Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhani karila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhani karila. Näytä kaikki tekstit

3. joulukuuta 2019

Juhani Karila - Pienen hauen pyydystys


Wikipedia kertoo kirjailija Juhani Karilan (s. 1985) olevan kotoisin Pelkosenniemeltä, siis tosi pienestä, alle 1000 asukkaan pohjoisesta kunnasta. Sinne tutuille kotikonnuilleen hän sijoittaa esikoisromaaninsa Pienen hauen pyydystyksen. Kun fiktiivisen Voipion Seiväslampea lähestyy stratosfääristä käsin, näkyy tällaista:

1) Jännittävä Länsi-Lappi, Levit ja ylläkset, meänkieli, Mukka, Palsa ja Särestöniemi. 2) Eksoottinen Pohjois-Lappi. Saamelaiset, tunturit ja niitä jutaavat porotokat, Inarinjärvi ja nieriät. 3) Tyhmä Itä-Lappi. Suo ja sääsket. Ei kiinnosta ketään. 

Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Siellä loputtomien hyllyvien jänkien, nevojen ja lettojen ja verenhimosta inisevien sääskiparvien keskellä elää vaitelias kansa, jonka keskuudessa elävät pelot ja myytit. Sinne etelään muuttanut Elina Ylijaako palaa joka vuosi alkukesästä yhtä määrättyä haukea pyytämään. Hauen pyytäminen on Elinalle elämän ja kuoleman kysymys. Miksi, selviää romaanin edetessä. Tällä kertaa Elinalla on kannoillaan myös rikoskonstaapeli Janatuinen, jolla on taskussaan pidätysmääräys, sillä nuorta Elinaa epäillään henkirikoksesta.

Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäröisiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina. Ne kiipesivät majatalon katolle ja istuivat sen harjalle riviin kuin varikset. Pian niitä oli kaikilla katoilla. Vahtimassa yötä.

Sukellus itälappilaiseen maisemaan ja sen jäyhiin henkilöhahmoihin on etelän immeiselle kuin sukellus johonkin kaukaiseen kulttuuriin. Kylän majataloon majoittuva konstaapeli Janatuinen on ensimmäinen asiakas seitsemääntoista vuoteen, välimatkat ovat pitkät eikä maisemaa vehreän etelän asukki voi edes kunnolla kuvitella. Kansa - myös koulujakäynyt nuorempi polvi - uskoo noitiin, vanhoihin taruihin ja uskomuksiin. En tunne kovin hyvin Pohjois-Lapin kansanuskomuksia, mutta sivuilla lukija kohtaa pentelettä, raitajalkaa, näkkiä, paraa, Moukku-Ollia, hattaraa ja ties mitä. Väkiyönä on suljettava visusti ikkunat ja ovet, koska silloin tapahtuu kummia. Hurmaavin näistä olioista oli pitkäkätinen ja tupsukorvainen peijooni, Mustiksikin kutsuttu. Tämä säyseä pörröturkki otti konstaapeli Janatuisen ikiomakseen ja seurasi tämän auton takapenkillä tapahtumien kehitystä ympäri kyliä.

Juoneen kytkeytyy myös Elinan ja Jousian välinen rakkaustarina. He olivat kummajaisia ja kiusattuja koulussa ja löysivät tukea toisistaan. Elinasta tuli metsäkeskuksen tutkija, Jousiasta kuuluisa taiteilija. Mutta Jousialle nousivat etelä ja menestys päähän; hän halusi pitää taukoa seurustelusta ja suhde meni mutkalle. Romaanin edetessä paljastuu myös närää vanhan polven kyläläisten kesken, kahden noidan välistä  kademieltä ja perheväkivaltaa, mutta myös ystävän auttamista loitsuin.

