Sally Salminen - Katrina

#klassikkohaaste

Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina koki uuden tulemisen nelisen vuotta sitten Juha Hurmeen uutena suomennoksena (Teos 2018). Alkukesästä lukemassani omaelämäkerrallisessa romaanissa Aikani Amerikassa Salminen kertoo piikomisvuosistaan New Yorkissa ja myös Katrinan synnystä. Kirjoitin bloggauksessani näin:

Sally oli kuullut pohjanmaalaisen Katrinan elämäntarinan äidiltään ja hänessä heräsi halu kirjoittaa se novelliksi - joka paisui meidän kaikkien tuntemaksi Katrinaksi. Sally kirjoitti käsin lyijykynällä käsikirjoitustaan, usein sängyllään istuen. Olihan se sensaatio, että Amerikassa asuva kouluttamaton kotiapulainen voitti ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailun! Tuloksen julkistamisen jälkeen Sally joutui hurjaan julkisuusmyllyyn Amerikassakin ennen paluutaan Suomeen. 

Romaani kertoo vakuuttavan koskettavasti Ahvenanmaan saaristoon kuuluvan pienen Torsön asukkaiden elämästä usean vuosikymmenen ajalta 1900-luvun alussa. Keskiössä on komean ja suuripuheisen Klintenin Johanin kanssa avioituneen Pohjanmaalta kotoisin olevan Katrinan rakkaus- ja elämäntarina.  Romaania kuunnellessa mietin, että romaanin kirjoittaminen varmastikin lievitti Salmisen koti-ikävää New Yorkissa hänen palauttaessa mieleensä synnyinsaarensa Vårdön elämää. 

Torsölle tullessaan Katrina kokee karvaan pettymyksen, sillä Johanin maalailemat ruusuiset kuvat osoittautuvat haihatteluksi. Johan on köyhä merimies ja hänen kivisellä kalliolla sijaitseva torppansa hatara, harmaa ja vinoseinäinen. Mies on merillä monta kuukautta vuodesta ja kapteeni Nordqvistille tehtävät taksvärkkityöt jäävät vaimolle. Ylpeys ei anna periksi palata häntä koipien välissä kotiin, vaan Katrina päättää elää elämänsä saarella Johanin rinnalla. Kun Johan lähtee pian huolettomasti merille, vasta saarelle tullut Katrina jää pärjäämään omillaan. Hänestä tulee vaitelias ja hiljainen, sillä häntä vierastetaan ja hänestä juorutaan, mutta yhden ystävän Katrina saa: naapurissa asuvan torpparinvaimon Bedan.

Pariskunnan avioliittoa ja elämää miettiessä sekä Katrina että Johan herättävät säälin tunteita. Mies on jäänyt lapselliseksi ja osaamattomaksi, koska äidin kuoleman jälkeen alle kymmenenvuotias au-poika jäi yksin asumaan kotitorppaan ja joutui tulemaan toimeen omillaan. Katrinasta tulee kuin äiti heikolle miehelleen ja hän oppii tuntemaan myös merimiehen vaimon osan: mies aina merillä, myöhemmin myös pojat, huoli heistä ja vastuu kodista, taksvärkeistä sekä kasvavasta lapsikatraasta - Einar, Erik, Gustav ja Sandra - jää Katrinan harteille. 

Seurusteluaikana Pohjanmaalla Johan oli sanonut Katrinalle, että tämä voisi joka syysaamu poimia omenoita kasteiselta nurmikolta, mutta Klintenissä on vain kalliota. Siitä huolimatta Katrina ei hautaa unelmaansa, vaan kantaa vaivalloisesti multaa muualta ja saa lapsille omistetut omenapuunsa ja kehäkukkansa. Vuodet kuluvat, perhe kokee surua ja menetyksiä. Pikku Sandra kuolee pienenä, vaitelias Einar kantaa kaunaa äidilleen ja tähtää kapteeniksi, Erikin laiva katoaa jäljettömiin ja sairastunut Johan menehtyy. Nuorin Gustav on äidille rakas, mutta ensirakkauden pettymys saa pojan sekaisin traagisin seurauksin.

Saaristolaisten kova ja karu elämä kulkee meren - ja valtaapitävien - ehdoilla. Kelirikkoaikana ollaan eristyksissä, samoin kuin myrskyn raivotessa. Naapurin Bedan mies hukkuu kevätjäihin työmatkalla ja Beda jää yksin elättämään montaa pientä lasta. Torppareiden elämä on käsittämättömän köyhää, ruokaa on niukalti, vaatteisiin eikä lääkäriin ole varaa. On ironiaa, että Johanin lääkärireissu on pariskunnan ensimmäinen ja ainoa, jolloin he voivat ajaa herrasväen tapaan hevoskyydillä ja matkustaa höyrylaivalla. Mutta paluumatka päättyy katastrofiin: heidän ruuhensa haaksirikkoutuu, mutta heidät pelastetaan autiolta luodolta, eikä Johan enää toivu.

Kaikessa karuudessaan ja kurjuudessaan Salmisen romaani on liikuttava, kaunis ja realistinen tarina saariston köyhien ihmisten elämästä. Vahva Katrina kestää taipumatta elämän kovuuden ja lasten kuolemat, mutta jaksaa silti tukea rakastavasti heikkoa ja tunteellista miestään. Jopa kova kapteeni Nordqvist oppii vuosien kuluessa kunnioittamaan saarelle vieraana tullutta Katrinaa. Onhan naisessa ollut ytyä hänen kapinoidessaan sosiaalista eriarvoisuutta vastaan ja penätessä oikeutetusti maksamattomia palkkojaan. Katrina sanoo, että torppari on valtaapitäjien orja ja torpparin vaimon on synnytettävä paljon lapsia heidän riistettävikseen. 

Katrina on tavattoman hieno ja sieluun menevä romaani ja äänikirjan lukija Elisa Salo sopi loistavasti rooliinsa. Minulle tuli mieleen Kustavin kirkon sankarihautausmaalla oleva, vuonna 1954 pystytetty Jussi Vikaisen patsas Merelle tähystäjä. Patsas kuvaa koskettavasti merimiehen vaimon ja lasten osaa.

Sally Salminen - Katrina
Alkuteos Katrina

Suomentanut Juha Hurme

Teos 2020
Äänikirjan lukija Elisa Salo
_____________________

Katrina on aikaansa nähden edistyksellinen nainen, ja Katrina romaani, joka ensimmäisten joukossa Suomessa kertoo naisten tarinoita heistä itsestään käsin. Romaani kuvaa elämää itsenäisyyden aikamme alun Ahvenanmaalla, kaikessa sen kauneudessa, mutta myös sisäänpäinlämpiävyydessä ja sekaannuksessa: ajan poliittinen tilanne ei voi olla näkymättä saaristossa, ja vallanpitäjien kritiikki on Katrinan katseessa usein läsnä. 

Juttu Päivän lehdessä

Tämänkertaista kirjabloggaajien klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#14 Maria Jotuni - Huojuva talo

#13 George Orwell - Eläinten vallankumous 

#12: Virginia Woolf - Oma huone

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Grazia Deledda - Kuin ruo’ot tuulessa

Miksi kohtalo taittaa meidät kuin ruo'ot? 

