Mielikuvissani Mielensäpahoittaja personoituu hurmaavaaan Antti Litjaan. Sen sijaan lukukokemukseni kirjan Ilosia aikoja parissa jäi kylmäksi eikä sen huumori tavoittanut. Niinpä tartuin melkoisella skeptisyydellä tähän uutuuteen, Mielensäpahoittajan Suomeen, joka onnistui yllättämään minut iloisesti. Kyrön idea tässä satavuotiaan Suomen juhlavuoden kirjassa on saman tyyppinen kuin Petri Tammisella keväällä ilmestyneessä Suomen historiassa. Erona se, että muistot ja rutinat ovat kaikki Mielensäpahoittajan; myös se että tarinoista syntyy Mielensäpahoittajan elämäkerta, niin syvälle hänen sieluunsa vänkäämiset porautuvat. Pojantyttären syntyessä isoisä tuumii näin:
Tahtoisin kertoa lapsille sen minkä itse unohdan. Se mikä minusta katoaa, voisi muuttua hänessä tiedoiksi ja ajatuksiksi. Elämä jatkuu vaikka se päättyy, meidän tarinamme seuraavissa polvissa.
Mielensäpahoittajan Suomessa saamme tutustua tähän yksin Sysi-Suomessa elelevään yli kasikymppiseen mieheen lähemmin. Minä Itte kertoo poikansa teini-ikäiselle tyttärelle likalle elämästään ja niistä menneiden vuosien tapahtumista, jotka ovat muovanneet hänet sellaiseksi kuin hän on; tapahtumista, jotka ovat muovanneet Suomen ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin tänään olemme. Luvut ovat lyhyitä ja ne on varustettu vuosiluvuin ajankulun ja historian tapahtumien seuraamiseksi. Kukin lukija löytää varmasti ne Mielensäpahoittajan mietteet, jotka juuri häntä koskettavat. Nostan tässä esiin muutaman itseäni puhutelleen:
1930 Puujellona - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leijona joutui vaakunaan.
Tässä luvussa Mielensäpahoittaja ilmaisee pahan mielensä ja pöyristyksensä siitä, miksi Suomen vaakunassa ei ole joku tuttu kotimaan eläin. Hän on törmännyt metsässä vaikka mihin eläimiin, jopa Kolehmaisen thaimaanialaiseen vaimoon, mutta ei yhteenkään leijonaan! Jos vaakunaeläimen pitää kuitenkin olla leijona, Mielensäpahoittaja esittää kuuden kohdan muutosvaatimuslistan. Mainiota!
1942 Suomemme hevonen - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Jukka vietiin.
Nykynuoriso ei varmaan tiedä ollenkaan, miten suuri merkitys hevosilla sodassa oli - tai ylipäätään entisajan maatalous- ja metsätöissä. Sotaan vietiin siviileiltä yli 70.000 hevosta. Mielensäpahoittaja oli pieni poika, joka oli tavattoman kiintynyt perheen hevoseen Jukkaan. Mutta sotimaan oli Jukankin lähdettävä. Poika kirjoitti sotaan alikersantti Huopanaiselle jatkuvasti liikuttavia kirjeitä antaen ohjeita Jukan hoidosta: Kertoilin mistä Jukka tykkäsi, kuinka paljon se tarvitsi kauraa ja lepoa, ja millaisilla maiskautuksilla se liikahteli. Jukka pääsi sodasta kotiin, muuttuneena ja säikkynä, niin kuin ihmisetkin. Jukka oli samalla tavalla sankari ja haavan saanut kuin meidän kylille palanneet sodankäyneet ukot.
1968 Kuka päättää - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun asia jää kesken.
Mielensäpahoittaja avaa tässä liikuttavasti suurta menetystään ja herkkää puoltaan, joka on yleensä piilotettu sinne jääräpäisyyden alle: Kun muistisairaus tuli häneen, lapsi ilmestyi meidän lattioille. Se oli Laura. Se meni sen syliin, sille annettiin tissistä maitoa ja vaihdettiin vaippoja...
1978 Harmaa Eeriksoni - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin myöntämään.
On selvää että teknologian käsittämätön kehitys huimaa vanhempia ihmisiä, niin on käynyt tälle Sysi-Suomen jäärällekin. Likan älykännykkään mahtuvat äärettömät maailmat ja kaikki sen ääretön tieto, entisellä teknologialla tarvittaisiin samaan muutamakin kuutio! Ps. Soitin kerran Neiti aikaan. Jännitti kuulla millainen ääni. Tavallinen oli, ruotsiksikin.
Minä Itte Sysi-Suomesta on juro, jäärä ja jästi, joka ei tunteitaan näytä eikä helliä puhele. Tämän ovat saaneet kokea sekä omat pojat että vaimo, joka myös pääsee kirjan sivuille muutamin koskettavin päiväkirjamerkinnöin. Tämä miesjäärä ei peru sanaansa eikä pyytele anteeksi, lapset hoitakoon emäntä. Hän ei ole ikinä saanut kontaktia poikiinsa, mutta kumma kyllä ymmärrys pojantyttären likan kanssa on löytynyt ja keskusteluja käydään.
Mielensäpahoittaja on tyypillinen vanhan kaartin suomalainen mies, jonka lapsuudessa ei elintasosta voinut puhua ja jolloin leipä oli tiukassa. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta, eikä sitä mikään horjuta eikä mikään saa häntä muuttamaan mieltään. Mutta kyllä sieltä panssarin alta hellyyttä ja herkkyyttä löytyy. Muutamissa kohdin tämä liikuttavuus yritti kostuttaa tämän lukijan silmäkulmaa, ja yhden ainoan kerran hän toteaa tyypillisellä sanonnallaan olleensa ilahtunut:
Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun porukalla oltiin.
Entuudestaan siis tunsin Mielensäpahoittajan persoonaa hyvin pintapuolisesti, mutta tässä Kyrö korjasi loistavasti tuon puutteen. Minä Itte tuli lähelle ja liki, samoin koko hänen elämänsä ja elämänkatsomuksensa. Samalla tulivat liki menneen sadan vuoden historialliset tapahtumat, jotka ovat muovanneet Suomen sellaiseksi kuin se on nyt, ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin olemme tänä päivänä. Meihin ovat jättäneet jälkensä sodat, jälleenrakennus ja sotakorvaukset, Kekkonen, naapurimaat, urheilun gloriat ja tragediat, 90-luvun lama ja sitä edeltäneet hullut vuodet & nuoret urpaanit ammattilaiset.
Mielensäpahoittajan Suomi tulvii Kyrön vinksahtanutta huumoria ja hänen terävä kynänsä sivaltaa. Minusta Kyrö on löytänyt suomalaisuudesta olennaisen - historian tapahtumat tulevat tässä ymmärrettäviksi ja lähelle. Toivoisin, että moni nuori tämän lukisi, sillä kirja tutustuttaa menneeseen historiaamme, mutta ei ollenkaan kuivakkaasti. Omat juurensa on hyvä tuntea ja ennakkoluuloistaan kannattaa joskus luopua. Pidin kirjasta valtavasti.
Muualla: Kirjojen keskellä,
Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan Suomi
Wsoy 2017
*****
Lukukappale - kiitos kustantajalle
Tänään Savoyssa Baba Lybeck haastattelee Tuomas Kyrön lisäksi
näitä kirjailijoita, joitten uutuuskirjat puhuttavat:
Selja Ahava, Eero Huovinen, Anni Kytömäki, Rosa Likström ja Kati Tervo.