En osaa määritellä mihin genreen tämä absurdi ja hillitön fantasiakomedia tai satu sijoittuu, eikä sen väliä. En tiedä sitäkään, miten paljon Karila ammentaa 'oikeista' Lapin uskomuksista ja myyteistä, kuinka paljon omasta mielikuvituksestaan, mutta hupaisaa ja hauskaa oli. Yritin selvittää joitakin asioita ja ainakin hauen suoleen manaaminen tiesi pahaa sinne manatulle: Hauen suolen soikeroon, Kolomanteen koikeroon, Minä kiroan tämän kiven!

Karilalla on aivan hillitön mielikuvitus! Tarina oli villi, absurdi ja hullunhauska, mainiolla kielellä ja hyvällä huumorilla ladattu. Pohjoisen murretta oli sopivassa määrin elävöittämässä tekstiä. Itse asiassa tekisi mieli lukea uudestaan joitakin kohtia, sillä kun tietää tarinan kulun, voisi nautiskella tekstin äärellä paremmin. Lopuksi: kyllä minäkin suloisen peijoonin lemmikikseni huolisin!



Juhani Karila - Pienen hauen pyydystys
Kansi Safa Hovinen
Siltala 2019
Kirjastosta
_______________

Omenakrokotiilin kuolema oli yltiöpäisyydessään minulle haastavampi.

Pienen hauen pyydystys on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki. - Kustantaja

Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon saivat Juhani Karila, Reetta Pekkanen ja Pontus Purokuru. Palkituissa teoksissa teemoina korostuivat luonto ja nykyaika.

21. elokuuta 2017

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjailija Erkka Mykkäsen toimittama novellikokoelma Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista juhlistaa 100-vuotiaan Suomen kirjallisuuden klassikoita. Valitsemastaan klassikosta inspiroituneet nykykirjailijat kirjoittavat kukin novellin, esikuviaan fanittaen mutta turhat kainostelut unohtaen. Tämä oli huikeaa luettavaa, koska oli kiinnostavaa nähdä mitä 10 nykykirjailijaa fanittamistaan klassikoista kehittelivät ja saivat irti. Kirjassa on myös kunkin kirjailijan lyhyt esittely ja kirjailijan perustelut hänen omalle klassikkovalinnalleen. Muutama kirjailija sukelsi taiturimaisesti esikuvansa mieleen ja kieleen, muutama taas päivitti tarinan nykyajan kuvioihin. Listaan mukana olevat kirjailijat aakkosjärjestyksessä ja heidän novellinsa, parista sanon muutaman sanan:







Antti Heikkinen - Puolue / Juhani Ahon Rautatie, ilm. 1884 
Iida Sofia Hirvonen - Mirdja / L. Onervan Mirdja, ilm. 1908 
Juha Hurme - Ylistalon huussissa / Volter Kilven Alastalon salissa, ilm. 1934 
Anu Kaaja - Toinen talvi / Tove Janssonin Taikatalvi, ilm. 1957
Olen lukenut kokeelliselta Kaajalta Muodonmuuttoilmoituksen ja Ledan. Novellissaan hän leikittelee kielellä kenties vielä enemmän kuin aiemmin. Koskettava läheisyyden, lämmön ja rakkauden etsimisen kuvaus. 
Juhani Karila - Suenmorsian - Halfbreed / Aino Kallaksen Sudenmorsian, ilm. 1928
Karilan tapaan sanoa olen tutustunut Säkeilyvaarassa sekä Omenakrokotiilin kuolemassa
Joonas Konstig - Kerro miulle ristiturpa / Kalevala, ilm. 1835 
Laura Lindstedt - Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan / Joel Lehtosen Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki, ilm. 1922 
Erkka Mykkänen - Hän joka sai mittansa täyteen / Mika Waltarin Sinuhe, ilm. 1945


Petri Tamminen - Viidestoista luku / Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ilm. 1870
Velmulta Tammiselta luin keväällä Suomen historian. Tähän haasteeseen kirjailija tarttuu rohkeasti ja kirjoittaa Seitsemään veljekseen lisäluvun. Keski-ikäiset veljekset tapaavat ihanana suviehtoona, jolloin auringon vaskinen hehku jo hiipuu, mutta vielä uhkuu niitty ja raukeena kumisee aho. Eero nostaa kissan pöydälle:  koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaareville nyt ensiksi. Mitäpä veljekset aiheesta haastelivat selviää Tammisen ihanasti Kivi-henkisestä novellista!


