Lassi Patokorpi - Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa

Kuusisaaressa sijaitseva Ane ja Signe Gyllenbergin koti- ja taidemuseo Villa Gyllenberg on ollut suljettuna yli vuoden mittavan remontin vuoksi. Talotekniikka on uusittu ja rakennettu uusi laajennusosa, jossa on uusi sisäänkäynti ja museokauppa. Uudistunut museo avaa ovensa ensi viikon keskiviikkona 2. helmikuuta näyttelyllä Ajan hengessä, joka esittelee museon omia kokoelmia. Uudistuneen museon kunniaksi on myös ilmestynyt ihastuttava Lassi Patokorven kirjoittama kirja Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa, joka esittelee upein valokuvin Gyllenbergien kotia, sen esineistöä ja puutarhaa sekä parin elämäntyyliä, juhlakattauksia ja menuita.

Gyllenbergit olivat asuneet Kaivopuistossa ja viettäneet kesiään Villingissä. Kun Villingin huvilasta oli luovuttava, perhe ryhtyi etsimään tonttia ympärivuotiseen asumiseen. Kuusisaari oli 30-luvun lopulla harvaan asuttu ja luonnonläheinen, mikä miellytti. Huvilan suunnitelmia pyöriteltiin koko suvun voimin ja lopulliset rakennuspiirustukset laati arkkitehti Matti Finell. Puistokadun koti oli sisustettu rakkaudella ja pieteetillä ja sinne valitut huonekalut määräsivät uuden kodin huoneiden mittoja. Persoonalliseen italialaista renessanssihuvilaa muistuttavaan villaan päästiin muuttamaan 1938.

Villa Gyllenberg on elegantti ja todella aistikkaasti sisustettu. Näkee, että rahaa on käytetty, mutta kokonaisuus ei ole yltiömäisen pröystäilevä. Se on esineistöineen ja taideteoksineen Ane ja Signe Gyllenbergin rakkaudella ja hyvällä maulla luoma kokonaistaideteos, jonka taideteokset ja esineet ilmentävät samalla myös aikakauden sisustusihanteita ja yläluokkaisen porvariston elämäntyyliä. Ane Gyllenberg tunsi monia helsinkiläisiä antiikin ja taiteen keräilijöitä ja he kutsuivat itseään ’romuklubilaisiksi’. Porvariskotien edustavaa tyyliä olivat 1900-luvun puolivälissä antiikkihuonekalut, arvotaide ja arvokkaat koriste-esineet. 

Puolisoista Ane oli innokkaampi keräilijä, ja valtaosa taideteoksista on hänen hankintojaan. Keräily alkoi 1910-luvun lopulla ja jatkui 1970-luvulle asti. Osa esineistä ja teoksista hankittiin taide- ja antiikkikauppiaiden kautta, osa hetken mielijohteesta, ja osa tuli perintönä tai matkamuistoina. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö tekee edelleen uusia hankintoja kokoelmaan.

Helene Schjerfbeck oli Ane Gyllenbergin rakkaimpia taiteilijoita. Suurikokoinen 

Lehtimajajuhla (1883) oli hänen ensimmäinen Shjerfbeck-hankintansa. Gyllenberg osti teoksen 

aluksi pankkiiriliikkeelleen 1930-luvulla, ja se pääsi vasta myöhemmin 1950-luvulla kodin seinälle Kuusisaareen. Tällä hetkellä museon kokoelmassa on 39 Schjerfbeckin teosta.

Edustuskodeissa tilat jaettiin julkiseen ja yksityiseen tilaan sekä kodinhoidolliseen alueeseen. Näin Villa Gyllenbergissäkin: julkiset tilat, sali ja ruokasali ovat alakerrassa ja isännän työhuone ja makuuhuoneet yläkerrassa. Mutta sali ei ollut pelkästään edustustilaa, vaan sitä käytettiin perheen olohuoneena. Ane Gyllenberg oli syntynyt jouluaattona, joten joulu oli perheelle tärkeä juhla. Kirjan kuvista huokuu kodikkuus ja joulutunnelma, ja melkein kuulee Signe-rouvan soittavan Sibeliuksen Jo joutuu ilta -joululaulua.

’Hummerialadobia’ tarjottiin huvilan päivällisvieraille 1950-luvun lopulla 

yhtenä pääruoista. Erilaiset hyydykkeet olivat vuosisadan puolivälissä erittäin muodikkaita.

