Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Tartuin näihin Levottoman ajan kirjeisiin Kjell Westön vuoksi. Tunnustaudun faniksi ja Missä kuljimme kerran (2006) on kaikkien aikojen lempiromaanini. Olen lukenut kaikki Westön romaanit, joskin vain Rikinkeltaisen taivaan (2017) blogiaikana. Juha Itkoselta en ole lukenut vielä yhtään teosta. Toki olen hänen persoonaansa törmännyt kirjallisuustapahtumissa ja lehdistössä. Kustantaja on esittänyt idean näiden kahden kirjailijan kirjeenvaihdosta. Niinpä Itkonen kirjoittaa ensimmäisen seitsemästä kirjeestään, jossa kertoo haastatelleensa Westötä opiskelijajulkaisu Contactoriin, kun tämän esikoisromaani Leijat Helsingin yllä (1996) oli ilmestynyt. Westö muisti haastattelun, mutta haastattelijan nimi oli unohtunut.

Aluksi Itkonen ja Westö puhuvat kirjeissään nostalgiasta, josta on syytetty molempien tuotantoa. Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta, mutta Westö sanoo "Henkilökohtaisesti minä en haikaile, minä kuvaan.” Molempia kirjailijoita kiehtoo muistamisen ja keksimisen ero, siitä fiktiossa on kysymys. Ja fiktio on molemmista ihanin, joskin haastavin kirjallisuudenlaji. Puhe kääntyy nopeasti isyyteen, onhan Itkosen perhekoko "ylittänyt normin": perheessä on neljä lasta, kaksi varhaisteini-ikäistä ja pienet keskoskaksoset. Westö on 14 vuotta vanhempi ja hänen poikansa ovat jo omillaan. Näin ollen kirjailijoiden elämäntilanne on eri.

Molemmat kirjailijat avautuvat saamansa kritiikin haavoittavuudesta. Maan suurin päivälehti HS teilasi kritiikissään Itkosen Palatkaa perhoset (2016); se oli kirvelevä kolaus, joka veti maton alta. Varsinkin kun kirjoitustyö oli sujunut uskomattoman hienossa flowssa. Westölläkin on omat kovat kokemuksensa kritiikin haavoittavuudesta, mutta hän sanoo oppineensa suojelemaan itseään. Hän ei esimerkiksi ole somessa, ei Facebookissa eikä Twitterissä. Westö jakelee nuoremmalle kollegalleen neuvoja. Ei esimerkiksi kannata vastata somessa, kuten Itkonen myöntää tuohduksissa tehneensä. Kirjailija on aina herkillä, haavoittuvainen ja peloissaan odotellessaan uuden kirjansa vastaanottoa. Rakentava kritiikki kylläkin on tervetullutta, koska se voi avata omia sokeita pisteitä.

Kirjeet ovat pitkiä ja huoliteltuja, esseemäisiä. Postitusvälit venähtävät pitkiksi, etenkin Westön monien kirjallisuusmatkojen vuoksi. Kirjeissä pulpahtaa esiin runsaasti eri teemoja, joista toinen joutuu valitsemaan mihin tarttuu. On niin paljon sanottavaa, jota ei puolitoista vuotta kestävän kirjeenvaihdonkaan aikana ehditä käsitellä. Moneen otteeseen puidaan perusteellisesti ja vakavasti ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä 2018 antaa tälle hyvän pohjan.  Westö myöntää olevansa käsistä karanneen kulutuskulttuurin edustaja: hän lentää paljon, tuntee lentohäpeää ja pitää elämän pienistä ylellisyyksistä, kuten hyvästä pippuripihvistä. Hänen pitäisi istuttaa 10 000 puuta kompensoidakseen hiilijalanjälkensä, mutta vain seitsemän on tullut istutettua Nauvon kesäpaikkaan. Itkonen taas tuntee ilmastonmuutoksen vellovassa keskustelussa, että hänellä on käsissään 'neljä katumaasturia', mutta ei suostu tuntemaan lapsihäpeää. Hän rakastaa lapsiaan kaiken sen surun ja huolen jälkeen, joista kirjoitti teoksessa Ihmettä kaikki (2018) ja on syvällä lapsiperhearjessa

Kirjailijat puivat paljon fiktiota ja autofiktiobuumia. Autofiktiota on ollut aina, ei Knausgård sitä keksinyt. Fiktion kirjoittaminen kuvitteellisten ihmisten kuvitteellisine elämineen ja maailmoineen on hurmoksellista, mutta rankkaa. Silloin kulkee 'kahden maailman välissä', usein todellisen kustannuksella, mistä kärsivät läheiset. Westö sanoo tarvitsevansa fiktion kirjoittamiseen täydellisen rauhan, hänestä tulee 'näkymätön mies'. Itkonen puolestaan tuskailee, pystyykö enää koskaan kirjoittamaan fiktiivisen romaanin, ja miettii milloin se olisi lapsiperhearjessa mahdollista. Westöllä sen sijaan on työn alla klassisen musiikin maailmaan sijoittuva romaani, jonka kirjoitustyö etenee pikku hiljaa kirjeenvaihdon ja matkojen ohesa.

Keskustelu kääntyy monesti myös #metoo-liikkeeseen ja patriarkaattiin. Hyvinkäyttäytyvinä keski-ikäisinä heteromiehinä he eivät tunnista itsessään toksista maskuliinisuutta ja kummastelevat feministien käyttämää setämiesilmausta. Puhutaan myös omista vanhemmista, ihmisen hauraudesta ja vahvuudesta, luonnon ja kesäpaikan merkityksestä, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta, musiikista, nuoruudesta ja ajan kulusta.

Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoa oli varsin nautinnollista kuunnella näiden kirjailijoiden omalla äänellä. Olen iloinen, että valitsin tämän elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi! Ihminen kummankin julkisuuskuvan takana tuli lähemmäksi ja luulen lukevani heidän tuotantoaan jatkossa hiukan toisin silmin. Pahoittelen, jos olen väittänyt jomman kumman sanomaksi sitä, mitä hän ei ole sanonut tai tarkoittanut. Kustantajille tiedoksi: vastaavaa lukisin jatkossakin mielelläni.

Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Westön kirjeet suomentanut Laura Beck

Otava 2019

Äänikirjan lukijat Juha Itkonen & Kjell Westö

_______________

Kirjaluotsi / Tuijata / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Keväällä 1997 nuori toimittaja Juha Itkonen (s. 1975) haastatteli menestyskirjailija Kjell Westötä (s. 1961) ja elätteli omia kirjoitushaaveitaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin nämä kaksi kirjailijaa pohtivat kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Käsittelynsä saavat myös kirjailijan työn varjopuolet, kateus, pettymykset ja pelot. Mutta myös sen onni: se on vapaata liikkumista ajassa, tilassa ja ihmismielessä.