Petri Tamminen - Meriromaani

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Mitä tekemistä resuisen ja epäonnisen 1800-luvun merikapteenin elämällä on nykyihmisen elämän kanssa? Paljon ja kaikki, osoittaa Petri Tamminen. Kun irrottaa itsensä ja ihmisen omasta ajastaan, on ehkä helpompi tarkastella inhimillisiä pyrkimyksiä ja unelmia, pärjäämisen pakkoa ja pelkoja. Tammisen Meriromaani on pieni suuri romaani. Kun seuraa Vilhelm Huurnan epäonnista elämänkaarta ja 'eräitä valoisia hetkiä hänen synkässä elämässään', katsoo samalla itseään.

Nuori Vilhelm Huurna muistaa äitinsä hymyn ja yrittää toteuttaa tämän suurta unelmaa: että pojasta kasvaisi arvostettu merikapteeni maailman suurille valtamerille. Niinpä Huurna seilaa elämän myrskyisillä aalloilla, kompuroi ja monesti melkein hukkuu, mutta yrittää aina uudestaan häpeästään ja nolouden tunteistaan huolimatta. Äiti uskoo häneen ja niin tekevät myös Askaisten pörheät ja rahanhimoiset isännät. Heille Huurnan nuoruus on kadehdittava asia - itseltä jo pois juossut - ja he valitsevat Huurnan omien unelmiensa toteuttajaksi.

Askaisissa Gladin salissa pidetään kokouksia kuin Alastalon salissa konsanaan. Isännät rahoittavat Huurnalle aina uuden laivan - mahdollisuuksia ei nuorelta merikapteenilta puutu. Maailman merillä seilatessaan hän upottaa viisi laivaa. Ensin menee kolme Reipasta, sitten myös Onni ja Rauha. Mutta kaikista alhoista Huurna nousee ja jatkaa etenemistään elämän aavalla. Valoisia hetkiäkin toki on. Hetkiä, jolloin hän on riehakas ja tuntee kuuluvansa tasavertaisesti kaltaistensa, ihmisten joukkoon. Mutta näistä onnen ja ilon hetkistä on maksettava kalliisti.

Surkeimpina epäonnistumisen hetkinään Huurna käy kauppaa Kaitselmuksen kanssa ja lupaa, että jos hän tästä selviää hän tekisi sitä sun tätä. Häntä pakottaa rintaa ja särkee jäseniä ja päätä, mutta mies uskoo lyypekkiläistä lääkäriä, joka sanoo särkyjen johtuvan vain hermoista. Rakkaussuhteitten yritelmiäkin Huurnalla on. Monet naiset torjuivat ja nauroivat päin kasvoja, mutta avioon hän lopulta pääsi. Vaimo odotti esikoistaan, mutta Huurna ei ollut paikalla, hän koki merikapteenin uransa tärkeämmäksi.

'Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta, hiiohoi’, mutta ei Vilhelm Huurna kovin rautainen ollut, emmekä mekään, nykyajan pienet taapertajat. Me kompastelemme ja petymme itseemme ja muihin, unelmoimme suuria ja yritämme. Ehkä elämässä riittää se, että yrittää parhaansa? Ehkä armollisuus pelastaa meidät hukkumasta, kuten Kuurnan viimeinen kuunari Armo hänet.

Huomasin tämän hienon romaanin Tuijan linkistä ja ilokseni siitä on julkaistu tänä vuonna äänikirja. Antti Virmavirran ääni sopi hyvin teoksen tunnelmaan, se oli sopivan innokas ja maalaileva. Kaiken meritarinaan piilotetun viisautensa vuoksi Meriromaani teki vaikutuksen, mutta vaikutuksen teki myös Tammisen hiottu lause. Oli upea elämys kuunnella miten teksti soljui rytmissään kompastumatta yhtään mihinkään. Kiinnostaisi tietää, kuinka monta stilisointikierrosta Meriromaani on vaatinut. Teoksessa Silloin tällöin onnellinen Tamminen tunnusti viilaavansa lauseitaan pakkomielteisesti:

Kun minä tosiaan tutkin tekstejä aivan armottoman synkällä silmällä. Omiakin tekstejäni, varsinkin omiani. Sen vuoksi kirjoittamiseni onkin nykyään pelkkää korjailua. En ehdi kirjoittaa päivässä juuri mitään, kaikki aika menee viilatessa niitä paria virkettä. Olen hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteeni.

Petri Tamminen - Meriromaani
Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Kansi Piia Aho
Otava 2015
Aänikirjan lukija Antti Virmavirta
_______________

Meriromaani muissa blogeissa: Kirjan pauloissa / Kirsin kirjanurkka / Luettua elämää

Omat bloggaukseni Tammisen kirjoista:  
Silloin tällöin onnellinen  
Musta vyö 
Antologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Seitsemän veljestä)  
Suomen historia