Tämä on tarina siskoksista, jotka elämä vei maantieteellisesti kauas toisistaan. Järkevä ja avoin, mutta tunteellinen isosisko Kaarina jäi Suomeen ja perusti perheen. Räväkkää ja levotonta pikkusiskoa Satua houkutti suuri maailma: hän suuntasikin jo nuorena Amerikkaan, Los Angelesiin ja jäi sille tielleen. Satu pettyi rakkauteen ja eleli varsin erakkomaisesti taloaan remontoiden. Sähköposteja toki vaihdettiin ahkerasti, mutta tapaamiset olivat minimissään. Mitä tapahtuu kun 30 vuoden jälkeen siskokset joutuvat saman katon alle, löytyykö lapsuuden yhteys?Keväällä 2007 Sadun oli avauduttava siskolleen: hänellä oli vaikeahoitoinen syöpä. Mitä tekee isosisko? Rientää tietysti tukemaan ja auttamaan vakavasti sairasta siskoaan. Kaarinan vierailu kesti kolme kuukautta, kunnes Satu ajoi hänet käytännössä pois. Ei tultukaan toimeen, vaan kinattiin ja kiukuteltiin. Tilanne oli tietysti rankka: Sadulla putki kurkussa ja kemohoidot väsyttivät häntä. Mutta silti Satu oli itsepäinen, ärtyisä ja pomottava, halusi kaiken tehtävän omalla tavallaan. Kaarina tunsi ettei osannut tehdä mitään oikein, ei mitään siskolleen mieliksi.
Los Angeles - saastunut kaaos - missä unelmat?
De Wolff kuvaa hyvin ja erittäin havainnollisesti tuota miljoonakaupunkia, joka on pinta-alaltaan melkein kuin koko Suomen etelärannikko. Losin kaupunkialueella elää 4 miljoonaa värikästä asukasta, ja koko metropolialueella noin 18 miljoonaa. Emme me täältä pienestä Suomesta käsin osaa kuvitellakaan tuota ihmispaljoutta, taloudellista eriarvoisuutta, työttömyyttä, köyhyyttä ja häätöjä; kahdeksankaistaisia moottoriteitä, niiden liittymien monikerroksisia spiraaleja ja mieletöntä autojen määrää. Julkista liikennettä käyttävät vain köyhimmät ja värilliset, valkoiset ajavat velaksi ostetuilla maastureillaan tuntitolkulla ruuhkissa, joka päivä.
Turhauttavaa amerikkalaista byrokratiaa
Sadulla ei ollut sairausvakuutusta, mikä oli estänyt häntä hakeutumasta ajoissa lääkäriin. Sairausvakuutusjärjestelmä ja köyhien sairaanhoito olivat jotain aivan surrealistista. Saadakseen samanlaisen ilmaisen sairaanhoidon kuin meillä Suomessa on jokaisella, potilaan tilin oli oltava pyöreä nolla - ei sallittu lainkaan tuloja. Auton ja talon sai kyllä omistaa, mutta millä elää, millä maksaa talolainan lyhennykset? De Wolff kertoo paljon tästä kaameasta ja monimutkaisesta byrokratiasta, jossa potilasta juoksutetaan epävarmuudessa luukulta toiselle; hän kertoo epäinhimillisistä odotus- ja jonotusajoista laboratorioissa, lääkäreissä ja hoidoissa. Siskokset taistelivat yhdessä ja vihdoin saatiin Sadulle oikeus ilmaiseen hoitoon.
Miksi ei puhuta, ei edes kun lähtö on lähellä?
Satu oli sinnitellyt vuoden, mutta keväällä 2008 oli selvää että aika oli käymässä vähiin. Kaarina ja puolisonsa Pieter olivat menossa Los Angelesiin, mutta eivät ehtineet enää nähdä Satua elossa. Edessä oli taas valtava määrä byrokratiaa ja asioita hoidettavina: hautajaiset, Sadun tavaroiden läpikäynti, irtaimiston ja talon myynti. Kaarina löysi tietokoneelta Sadun paljastavan päiväkirjan, joka herätti hänessä paljonkin tunteita, melkein yksinomaan negatiivisia. Kaarina tunsi surun lisäksi vihaa, kiukkua ja katkeruutta kuollutta siskoaan kohtaan, mutta kauhistui sitten itseään: eihän kuolleista saisi puhua pahaa.