Saara Turunen - Hanna / Minna Canthin Hanna, ilm. 1886
Kuulun niihin moniin, jotka eivät Canthin Hannaa ole lukeneet, mutta sen juoni löytyy Wikipediasta. Tätä riipaisevaa novellia luin sydän sykkyrällä. Kertojaäänen valinta on käsittämättömän hieno: Canthin Hanna kertoo omasta ja nykypäivän kirjailija Hannan elämästä. Heidän kohtalonsa ovat hyvin samanlaiset ja ikäänkuin liukuvat toistensa sisään. 150 vuotta on kulunut, mutta naisen on edelleenkin alistuminen patriarkaatille. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on eri säännöt.

Canthin elämäniloinen Hanna oli Woldemariinsa syvästi ja romanttisesti rakastunut, viaton nuori tyttö. Mutta isä päätti toisin, vaati häntä pimputtamaan pianoa lihavalle keski-ikäiselle miehelle. Woldemar otti ja nai Olgan, Hannan parhaan ystävän: Kadulla törmäsin Olgaan ja Woldemariin, ja oli aivan kuin valo olisi loistanut heidän yllään. Oli aivan kuin he olisivat olleet valon sisällä. Katselin heitä kauempaa ja silloin sydämessäni kävi joku kylmä, tunsin suussani mullan maun.

Nykypäivän kirjailija Hanna on yhtä yksin kuin menneisyyden kaimansa, asuntona vanha talo vanhalla kadulla, isä päätti näin: Mutta sitten tähdet vaihtoivat paikkaa, kissa söi kerman ja maito happani kannussaan ja tämä kohtalo valitsi hänet, ja täällä hän nyt on, asunnossa vanhalla kadulla, kaukana sieltä, missä elämä kuohuu ja hulmuaa.

Molemmat Hannat joutuvat hautaamaan nuoren itsensä unelmat onnesta ja rakkaudesta. Kummastakin tulee se yksinäinen ja hylätty, tummaan pukeutunut naisihminen, joka kävelee kadulla ja jota ihmiset kavahtavat ja säälivät: kaikesta osaton vanhapiika, yksineläjä ja rakkautta vaille jäänyt. Canthin Hannan on elämä jättänyt, mutta silti hänen äänensä kantaa haudan takaa. Hän puolustaa naisten ja naiskirjailijoiden asemaa ja sytyttää nykypäivän kirjailija Hannan mielen kapinaan: 

Hän on niin lopen kyllästynyt tähän tunkkaisuuteen, tähän vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla.

Turusen lähestymistapa oli riipaiseva ja nerokas, yhtäläisyydet näiden kahden Hannan kanssa koskettavia ja teksti tavattoman, tavattoman kaunista ja hiottua. Olen mykistynyt. Plus että tätä machoajattelua vastaan on syytäkin kapinoida kaikkien maailman Hannojen voimin: Etkö ottaisi mieluummin jotain tunnettua, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki, jälleen on sellaisten tarinoiden hetki, joissa mies hiihtää suolla, mies kaivaa ojaa, mies ryömii juoksuhaudassa ja mies juo viinaa pullosta.

Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.

Peukutan Saara Turusen Hannaa Sävyllä:
Koskettava, traaginen, samastuttava, hieno, herkkä, oivaltava, sieluun menevä, tasa-arvoa ajava - sydän on sykkyrällä vieläkin ❤︎

Peukutus liittyy Nipvet-blogin Novellihaaste 2:een. Täällä asiasta enemmän.

