Svetlana Aleksijevitš - Neuvostoihmisen loppu

Onko ihmisen julmuudella mitään rajaa?

Heti pitkällä esipuheellaan Aleksijevitš vangitsee lukijansa. Hän on otsikoinut johdantoluvun sanoilla Osallisen muistiinpanoja. Valkovenäläinen, Lukašenkaa kritisoiva Aleksijevitš on itsekin osallinen: hän lukeutuu heihin, neukkuihin, sovokeihin, marxismi-leninismin luomaan ihmisryhmään homo sovieticus. Heitä oli miljoonia, ja heitä myös tuhottiin säälimättä palvotun johtajansa Stalinin vainoissa. Heitä tuhoutui vodkaan, nälkään ja kurjuuteen - myös oman käden kautta. Dokumentaarisella tyylillään Aleksijevitš yrittää selvittää mitä tämä homo sovieticus tunsi, miten hän eli ja miten koki Neuvostoliiton ja kommunismin pitkät 70 vuotta - sekä sen romahduksen.

Kirjassa saavat äänen kymmenet tavalliset ihmiset niin Moskovasta kuin maaseudulta; nimettömänä puhuu myös Kremlin korkea virkamies. Teoksen 700 sivua täyttyvät inhimillisestä kärsimyksestä, epäinhimillisten olojen kuvauksista ja äärettömästä julmuudesta. Kaiken kauheuden keskellä loistaa punalippu, sirppi ja vasara - sokea usko ideologiaan sekä Stalinin ja Leninin palvonta. Synnyinmaa oli suuri ja mahtava; sen ja ideologian alttarille uhrattiin tulisieluisesti oma elämä - ja henki. Kunniakkainta oli puolueen palveleminen ja sankaruus, se että kuoltiin sankarina isänmaan puolesta.

Vankileirit ovat olennainen osa neuvostomenneisyyttä. Niistä kerrotaan monessa tarinassa sekä uhrin että pyövelin näkökulmasta. Yksi haastateltava sanoo, että tavallinen kansa oli sekä uhri että pyöveli. Aina löytyi joku, joka teki ilmiannon, kenties hyvä naapuri tai sukulainen. Yksi lastasi leiriinmenijät päivien matkalle hatariin karjavaunuihin Siperian pakkaseen, toinen kidutti. Turvassa ei ollut kukaan, pelko oli ainainen. Absurdia painajaista oli minusta se, että nämä vastapuolet jatkoivat myöhempinä vuosina elämäänsä samassa kaupungissa jossain Siperian aroilla, naapureina. Kuka oli syyllinen? Ei kukaan muu kuin puolue, sillä se määräsi ja toteltava oli.

Mitä jää kun suuri ja palava isänmaallinen ideologia sortuu, mitä jää kun AATE viedään? Miltä tuntuu kun vapaus koittaa? Kun Gorbatšov tuli ja perestroika alkoi, vanhemmat ihmiset putosivat TYHJIÖÖN. Kaikki se mihin vuosikymmenet oli uskottu, mihin omat mummot ja papat, omat vanhemmat, koulu, Komsomol ja puolue olivat kasvattaneet olikin nyt väärin - second hand.

Usko! Usko! Usko! Se vei voiton järjestäkin. Minä heräsin herätyskellon sijasta kansallishymnin säveliin: "Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto, sun synnytti valtava Venäjänmaa..."

Neuvostoliiton aikana syntyneet eivät pystyneet käsittelemään uutta tilannetta; Stalinia ihailtiin edelleen ja toivottiin uuden stalinin ilmaantumista. 90-luvun kapitalismi toi rahanvallan, nälän ja kauppojen tyhjät hyllyt. Markkinatalous ei tuonutkaan onnea, vaikka moni asia helpottuikin: ruokaa ilmaantui kauppoihin, jos oli millä ostaa. Työttömyys kasvoi ja korkeasti koulutetut päätyivät hanttihommiin tai emigroituivat. Kommunismin aikaa kaihottiin, sillä silloin kaikilla meni tasaisen huonosti; ei ollut uusrikkaita oligarkkeja eikä roistoja punaisissa pikkutakeissaaan. Toki jotain hyvääkin tuli: kommunalkoista ja parakeista päästiin vihdoin omiin vaatimattomiin asuntoihin.