Satu oli muuttunut Kalifornian vuosina erakoksi, joka vaikeni henkilökohtaisista asioistaan kuin muuri. Mutta miksi? Miksi Satu puhui vain kissoistaan, talonsa remontista ja puutarhanhoidosta, miksi hän ei avannut siskolle sisintään? Satu piti suunsa viivana ja vaikeni siitä, mitä tunsi kuoleman lähestyessä, minkälaisista kivuista kärsi. Kaarina taas oli aina pitänyt siskoaan Leeliana, ja kertonut tälle kaiken. Kaarina kysyy ja kysyy, pohtii ja pohtii, mutta joutuu selvittelemään tunnekuohujaan yksin, sillä puoliso ei osaa häntä tässä auttaa. Hän on aika eksyksissä.
Muutaman uuden paikallisen ystävän avulla Sadun asiat alkavat selvitä: huonekalut saadaan myytyä, samoin talo. Suomen kielisistä kirjoista eroon pyrkiessään Kaarina tutustuu Kaliforniassa eleleviin mutkattomiin suomalaisiin ja saa vähän juhlaakin kaiken ankean ja arkisen keskelle. Päästään eroon Sadun surkeasta Toyota Camrysta, ja uusi omaksi ostettu Subaru alla suunnataan puoliso Pieterin kanssa Kalifornian luonnonpuistoihin. Käydään Kings Canyonissa, Sequoiassa, Yosemitessa ja Death Valleyssä. Kaarina on mykistynyt näiden luonnonihmeitten äärellä eikä ymmärrä, miksei sisko niissä koskaan vieraillut, vaikka asui niin lähellä. Miksi siskolle riitti vain työ, talo ja kissat?
Lukijan huomioita
400-sivuinen kirja olisi mielestäni hyötynyt tuntuvasta tiivistämisestä sekä yhteistyöstä napakan kustannustoimittajan kanssa. Kerronta oli paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, joskin toki ymmärrän että kirjailija purki tuntojaan. Pilkkujen runsaus tuntui myös oudolta, käyttäväthän nykykirjailijat ja kääntäjätkin pilkkuja melkoisen säästeliäästi. Tekstiin oli lisäksi jäänyt luvattoman paljon kielellisiä epätarkkuuksia ja mm. yhdyssanavirheitä. Minunlaistani tarkkaa lukijaa nämä kielelliset virheet ja oikoluvun puutteellisuus häiritsivät aika tavalla.
Rakkahin sisko on de Wolffin omaelämäkerrallinen romaani, rankka kertomus kuolemaa tekevän läheisen kohtaamisesta; sekä niistä syyllisyydentunnoista kun ei jaksa joka hetki olla laupias samarialainen, vaan kivahtaa ja purskahtaa itkuun itse. Läheisen pitää olla vahva, heikon rooli on varattu sairaalle. De Wolff käsittelee inhimillisen arkisesti - joskin välillä kipakasti ja tuskaisesti - ajatuksia elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä, sisaruudesta.
Pääteeman ohella itseäni kiinnostivat kovastikin amerikkalaisen yhteiskunnan ja sen uskomattoman byrokratian kommervenkit. Kansallispuistojen loisteliaassa kuvauksessa kirjailijan ilmaisu ja kaunis kieli olivat parhaimmillaan. Koin hänen kanssaan kaikki nuo upeat elämykset, näin vuoret ja laaksot, pelkäsin karhuja ja jyrkänteitä.
Vuoden 2008 ajankuva piirtyi myös terävänä uutisista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Tuolloin elettiin niiden presidentinvaalien aikaa, joissa Obama sitten tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen. Yes we can! kuului kansan suusta. Yes she can! sanon minäkin de Wolffista, joskin toivon jatkossa parempaa tarkkuutta loppusilaus- ja stilisointivaiheessa. - nimim. *entinen oikolukija*
Miksi ei puhuta, ei edes kun lähtö on lähellä?
Satu oli sinnitellyt vuoden, mutta keväällä 2008 oli selvää että aika oli käymässä vähiin. Kaarina ja puolisonsa Pieter olivat menossa Los Angelesiin, mutta eivät ehtineet enää nähdä Satua elossa. Edessä oli taas valtava määrä byrokratiaa ja asioita hoidettavina: hautajaiset, Sadun tavaroiden läpikäynti, irtaimiston ja talon myynti. Kaarina löysi tietokoneelta Sadun paljastavan päiväkirjan, joka herätti hänessä paljonkin tunteita, melkein yksinomaan negatiivisia. Kaarina tunsi surun lisäksi vihaa, kiukkua ja katkeruutta kuollutta siskoaan kohtaan, mutta kauhistui sitten itseään: eihän kuolleista saisi puhua pahaa.