Patokorpi kertoo kiinnostavasti muutamien posliiniastioiden, hopeaesineiden ja rokokoopiironkien historiasta ja taustoista. Oli jännittävää lukea, miten yksi mahapiirongeista muokattiin sahaamalla korkea kaappi kahtia. Museossa on säilynyt Signe-rouvan Emännän kirja, josta selviää sekä illallisten osanottajat että tarjoilut. Minua kiinnosti myös Villa Gyllenbergin puutarha, joka pitäisi ehdottomasti nähdä keväisessä loistossaan tulppaanimeren kukkiessa.

Ane Gyllenberg oli kiinnostunut esoteerisistä suuntauksista. Niinpä Akseli Gallen-Kallelan Ad Astra (1907) oli hänelle tärkeä teos, joka riippui makuuhuoneessa paikalla, josta sen näki ensimmäisenä aamulla herätessään ja viimeiseksi illalla ennen nukahtamista. Huvilassa on myös pyöreä meditaatiohuone, josta löytyy uskonnollista taidetta ja kirjallisuutta. 

Eteisessä on tukholmalainen rokokoolipasto, joka on tukholmalaisen

puuseppämestari Friedrich Kruusin käsialaa vuosilta 1745-68.

Jalopuuvaneroitu havupuu ja messinkivalu. Kuva: Villa Gyllenbergin nettisivu.

Monet antiikkiesineistä ja huonekaluista on konservoitu vuonna 2021 museon ollessa peruskorjattavana. Juuri ennen remonttia löytyi rullalla ollut vanha maalaus, Fortuna Guido Renin (1575–1642) mukaan, joka entisöitiin ja pääsee nyt ensi kertaa esille. Signe ja Ane Gyllenbergin taidekokoelma käsittää hieman yli 400 teosta ja esinekokoelma reilu 1000 esinettä.

Kävin Villa Gyllenbergissä viimeksi joulun alla 2019 (postaukseni Villa Gyllenbergin joulu) ja koti oli puettu tunnelmalliseen jouluasuun. Menin sinne itse asiassa ihailemaan Shjerfbeckejä, mutta nyt tämän kirjan luettuani osaan kiinnittää tarkemmin huomiota myös kodin esineistöön ja sisustuksen yksityiskohtiin. Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa oli ihastuttavaa katseltavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Gyllenbergien rakkaus taiteeseen ja heidän elämäntyönsä avautui aivan uudella tavalla.

Lassi Patokorpi - Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa

Esipuhe Lotta Nylund
Valokuvat Katja Hagelstam
Kustannusosakeyhtiö Parvs 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!

____________________

Tutkija Lassi Patokorpi on Raaseporin museon johtaja ja ICOMin Suomen komitean puheenjohtaja. Hän on työskennellyt aiemmin erikoistutkijana Signe ja Ane Gyllenbergin säätiössä. 

Valokuvaaja Katja Hagelstamin ottamat valokuvat ovat keskeinen osa kirjaa.

Tove Jansson kuvataiteilijana, Didrichsen

Perhe, 1942

Alla Naiset lukemassa, 1954

Tänään liputetaan Tove Janssonin syntymäpäivän ja suomalaisen taiteen kunniaksi. 

Joten päivään sopinee pieni raportti vierailusta Didrichsenin taidemuseossa.

MAALAAMINEN ON KAIKKEIN TÄRKEINTÄ, 

DIDRICHSENIN TAIDEMUSEO 22.8. ASTI

 

Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa on aina hieno vierailukohde. Arkkitehti Viljo Revellin suunnittelema moderni rakennus sijaitsee kauniilla paikalla ja veistospuistossa on maailmankuulujen taiteilijoiden veistoksia. Vielä ehtii käydä katsomassa Tove Janssonia (1914-2001) kuvataiteilijana esittelevän näyttelyn Maalaaminen on kaikkein tärkeintä. Me tunnemme Janssonin parhaiten muumihahmojen luojana, kirjailijana ja kuvittajana, mutta monilahjakas Jansson painotti usein olevansa ensisijaisesti taidemaalari. Hänen merkittävintä kuvataiteellista tuotantoaan ovat julkiset tilaustyöt ja koristelumaalaukset muun muassa Auroran lasten­sairaalaan, kouluihin ja lastentarhoihin.  Wikipediassa on hieno kuva, jossa Jansson maalaa paratiisimaista freskoa Helsingin kaupungintalon ravintolaan.

