Svetlana Aleksijevitš - La guerra no tiene rostro de mujer

Toinen uunituoreen Nobel-kirjailijan teos luettu. Raskaan lukemisen kasauma Tsernobylistä nousee rukous -teoksen jälkeen. Tämäkin kirja rakentuu haastatteluille, niitä on yli 200. Aleksijevitš käytti yli 4 vuotta haastattelujen keräämiseen, matkusti ympäri laajan Venäjän, silloisen Neuvostoliiton. Sodan aikaan haastatellut naiset olivat hyvin nuoria, 16 ikävuodesta eteenpäin ja he toimivat rintamalla eri tehtävissä, monet etulinjassa.

Kirja valottaa hyvin sodan kokemusta naisen näkökulmasta. Aleksijevitš sanookin, että miesten sota ja naisten sota ovat erilaiset. Miehet kertovat taistelujen paikat ja kenraaleittensa nimet, naisilla on tunne mukana. Kaikki haastatellut kuuluivat kommunistiseen puolueeseen tai sen nuorisojärjestöön Komsomoliin. Isänmaan puolustaminen oli ykkösasia. Heidät oli siihen kasvatettu.

Sodan kauhut, julmuudet, pelko, viha, äitien uhraukset, kylien ja kaupunkien tuho, nälkä, nälänhätä, kylmä, pakkanen, kuolema, verenvuodatus - kaikki tuo vyöryi moninkertaisesti haastatteluista. Mutta myös tunteita, rakkautta, pientä naisellisuutta sekä myötätuntoa ja sääliä - jopa vihollista, saksalaista kohtaan.

Mielestäni kirja oli hiukan liian pitkä. Haastatteluissa toistuivat liikaa samat lähtökohdat. Mutta ymmärrän, että Aleksijevitšin piti säilyttää haastettelut autenttisina eikä lyhennellä niitä. Siltikin pienellä stilisoinnilla lopputulos olisi ollut vähemmän itseään toistava.

Suomalaisena en voi ymmärtää silloisen Stalinin Neuvostoliiton oloja. En edes yritä. Pitää muistaa, että juuri ennen sotaa olivat Stalinin Puhdistukset, joissa 1 - 2 miljoonaa venäläistä sai surmansa. Sodassa Stalin määräsi, että taistelussa panikoituneet ja pakoon kääntyneet ammutaan. Stalinin armeijassa ei ollut heikkoja. Heikot ammuttiin jo taistelussa tai telotettiin jälkeenpäin. Stalin myös julisti, että neuvostoarmeijassa ei ollut sotavankeja. Sotavangiksi joutuminen merkitsi sitä, että henkilö oli automaattisesti saksalaisten vakooja. Sodan päätyttyä nämä urhoollisesti taistelleet miehet ja naiset lähetettiin 10 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Siinä heille isänmaan kiitos.

Haber vivido en los territorios ocupados, haber caído prisionero de guerra, haber pasado por los campos de trabajo en Alemania, haber estado en los campos de exterminio, todo levantaba sospechas. La pregunta básica era: cómo habías salido con vida? Por qué no habías muerto? Incluso los muertos estaban bajo sospecha... Incluso ellos.

Jos olit elänyt valloitetuilla alueilla, olit joutunut sotavangiksi, joutunut saksalaisten työleireille tai keskitysleireille... Kaikki tämä oli epäilyttävää. Perimmäinen kysymys kuului: Miksi olit jäänyt henkiin? Miksi et ollut menettänyt henkeäsi? Jopa kuolleita epäiltiin, jopa kuolleita.

Jotkut haastatellut esittävät kovaa kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta sitä oli silti odottamaani vähemmän. Ja sodan jälkeen pysyttiin vaiti. Pelättiin pitkään oman ja läheisten hengen puolesta (Stalin kuoli vasta 1953). Näiden sodassa palvelleiden naisten kohtalo sodan jälkeen oli paljolti sama kuin Suomen lottien. Heitä hyljeksittiin, arvosteltiin ja tuomittiin, heitä pidettiin rintamahuorina. Selvää on, että toinen maailmansota jätti näihin naisiin, kuin myös kaikkiin muihin sen kokeneisiin lähtemättömät traumansa. Kansallisuudesta riippumatta.

Svetlana Aleksijevitš

U voini ne zhenskoe lizo 1985

Suomeksi: Sodalla ei ole naisen kasvoja 1988

Espanjaksi: La guerra no tiene rostro de mujer
Debate 2015
*****

Omasta hyllystä.