Jatkuu! on hieno ja kiinnostava novellikokoelma, joka omalta osaltaan nostaa unohdettuja klassikoita esille. Jokainen lukija varmasti löytää oman suosikkinsa. Minulle se nyt oli eittämättä Saara Turusen Hanna.

Kirjan on lukenut myös Tuijata

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toim. Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

21. helmikuuta 2017

Satu Grünthal - Säkeilyvaara



Googlailumaniasta on toisinaan paljonkin hyötyä. Etsiessäni tietoa Juhani Karilasta, osuin tähän maanmainioon tietokirjaan, joka lisää uskallusta lähestyä runoutta. Kirjan idea on loistava: seitsemän kirjailijaa ja runoilijaa ovat itse valinneet runot, joista kirjoittavat pienoisesseen. Näissä esseissään he avaavat runojen heissä herättämiä ajatuksia - pitäytymättä liian tiukasti pelkän runon analysointiin. Heti johdannossaan kirjan toimittanut Grünthal helpottaa runouden lukijan oloa sanoen:

Monien mielestä runouden - varsinkin uuden runouden - ymmärtäminen tuntuu vaativan erityisiä erittelyn ja tulkinnan taitoja, joita ilman ei runouden pariin ole asiaa. Runouteen on kuitenkin monia teitä, ja ne ovat kaikki sekä mahdollisia että luvallisia. Runoudesta saa puhua ja kirjoittaa muillakin tavoin kuin piirre piirteeltä, säe säkeeltä analysoiden. Sen äärellä saa muistella, eläytyä, hurmaantua, harhailla ja viipyillä.

Kirjassa on 43 runoa ja 44 pienoisesseetä (yhdestä on kaksi). Mukana on suomalaista runoutta 1700-luvulta 2010-luvulle, aikamoinen aikahaarukka ja kattaus. Runouden laajaa kirjoa edustavat Kanteletar, iskelmä- ja rap-sanoitukset, meidän runoilijaklassikot ja nykyrunoilijat. On Chisua, Hellaakoskea, Leinoa, P. Mustapäätä, L. Onervaa, Sarkiaa, Tiihosta, Saloa, Kangaskoskea... Kirjoittajien lyhyt esittely lienee paikallaan, aakkosjärjestyksessä takakannesta:

Satu Grünthal (s. 1961) on kirjallisuudentutkija ja opettajakouluttaja
Silvia Hosseini (s. 1982) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, esseisti ja laululyriikan väitöskirjatutkija
Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) on kirjailija ja kriitikko
Juhani Karila (s. 1985) on kirjailija ja kriitikko
Kirsti Mäkinen (s. 1939) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, tietokirjailija ja kouluneuvos
Pauli Tapio (s. 1986) on kääntäjä ja kriitikko
Ilpo Tiihonen (s. 1950) on runoilija ja näytelmäkirjailija

Jokaisen kirjoittajan valitsemat runot ja heidän pienoisesseissään esittämät näkökohdat olivat todella kiinnostavia, uusia ajatuspolkuja avaavia, jopa humoristisia. Runouden äärellä ei tarvitse pitää tiukkaa pipoa! Poimin tässä nyt maistiaisiksi kirjoittajakohtaisesti muutaman minua koskettaneen runon ja esseen:

Juhani Karila
Runoilija mulkoilee meitä rivien välissä: Toisinaan runoilija rakentaa riveistä häkin itselleen ja sitten se pimahtaa. Runoilija on söpöimmillään silloin, kun se mesoaa omassa runossaan.  
- Risto Ahti, Runoaapinen, 2005

Älä koskaan sano runoa tylsäksi: Runo on tylsä. Ei kierrellä selvää asiaa! Lintu pönöttää kivellä talvella. Kääntelee päätään ja mölisee jotain.  
- Aaro Hellaakoski, Nimettömiä lauluja, 1918