Jansson opiskeli 1930-luvulla Tukholmassa taideteollisuuskoulussa, Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja täydensi opintojaan Pariisissa. Näyttelyn ajalliset painopisteet mukailevat Janssonin kuvataiteilijan uran aktiivisimpia kausia: keskiössä ovat uran alkuvuodet 1930- ja 1940-lukujen taitteessa sekä taiteellisen uudistumisen aika 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla, jolloin Janssonin teoksissa ilmeni pyrkimys yhä yksinkertaistetumpaan muotoon ja hallittuun sommitteluun. 1960-luvulla Jansson kokeili myös täysin abstraktia ilmaisua.

 

Leena Vaskin kertoo videolla Janssonin elämästä ja taiteesta, myös näkemyseroista ja ristiriidoista isän kanssa. Itse pidin eniten Janssonin varhaiskauden töistä, joissa oli murrettu väripaletti.

Janssonin maalausten rinnalla nähdään teoksia hänen lähipiiriinsä kuuluneilta sekä häneen vaikuttaneilta aikalaistaiteilijoilta. Näyttelyn muita taiteilijoita ovat muun muassa Janssonin opiskelutoveri Eva Cederström, opettaja Sam Vanni, vanhemmat Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson sekä elämänkumppani Tuulikki Pietilä.

Paratiisi, 1939

Maisema (piknik), 1930-luku

Omakuva ja korituoli, 1937

Asetelma värikkäällä pöytäliinalla, 1942

Vasemmalla Eva Cederströmin sininen omakuva.

Turkispukeinen tyttö, 1943

Pariisi (Metro), 1930-luku

 

Malli, 1954

Tupakoiva tyttö, omakuva, 1940

Ilvesboa, omakuva, 1942

Didrichsenin taidemuseon veistospuistossa on teoksia mm. seuraavilta kuvanveistäjiltä: Henry Moore, Mario Negri, Bernard Meadows, Eila Hiltunen, Laila Pullinen ja Eero Hiironen. Museon omiin kokoelmiin kuuluvien veistosten lisäksi joukossa on ajoittain myös museolle lainattuja teoksia. Nyt veistospuistossa on nähtävillä Björn Weckströmin teoksia. Veistokset ennakoivat 11.9.2021 avautuvaa näyttelyä Björn Weckström – Ihminen, kone ja koru.

Ilja Repinin näyttely Ateneumissa

Ilja Repinin (1844–1930) näyttely Ateneumissa on laaja ja upea. Näyttely on ensimmäinen Repinin koko uraa esittelevä katsaus Suomessa 2000-luvulla ja esillä on yli 130 maalausta ja paperipohjaista teosta yli kuudenkymmenen vuoden ajalta. Mukana on suurikokoisia ikonisia maalauksia kuten Volgan lautturit ja Ristisaatto, joskin itse ihastelin enemmän Repinin pienikokoisempia töitä ja erityisesti muotokuvia, joissa hän loihtii esiin mallin persoonallisuuden ja kuvaa mestarillisesti heidän ilmeitään. 

Ateneumin Repin-sivut ovat hienot. Keräsin tähän postaukseen sieltä infoa ottamiini valokuviin (kursiivitekstit). Ensimmäisenä ihastelin alla olevaa pienikokoista maalausta, jossa valon ja varjon käsittely on häikäisevää.

Valmistautuminen tutkintoon, 1864

Vain 20-vuotias Ilja Repin maalasi kuvaan lähes oman ikäisensä veljekset Aleksandr ja Aleksei Ševtsovin, joille kummallekaan lukeminen ei juuri nyt näytä maittavan. He olivat Repinin tulevan vaimon Vera Ševtsovan veljiä. 

