Laura Lehtola - Takapenkki

Tuula on 50+ työvoimaneuvoja, Topin vaimo ja täysverinen & ylihuolehtivainen emo pojalleen Teemulle. Tyhjältä tuntuu kun poika jättää Disney-verhot ja pehmolelut kotiin ja muuttaa omilleen opiskelija-asuntolaan. Kasikymppisen mummin kasvattama, sossuja vihaava ja vain peruskoulun käynyt 19-vuotias Aleksi on Tuulan työllistettävä asiakas, jolle nainen yrittää löytää sopivan lempeitä harjoittelupaikkoja. Lukiolainen Elina on ns. paremman perheen ainokainen, joka on raskaana. Kirurgi-isänsä pitkän Etelä-Amerikan työkomennuksen ansiosta tyttö pystyy salaamaan raskautensa vanhemmiltaan h-hetkeen saakka, sillä Elina jäi Suomeen kouluun.

Siinäpä tarinan henkilöt ja asetelmat. Omat puheenvuoronsa saavat heistä Tuula, Aleksi ja Elina. Kun Aleksin mummi kierii kotiportaikossa alas vasta voitettuine soutulaitteineen, murtaa luitaan ja joutuu sairaalaan, Aleksin päälle kaatuu hiukka liikaa elämää - duuni, isyys, mummi. Hän kaappaa hetken mielijohteesta työvoimaneuvojan, Pullikseksi kutsumansa Tuulan autonsa takapenkille. Siitäpä sitten alkaakin melkoinen iltapäivä - ja lukijan nauruhermoja kutkuttava Takapenkki-ajelu.

Asiakas on noussut uhkaavasti tuolistaan. Hän seisoo työpöytäni edessä ja tuijottaa. Ulkoisesti hänen tyylinsä on muuttunut sitten viime käynnin, jotenkin asiallisemmaksi. Hänellä on päällään pikkutakki. Pikkutakin kaulusaukosta pilkottaa sukupuolitaudin nimi, mutta oikeaan suuntaan ollaan selvästi menossa. Näen että hän jollakin tasolla yrittää nyt integroitumista yhteiskuntaan, vaikka askel vielä horjuukin.

Tarinan kuningatar on ehdottomasti Tuula ❤︎ Lehtola on luonut hänestä aivan ihanan keski-ikäisen virastotädin, jonka päässä surraa kaiken aikaa. Tuula seuraa aikaansa ja on erityisen herkkä terveysasioille, kavahtaa kaikkea karsinogeenistä ja erityisesti kemikaaleja. Ykstotisen, rahasta tarkan Topinsa kanssa Tuula yrittää viritellä romanttisempaa elämää nyt kun he ovat vihdoin kahden. Mutta jäyhä Topi ei vihjeitä ymmärrä. Tätä se on keski-ikäisen naisen elämä:

Mutta luonto ei kysele. Luonto ei kysele, tahdotko sinä Tiina ottaa nämä silmäpussit, melanooman, kampurajalat, selluliitin tai lapsen vaivoiksesi. Tahdotko sinä Marjatta rypistyä, lihoa, saada osteoporoosin ja rakastaa elämääsi myötä ja vastoinkäymisissä. Luonto lähettää sen, mitä sillä kulloinkin on mielessä. Kuin Anttila kuvastoja. Ihmisen tehtävä on keräillä saalis ja keikkua kyydissä parhaansa mukaan.

Tarina on käänteissään mielettömän hauska ja Tuulan puheenvuorot ovat kerrassaan riemastuttavia. Siteeraan tässä yhtä kohtaa jossa repesin totaalisesti: Tuula istuu kädet kengännauhoilla selän taakse sidottuna Aleksin karsinogeenisen Mazdan takapenkillä, suu tukittuna neljäntuulen lakilla ja perikunnollisena ihmisenä on huolissaan omasta imagostaan - miltä se nyt näyttää, virkanainen joutilaana parkkipikalla keskellä työpäivää:

Minun on pakko istua. Tämä on tilanne, jolle en voi mitään. Henkäisen syvään ja muistelen hyväksyvän läsnäolon menetelmiä. Hetkellinen rauha täyttää mieleni. Kun ensimmäinen ihminen ohittaa auton läheltä, teen ainoan asian, jolla pystyn edes hiukan vaikuttamaan minusta syntyvään mielikuvaan. Kyyristyn hiukan, suuntaan olkapääni eteenpäin, liikuttelen niitä vimmaisesti edestakaisin ja tuijotan tiukasti alaviistoon. Esitän tekeväni etätöitä.

Elina jäi itselleni etäisemmäksi, mutta Aleksi oli sympatioita herättävä ja ajatteleva tyyppi. Hän oli fiksukin vaikka syrjäytymisvaara oli ilmeinen. Aleksi puhuu rakastavasti rempseästä mummistaan, jolla roikkuu kessu aina suupielessä. Äiti on kuollut, Aleksi ei tiedä mihin. Isästä ei ole havaintoa eikä mummi näistä asioista avaudu.

Takapenkki tapahtuu nyky-yhteiskunnassa ja puhuu nykykieltä. Lehtola on tavoittanut loistavasti nykynuorten puhetavan ja sanonnat, kännykän ynyttämiset, jatkuvan mesettämisen, googlailun ja muut maneerit. Silleen, eeppistä, semisti. Tuulan puheenvuorot on laadittu loistokkaasti ja ah niin nautittaviksi. Oman pikantin lisänsä toi juurevan ja maanläheisen mummin murre.

Toki teoksessa on vakavampaakin sanomaa: hyväosaiset vs vähäosaiset ja heidän elämän edellytystensä kuilu. Mutta Lehtola on pukenut tässä teoksessa sanottavansa ilkamoivaan ja humoristiseen asuun, jonka parissa viihtyy. Nauru teki niin hyvää ja keveän mielen! Jos vanha klisee pitää paikkansa, tämän tytön elämä pidentyi roimasti.

Muissa blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa

Laura Lehtola

Takapenkki

Otava 2017

****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle