Helene Schjerfbeck on hyvin ajankohtainen taiteilija juuri nyt. Syksyllä 2019 hänen näyttelynsä keräsi suitsutusta Lontoon Royal Academyssä, Ateneumissa upea retrospektiivi jatkuu 29.1. saakka ja Antti J. Jokisen elokuva Helene saa ensi-iltansa 17.1.2020. Elokuva perustuu tähän Rakel Liehun hienoon Runeberg-palkittuun teokseen Helene (Wsoy 2004), josta tulee tammikuussa uusintapainos. Elokuva keskittyy Schjerfbeckin ja Einar Reuterin suhteeseen, mutta kirja on ihastuttava ja eläytyvä, syvälle porautuva fiktiivinen elämäkerta koko Schjerfbeckin elämästä, lapsuudesta vanhuuteen.
1900-luvun alussa köyhän ja ramman Schjerfbeckin tilanne oli vaikea. Muilla taiteilijasiskoilla (Ada Thilén, Helena Westermark & Maria Wiik) oli helpompaa, koska heidän perheillään oli varallisuutta. Kriitikot moittivat naistaiteilijoiden aihevalintoja kovin sanoin eivätkä työt käyneet kaupaksi. Schjerfbeck oli saanut nuorena stipendejä ulkomaanmatkoja varten, mutta niitä ei hänelle enää myönnetty. Schjerfbeck oli nääntynyt Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opetustyöstä ja käytännössä puilla paljailla. Kuluja ja Helsingin ärsyketulvaa vähentääkseen Schjerfbeck muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Vuoden 1915 tienoilla Schjerfbeck tutustui kahteen uralleen ja elämälleen äärimmäisen merkitykselliseen mieheen.
Purjehtija, 1918 - Einar Reuterin muotokuva
Tunnen äkkiä olevani nuori. Se ei ole pelkästään hyvä tunne, se on kuin palohaava. Hän antaa minulle poskisuudelman asuntoni pihalla, lähtee - Partavesi jää kasvoihini kuin suopursujen tuoksu. Hän on 37, minä 56.
...
Olisin halunnut pitää Einar Reuterin kokonaan. Kuin hammasharjan: vain minun. Olen pettynyt kuin lapsi, jolta on viety uusi lelu.
Toinen heistä oli taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman, joka järjesti ensimmäisen Schjerfbeckin yksityisnäyttelyn Suomessa joulukuussa 1917. Näyttely oli menestys, taiteilijan rahahuolet helpottivat, mutta haaskalintujakin alkoi pörrätä ympärillä; ja kohta tuli sisällissotakin. Toinen näistä tärkeistä miehistä oli salskea metsänhoitaja Einar Reuter, kaksikymmentä vuotta Schjerfbeckiä nuorempi, itseoppinut taiteilija. Schjerfbeck rakastui. Yhden yhteisen kaksiviikkoisen he saivat toisilleen kesäisessä Tammisaaressa. Mahtoi olla kirvelevää, kun Reuter nai toisen, mutta syvä ystävyys ja sielunkumppanuus kestivät Schjerfbeckin kuolemaan asti.
Liehun romaanissa yhtenä aikatasona on vuosi 1945, jolloin 83-vuotias ja sairas taiteilija asuu taidekauppias Stenmanin kustannuksella Ruotsin Saltsjöbadenissa ylellisessä täysihoitolassa. Hän suoltaa siellä Stenmanille täysihoidon vastineeksi paljaita ja hurjia omakuviaan ja toisintoja aiemmista maalauksistaan. Toisina aikatasoina vyöryvät kuin filmillä muistot ja tapahtumat pitkän elämän varrelta: taiteilijasiskot, Colarossin taidekoulu ja ihanat Pariisin elämykset; St. Ives ja englantilainen sulhanen, joka purki tylysti kihlauksen; rakastettu ja sielukas lääkäri Kristian Norjan Gausdalin parantolasta; kesät Sjundbyn kartanossa ja sikäläiset sukulaiset, äiti, isä, veli ja tämän lapset Måns ja Hanna.
Liehu eläytyy tavattoman hienosti Schjerfbeckin mieleen ja hänen ajatuksiinsa. Oli sydäntä raastavaa lukea lapsuuden putoamisonnettomuudesta, jonka seurauksena Schjerfbeck kärsi kipuja ja ontui koko ikänsä. Moniin kuukausiin hän ei pystynyt kävelemään eikä istumaan; häntä kanniskeltiin huoneesta toiseen ja koulun alku sujui polvillaan tyynyn päällä. Lonkka olisi voitu korjata, mutta perheellä ei ollut rahaa operaatioon: oli säästettävä veli Magnuksen opintoihin! Helenen lapsuutta varjostivat myös sisarusten kuolemat sekä isän sairastuminen ja menehtyminen tuberkuloosiin. Tuntui varmasti katkeralta se, että äiti palvoi kuollutta esikoistytärtään Olgaa, mutta Heleneä ja tämän uravalintaa äiti ei oikein koskaan kunnolla ymmärtänyt. Äidin kanssa asuvalta Heleneltä meni suurin osa ajasta ja energiasta tyhjänpäiväisiin taloustöihin. Miten sääli ja lahjakkuuden tuhlausta.
Schjerfbeckillä oli onneksi ystävinään 'maalarisiskot', ja oli ihanaa, että hän sentään nuoruudessaan pääsi ulkomaille näkemään taidetta museoissa ja kokemaan ja aistimaan taiteen uusia tuulia. Schjerfbeck kaipasi aina Pariisiin, mutta yksikään ulkomaanmatka Norjan parantolaa lukuunottamatta ei nuoruusvuosien jälkeen toteutunut. Hyvinkäältä käsin Schjerfbeck ei jaksanut oikein Helsinkiinkään taidenäyttelyihin matkustaa. Taiteilijaystävät lähettivät hänelle taidelehtiä ja -kirjoja, ja Stenman toi nimekkäiden taiteilijoiden teoksiakin nähtäväksi. Schjerfbeck tuntui olevan tyytyväinen taidekauppias Stenmanin kanssa tekemäänsä sopimukseen, sillä hän ei yksinään ja sairaana jaksanut taistella arvossa nousseita töitä himoitsevien röyhkimysten kanssa. Toki bisnestä tämä Stenmanille myös oli.
Kenessäkään muussa en voisi maalata vanhenemisen julmaa ideaa näin. Mustaa lankaa joka roikkuu molemmin puolin suuta.
...
Olenko minä tuo peilistä näkyvä, tupsulliseen silkkityynyyn nojaava pää, Wester? Kauhistuisit jos näkisit!
Liehun Helene on minusta tavattoman hieno ja eläytyvä, toki fiktiivinen elämäkerta. Oli hienoa lukea, mitä Schjerfbeck näki ympärillään, miten hän koki värit, miten mallinsa, miten hän etsi mallin sielua ja miten vaikeaa hänestä oli onnistua itseä tyydyttävällä tavalla. Vaikuttavaa oli lukea vanhuuden hurjien ja paljaiden omakuvien synnystä ja siitä, miten hurtilla huumorilla hän suhtautui itseensä. Minulle Helene oli viiden tähden kirja. Mielessä ovat myös kirkkaat elämykset juuri nähdystä Ateneumin näyttelystä Maailmalta löysin itseni. Hieno Schjerfbeck-elämäkerta on myös Riitta Konttisen Oma tie ja Mila Teräksen fiktio Jäljet. Siteeraan tähän loppuun viimeisen Mila Teräksen teoksen postaukseen kirjoittamani kappaleen:
Traagisesta elämästään, onnettomasti päättyneistä rakkauksistaan, köyhyydestään ja sairaalloisuudestaan huolimatta Schjerfbeckissä eli vahva taiteen palo ja tinkimättömyys omaan pelkistettyyn tyyliin. Tämä tinkimättömyys, Schjerfbeckin kuohuttava modernismi, ja naiseus pitivät hänet taidemaailman ulkopuolisena. Mutta tänään hän on yksi halutuimmista ja rahassa mitaten kalleimmista taiteilijoistamme. Koko elämän ajan Schjerfbeck eli ristiriitaa myös tyttären aikaavievien velvollisuuksien, sairaasta äidistä huolehtimisen, ja taiteensa välillä. Pariisissa vietetyt velvollisuuksista vapaat nuoruusvuodet kimmelsivät ihanina hänen muistoissaan, mutta paluu Pariisiin jäi unelmaksi.
Liehun romaanissa yhtenä aikatasona on vuosi 1945, jolloin 83-vuotias ja sairas taiteilija asuu taidekauppias Stenmanin kustannuksella Ruotsin Saltsjöbadenissa ylellisessä täysihoitolassa. Hän suoltaa siellä Stenmanille täysihoidon vastineeksi paljaita ja hurjia omakuviaan ja toisintoja aiemmista maalauksistaan. Toisina aikatasoina vyöryvät kuin filmillä muistot ja tapahtumat pitkän elämän varrelta: taiteilijasiskot, Colarossin taidekoulu ja ihanat Pariisin elämykset; St. Ives ja englantilainen sulhanen, joka purki tylysti kihlauksen; rakastettu ja sielukas lääkäri Kristian Norjan Gausdalin parantolasta; kesät Sjundbyn kartanossa ja sikäläiset sukulaiset, äiti, isä, veli ja tämän lapset Måns ja Hanna.
Liehu eläytyy tavattoman hienosti Schjerfbeckin mieleen ja hänen ajatuksiinsa. Oli sydäntä raastavaa lukea lapsuuden putoamisonnettomuudesta, jonka seurauksena Schjerfbeck kärsi kipuja ja ontui koko ikänsä. Moniin kuukausiin hän ei pystynyt kävelemään eikä istumaan; häntä kanniskeltiin huoneesta toiseen ja koulun alku sujui polvillaan tyynyn päällä. Lonkka olisi voitu korjata, mutta perheellä ei ollut rahaa operaatioon: oli säästettävä veli Magnuksen opintoihin! Helenen lapsuutta varjostivat myös sisarusten kuolemat sekä isän sairastuminen ja menehtyminen tuberkuloosiin. Tuntui varmasti katkeralta se, että äiti palvoi kuollutta esikoistytärtään Olgaa, mutta Heleneä ja tämän uravalintaa äiti ei oikein koskaan kunnolla ymmärtänyt. Äidin kanssa asuvalta Heleneltä meni suurin osa ajasta ja energiasta tyhjänpäiväisiin taloustöihin. Miten sääli ja lahjakkuuden tuhlausta.