Olemme kuin ruo'ot, ja tuuli on kuin kohtalo.

Sardinian Nuorossa syntynyt Grazia Deledda (1871-1936) voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1926 ja Kuin ruo’ot tuulessa on hänen pääteoksensa, suomennettu vasta viime vuonna. Tätä aiemmin kirjailijalta on Wikipedian mukaan suomennettu kuusi teosta. Romaani vie 1900-luvun alkuvuosiin pieneen sardinialaiseen kylään, jossa rappeutuvaa aateliskartanoa asuttavat ikääntyvät Pintorin siskokset Ruth, Ester ja Noemi. Heidän arveluttavissa olosuhteissa kuollut isänsä Don Zaime oli väkivaltainen despootti, joka alisti tyttäret tyranniaansa. Tyttäret raatoivat kodin töissä eivätkä koskaan saaneet mennä ulos muiden nuorten pariin. Nyt nämä kolme siskosta elävät äärimmäisessä köyhyydessä yksitoikkoista ja näköalatonta elämäänsä. Vain nuorimmalla Noemilla olisi enää mahdollisuus omaan elämään, sillä hän on vielä kaunis ja voisi päästä avioon.

Perheessä oli neljäskin tytär, Lia, joka uskalsi tyttäristä ainoana uhmata isäänsä ja aiheutti hirveän skandaalin: hän karkasi kotoa rakastettunsa kanssa Italian mantereelle, meni naimisiin ja sai pojan. Lia onnistui pakenemaan perheen rengin Efixin avulla, sillä tämä tyttöön epätoivoisesti rakastunut mies teki kaikkensa auttaakseen Liaa. Nyt kuolleen Lian huonoluonteinen ja vilppiin taipuvainen poika Giacinto on jo aikuinen ja saapuu tätiensä kartanoon.

Renki Efix on uhrannut koko elämänsä Pintorin suvulle. Hän on raatanut perheen tiluksilla yli 30 vuotta saamatta palkkaa työstään. Hän on jo vanha ja heikko sairastettujen malarioiden jälkeen, mutta hänen uskollisuutensa ei tunnu horjuvan. Nyt Efix panee toivonsa nuoreen Giacintoon, sillä hänen unelmansa on, että kartano saadaan kukoistavaksi jälleen. Giacinto on komea, mutta luonteeltaan heikko eivätkä kaikki kyläläiset suinkaan katso häntä hyvällä. Siskosten kartanoa havittelee myös omakseen heidän rikas serkkunsa.

Tietoni Sardiniasta olivat olemattomat, joten kuunnellessa tutkailin Sardinian karttaa ja googlailin maisemia. Romaanin tapahtumien pieni kylä sijaitsee Deleddan syntymäkaupungista Nuorosta noin 25 km koilliseen ja siellä on paljon malariahyttysiä. Sardinian luonto on vuoristoista ja hyvin karua, ja yli sata vuotta sitten tavallinen kansa eli köyhää ja yksinkertaista elämää Herran nuhteessa. Romaanin tunnelma on painostava ja synkkä kuin Lorcan näytelmissä Veren häät ja Bernarda Alban talo. Näin sieluni silmin nämä mustiin pukeutuneet vanhat naiset käyskentelemässä rappeutuvassa kartanossaan sisimmässään paljon voimattomuutta ja patoutuneita tunteita. Surullista oli elämättä jäänyt elämä ja ylpeyden ja kunnian takia ylläpidetty julkisivu: yritettiin kaikin tavoin peittää kyläläisiltä tilan rappio, köyhyys ja suvun ristiriidat.

Kaikkein surullisin oli yksinkertaisen, mutta Pintorin suvulle uskollisen Efixin kohtalo. Hän oli itse asiassa vahingossa aiheuttanut Don Zaimen kuoleman, mistä on tuntenut piinaavaa syyllisyyttä koko ikänsä.  Hän tajuaa myös vihdoin, ettei Lia häntä rakastanut, käytti vain hyväkseen. Rakastamansa naisen poika, Giacinto, tuottaa hänkin pettymyksen. 

Tekstissä oli ylväyttä, kunniaa ja pateettisuuttakin, jotka ovat nykykirjallisuudessa ja nykyelämässä aika vieraita. Romaanissa ihmiselämä oli lohdutonta julman kohtalon heilutellessa heitä kuin ruokoja tuulessa. Pyrittiin elämään kristinuskon oppien mukaan, kunniallisesti ja kilvoitellen, mutta ei elämää voinut itse ohjata. Uskonnollisten juhlien ja pitkien pyhiinvaellusten kuvaukset olivat yksityiskohtaisia ja sardinialaiset kansanpuvut vaikuttivat upeilta. 

Romaanista on blogannut myös Kirjasähkökäyrä.

Grazia Deledda - Kuin ruo’ot tuulessa

Alkuteos Canne al vento 1913
Suomentanut Taru Nyström
Basam Books 2021 / 2022
Äänikirjan lukija Elisa Makkonen
____________________

Grazia Deledda (1871-1936) on ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut (1926) italialainen naiskirjailija. Deledda kuvaa teoksissaan patriarkaalisen yhteisön etiikkaa, ja hänen väkevät aihepiirinsä ovat rakkaus, tuska, synti ja kuolema. 

Klassikkohaaste #14: Maria Jotuni - Huojuva talo

Hän tahtoi omistaa Lean niin kuin alempi omistetaan, niin kuin orja omistetaan. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus lyödä, eikä hänen tarvinnut hävetä kiivauttaan. 

Luettuani Suvi Ratisen mainion tietokirjan Omat huoneet päätin lukea seuraavaan klassikkohaasteeseen romaanin joltakulta kirjassa esitellyistä Virginia Woolfin suomalaisista aikalaisista. Päädyin Maria Jotunin (1880-1943) Huojuvaan taloon, jonka julkaisuhistoriakin on mielenkiintoinen. Ratisen mukaan Jotuni kirjoitti kesäisin muun perheen ollessa maalla Cygnaeuksenkadun arvohuoneistossaan kaiken rojun keskellä villasukat jalassa.

 

Ehkä Jotuni oli paossa perhehelvettiä, sanoohan pojanpoika Kari Tarkiainen romaanin kuvaavan osittain kirjailijan omaa avioliittoa. Jotuni alkoi kirjoittaa Huojuvaa taloa jo vuonna 1928 ja osallistui sillä Otavan vuonna 1935 järjestämään kilpailuun. Koska Jotuni ilmoitti kilpailevansa vain voitosta, romaani jäi julkaisemattomana kustantajan arkistoon ja ilmestyi postuumisti vasta 1963.

Jotuni ei lukijalle armoa anna. Minulle tuli aivan sairas olo Lea ja Eero Markun avioliittohelvetin kuvauksesta  - lähes 600 sivua, sivu sivun perään järjetöntä henkistä ja fyysistä kiusaamista, vallankäyttöä ja nöyryytystä. Lea vihasi lapsuudessaan äitiään ja ymmärsi ja rakasti juoppoa ja nahjusmaista isäänsä. Ehkä jo lapsuudessa kehittyi ajatus, että heikkoja miehiä tulee ymmärtää ja yrittää auttaa. Omassa avioliitossa sitä ymmärtämistä kysyttiinkin joka ikinen päivä.