Entä jos runo osuu kasvoihin: Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.  
- V. S. Luoma-Aho, Kronologi, 2013

Silvia Hosseini
Mielenrauhanlintu: Asan sanoituksen rap-siivekäs (...) muistuttaa, että murheiden kanssa voi oppia olemaan ja että "kevät kyllä tulee". Sellaisen korpin toivoisi lehahtavan partsille moikkaamaan aina, kun on paha olla.  
- ASA, Foetida - Use your illusion III, 2012

Kyllä sillä on merkitystä: Säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas.  
- Matti Kangaskoski, Tältä sinusta nyt tuntuu, 2012

Juopumuksen dekadentti autuus: Runon tunnelma on unenomainen ja elegantin nuhjuinen. Kuvittelen puhujan yksikseen jonnekin hämärään nurkkaukseen, jossa on kulunut puupanelointi ja pölyisiä gobeliineja.  
- L. Onerva, Absintisti, Runoja, 1908

Pauli Tapio
Runouden alkutekijä: Mitä runous antaa kielelle? Mitä runous antaa ihmisen tajunnalle? Cajanus on ymmärtänyt, että kielemme taipuvaisuus antaa erinomaiset mahdollisuudet eri sanamuodoilla soinnuttelulle. Se on myös niin selkeä-äänteinen, että sanojen tavuja voi käyttää kuin rummun iskuja musiikissa.  
- Juhana Cajanus, Yxi hengellinen weisu, Vanha virsikirja 1701

Ilpo Tiihonen
Aina kesken kaiken: Olen aina ajatellut että joo kyllähän proosaa kelpaa lueskella sohvalla makoillen, mutta runonlukijan on oltava jalkeilla, joka hetki valmiina astumaan askel johonkin suuntaan.  
- Hannu Kankaanpää, Pengerkadun madonna, Goodyear, 1982

Mannisen mutkat: Runon tekemiseen voi kuvitella työkalun. Yksi ehkä käyttää moottorisahaa, kun toinen ohuilee mitä hienoimmalla kaivertimella. Joku on kirjoittaessaan timpuri, toinen kelloseppä.  
- Otto Manninen, Säkeitä II, 1910

Satu Grünthal
Tuulen sylissä: Tämä proosaruno vyöryy eteenpäin, ja sen lukeminen hengästyttää. Mennään asioiden ja maisemien yli, läpi, pitkin, myötä ja ohi, ja kuva nousee kuvan jälkeen, maisema maiseman jälkeen esiin.  
- Saila Susiluoto, Auringonkierto, 2005

Säkeilyvaara on aivan ihana runoutta avaava kirja. Luin sen kerran, mutta palaan vielä uudestaan ennen kuin kirja on palautettava kirjastoon. Kirjassa on toki paljon muitakin kiinnostavia runoja ja niistä kirjoitettuja pienoisesseitä. Minua ihastutti mm. yksi hullun hurmaava Ilpo Tiihosen runoparodia, jota hän itse ruotii esseessään aikasten kovin sanoin. Mieleni hinkuu omaksi kirjoja harvoin, mutta tätä lukiessa halu heräsi. Suosittelen!

Kuvakertomus Ilpo Tiihosen pienoisesseeseen ja runoon Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

Runohaasteeseen lisää 43 runoa, total 340

Ajatuksia muualla: Kannesta kanteenKiiltomato

Satu Grünthal
Säkeilyvaara, runouden käyttöopas
Wsoy 2016
*****
Kirjastosta

17. helmikuuta 2017

Juhani Karila - Omenakrokotiilin kuolema


Tänä Suomen juhlavuonna luetaan myös novelleja. Ompun novellihaaste kestää 7.5. asti. Jossakin blogissa törmäsin mainintaan Juhani Karilasta, ja päätin kokeilla. En tiennyt yhtään mitä tuleman pitää, ja kokeellista huh-proosaa tuli - huh-huh! Karilalla on rajaton mielikuvitus ja hän vääntää sekä juonet että lauseet mutkalle. Lukija on välillä aivan hukassa, sillä ei tiedä yhtään, mihin suuntaan tarina kääntyy.

Kokoelmassa on 10 varsin mielikuvituksellista novellia. Genre ei ollut omimpaani ja siksi on pakko tunnustaa, että oikeastaan vain kahdesta sain otteen, ja niistä pidinkin sitten aika paljon. Karila on sanavirtuoosi, epäilemättä. Mutta tuntui että kikkailu oli turhan itsetarkoituksellista. Mieluisimmista novelleista hiukan enemmän.

Tämä sattu Marttiinin kaverin pojalle
Aivan ihanaa pohjoisen murretta! Tarinassa on myös joku tolkku. Lasse oli matkustanut kotoaan Pohjoisesta Tampereelle pyrkiäkseen yliopistoon ja yöpyi tätinsä luona. Aamu alkoi kovin huonosti, kahviin tuli vahingossa kaadettua piimää ja syy oli Lassen mielestä tädin. Lasse päätyy kirkkopuistoon: No se meni ja kun se näki sen vanhan äijän siellä niin kai se näki siinä tätinsä ja kaikki maaliman vanahukset ja niitten virheet ja kilahti ihan kokonaan.

Lasse ryhtyy haastamaan riitaa ukon kanssa: Se katto äijää silimiin ja sano, että sen päässä hermoradat sammu yksitellen niinko katulyhyt. Tsup. Tsup. Tsup. Sitten Lasse ryhtyy elvistelemään mm. Valtran taskuparkkeerauksella, seuraa lisää rähinää: Se sano nostelleensa heinäpaaleja koko ikänsä ja oli riski ja joutu menemään ovistaki sivuttain ku muuten hartiat otti karmeihin.

Lasse mesoaa selostaen ukolle elämänfilosofiaansa: Pittää uskaltaa ihimetellä, Lasse kiteytti ja valitti, että käppänöitten pittää aina tietää kaikki ja mitä ne ei tiiä ne pelekää sitä tai keksii itte vastaukset. Niin koita nyt olla semmosten kanssa normaalissa kanssakäymisessä. Lasse paasaa ja paasaa, minkä jälkeen Karila järjestää tarinaan käänteen. Mutta sitäpä en tässä kerrokaan!

Omenakrokotiilin kuolema
Tämä novelli kertoo abiturienttipojasta, joka on äärettömän koukussa sokeriin. Pojan huoneessa on käynnissä irtokarkkilaatikoitten ja eltaantuneitten Kinder-munien ja suklaapupujen järjestämä oikeudenkäynti, ja poika tietysti syytettyjen penkillä. Ajattelin kakkua. Se oli keittiössä. Siinä oli strösseliä ja amerikanpastilliupotuksia. Se oli erinomainen kakku, enkä ollut varma, pystyisinkö syömään sitä kuin ylioppilas; kauniisti ja nopeasti, olinhan nuori ja tarvitsin ravintoa. Silti hillitysti kuin kohtelias kyky.

Abiturienttiparka kärsii kauheista sokerin vieroitusoireista ylioppilasjuhlissaan - kädet vapisevat ja hikoilua pukkaa. Karkkioikeudenkäynnissä tapahtuu hullun hulvattomia käänteitä ja pojan fasadi romahtaa kun hän keskellä ylioppilasjuhliaan julistaa suureen ääreen vieraille: Olen sokerinarkkari! (...) Äiti siihen: Mutta poikakulta, eihän se ole mikään ongelma! Silloin kävelin täytekakun luo ja näytin heille. Novelli päättyy aikasten railakkaasti, mikä huvitti ja nauratti.

Karila on eittämättä taitava kielimies, jonka mielikuvitus on rajaton. Hän on erittäin luovasti ajatteleva ja täynnä nuoruuden intoa. Kuitenkin hänen tyylinsä oli tässä Omenakrokotiilin kuolemassa minulle liian yltiöpäistä. Onko genre spefiä, maagista realismia, niitten sekoitusta vai Karilan omaa - en osaa sanoa. Villimmän mielen omaavalle ehkäpä hunajata.

Juhani Karila - Omenakrokotiilin kuolema
Siltala 2016
**
Kirjastosta
_______________

Juhani Karila (s. 1985) on kotoisin Lapista Pelkosenniemeltä Kairalan kylästä. Hän on valmistunut tiedotusopin maisteriksi Tampereen yliopistosta ja työskennellyt toimittajana. Karila voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. Raati kutsui hänen tekstiään huh-proosaksi. Karila jatkoi nopeatempoisen tyylinsä soveltamista esikoisnovellikokoelmassaan Gorilla (Otava 2013). Kirja sai kiittävän vastaanoton ja sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa.


Tätä mieltä olivat Tuija ja Takkutukka
Novellihaasteeseen lisää 10 novellia, total 138.

12. helmikuuta 2017

Lukurauhaa & maratoonausta



Tämä lukurauhan päivä sopi oikein hyvin omaan maratoonaukseeni. Ystävänpäivän lukumaratonia emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogi. Kiitokset sinulle Hande emännöinnistä! Itse keräsin lukupinooni lähinnä novelleja ja muita ohuita kirjoja. Pari oli jo aloitettu, ja ne luin ensin alta pois. Melko jänskää oli pompata kirjasta toiseen & tuiki toisenlaisiin tunnelmiin. Sujui kuitenkin kohtalaisesti, joskin sivuja ei tällä systeemillä kertynyt kovin paljon. Nyt vain lyhyesti, bloggaan lukemistani tarkemmin myöhemmin.


Kirjapinossa:

Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö / Reuna 2017
Tämä oli kesken, luin loppuun eli 65 sivua.
Surkeaa ja surullista luettavaa teinitytön elämästä. Onneksi ei ole kotona enää teinejä enkä ole opettaja.

Juhani Karila - Omenakrokotiilin kuolema / Siltala 2016
Tämä oli myös kesken, luin loppuun eli 81 sivua ja 7 novellia (kaikkiaan kirjassa 10 novellia).
Kyllä on kirjailija Karilalla mielikuvitusta, ei voi muuta sanoa! Yksi novelli meinasi tikahduttaa minut nauruun....

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Sammakko 2015
158 sivua, 17 novellia.
Kaikissa novelleissa oli joku synkkä twisti ja ihmisissä pimeät puolensa. Mutta pidin kovasti tyylistä ja kerronnasta.

Uuna Syrjäsuo - Ikkuna joka oli ovi / BoD 2016
73 sivua, 40 runoa plus vielä 19 haikua
Viehättäviä tunnelmia, joissa taiteen tekeminen ja kirjoittaminen kilpailivat tekijän ajasta. Erityisesti pidin haikuista!


Jouni Inkala - Nähty. Elämä / Siltala 2017
83 sivua, 56 runoa
Vapaamittaisia, minusta melko haasteellisia runoja. Jotain oivallusta kuitenkin useimmista sain. Elina Warstan suunnittelema kansi on tavattoman upea!

Merete Mazzarella - Elämän tarkoitus / Tammi 2017
Luin 129 sivua. Mazzarellan teksti oli erittäin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Luin mm. luvut sattumasta, kohtalosta & valinnasta sekä pahuudesta. Seuraavan luvun aihe on anteeksianto. Ilolla odotan näkeväni kirjailijan livenä Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illan vieraana tulevana keskiviikkona! Illan teema: Näkymätön näkyväksi.

Lukumaratonin loppusaldo 589 sivua tykkänään eri tunnelmissa.

Rauhallisesti & lukien - mukava päivä!