kaupungit
mehiläishaukkaa katulyhdyn nokassa, museota
lasin sisällä lasia, näkymättömissä
lasilattian alle ruukkuja, mutaa, luita
ja tämän alle hautausmaa jonka alle hautausmaa
jonka alle tori jonka alle tori jonka alle meri jonka alle pohja
jonka alle kallio, kaikki kerrokset joissa toisiamme rakastamme (s. 13)

...

Kun tämän torin perustuksia järsittiin, kirkon tilalle tuli toinen kirkko, toisen kirkon tilalle kolmas kirkko, kolmannen tilalle neljäs. Hautausmaa peitettiin, ajurit kärryineen, hevoset kolkkasivat luiden yli päivittäin. Ihmiset kävelivät, nauroivat, väistelivät likaa ja loskaa, helmoja oli nosteltava, kengät. Tähän jäi suru, tyhjä tila, ei kenenkään käytettävissä, missä juuri nyt astut, lepää rauhattomasti joku jolla ei ole enää nimeä, ei tilaa, kiiltävien ikkunoiden, mainoskylttien, turistibussien alla. (s. 76)

...

Proosamaiset ihmiselämän lyhyyttä ja satunnaisuutta kuvailevat runokuvat lipuivat kokoelman sivuilla. Susiluoto tuntui suhtautuvan varsin skeptisesti ihmiskuntaan, sen isotteluun tämän pallon joka kolkassa, sivilisaatioomme ja kaupungistumiseen: kevät aina harmaa ja keuhkoissa irtopölyä. Me ihmiset öykkäröimme tällä planeetalla emmekä kunnioita luontoa; annamme mannerjäätiköiden sulaa ja merenpinnan kohota. Täytämme meret muovirojulla ja tapamme linnut öljyvahinkoihin: Että meidät on tehty tähtimurskeesta / niin korkea materia ja niin matala tulos.  Me suljemme silmämme pakolaisten tai lasten hädältä sodan jaloissa: en voi katsoa tätä, en katso - rakastan tuota bougainvilleaa.... Urbaanin ihmisen linnunrata on joukkoliikenteen valotaulu, jota linjojen tähtikartat täplittävät.

Ihmisen elämä on tähdenlento ikuisuuden ajassa;  me katoamme ja muutumme osaksi suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa, se loistaa taivaalla kuin ledketju. Lapsi kysyy pelokkaasti äidiltään monta kysymystä Entä jos? Runo on ladottu taitavasti purjeveneen muotoon (s. 50). On niin paljon mitä pelätä: mustia aukkoja, pommeja metroissa, putoavia meteoriitteja, auringon sammumista; ja niin lapsesta tuli kalpea tyttö, joka pelkäsi ihan kaikkea.

                                  ä

                                 iti,

                                minä

                               kysyin

                              entä jos

                             atomipommi

                            räjähtää, tai se

                           joka jättää vain

                          talot, huonekalut ja

                         vastapestyt astiat, jos

                        jäätikkö sulaa, vesi nousee

                       ja kaikki peittyy sen alle, jos

                      meteoriitti putoaa, jokin planeetta

                     suistuu radaltaan, entä jos musta aukko

                    nielaisee meidät ja kaikkialla maailmassa

                   on sota, ja maa on saastunut ja kuiva eikä mikään

                  enää kasva, äiti, entä jos me vain lakkaamme olemasta,

                unohdamme äkkiä miten hengittää, entä jos aurinko sammuu,

              sulkee palavan silmänsä noin vain, entä jos sinä kuolet, entä jos minä?

kun kasvat isommaksi on kehitetty alus, sotaa vastaan voi taistella eriväristen lippujen

      alla, kaikki meidät viedään turvaan, jos syttyy sota, siirtokuntaan jossa metsät

         kasvavat kuohuen ja meri lasinkirkas, yleensä ihmiset kuolevat vanhoina

                   sitten olet itsekin jo niin vanha   ettei mikään satu niin paljon.

Mitä meistä jää, kysyy Susiluoto ja vastaa markkinapallon muotoon ladotulla runolla. Meistä jää kaikkea turhaa sälää, jota jälkeemme tulevat eivät todellakaan tarvitse. Listasin tähän loputtoman sälän litaniasta joitakin: multaan kadonneita kuvia hajonneella kovalevyllä, vanhentuneita kolikoita, kokonainen geenilinja joka voi kadota sekunnissa, orjuuden koko historia, kultareunaisia kuppeja, loputtomasti avaimia jotka eivät käy mihinkään, purkkiruokia joissa on kissan tai koiran kuva, kyyneleitä joilla voi täyttää meren tai kaksi....

Minulle ei taida avautua kaikki runojen symboliikka ja mytologia. Jotkut runot ovat kuin mielikuvituksellisia satuja tai ikivanhoja taruja. Minusta nämä sadut ja tarut tuntuivat väärään paikkaan eksyneiltä tässä kokonaisuudessa. Meri on teemana usein, niin kuin monella nykyrunoilijalla. Onko meren äärettömyys ikuisuudenkin symboli? Itse olen täysin maakrapu eikä meri tuo minulle mitään mielikuvia. Netistä löysin tämän Jarkko Tontin artikkelin Vesi runon ikuisuusaiheena. Miksi meret, järvet, joet, lammet, lähteet ja yleensäkin vesi on runouden kestoteema? Vastaukseksi Tontti antaa mm. sen että monissa myyteissä maailma syntyy vedestä / merestä; elämä oikeastikin. 

Susiluoto istuttaa ihmisen omaan mitättömään pienuuteensa. Ei tässä isotella kannattaisi; onko mitään opittu vuosituhansien aikana? Runot ovat kauniita ja taidokkaita, mutta viestivät lohdutonta ja skeptistä kuvaa ihmiskunnasta ja tulevaisuudestamme.  Uhkakuvia toki riittää, ei ihme että lapsi pelkää kun uutisointi tuo kaikki kauhuskenaariot olohuoneeseen. Entä jos, miten jos? Muutaman toivonripauksen löysin sentään:

 asioita tapahtuu, me olemme niistä ihmeellisimmät, me kaikki
***
tätä on onni, tulee sattumalta, nimeää kaikki

Muualla: Tuijata

Sain vinkin, että Susiluodon vanhemmista kokoelmista mm. Auringonkierto ja Huoneiden kirja ovat hienoja. Niinpä aion tutustua niihin myös.

Saila Susiluoto
Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista
Kansi Tiina Palokoski
Otava 2018
***
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Omppu kävi Susiluodon Metropoliksessa myös, ja kuunteli Oratorion
Harmaasusi ihmettelee kevään kääntöpiiriä Jäämeren rannalla
Esther on hyvin dramaattisissa tunnelmissa