Lea tutustui sanomalehtimies Eeroon työpaikkansa juhannusjuhlissa ja mies alkoi piirittää Leaa pakkomielteisesti, olihan hänen voitettava Lea kaveriltaan Aulikselta. Avioliitto solmittiin hyvin nopeasti ja heti papin aamenesta alkoi eristäminen, alistaminen ja nöyryyttäminen. Ei tullut kuuloonkaan, että Lea kävisi töissä, Eero eristi vaimonsa neljän seinän sisälle. Perheen rahat olivat sairaalloisen saidan miehen takana ja Lean oli pyydettävä talousrahoja kuin almuja, jotka mies usein heitti pitkin lattioita. Kaikessa oli säästettävä, joten Lean oli syötävä huonompaa ruokaa kuin miehensä, hän laihtui ja laahusti kuluneissa vaatteissaan, sillä mihinkään ei voinut 'tuhlata'.

Vähitellen alkoi myös fyysinen väkivalta ja sen alituinen pelko. Alkoholikin astui kuvaan, samoin vieraat naiset. Perheen palvelustyttöjäkään Eero ei voinut jättää rauhaan ja Lea alistui kaikkeen nöyryytykseen kuten hyvä kristitty ainakin, synnytti kolme elävää lasta ja yhden miehensä väkivallanteon takia kuolleen. Vuodet kuluivat, perheen pelon ja jännityksen täyttämä ilmapiiri jatkui. Lapset alkoivat oireilla ja isä kuritti kovalla kädellä etenkin vanhinta poikaa Pojua.

Lapset tulivat pelokkaiksi ja aroiksi. He istuivat aterioidessa kuin tuomiolla, heitä ei osannut houkutella puhumaan. Vain Lea puheli aterioidessa jonkun sanan. Ja kun Eero tuli huoneeseen, pujahtivat lapset  pelokkaina huoneesta pois, usein keittiöön.

Eeron ja Lean suhde oli sairas. Eero oli narsisti ja vainoharhainen hullu, joka kidutti vaimoaan henkisesti esimerkiksi itsemurhauhkauksilla ja kävi tähän käsiksi niin että kylkiluut murtuivat. Lea nosti monesti riitojen keskellä avioeron esille, mutta Eero ei suostunut omistuksestaan luopumaan. Onneksi Eero kulki vääjäämättä kohti tuhoaan. Vasta miehen kuoltua Lea ja lapset vapautuivat miehen sairaasta piinasta.

Huojuva talo oli armoton ja säälimätön perheväkivallan kuvaus, joka tosin tuntui minusta överiksi viedyltä, ainakin nykynaisen näkövinkkelistä. 30-luvulla tietysti naisen mahdollisuudet erota olivat paljon huonommat kuin nykyisin. Mutta silti minua ärsytti Lean lammasmainen alistuminen ja toisen posken kääntäminen, vaikka ymmärrän, että väkivalta lamauttaa uhrinsa. Sairaassa suhteessa on jotain outoa läheisriippuvuutta, joka sokaisi Leankin lastensa hädältä.

90 vuoden takainen teksti oli vanhahtavaa, aika näkyi sanavalinnoissa ja lauserakenteissa. Olisin toivonut vähemmän jankkaavia dialogeja, koska ne olivat raskaita lukea. Tosin niissä Eeron hulluus tuli hyvin esiin. Olin vähän pettynyt söpöön loppuun, mutta olihan tämä järisyttävä kuvaus perheväkivallasta.

Maria Jotuni - Huojuva talo

Otava 1963

 

Tämänkertaista klassikkohastetta luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#13 George Orwell - Eläinten vallankumous

#12: Virginia Woolf - Oma huone

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus & Lordin kuolema

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus ****

Alkuteos Murder in the Orient Express 1934
Wsoy 2017
Ensisuomennos 1937, uusi suomennos Jaakko Kankaanpää
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

On ollut vähän sellainen fiilis, että kaipaan rentouttavaa kuunneltavaa ja luettavaa. Siksi otin kuunteluun kaksi Agatha Christien dekkariklassikkoa 1930-luvulta - ja kyllä, Christien dekkarit tarjoavat taattua ja laadukasta viihdettä. 

Idän pikajunan arvoituksessa juna puuskuttaa halki lumisten maisemien, se on matkalla Istanbulista Ranskan Calaisiin. Juna on hieno ja kaikilla matkustajilla on oma makuuhytti. Jugoslavian vuorilla lumimyrsky yllättää junan ja se joutuu pysähtymään. Vain taivas tietää, miten pitkä pysähdyksestä tulisi.

Junassa on sekalainen joukko matkustajia eri maista, kaikkiaan 13 henkeä sekä Hercule Poirot, rautateiden ranskalainen johtaja herra Bouc ja kreikkalainen tohtori Constantine. Pysähdyksen ensimmäisenä aamuna havaitaan, että amerikkalainen miljonääri Ratchett on tapettu yöllä hytissään useilla tikariniskuilla. Poirot ottaa jutun hoitaakseen, koska viranomaisia ei lumimyrskyn takia saada paikalle. Vainajan hytin ikkuna on auki, mutta lumessa ei näy minkäänlaisia jälkiä. Murhaaja on siis edelleen junassa ja luultavasti joku matkustajista, mutta kuka?

Poirot haastattelee kaikkia kahtatoista matkustajaa ja ottaa selkoa heidän elämästään ja taustoistaan. Niistä paljastuukin yllättäviä, haastateltuja yhdistäviä seikkoja. Murhattu Ratchett oli sekaantunut Yhdysvalloissa tapahtuneeseen eversti Amstrongin pienen tyttären kidnappaukseen ja murhaan, mutta sai lahjottua valamiehistön ja pääsi vapaalle jalalle. Tuo tragedia koitui tytön vanhempien ja lastenhoitajan tuhoksi. 

Tässä dekkarissa kapteeni Hastings ei ole mukana, vaan Poirot joutuu yksin pyörittelemään johtolankoja harmaissa aivosoluissaan. Hänen ajatuksenjuoksuaan ja selvittelytyötään oli ilo seurata. Muuten teksti tuntui hankalalle suuren henkilömäärän vuoksi, sillä välillä unohtui kuka on kuka. Lopulta Poirot esittää tapauksen kulusta kaksi vaihtoehtoista teoriaa, mutta jättää yhtiön johtajan Boucin ja lääkärin päätettäväksi, kumpi niistä kerrotaan viranomaisille. Tutkinnan lopputulos oli minulle suuri yllätys. Wikipediasta löytyy henkilöluettelo ja tarkempi  selostus juonen kulusta. 

_____________________________________________________________

Agatha Christie - Lordin kuolema *****

Alkuteos Lord Edgeware Dies 1933

Ensisuomennos 1953, suomentanut Eila Pennanen

Wsoy 2018

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

Kaunista ja kuuluisaa näyttelijätärtä Jane Wilkinsonia epäillään miehensä, lordi Edgwaren murhasta. Jane on pääepäilty, onhan hän usein julkisesti ja painokkaasti sanonut, että hänen pitäisi murhata lordi, koska tämä ei anna hänelle avioeroa. Lordi on omalaatuinen ja synkkä, rikas tietysti, mutta Janella on kiikarissa toinen mies. Jane pyytää Poirotia suostuttelemaan miestä antamaan avioeron ja Poirot suostuu. Mutta lordi onkin kuulemma kirjeessään jo ilmoittanut suostuvansa eroon, vaikka Jane väittää ettei ole kirjettä saanut. Mikä on kadonneen kirjeen salaisuus? 

Lordin kuolema piti otteessaan ja oli vetävää kuunneltavaa! Kirjassa on näyttelijöitä, imitaatioita ja hienoja seurapiiri-illallisia. Poirotin harmaat aivosolut lyövät ällikällä sekä lukijan että hänen kanssaan tapausta tutkivan tarkastaja Jappin. Vihjeitä murhaajasta tulee pitkin matkaa, joten kannattaa olla tarkkana. Henkilögalleria on kiinnostava ja Poirotin ja Jappin dialogit olivat nautittavia. Viihdyin loistavasti tämän dekkarin parissa. Enpä kerro juonesta yhtään enempää, halutessasi voit lukea lisää Wikipediasta.

Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad - Klassikkohaaste

Luin keväällä Helena Ruuskan oivallisen elämäkerran Eeva Joenpellosta ja siitä lähtien olen halunnut tuoda Joenpeltoa myös blogiini. Valitsin hyllystäni uusintalukuun teoksen Elämän rouva, rouva Glad, joka ilmestyi vuonna 1982. Olen lukenut teoksen vuosia sitten kerran tai kaksi. Muuta en muistanut kuin sen, että teos oli vakuuttava. Uudestaan lukiessa huomasin, että paljonpa olin unohtanut.

Kirjan nykytasossa eletään 30-lukua ja lukija tapaa rouva Gladin asumassa pienessä kaupungissa, jonne hän on muuttanut pari vuotta sitten, kun kolmannen aviomiehen Nalle Ketosen kanssa kävi niin kuin kävi. Rouva Glad on keski-ikäinen helmiinsä ja kettupuuhkiinsa pynttäytyvä itsenäinen nainen. Häntä pelottavat sosialistit ja se, että ne ryöväävät verotuksellaan häneltä kaiken. Maallista omaisuutta onkin kertynyt: liikeyrityksiä ja asuinhuoneistoja Helsingissä.

Mutta ei rouva Glad ole aina rikas ja kopea ollut. Joenpelto kerii rouvan elämän tapahtumia nykyhetkestä taaksepäin ja paljastaa vasta loppusivuilla sen perimmäisen syyn, miksi rouvasta alkoi kehittyä se nainen mikä hän on tänään. Rouva Glad on muutaman miehen muovaama ja katkerasti pettämä. Hän on niellyt nöyryytyksensä ja oppinut karvaasti, ettei lähimpäänkään ihmiseen voi luottaa, voi luottaa ainoastaan itseensä. Joenpelto kuvaa taitavasti rouva Gladin mielenliikkeitä ja ajankuvaa. Hänen ilmaisunsa on hyvin tarkkaa ja tikkaavaa,  höyryjunan lailla etenevää. Tuntuu kuin kirjailija käyttäisi mikroskooppia ja toisi sen avulla henkilöistä siivun kerrallaan lukijalle.

Keskimmäisen aviomiehen, rakennusmestari Viljami Gladin opettamana arasta ja hylätystä rouva Saara Nygrenistä os. Heinonen  tuli laskelmoiva bisnesnainen. Etunimi muuttui tyylikkäämmäksi Saraksi ja vaatteet ylellisiksi. Rakennusmestari oli rouvaa vanhempi ja käytti tätä bisnesneuvotteluissaan ja -illallisillaan koreana kukkasena ja liiketoimien helpottajana. Ja rouva hymyili niin että leukaperiä pakotti ja tanssi itsensä uuvuksiin. Välillä tuntui tyhjältä, mutta oli tanssittava puolison pillin mukaan, ja miehen kuollessa huomattava omaisuus siirtyi hänen omistukseensa ja rouva kaipasi ja itki ja suri ja masentui.

Hänen Helsingin vuokralaisensa neiti Ketonen kutsui rouvan kotiinsa maalle isoon taloon, jossa iloisessa siskoparvessa masennus hellitti ja uusi rakkaus ja seksuaalinen halu hyökyivät Saran elämään. Talon isäntä Nalle oli kymmenkunta vuotta nuorempi, viriili sängyssä, mutta mieleltään herkempi kuin rouva saattoi aavistaakaan. Sara oli tottunut laskemaan, mitä viivan alle jäi - ja nyt jäi pelkkä nolla. Hän hääti talosta miehen siipeilevät ja pelkästään kuluttavat siskot, traagisin seurauksin.

Rouva Gladin oli vaihdettava taas paikkakuntaa säilyttääkseen kasvonsa. Uudella pienellä paikkakunnalla oli helppo saavuttaa näkyvä ja arvostettu asema seurapiireissä. Paikkakunnan nimismies Järvinen alkoi etsiytyä rouvan seuraan, ja mikäs siinä, nimismies on pienellä paikkakunnalla tärkeä mies, josta voisi hyötyä. Mutta loppujen lopuksi tämä nimismies oli heikko ja höyrähtänyt. Mies oli IKL:n lumoissa, koulutti nuoria poikia järjestöön, tuhlasi alistamansa vaimon perinnön ja rakastui kuin nulikka nuoreen koulutyttöön.

Aivan teoksen lopussa lukija saa tutustua nuoreen ja mitätöityyn Saara Heinoseen, joka ei ollut yhtään mitään, ei vanhempiensa eikä etenkään lääkäriksi opiskelevan veljensä silmissä. Rumaksi ja tyhmäksi haukutun tytön elämään astui unelmien prinssi kartanonpojan Åke Nygrenin muodossa. Vihille mentiin pikaisesti, mutta elämä kartanossa ei tuonutkaan auvoista onnea. Agronomipuolisolla oli kädet täynnä työtä työväen lakkoillessa ja sisällissodan kolkutellessa ovella ja appivanhemmat sulkivat köyhän miniän täysin ulkopuolelle. Sitten syttyi sisällissota, Åke lähti sotimaan eikä palannut muiden miesten lailla. Nuori ja pitkästynyt Saara lankesi paikkakunnalta toiselle työn perässä kulkevan komennusmiehen syliin niine tavallisine seurauksineen.

Joenpelto luo aivan mahtavan henkilökuvan rouva Gladista, pettymysten pyrkyrimäiseksi muovaamasta naisesta. Kun ei ollut onnea mies- eikä muissakaan ihmissuhteissa, oli pakko kiinnittyä kynsin hampain rahaan ja omaisuuteen. Ne olivat ainoa turva. 1900-luvun alkuvuosien ajankuva poliittisine vääntöineen ja luokkaeroineen on myös hienosti kuvattu. Päähenkilön ohella romaanissa on liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä. Rakennusmestari Glad jäi hiukan etäiseksi, sen sijaan kuvottavaan nimismies Järviseen Joenpelto on ladannut kaikki heikon ja aatteeseensa fanaattisesti uskovan miehen piirteet. Elämän rouva, rouva Glad on laatuproosaa kuten tältä painosten kuningattarelta voi odottaakin.

Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad 
Wsoy 1982
Omasta hyllystä
______________
Kartanon kruunaamaton lukija
Leena Lumi

Osallistun tällä postauksella kirjabloggarien klassikkohaasteeseen nro 11,

jota tällä kertaa vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Agatha Christie - Stylesin tapaus

#naistenviikko

Tuijata. Kulttuuripohdintoja haastaa jo kuudetta kesää lukemaan ja postaamaan naisteemalla. 

Tässä kolmannessa naistenviikon postauksessani päähenkilöt ovat dekkarikirjallisuuden
nimekkäimpiä miehiä ja naisilla on vain sivuosat. 
Mutta Agatha on Agatha jo tässä esikoisteoksessaan!

Stylesin tapaus on Agatha Christien esikoisromaani, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Wsoy on julkaissut teoksesta hienoisesti korjatun painoksen, jossa on mukana myös Christien alkuperäinen loppuratkaisu rinnakkaisversiona (luku 12).  Ei siinä muuten suurta eroa ole, vain loppuratkaisun paikka. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Poirot teki yhteenvetonsa oikeudenkäynnin aikana, mutta paikka muutettiin kartanon saliksi - ja tämä piirre toistui sitten Christien myöhemmissä teoksissa. Kirja oli vallan mainio kuunneltava, Christielle niin tyypillisen monimutkainen juoneltaan ja käänteiltään. Kapteeni Hastingsin ja Hercule Poirotin henkilöhahmot ovat jo valmiita, tuttuja ja keskenään riemukkaasti kinastelevia.

Sinun pääsi on sekaisin. Eikö niin? Älä hätäile, mon ami. Sinä olet kiihtynyt; sinä olet jännittynyt - se on vain luonnollista. Pian, kun olet rauhoittunut, me panemme tosiasiat järjestykseen, kunkin siististi omalle paikalleen. Me tutkimme - ja hylkäämme. Ne jotka ovat tärkeitä, ne me panemme yhdelle puolelle; ne jotka eivät ole tärkeitä, puff! Hän väänteli pieniä kerubinkasvojaan ja tuhahteli jokseenkin huvittavasti. ”Ne me pyyhkäisemme pois!"

Tarinasta lyhyesti ilman juonipaljastuksia. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja tyypillisesti englantilaiseen kartanomiljööseen. Kapteeni Hastings on haavoittunut länsirintamalla ja nyt lepäämässä ystävänsä John Cavendishin kotikartanossa. Poirot on muutaman muun belgialaisen kanssa sotaa paossa läheisessä kylässä, mikä on kartanonrouva Emily Inglethorpin hyväntekeväisyyden ansiota. Kartanonrouva on Johnin ja veljensä Lawrencen äitipuoli, joka on seitsenkymppisenä mennyt uusiin naimisiin parikymmentä vuotta nuoremman, epäilyttävän Alfredin kanssa. Kartanossa asuvat myös Johnin vaimo Mary, rouvan seuraneiti-sihteeri Evelyn Howard sekä köyhä sukulaistyttö Cynthia Murdoch. Seudulla häärii myös arvostettu toksikologi tohtori Bauerstein, joka on saksalaissyntyinen, mutta saanut Englannin kansalaisuuden.

Christiemäinen lukijan pyöritys alkaa kun kartanonrouva kuolee kauheisiin kouristuksiin. Epäillään stryktiinimyrkytystä ja Hastings ja Poirot ryhtyvät tutkimaan asiaa. Herrojen yhteistoiminta on kihelmöivän hauskaa ja heidän dialoginsa nautittavia. Hastings ei monestikaan pysty seuraamaan Poirotin harmaiden aivosolujen vinhaa juoksua - kyllä, harmaat aivosolut mainitaan jo tässä teoksessa. Tapansa mukaan Christie ripottelee henkilöistään epäilyttäviä asioita. Perinnön vuoksi nuori aviomies on alkuun pääepäilty, mutta monella muullakin saattaisi olla motiivi. Nuoret kartanonherrat John ja Lawrence ovat taloudellisesti riippuvaisia äitipuolestaan, nuori Cynthia on töissä sotasairaalan myrkkyvarastossa ja Maryn kuullaan korottavan ääntään anoppinsa kanssa riidellessään. Entä mitä ihmettä tohtori Bauerstein tekee kartanon mailla aamukuudelta täysissä pukeissa?

Agatha Christie iski kultasuoneen luedessaan Hastingsin ja Poirotin hahmot ( juu, ja neiti Marplen myös). Stylesin tapaus oli viihdyttävä, käänteitä oli paljon ja kuvaus elävää. Sieluni silmillä näin Poirotin viilettävän Stylesin kartanon ja majapaikkansa väliä, hyppivän innossaan kartanon ruohikolla ja sivelevän viiksiensä suippoja kärkiä! Kohtelihan hän väliin alentuvasti hidashoksottimista Hastings-parkaa, mutta antoi tälle myös tunnustusta hyvistä päättelyistä. Olen lukenut monia Christien dekkareita ennen blogiaikaa, mutta tästä ei ollut mitään muistikuvaa. Stylesin tapaus oli hieno ja historiallinen kuuntelukokemus, josta Jukka Pitkänen teki kerrassaan nautittavan.

Agatha Christie - Stylesin tapaus
Alkuteos The Mysterious Affair at Styles 1920
Suomentanut Paavo Lehtonen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Wsoy 1970, korjattu, 100-vuotisjuhlapainos 2020
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
_______________
Jokken kirjanurkka
Lukujonossa
Agatha Christie (1890-1976) kirjoitti elämänsä aikana noin 70 romaania sekä tukun radio- ja teatterikäsikirjoituksia, novelleja ym. Hän loi englantilaisen salapoliisiromaaniperinteen, jonka jalanjälkiä monet tallaavat vielä tänäkin päivänä.

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

Oscar Wilde - Dorian Greyn muotokuva

Oscar Wilden (1854-1900) klassikkoromaani Dorian Greyn muotokuva vie 1800-luvun lopun Lontooseen ja ylhäisten seurapiirien ylellisyyteen. Dorian Grey on 18-vuotias ja kaunis kuin kreikkalainen jumala. Kirjan juoni lienee useimmille tuttu: taiteilija Basil maalaa pojasta muotokuvan, joka vanhenee ja rumenee Dorianin itsensä pysyessä nuorena ja puhtoisena turmeltuneesta elämästään huolimatta.

Dorian toimii siis taidemaalari Basil Hallwardin mallina ja taiteen innoittajana, tunteepa maalari myös rakkautta ja eroottisia tunteita nuorta malliaan kohtaan. Eräänä syreenintuoksuisena kesäpäivänä ateljeehen sapuu maalarin ystävä, kyyninen Lordi Wotton, joka myös lumoutuu nuoren Dorianin ulkoisesta kauneudesta.