Taiteilijan vaimo Vera Ševtsova, 1869

Vera Ševtsova (1854–1918) oli Repinin vaimo vuosina 1872–1884. Heille syntyi neljä lasta: Vera (1872–1948), Nadežda (1874–1931), Juri (1877–1954) ja Tatjana (1880–1957).  Vera oli 17-vuotias ja hänellä oli hyvä pohjakoulutus, muodollisesti parempi kuin Repinillä itsellään, ja hän oli pidetty Repinin kollegoiden ja tukijoiden keskuudessa.  Kuitenkin avioliitto muuttui vähitellen onnettomaksi. Moskovan vuosina 1877–1882 Repin pani alulle kolme eri lasta perheen palvelijoiden kanssa, ja vuonna 1882 tapahtuneen Pietariin muuton jälkeen aviopuolisot muuttivat erilleen 1884. Vuonna 1887 he erosivat.

Pyryharakka, Repinin esikoistytär Vera Repina, 1884 - luonnossa kerrassaan hurmaava työ!

Herkkä maalaus taiteilijan tyttärestä Nadeždasta (Nadjasta), 1881.

Vera Repina, 1896

Omakuva Natalia Nordmanin kanssa, 1903

Repin solmi suhteen Natalia Nordmanniin ja rakennutti ateljeekodin Terijoen Kuokkalaan (nyk. Repino). Pariskunta asettui sinne pysyvästi vuonna 1903. Penatyssa toteutettiin, paljolti Natalia Nordmannin aloitteesta, uudenaikaista elämää kasvisruokavalioineen ja seisovine pöytineen. Terijoki oli suomalaisten suosima kesänviettopaikka, jossa erityisesti eri alojen taiteilijat viihtyivät. Penatyn keskiviikkoiset vastaanotot toivat paikalle venäläisiä emigrantteja ja myös Repinille tuttuja suomalaisia taiteilijoita.   Natalia kuoli tuberkuloosiin 1914, mutta Repin jäi Kuokkalaan.

Bolshevikkivallankumous sulki Suomen ja Venäjän rajan huhtikuussa 1918. Repin jäi emigrantiksi Suomen puolelle ja solmi suhteet suomalaiseen taidemaailmaan. Hän lahjoitti taideteoksia Ateneumille, ja sen kunniaksi Repinille pidettiin suuret juhlat Helsingin Seurahuoneella. Taiteessaan hän kuvasi lähipiiriään, mutta hakeutui myös nostalgisesti nuoruutensa Ukrainaan sekä uskonnollisiin kokemuksiinsa. Repin kuoli 1930, ja hänen hautansa on Kuokkalassa ateljeekodin pihamaalla. 

Peltomies (Kirjailija Leo Tolstoi kyntämässä), 1887

Leo Tolstoi

Tolstoi oli Venäjän kirjailijoista Repinille läheisin. Ensimmäisen kerran he tapasivat Moskovassa 1880 ja sittemmin esimerkiksi Tolstoin tiluksilla Jasnaja Poljanassa 1887 ja 1891. Repin arvosti Tolstoin julistamaa elämänohjetta, jossa korostui lähimmäisenrakkaus ja jota kirkon, hallitsijan tai yhteiskunnan asettamat normit eivät saaneet horjuttaa. Tolstoin käsitykset taiteesta eivät kuitenkaan miellyttäneet Repiniä, koska Repin katsoi, että taiteen ei kuulunut olla vain aatteiden julistusta, vaan sen piti ilmentää myös luonnossa piilevien harmonisten muotojen ja sävyjen tasapainoa.

Kirjailija Leonid Andrejev, 1904

 M. P. Mussorgsky, 1881

Modest Musorgski (1839–1881) oli venäläinen säveltäjä ja Repinin hyvä ystävä. Repin ikuisti hänet aamutakissa taiturilliseen ja rehelliseen muotokuvaan. Se on tehty maaliskuussa 1881 Pietarissa, Nikolain sotilassairaalassa. Maalaus valmistui neljässä sessiossa vain muutama päivä ennen säveltäjämestarin kuolemaa. Vaikka Musorgski oli väsynyt ja alkoholisoitunut, on hänen katseessaan vielä voimaa. Repin käytti muotokuvasta saamansa rahat säveltäjän muistomerkin hankkimiseen.  

Nikolai Murashko, 1882

Nikolai (Mikola) Murashko (1844–1909) oli ukrainalaissyntyinen taiteilija ja 

yksi Repinin läheisimpiä opiskeluajan taiteilijatovereita.

Ukrainatar, 1875

Omakuva, 1887

Mikä vapaus!, 1903

Tämä isokokoinen maalaus on Public Domain -kuva netistä. Se hämmästytti erilaisuudellaan. 