Satu oli muuttunut Kalifornian vuosina erakoksi, joka vaikeni henkilökohtaisista asioistaan kuin muuri. Mutta miksi? Miksi Satu puhui vain kissoistaan, talonsa remontista ja puutarhanhoidosta, miksi hän ei avannut siskolle sisintään? Satu piti suunsa viivana ja vaikeni siitä, mitä tunsi kuoleman lähestyessä, minkälaisista kivuista kärsi. Kaarina taas oli aina pitänyt siskoaan Leeliana, ja kertonut tälle kaiken. Kaarina kysyy ja kysyy, pohtii ja pohtii, mutta joutuu selvittelemään tunnekuohujaan yksin, sillä puoliso ei osaa häntä tässä auttaa. Hän on aika eksyksissä.
Muutaman uuden paikallisen ystävän avulla Sadun asiat alkavat selvitä: huonekalut saadaan myytyä, samoin talo. Suomen kielisistä kirjoista eroon pyrkiessään Kaarina tutustuu Kaliforniassa eleleviin mutkattomiin suomalaisiin ja saa vähän juhlaakin kaiken ankean ja arkisen keskelle. Päästään eroon Sadun surkeasta Toyota Camrysta, ja uusi omaksi ostettu Subaru alla suunnataan puoliso Pieterin kanssa Kalifornian luonnonpuistoihin. Käydään Kings Canyonissa, Sequoiassa, Yosemitessa ja Death Valleyssä. Kaarina on mykistynyt näiden luonnonihmeitten äärellä eikä ymmärrä, miksei sisko niissä koskaan vieraillut, vaikka asui niin lähellä. Miksi siskolle riitti vain työ, talo ja kissat?
 |
| Death Valley / National Parks, USA Oli upeaa päästä kirjailijan mukana näihin maisemiin, joita livenä tuskin näen! |
Lukijan huomioita
400-sivuinen kirja olisi mielestäni hyötynyt tuntuvasta tiivistämisestä sekä yhteistyöstä napakan kustannustoimittajan kanssa. Kerronta oli paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, joskin toki ymmärrän että kirjailija purki tuntojaan. Pilkkujen runsaus tuntui myös oudolta, käyttäväthän nykykirjailijat ja kääntäjätkin pilkkuja melkoisen säästeliäästi. Tekstiin oli lisäksi jäänyt luvattoman paljon kielellisiä epätarkkuuksia ja mm. yhdyssanavirheitä. Minunlaistani tarkkaa lukijaa nämä kielelliset virheet ja oikoluvun puutteellisuus häiritsivät aika tavalla.
Rakkahin sisko on de Wolffin omaelämäkerrallinen romaani, rankka kertomus kuolemaa tekevän läheisen kohtaamisesta; sekä niistä syyllisyydentunnoista kun ei jaksa joka hetki olla laupias samarialainen, vaan kivahtaa ja purskahtaa itkuun itse. Läheisen pitää olla vahva, heikon rooli on varattu sairaalle. De Wolff käsittelee inhimillisen arkisesti - joskin välillä kipakasti ja tuskaisesti - ajatuksia elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä, sisaruudesta.
Pääteeman ohella itseäni kiinnostivat kovastikin amerikkalaisen yhteiskunnan ja sen uskomattoman byrokratian kommervenkit. Kansallispuistojen loisteliaassa kuvauksessa kirjailijan ilmaisu ja kaunis kieli olivat parhaimmillaan. Koin hänen kanssaan kaikki nuo upeat elämykset, näin vuoret ja laaksot, pelkäsin karhuja ja jyrkänteitä.
Vuoden 2008 ajankuva piirtyi myös terävänä uutisista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Tuolloin elettiin niiden presidentinvaalien aikaa, joissa Obama sitten tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen. Yes we can! kuului kansan suusta. Yes she can! sanon minäkin de Wolffista, joskin toivon jatkossa parempaa tarkkuutta loppusilaus- ja stilisointivaiheessa. - nimim. *entinen oikolukija*
Rakkahin sisko sai kunniamaininnan Päätalo-instituutin Möllärimestari-kilpailussa 2015
Kaarina de Wolff
Rakkahin sisko
Books on Demand 2014
**
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle
*** jos kielellisiä virheitä ja oikoluvun puutteellisuuksia olisi ollut vähemmän.