Taiteilija on ikuistanut Dorianin jumalaisen kauneuden suurikokoiseen muotokuvaan. Sitä katsellessaan Dorian ahdistuu ja ilmaisee toiveen, että maalaus vanhenisi hänen puolestaan ja hän itse pysyisi ikuisesti nuorena - ja näin maagisesti tapahtuukin. Lordi Wottonin vaikutuksesta Dorian muuttuu ja ryhtyy kiihkeästi etsimään elämässään kokemuksia. Hän rakastuu pahaisen teatterin näyttelijätyttöön Sibyl Vaneen ja muutaman viikon tuttavuuden jälkeen nuori mies väittää intomielisesti olevansa umpirakastunut ja menevänsä tytön kanssa avioon, yhteiskuntaluokkia uhmaten. Yhtenä kohtalokkaana iltana Sibyl kuitenkin näyttelee huonosti ja Dorianin rakkaus lopahtaa siihen - traagisin seurauksin. Nuori mies häivyttää mielestään Sibylin traagisen kohtalon ja jatkaa ahneesti elämäänsä.

Lordi Wottonin turmeleva vaikutus ja dekadentti ranskalainen kirja saavat Dorianin heittäytymään täysillä ns. huonoon elämään. Hän viekoittelee köyhiä tyttöjä, käyttää prostituoituja (myös poikia) ja on laitakaupungin oopiumluolien vakiasiakas. Kaiken tämän rinnalla silkkihuivi pysyy kaulassa ja asu moitteettomana. Lontoon kultivoitunut seurapiiri pitää upeita illallisiaaan, metsästää maalaiskartanoissaan ja keskustelee henkevästi. Dorian joutuu yhä syvemmälle turmeluksen suohon, mutta hän säilyy ulkoisesti puhtoisena ja nuoren näköisenä huonosta elämästään huolimatta. Mutta muotokuva, se vanhenee ja saa julmat juonteet suupieliinsä. Se on pakko piilottaa talon ullakolle lukkojen taakse.

Pian Dorian on kuin nurkkaanajettu eläin. Hän hurjistuu taiteilija Basiliin tämän tivatessa totuutta vellovista huhuista ja iskee entistä ystäväänsä palettiveitsellä. Homoseksuaalisten suhteiden kiristyksellä entisen ystävän Alanin on tultava apuun kemistin taidoillaan. Alan ei toivu tästä,  vaan päätyy itsetuhoon. Lopulta eletty synnillinen elämä ja tehdyt pahat teot alkavat painaa Doriania ja hän päättää muuttua hyväksi. Mutta on jo liian myöhäistä.

Dorianin elämäntapa Lontoon alamaailmassa tuntuu heijastelevan Wilden omaa elämää. Homoseksuaalisuus oli tuolloin vakava juttu, siitä joutui vankilaan. Teoksen loppupuolella juoni kääntyy trilleriksi tai kauhuksi, ja tarina päättyy hyvin dramaattisesti. Wilde kuvaa ylhäiset seurapiirit asiantuntevasti ja runollisen intohimoisin lausein. Lontoon ylhäisissä seurapiireissä ei tehty työtä, vaan huviteltiin ja elettiin muiden palvelemina linnoissa ja kartanoissa. Päivät täyttyivät päivällisistä, teatterista ja klubi-illoista. Nykylukijaa kenties hieman häiritsee se, että homoseksuaalisuus on piilotettu korulauseisiin ja rivien väleihin. Nykyajan tasa-arvoista naista häirinnee myös naisten mollaus, mutta pidin Wilden aikakauttaan hienosti kuvaavasta intomielisestä tyylistä.

Hieno hedonistisen narsismin ja sosieteen kuvaus. Anna-Kaari Hakkarainen viittaa tähän klassikkoon teoksessaan Kristallipalatsi, jossa tämän päivän tyyliin narsismiaan ilmentää lifestylebloggari Dora G. Dorian Greyn muotokuva on ollut pitkään lukulistalla, vihdoin se on luettu!

Oscar Wilde - Dorian Greyn muotokuva
Alkuteos The Picture of Dorian Grey 1891
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kansi Jenni Kiviniemi
Otava 2011
Kirjastosta
_______________
Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka  /  Lumiomena  /  Kirsin Book Club  
Kirjan taustakuva
Wilden kuva Public Domain

Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

Kun tuhoamisen mieltää ratkaistavaksi ongelmaksi, 

se on pelkästään ratkaistava ongelma.

Taas on kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Vuorossa on jo kymmenes klassikkohaaste, jota tällä kertaa vetää Raija Taikakirjaimet-blogista. Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat ilmestyi jo 1940, vuosi Espanjan sisällissodan päättymisen jälkeen. Teos julkaistiin espanjaksi Argentiinassa ja Meksikossa 40-luvulla, mutta Francon sensuuri päästi sen pannasta Espanjassa vasta 1968. Teoksen päähenkilö on amerikkalainen espanjanopettaja Robert Jordan, joka tasavaltalaisten aatetta tukeakseen on liittynyt kansainvälisiin joukkoihin kuten lähes 60 000 kaltaistaan.

Robert saa tehtäväkseen räjäyttää sillan Segovian lähellä ja saa apua vuoristossa majailevilta sisseiltä. Hän lyöttäytyy yhteen Pablon johtaman sissiryhmän kanssa ja asuu heidän leirissään. Pablo on ollut kova luu ja julma aatteen puolesta taistelija sisällissodan alussa, mutta on sittemmin menettänyt otettaan. Häneen ei voi luottaa. Jämäkämmältä tuntuu Pablon nainen Pilar, mustalaisnainen, joka on ennen sotaa heilastellut härkätaistelijoiden kanssa, osaa ennustaa kädestä ja mittelee nyt sissijoukon päällikkyydestä Pablon kanssa.

Robert on uskollinen ihanteilleen, hän on järkevä ja tehtäväänsä sitoutunut. Hän on älykäs ja osaa luovia näiden ihmisten kanssa, joille on selitettävä hyvin tarkoin mitä tehdään ja miksi. Robert luottaa erityisesti iäkkääseen ja tunteikkaaseen Anselmoon, joka painii omatuntonsa kanssa. Ei tällaisena aikana olisi aikaa eikä varaa rakastua, mutta Robert rakastuu Mariaan, tyttöön joka on kokenut kovia sisällisodan aikana. He unelmoivat avioituvansa, menevänsä Madridiin ja hellyttävä Maria haluaa oppia hyväksi vaimoksi Robertolleen. 

Hemingwayn tarina näyttää miten julmaa sota ja veljessota ovat. Tappamisen oikeutusta pohtivat etenkin Anselmo ja Robert. Vanha mies toivoo, että voiton jälkeen seuraa joku yhteinen sovitus ja Robert arvelee pääsevänsä syyllisyydestään eroon kirjoittamalla. Tarina pitää otteessaan ja se on jännittävä kuin trilleri, mutta kieli on paikoin kamalaa. Omituisella kielellä Hemingwayn tarkoitus oli kuulemma tuoda esiin espanjan sinuttelun ja teitittelyn eroja sekä kuulostaa joltain vanhalta Kastilian murteelta. Kamalinta kieli on kirosanailmausten osalta. Hemingway sanoo kirjassa näin:

Espanjan kieltä törkeämpää kieltä ei olekaan. Siinä on sanat kaikille englannin kielen rivouksille ja lisäksi siellä käytetään vielä muita sanoja ja ilmauksia, ominaisia vain sellaisille maille, joissa jumalanpilkan rajuus vastaa uskonnon ankaruutta.