Repin luonnosteli maalauksen Suomenlahden rannalla Kuokkalassa. Hänen aikalaisensa, Vladimir Stasov etunenässä, antoivat teokselle vertauskuvallisia tulkintoja: ”Mikä vapaus!” oli kuin ylistyslaulu nuorisolle ja opiskelijoille, jotka olivat valmiita suuriin mullistuksiin ja luonnonvoimien lailla eteneviinmuutoksiin. Stasov olikin vakuuttunut, että tässä teoksessa Repin ”siirtyi hetkeksi pois hänelle luontaisesta realismista ja totuudellisuudesta ja astui vertauskuvien, allegorioiden ja arvoituksellisten pähkinänkuorten alueelle”. Repin itse torjui kaikki maalauksensa piilomerkitykset: ”Mikä muka vertauskuva! … siinä vain opiskelija tanssii masurkkaa kurssilaistytön kanssa, siinä kaikki!” Yhden tulkinnan mukaan maalauksessa voisi nähdä Repinin riemuitsevan sitä, kuinka Kuokkalan kodista oli tuolloin tullut hänen ja Natalia Nordmannin pysyvä asunto. 

Ateneumissa pidettiin huolta turvaväleistä ja kävijämäärää rajattiin. 

Liput ostetaan ennakkoon Lippu.fi:stä. Näyttely on avoinna 29.8. saakka, joten vielä ehtii.

Helene Schjerfbeck Ateneumissa

Äiti ja lapsi, 1887

Hiljaisuus, 1902

Ateneumin Maailmalta löysin itseni esittelee laajalti Helene Schjerfbeckin (1862–1946) töitä. Saavuttuaan Lontoon Royal Academystä meille, näyttelyä on suomalaisen taideyleisön iloksi laajennettu huomattavasti. The Guardian hehkutti Schjerfbeckiä ja kutsui häntä Suomen Munchiksi ja sanoi, että Schjerfbeckin omakuvat sijoittavat hänet Goyan, Rembrandtin, Francis Baconin ja Lucian Freudin seuraan.

Minulle näyttely oli ekstaattinen kokemus! Olen lukenut Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta ja myös Konttisen aivan ihanan elämäkerran Oma tie. Oli hienoa muistella Schjerfbeckin elämänkaarta näiden huikeiden teosten äärellä. Miten niin vähällä ja vähin värein voi ilmaista niin paljon  ❤︎ Mikään ei tietysti korvaa teosten näkemistä luonnossa, mutta jos et pääse näyttelyyn, ehkä valokuvistani on iloa. Esillä oli paljon sellaisia teoksia, joita en ole nähnyt edes taidekirjoissa.

Schjerfbeck on ehdoton suosikkini naismaalareittemme joukossa. Hän oli niin, niin lahjakas ja jo yksitoistavuotiaana sai luvan opiskella Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä yhdessä aikuisten taideopiskelijoiden kanssa. 18-vuotiaana hän matkusti ensimmäistä kertaa Pariisiin ja myöhempinä vuosina jälleen Pariisiin, Bretagneen, St. Ivesiin & Fiesoleen. Hänen maalauksensa uran varhaisvuosina olivat naturalistisia, mutta sitten hän kehitti ainutlaatuisen tyylinsä, jota leimaa pelkistys ja hillityt värit. Onneksi hän oli itsepäinen ja pitäytyi tyylissään, vaikka maalarisiskot, Helena Westermarck & co eivät häntä aina ymmärtäneetkään.

Vihreä asetelma, 1930

Tanssiaiskengät, 1882

Tätäkin mieskriitikot moittivat sanoen, että tytön sääret ovat epäsuhtaiset!

Toipilas 1888

Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881
Tämä maalaus sai osakseen valtaisan moiteryöpöyn. Nämä bretagnelaislapset 
eivät olleet tarpeeksi kauniita!

Madonna de la Charité, 1943

Blogi hiljenee nyt joulun viettoon.

Toivotan kaikille lukijoilleni ja kanssabloggareille riemastuttavaa joulun aikaa!

The history of the English Wassail actually dates back much farther 
than most written English carols, and can be traced to the time of the Norman conquests 
of 1066 A.D. In the Middle Ages, wassailing was a means for the feudal peasants 
who lived on the land of their lord to be invited to the lord's manor 
and to dine and drink together and enjoy the bounty of his table.