Nobel-voittaja Olga Tokarczukin Vaeltajat on monella tapaa hyvin erikoinen romaani. Se koostuu yli sadasta fragmentaarisesta tarinasta, jotka kertovat ihmisten elämästä 1600-luvulta tähän päivään. Jotkut näistä tarinoista ovat hyvin lyhyitä, toiset kuin novelleja. Romaani oli minulle paikoin myös häiritsevä lukukokemus monine preparaateista kertovine museoineen. Mutta Vaeltajat vei kyllä myös mennessään loistavalla tyylillään, lennokkuudellaan, huumorillaan ja ironiallaan.
Minäkertoja on Tokarczukin oloinen, 'kätevä, pienikokoinen ja hyvin pakattu’ nainen. Hän on myös kirjailija, joka sanoo, että häneltä puuttuu paikoilleen asettumisen ja juurtumisen geeni. Hän sanoo myös, että häntä kiinnostaa kaikki epätäydellinen, viallinen ja särkynyt ja että hän muuttaisi taidemuseot mielellään kuriositeettimuseoiksi. Fragmenteissa toistuvat kirjailijan oma kokemus matkoilta ja menneitten vuosisatojen, sekä fiktiivisten että todellisten, henkilöiden kokema.
Alkuun siitä, mikä minua häiritsi. Euroopan luonnontieteellisten museoitten kuriositeeteista kertovat monet ja seikkaperäiset selostukset eivät olleet minulle miellyttävää luettavaa. Toki ihmisruumiin elinten preparointi ja tutkiminen on vienyt lääketiedettä olennaisesti eteenpäin, mutta joitakin historian henkilöitä nämä preparaatit ja erilaiset kehityshäiriöt ovat kiinnostaneet sairaalloisella tavalla. Kun googlaa kuvia vaikkapa sanoilla Josephinum Museum Wien, näet mitä tarkoitan. 1700-luvulla eläneen hollantilaisen anatomistin Frederik Ruyschin preparaattikokoelman osti muuten Pietari Suuri 30 000 guldenilla ja eläessään arvostetun nigerialaissyntyisen Angelo Solimanin ruumis täytettiin hänen kuolemansa jälkeen ja pantiin näytteille Wieniin. Mitä kaikesta tästä pitäisi ajatella?Länsimaisen historian kuvottavia mustia pisteitä.
Lentokentät eivät enää ole pelkkiä lentokenttiä vaan eräänlainen kaupunkivaltioiden alalaji - niiden sijainti on pysyvä, mutta kansalaiset vaihtuvat alati. // ... perustuslaki on painettu jokaiseen matkalippuun, ja kansalaisten ainoa henkilöllisyystodistus on tarkastuskortti.
Tokarczuk ihmettelee kautta romaanin ihmisruumiin monimutkaisuutta ja kysyy kuka sen on luonut; kenelle kuuluu copyright? Mutta romaani on paljon muutakin. Se kertoo henkilögallerian tyyppien noloista ja käsittämättömistä edesottamuksista ja sen henkilöt ovat alati liikkeessä, kuka mistäkin syystä: he ovat kuin jonkun koko maapallolle levittäytyvän nomadiheimon jäseniä. Tämä rauhaton ihmismassa lentää ympäri maailmaa toisten kaltaistensa kanssa, ystävystyy hetkeksi toisen nomadin tai pyhiinvaeltajan kanssa kentillä ja lentokoneissa ja eroaa taas. Tokarczuk katsoo ihmisen elämää ironisesti, mutta myös hellästi ja ymmärtävästi. Me elämme elämämme ja siirrymme sitten luonnon kiertokulkuun. Sitä eivät tee ihmisen kehittämät muoviset ’ilmavuokot', muovipussit, joiden lahoaminen vie 300 vuotta.
Menneisiin vuosisatoihin verraten kaikki on nykyihmisen ulottuvilla, mutta emme kestä paljoutta: Maailmaa on liikaa. Sitä tulisi pikemmin pienentää kuin laajentaa tai suurentaa. Tämän vuoksi turistikin valitsee panoraamakortin sijasta jotain yksityiskohtaa kuvaavan kortin - vaikkapa Michelangelon Adamin sojottavan sormen tai Davidin käden. Kun kaikkea ei ehdi, on valittava ja kopioiden keskellä pyrittävä originaalien äärelle. Iloksemme nykyään Wikipedia ja Google tietävät melkein kaiken... Matkalaiselle tuiki tärkeää on myös 'kartan puhdistus'. Minäkertoja sanoo pyyhkivänsä pois kartaltaan ne kaupungit, joissa hän on kompuroinut tai jotka tekevät kipeää. Ehkä hän jatkossa pyyhkii pois kokonaisia maitakin!
Kartat suhtautuvat tällaiseen ymmärtäväisesti, kaipaavat valkeita läikkiä - ne ovat karttojen onnellinen lapsuus.
Fragmenteista löytyy hillittömän hauskoja ja outoja tarinoita: Lossikuski Erik kyllästyy rutiininomaiseen matkaan ja ohjaa lossin avomerelle; Annuška jättää perheensä ja ryhtyy ajelemaan päiväkaudet metro- ja bussilinjoilla; Chopinin sisar Ludwika salakuljettaa kuolleen veljensä sydämen Pariisista kotimaahan. Vaeltajat on mainio kokoelma terävästi nähtyjä ihmiselämän outojakin puolia ja jokainen lause on merkityksillä ja painolla ladattu. Pidin Tokarczukin tavasta heittää sekaan joku odottamaton ilmaus tai vinkeästi valittu sana, kuten viimeisen sitaatin tuuppia. Lukuelämyksestä suuri kiitos myös suomentaja Tapani Kärkkäiselle. Häkellyttävä, mutta hieno lukukokemus.
Elämää planeetallamme pitää liikkellä joku mahtava voima, joka pätee jokaisen elollisen asian jokaisessa atomissa. Tuota voimaa, josta ei vielä ole fyysisiä todisteita, ei voi nähdä tarkimmissakaan mikroskoopeissa eikä atomin spektriä esittävissä kuvissa. Se on jotakin, jonka syvin olemus on tuuppiminen, eteenpäin kiiruhtaminen, loputon yritys päästä itsensä ulkopuolelle.
Alkuteos Bieguni 2007
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2012
Kirjastosta
_______________
Tocarczuk sai vuoden 2018 Nobel-palkinnon. Poikkeuksellisesti palkinnon myöntäminen siirrettiin vuoteen 2019 Ruotsin Akatemiaa koskeneiden syytösten johdosta.
Vaeltajista Maailmankirjat, NY Times & The Guardian
Olga Tokarczukia (s. 1962) pidetään yhtenä tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista, ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Hän on saanut Puolan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Niken vuonna 2008 ja The Man Booker International -palkinnon vuonna 2018 kirjastaan Vaeltajat, ja myös Nobelin.
Kaipa tämä pitää lukea, olin joku aika sitten lukenut Alun ja muut ajat ja siitä pitänyt, ja vaikuttaa tämäkin kyllä kiinnostavalta.
VastaaPoistaTokarczuk kirjoittaa kyllä hienosti ja nappaa lukijan mukaansa. Minulle tuli tosin ahdistava olo kaikista luonnon epänormaaliuksista ja friikeistä. Kiva kuulla sitten mitä pidät. Mukava kun olet taas joukoissamme!
Poista