Hemingway oli Espanjassa kirjeenvaihtajana ja varmasti osasi espanjaa. Ihmetyttää, miksi hän päätyi sananmukaisiin käännöksiin. Suomentaja Hilkka Pekkanen selvittää tätä asiaa jälkisanoissaan, mutta silti särisi korvissa. Espanjan lausahdus Leche! on kääntynyt sanoiksi Milk! / Maitoa! Kuulostaa järjettömältä, kun sen pitäisi kuulua Voi helvetti! Me cago en tu leche > Teen tarpeeni maitoosi! Ja sitten vielä lukuisat älyttömät painokelvottomat - unprintables & obscenities. Wikipedia toteaa näin:

In another odd stylistic variance, Hemingway referred to foul language with "unprintable" and "obscenity" and substitutes "muck" for fuck in the dialogue and thoughts of the characters although foul language is used freely in Spanish even when its equivalent is censored in English (such as joder, me cago). The Spanish expression of exasperation me cago en la leche (which translates to "I shit in the milk") repeatedly recurs throughout the novel, translated by Hemingway as "I obscenity in the milk.”

No, lukijan on lupa ihmetellä ja nyt on tämä klassikko selätetty. Arvelin lukeneeni tämän kouluaikana jo, mutta se taisikin olla Jäähyväiset aseille. Vanhus ja meri teki minuun teininä vaikutuksen upealla kielellään, mutta muutama vuosi sitten en löytänyt samaa lukulumoa.

Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat
Alkuteos For Whom the Bell Tolls 1940
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Tammi 2014 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1944 Tauno Tainion suomentamana)
Kirjastosta
_______________

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:
#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi
#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Haastelogo: Nina Tolonen

Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#klassikkohaaste

"Kolumbia on maa, jossa tapahtuu eniten ihmeitä neliömetrillä. Kaikki taivaan neitsyet laskeutuvat maan päälle ja kaikki Kristus-patsaat vuodattavat kyyneleitä. On näkymättömiä lääkäreitä, jotka leikkaavat umpisuolia ja selvänäkijöitä, jotka tietävät lottonumerot. On päivänselvää, että meillä on suora yhteys tuonpuoleiseen eikä kansa tule toimeen ilman taikauskoaan.”

Yllä oleva sitaatti on kolumbialaisen Laura Restrepon (s. 1950) teoksesta Dulce compañía (1995). Kun edelleenkin tilanne on tämä, ymmärtää ehkä paremmin edellisen kirjailijapolven Gabriel García Márquezin (s. 1927) käsittämätöntä mielikuvitusta. Márquez syntyi ja kasvoi pienessä Acaratacan kaupungissa ja varttui isoäidin tarinoita kuunnellen. Luin, että kirja syntyi vajaassa kahdessa vuodessa, mikä on aivan käsittämätöntä. Kirjailija asui maanpaossa Meksikossa, ensimmäiseltä kustantajalta tuli hylky, mutta sitten onnisti. Käsikirjoitus kulki postitse kahdessa osassa, koska Márquezilla ei ollut rahaa postittaa sitä kerralla.

Sadan vuoden yksinäisyys kertoo omalaatuisen Buendíojen perheen seitsemän sukupolven hurjan tarinan. Sukusaagaan kirjailija ymppää taitavasti Kolumbian lähihistorian traagisia tapahtumia: edelleen jatkuvan väkivaltaisen sisällissodan ja työntekijöitä riistävät ja murhaavat ylikansalliset yritykset. Rankkasateet aiheuttavat edelleen mutavyöryjä, mutta Márquez rinnasti ne Raamatun vedenpaisumukseen. Taikausko kukoisti ja ihmeet koettiin luonnollisina elämään kuuluvina asioina.

Tästä kaikki alkaa: serkukset José Arcadio Buendía ja Úrsula Iguarán solmivat avioliiton, huolimatta pelosta että syntyy siansaparolla varustettuja lapsia - niin oli käynyt jo aiemmin. He päätyvät muutaman muun perheen kanssa keskelle viidakkoa, jonne perustetaan Macondo - ihana, idyllinen ja vihreä raamatullinen paratiisi. Syntyy kolme lasta José Arcadio, Aureliano ja Amaranta - ilman siansaparoa kaikki. Kiertävät mustalaiset Melquíadesin johdolla tuovat ihmeitä ja ulkomaailman tuulahduksia eristäytyneeseen yhteisöön.

Sisällissodan kumu saavuttaa myös Macondon. Aurelianosta tulee eversti, joka sotii 20 vuotta ja häviää kaikki taistelunsa. Sotaretkillään hän on siittänyt 17 nimeään kantavaa poikaa, jotka ilmaantuvat Macondoon. Vain yksi heistä selviää hengissä joukkomurhasta. Úrsula häärää hourulaksi ja hullunmyllyksi muuttuneessa taloudessa ja elää yli 120-vuotiaaksi.

En yritäkään kertoa suvun henkilöiden suhteita, koska menisin niissä taatusti sekaisin. Ne voi tarkistaa täältä suomeksi ja täältä espanjaksi Lukemiseni oli tuskaisaa kivireen vetämistä suunnilleen puoleen väliin, mutta sitten Márquezin tarinankerronta ja mielikuvitus veivät mennessään. On aivan käsittämätöntä miten runsailla ja kekseliäillä yksityiskohdilla hän tarinansa kuorruttaa. Buendíojen miespuoliset jäsenet ovat hyvin viriileitä eivätkä naisetkaan himoaan kainostele. Seksikuvaukset ovat varsin riehakkaita - ajatella, 60-luvulla ja katolisessa maailmassa!

Macondon alkava tuho neljä vuotta kestäneissä sateissa oli uskomattoman upeasti kuvattu. Emmehän me täällä kylmässä Pohjolassa voi ymmärtää, mitä kuuman tropiikin kosteassa viidakossa tapahtuu: kaikki mätänee, vihreä levä valtaa paikat, lieju vyöryy, kasvit valtaavat patiot ja huoneet, luonnonvaraiset eläimet ryntäävät sisätiloihin.

Noista Restreponkin mainitsemista ihmeistä ei loppua tullut: Melquíadesin sanskriitiksi kirjoitetut ennustukset pitivät täysin paikkansa, Remedios nousi taivaaseen kuin Neitsyt Maria, unettomuuden rutto oli rangaistus perisynnistä, Aureliano Babylonian isän Mauricion ympärillä lenteli aina parvi keltaisia perhosia, Fernandan leikkasivat näkymättömät lääkärit etc. Yllättävää ja hauskaa oli myös suvun viimeisten jäsenten opiskelu Euroopassa - Amaranta Úrsula Brysselissä ja Aureliano Roomassa,  paaviksi oli vaatimaton tavoite.

Maagisen realismin uranuurtaja, Sadan vuoden yksinäisyys oli neljäsataa sivua tarinankerronnan ja mielikuvituksen juhlaa; samannimisten Aurelianojen ja José Arcadiojen selkamelskassa haastavaakin, mutta olihan tämä uskomaton kokemus alun tahmeudesta huolimatta!

Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
Alkuteos Cien años de soledad 1967

Suomentanut Matti Rossi

Wsoy 1971

Kirjastosta

________________
Helmet-haaste: 8 (kuuluu yleissivistykseen), 16 (todellisen ja epätodellisen rajamailla), 20 (minulle vieras kulttuuri), 25 (uusi kirjailija),

Kirjailijasta espanjaksi

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen,

jota tällä kerralla luotsaa Tuntematon lukija.

Federico García Lorca - Veren häät & Bernarda Alban talo #runosunnuntai

Kuvat: Bernarda Alban talo, Kuopion kaupunginteatteri, Sami Tirkkonen

Tänään runoilija Lorcasta näytelmäkirjailijana. Luin aiemmin tänä vuonna Lorcan runoja, joihin en saanut toivomaani tuntumaa, mutta sen sijaan näytelmät Veren häät & Bernarda Alban talo veivät heti mukanaan. Molemmat löytyvät Pentti Saaritsan suomennoksina teoksesta Veren häät ja muita näytelmiä (Otava 1977). Minulla on hämärä muistikuva, että olisin teini-iässä nähnyt televisiosta johonkin Lorcan näytelmään perustuvan elokuvan. Muuta en muista kuin synkän ja uhkaavan tunnelman sekä mustiin pukeutuneet naiset Andalusian polttavan auringon alla. Carlos Sauran ohjaama Veren häät on vuodelta 1983 ja vanhempi, italialaisen Goffredo Alessandrinin ohjaus on vuodelta 1941.

Teoksen alussa suomentaja Pentti Saaritsa kertoo Lorcasta näytelmäkirjailijana ja hänen perustamastaan teatterista: Eduardo Ugarten kanssa perustettu La Barraca kierteli ympäri Andalusian kyliä ja pikkukaupunkeja esittäen myös espanjalaisia klassikkoja. Veren häät ja Bernarda Alban talo ovat pääosin proosadialogia, mutta huipennuksissa runomitta pyrkii esiin. Lorca piti itse näistä kohdista eniten koska sillä alueella minä liikun kuin kala vedessä. Minä en lue näytelmiä, mutta Lorca vei ja täysillä uppouduin hänen dramaattisiin tunnelmiinsa!

Veren häät (1932, kantaesitys 1933 Madridissa)

Kahden suvun välisessä riidassa sulhasen isä ja veljet ovat kuolleet puukotukseen. Äidille on jäänyt vain tämä yksi ainokainen poika, joka nyt on kihloissa ja menossa naimisiin. Morsian on seurustellut vuosia sitten tuon 'murhaajasuvun' pojan Leonardon kanssa, joskin tämä on nyt naimisissa ja tuore isä. Morsiamen ja Leonardon välinen intohimo ei suinkaan ole kuollut, vaan hehkuu kuin kekäle edelleen. He viettävät yhteisen yön ja karkaavat hääpäivänä.

Upealla dialogilla ja joukkokohtauksilla Lorca loihtii huikean draaman ja tapahtumien miljöön lukijan silmien eteen. Hänen ohjeensa lavastuksen suhteen ovat myös pikkutarkkoja: Ruusunpunaiseksi maalattu huone, seinillä kupariastioita ja ketokukista solmittuja kimppuja. Keskellä liinalla peitetty pöytä. On aamu. Leonardon anoppi tuutii lasta sylissään. Hänen vaimonsa kutoo toisessa nurkassa sukkaa.

Kun Leonardo ja vastavihitty morsian karkaavat, sulhanen lähtee apujoukkojen kanssa heitä etsimään, onhan kyseessä miehen ja suvun kunnia. Tulos: kaksi arkkua, kaksi nuorta leskeä, yksi isätön lapsi ja poikaansa ikävöivä äiti. Anoppi sanoo Leonardon leskeksi jääneelle vaimolle:

Sinä pysyt kotona.

Kotona yksin ja urheasti.

Yksin vanheten, yksin itkien.

Mutta ovi aina visusti kiinni.

Ei koskaan enää. Ei kuollutta miestä, 

ei elävää.

Ja sitten ilouutinen Lorcan ystäville - Kuopion kaupungintetterin ohjelmistoon on juuri tullut

BERNARDA ALBAN TALO 

Flamencon lävistämä, visuaalinen ja liikkeellinen tulkinta, jonka ohjaa Anne Rautiainen; 

koreografia Kaari Martin ja musiikki Teho Majamäki.

Bloggauksen kuvat Sami Tirkkonen, kiitos Kuopion kaupunginteatteri!

"Lorca kirjoittaa kuvia, alati tihentyviä tunnelmia, pidätettyä intohimoa, hän tiivistää alistamisen mekanismit rytmiksi, päästää tunteen valloilleen kaiken mennessään vieväksi luonnonvoimaksi ja pakottaa sen myös hiljaiseksi, sisälmyksiä korventavaksi tuleksi. Lorca ei kirjoittanut vain näytelmätekstiä, hän kirjoitti esityksen.”

Bloggarikollega Amma näki näytelmän ensi-illassa keskiviikkona 10.4. Hän hämmentyi ja ahdistui. Lue Amman teatterikokemuksesta täältä. Harmi, että Kuopio on minulle liian kaukana.

Bernarda Alban talo (1936, kantaesitys 1945 Buenos Airesissa) 

Bernarda on ylpeä ja kopea kuusikymppinen nainen, joka on juuri jäänyt leskeksi, ja määrännyt taloonsa kahdeksan vuoden tiukan suruajan. Hänen viisi 20-40-vuotiasta tytärtään haluaisivat naimisiin, unelmoivat rakkaudesta ja yrittävät kapinoida tyrannimaista äitiään vastaan. Mutta Bernarda on taipumaton ja armoton. Mitä kylä ja naapurit sanovat on Bernardalle tärkeintä ja kunniallisuuden säilyttäminen edellyttää tytärten puhtautta ja siveyttä. Vanhin tytär Angustias on eri isästä ja perinyt tämän omaisuuden. Nyt kylän komein nuorimies, 25-vuotias Pepe el Romano, on kosiskelevinaan liki nelikymppistä Angustiasia rahojen tähden. Pepeen ovat intohimoisesti rakastuneet siskoista myös ruma Martirio sekä nuorin Adela. Miehenkipeät tytöt vahtivat toisiaan, Bernarda vahtii heitä kaikkia ja pahaa enteilevä draamankaari nousee nousemistaan. Seksuaalinen jännite tihentyy käsin kosketeltavaksi.

Tottelematon tytär lakkaa olemasta tytär ja muuttuu viholliseksi. //  Hiljaa! Vaiti! Itket vasta sitten kun olet yksin! Me vajoamme nyt murheen mereen. Bernarda Alban nuorin tytär on kuollut koskemattomana. Kuulitteko? Hiljaa, hiljaa minä sanoin! Hiljaa!

Jo leikkuuväki lähtee

eloa korjaamaan

ja tyttöparven sydämet

on sillä mukanaan.

Nyt ikkunoita ja ovia

kylän neidot avaamaan,

elonkorjaaja pyytää ruusua

hattuansa koristamaan.

Federico García Lorca - Veren häät ja muita näytelmiä
Suomentanut Pentti Saaritsa
Otava 1977
****
Kirjastosta

_______________

Helmet-haaste: 3 (kirjallisuudenlaji jota en yleensä lue), 7 (paikka jossa olen käynyt), 33 (olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Espanja

Kirjassa kolmantena näytelmänä on hirtehinen nukkeilveily Don Cristóbal.