Aleksijevitš antaa äänen myös nuorille venäläisille, ja sukupolvien katsantokannat eroavat jyrkästi. Kommunismin romahduksen jälkeen syntynyt nuori sukupolvi ei ymmärrä vanhempiensa haikailuja,. Se kysyy kuka Stalin, kuka Lenin? He vähät välittävät isiensä palavasta ismistä. He haluavat elää leveästi ja nauttia elämästä; ansaita rahaa, omistaa ja matkustaa. Homo sovieticus  alkaa olla historiaa - eikä kohta enää ole ketään joka häntä muistelisi.

Aleksijevitšin teos on vahva ja vaikuttava; se mykistää ja järkyttää. Silti kysyn: tarvittiinko aivan näin monta sivua? Itse olisin joko jättänyt pois tai lyhentänyt muutamaa haastattelua. Mutta toki järkkyneet mielet kuvaavat neuvostoaikaa myös. Historia kertoo yleensä kylmiä faktoja, mutta Aleksijevitš haluaa tutkia ihmisten sisintä, sielua; sillä siellä hänen mukaansa lopulta kaikki tapahtuu. Haastateltavat avaavat muistonsa ja sisimpänsä; kertovat yksilötasolla järkyttävästä menneisyydestäänja taivaita hipovasta hädästään; toki myös pienistä onnenhetkistä ja rakkaudesta. Sivuilla lävähtivät silmille tuoreemmatkin tapahtumat: terroriteot Moskovassa, Afganistanin ja Tšetšenian kauheudet ja julmuudet. Silmille lävähti myös Moskovan kahden miljoonan siirtotyöläisen kurjuus. Keski-Aasiasta tulleet kazakstanilaiset, azerbaidzanilaiset ja uzbekistanilaiset ovat nykypäivän maaorjia pääkaupungissa. Näillä mutiaisilla ei ole ihmisarvoa eikä toivoakaan vihreästä oksasta venäläisessä yhteiskunnassa.

Kohta tapahtuu ehdottomasti jotain. Hyvin pian. Vallankumous ei vielä ole käynnissä, mutta otsonin haju tuntuu. Kaikki odottavat: kuka, missä, milloin?

Venäjä on valtava ja ristiriitainen maa. Venäjällä on 145 miljoonaa asukasta; etäisyys Pietarista Vladivostokiin on 9500 km. 12 miljoonan asukkaan Moskova ja liki 5 miljoonan asukkaan Pietari eivät ole maan koko kuva. Moskovassa on liikehdintää ja mielenosoituksia; Alex Navalny istuu jälleen vankilassa, homoilla ei ole oikeuksia; ruplan kurssin lasku näkyy matkailussa ja kaavailtu eläkeiän nosto kuohuttaa. Trump & Putin - tulevaisuus näyttää. Kovin levollinen ei mieleni ole.

Svetlana Aleksijevitš
Vremya sekond khend, Second-hand Time 2013
Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia
Suomentanut Vappu Orlov
Kansi Markko Taina
Tammi 2018
*****
Kirjastosta
_______________

Luin nämä heti syksyllä 2015 (espanjaksi) kun Aleksijevitšin Nobel-palkinto julkaistiin:
Tsernobylistä nousee rukous - Voces de Chernóbil
Sodalla ei ole naisen kasvoja - La guerra no tiene rostro de mujer

Sinfonisesti soiva kertomus ihmisistä hajoavan Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välissä. Teoksessa Neuvostoihmisen loppu nobelisti Svetlana Aleksijevitš kuvaa tarkkanäköisesti kommunismin tuhon. Siinä tavalliset venäläiset kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliiton sortuessa ja millaista on elää jättiläisen raunioista syntyneellä Venäjällä. Vuosien 1991 ja 2012 välille ajoittuvien haastattelujen kautta syntyy panoraama nyky-Venäjästä ja venäläisistä, jotka yhä kantavat mukanaan muistoja sorrosta, nälänhädästä ja joukkomurhista, mutta myös tulevaisuudenuskoa ja ylpeyttä maastaan. Tämä on kuvaus elämästä aatteen raunioilla – aatteen, joka oli niin vahva, että se kerran hallitsi kolmasosaa maailmasta.

Kuva: Public domain