J. M. Coetzee - Häpeäpaalu

Häpeäpaalu toi Coetzeelle hänen toisen Bookerinsa 1999. Kirja kertoo 90-luvun alun väkivaltaisesta ajasta Etelä-Afrikassa kun apartheidia ajettiin alas. On päivänselvää, että 40-vuoden rotusorrosta ei irtauduttu kitkatta, vaan kaunat ja kostonhalut kytivät. Mutta enää ei teoksen valkoisilla ollut entistä valta-asemaa, vaan oikeuksia oli mustillakin. Vuonna 2000 Coetzee itse muutti Australiaan, koska koki tilanteen edelleen niin vaikeaksi ja valkoisten asumisen maassa niin vääräksi.

Romantiikan kirjallisuudesta, mm. Wordswothista, luennoiva David Lurie on 52-vuotias ja kahdesti eronnut. Hänellä on yksi aikuinen tytär Lucie, jonka elämäntapaa isä ei ymmärrä ollenkaan. Tytär asuu Itä-Kapmaalla mustien keskellä puutarhatuotteita kasvattaen ja niitä torilla myyden. David on aika juureton ja illuusionsa menettänyt, siksikin että yliopisto on saneerattu eikä hänen mix oppilaskatraansa välitä kirjallisuudesta tippaakaan.

David iskee silmänsä mustaan oppilaaseensa Melanieen ja viettelee tämän. Mutta tytölläpä onkin tässä uudessa yhteiskuntajärjestyksessä oikeuksia: syyte seksuaalisesta häirinnästä pakottaa ylimielisen Davidin eroamaan virastaan. Lehtien otsikot kirkuvat - David on joutunut silmätikuksi, häpeäpaaluun. Henkipattona Kapkaupungissa mikään ei suju, on lähdettävä pakoon tyttären luo yksinkertaisiin oloihin.

David ei viihdy syrjäisellä seudulla alkuunkaan, mutta alkaa pikkuhiljaa autella tytärtään maatilan ja tämän koirahoitolan asukkien hoidossa - mies joka ei ikinä ole eläimistä välittänyt. Heidän kahden lisäkseen seudulla ei asu montakaan valkoista, kaikki ovat mustia. Tuntuu turvattomalta ja pahaenteiseltä. Isä ja tytär joutuvatkin silmittömän väkivallan ja koston kohteiksi valkoisuutensa takia.

Lucie ei halua paljastaa mustalle virkavallalle mitä roistot hänelle tekivät, sillä häpeä on naisen osa väkisinmakaamistapauksissa, ja etenkin tässä maassa. Lucie romahtaa ja sulkeutuu itseensä, kaikki tilan työt jäävät Davidille. Mutta Lucie on järkähtämätön eikä suostu maapalstaansa jättämään, vaan tukeutuu häntä auttavaan mustaan Petrukseen. Davidin vietit hyrräävät ja hän alkaa sekstailla ruman Bewin kanssa, joka pyörittää lähistöllä eläinklinikkaa. Coetzee ei mainitse henkilöittensä ihonväriä, vaan se on arvailtava ja pääteltävä. Minulle ei selvinnyt oliko Bew musta vai valkoinen. Joka tapauksessa apartheidin aikana eri rotujen väliset rakkaussuhteet ja avioliitot olivat ankarasti kiellettyjä.

Kapkaupunkiin palattuaan David huomaa tyrmistyksekseen, että hänen kotinsa on ryöstetty putipuhtaaksi. Kaikki tuntuu romahtaneen ja miehen mieleen putkahtaa vanha haave: säveltää ooppera nimeltä Byron Italiassa. Oopperan kehittelyn ja banjon soiton lomassa David lähtee katsomaan mitä tyttärelle kuuluu. Paljon kuuluukin: Lucie on raskaana. Isä pysyttelee kaukana tyttärestään, sillä välit ovat kireät. David hankkii ankean täyshoitolahuoneen ja pystyttää itselleen leirin Bewin eläinklinikan takapihalle. Mies uppoutuu likaiseen ruumiilliseen työhön: sunnuntai on klinikalla eläinten lopetuspäivä ja Davidin tehtävä on säkittää ruumiit ja kuljettaa ne polttouuniin.

David näyttäytyy minusta eksyneeltä ja ylimieliseltä sovinistipaskiaiselta, jolle elämä antaa opetuksen. Rakastuminen mustaan parikymppiseen Melanieen vie järjen ja tuo turmion. Näin kaukaa ja ulkopuolelta on toki vaikea ymmärtää tuon ajan ilmapiiriä Etelä-Afrikassa. Pitkä apartheid-kausi ei millään voinut pyyhkiytyä kuin savuna ilmaan, vaan jännitteitä ja ennakkoluuloja kyti pinnan alla. Tuntui kuin David olisi ajatellut, että ennen asiat olivat paremmin, kun yliopisto oli vain valkoisille opiskelijoille.

Tytär Lucie kantaa häpeää valkoisuudestaan ja valkoisten aiemmasta vallasta. Hän suostuu rikoksen uhriksi haluten siten hyvittää isien pahoja tekoja. Uhrautuminen tuntui aika rajulta, päättihän hän mm. synnyttää mustan raiskaajan lapsen, tekemättä edes rikosilmoitusta. Coetzee kuvaa vertahyytävästi Lucien tilalla tapahtuneet väkivallanteot, ja kirjoittaa upeasti kautta teoksen rotujen yhteentörmäyksistä. En tiedä mikä hänen tärkein viestinsä oli. Sekö että valkoiset saavat oppia nöyrtymään ja joutuvat maksamaan pahat tekonsa? Arvostettu pääkaupungin kirjallisuuden professori Lurie päätyy joka tapauksessa alhaiseen työhön, avustamaan koirien lopetuksessa ja huolehtimaan niiden maallisista jäännöksistä; hänen tyttärestään tulee raiskauksesta alkunsa saaneen mustan äpärän äiti. Voisiko suurempaa nöyryytystä tai häpeää ajatella?

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjavinkit, Mari A, Marjatta,

Tästä oli kysymys 1948 - 1991

Etelä-Afrikka tänään

J. M. Coetzee

Disgrace 1999

Häpeäpaalu
Suomentanut Seppo Loponen

Otava 2000

****

Kirjastosta