Schjerfbeckillä oli onneksi ystävinään 'maalarisiskot', ja oli ihanaa, että hän sentään nuoruudessaan pääsi ulkomaille näkemään taidetta museoissa ja kokemaan ja aistimaan taiteen uusia tuulia. Schjerfbeck kaipasi aina Pariisiin, mutta yksikään ulkomaanmatka Norjan parantolaa lukuunottamatta ei nuoruusvuosien jälkeen toteutunut. Hyvinkäältä käsin Schjerfbeck ei jaksanut oikein Helsinkiinkään taidenäyttelyihin matkustaa. Taiteilijaystävät lähettivät hänelle taidelehtiä ja -kirjoja, ja Stenman toi nimekkäiden taiteilijoiden teoksiakin nähtäväksi. Schjerfbeck tuntui olevan tyytyväinen taidekauppias Stenmanin kanssa tekemäänsä sopimukseen, sillä hän ei yksinään ja sairaana jaksanut taistella arvossa nousseita töitä himoitsevien röyhkimysten kanssa. Toki bisnestä tämä Stenmanille myös oli.
Kenessäkään muussa en voisi maalata vanhenemisen julmaa ideaa näin. Mustaa lankaa joka roikkuu molemmin puolin suuta.
...
Olenko minä tuo peilistä näkyvä, tupsulliseen silkkityynyyn nojaava pää, Wester? Kauhistuisit jos näkisit!
Liehun Helene on minusta tavattoman hieno ja eläytyvä, toki fiktiivinen elämäkerta. Oli hienoa lukea, mitä Schjerfbeck näki ympärillään, miten hän koki värit, miten mallinsa, miten hän etsi mallin sielua ja miten vaikeaa hänestä oli onnistua itseä tyydyttävällä tavalla. Vaikuttavaa oli lukea vanhuuden hurjien ja paljaiden omakuvien synnystä ja siitä, miten hurtilla huumorilla hän suhtautui itseensä. Minulle Helene oli viiden tähden kirja. Mielessä ovat myös kirkkaat elämykset juuri nähdystä Ateneumin näyttelystä Maailmalta löysin itseni. Hieno Schjerfbeck-elämäkerta on myös Riitta Konttisen Oma tie ja Mila Teräksen fiktio Jäljet. Siteeraan tähän loppuun viimeisen Mila Teräksen teoksen postaukseen kirjoittamani kappaleen:
Traagisesta elämästään, onnettomasti päättyneistä rakkauksistaan, köyhyydestään ja sairaalloisuudestaan huolimatta Schjerfbeckissä eli vahva taiteen palo ja tinkimättömyys omaan pelkistettyyn tyyliin. Tämä tinkimättömyys, Schjerfbeckin kuohuttava modernismi, ja naiseus pitivät hänet taidemaailman ulkopuolisena. Mutta tänään hän on yksi halutuimmista ja rahassa mitaten kalleimmista taiteilijoistamme. Koko elämän ajan Schjerfbeck eli ristiriitaa myös tyttären aikaavievien velvollisuuksien, sairaasta äidistä huolehtimisen, ja taiteensa välillä. Pariisissa vietetyt velvollisuuksista vapaat nuoruusvuodet kimmelsivät ihanina hänen muistoissaan, mutta paluu Pariisiin jäi unelmaksi.
Wsoy 2004
Kirjastosta
_______________
Sanoilla maalattu muotokuva Helene Schjerfbeckistä. Romaani kertoo kansainvälisesti arvostetun taiteilijan elämästä intiimisti, vahvoin vedoin. Runeberg-palkinto 2004.
Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo. Pelkistyksen mestaria Liehu kuvaa intiimisti, vahvoin vedoin, jotka ovat kuin taiteilijan omasta siveltimestä. - Kustantaja
Tämä on hieno teos, luin joskus vuosia sitten, pistin kuitenkin kiertoon. Tämän voisi kyllä hyvinkin lukea uudelleenkin.
VastaaPoistaHieno on ja kun Schjerfbeckin elämä oli entuudestaan tuttu, antoi tosi paljon. Lue ihmeessä uudestaan Aino!
PoistaVaikuttaa todella koskettavalta ja hienolta romaanilta. Schjerbeck on vain teoksissaan ja varmasti oli muutenkin niin herkkä kädenjäljeltään. Toinen taiteilija pääsee varmasti hyvin toisen taiteilijan nahkoihin. Asialliset elämäkerrat ovat joskus puuduttavia, jos joku historioitsija on ne kirjoittanut. Olen aina tykännyt myös Rakel Liehun runoista. Ne ovat melko usein uskonnollisia, mutta ei missään mielessä paatoksellisia.
VastaaPoista