Trevor Noah - Laiton lapsi

Etelä-Afrikan apartheid oli huippuunsa viety, käsittämätön ja säälimätön rotusorron järjestelmä, jonka lakeja noudatettiin yli neljäkymmentä vuotta, vuosina 1948-1991. Apartheid-hallinto jakoi väestön tiukasti rotujen mukaan: valkoiset, mustat, värilliset ja intialaiset - ja määräsi heille omat asuinalueet. Seka-avioliitot ja sukupuolisuhteet eri rotujen välillä oli määritelty rikoksiksi. Tällaisen rikollisen rakkaussuhteen tuloksena syntyi vuonna 1984 Trevor Noah, mustan xhosa-äidin ja valkoisen isän lapsi. Trevor Noahin muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan Etelä-Afrikassa on värikäs ja hauska, mutta myös traaginen ja kaunistelematon.

Trevorin äiti, xhosa-heimoon kuulunut Patricia Nombuyiselo Noah oli poikkeuksellinen nainen ja kirjassa poika antaa äidilleen kunnian selviytymisestään ja tiukasta, mutta rakastavasta kasvatuksestaan. Patricia oli oppinut onnekseen koulussa englantia ja opiskeli nuorena sihteeriksi - tuolloin ennenkuulumatonta mustalle naiselle. Hän sai hyvän työpaikan ja tutustui sveitsiläiseen Robertiin ja halusi tämän kanssa lapsen, miehen vastustellessa. Yksinhuoltajaäiti kasvatti poikaansa tiukassa uskonnollisessa kurissa isän pysyessä taustalla. Sunnuntait kuluivat jumalanpalveluksissa: ohjelmassa olivat niin mustien ja valkoisten kirkot kuin sekakirkotkin.

Trevorin ongelma oli se, ettei hän kuulunut mihinkään apartheid-hallinnon määrittelemään roturyhmään. Hän oli identiteetiltään musta ja kasvoi mustan yksinhuoltajaäidin poikana mustien Sowetossa, mutta oli ihonväriltään liian vaalea kuuluakseen täysin heihin. Hän sanoo olleensa kulttuurinen kameleontti, joka kellui ulkopuolisena eri roturyhmien välillä. Teini-iässä hän koki itsensä aknen riivaamaksi, merkityksettömäksi klovniksi, mutta hän osasi vitsailla itsestään, ja tästä hirtehisestä pelleilystä sai alkunsa koomikon ja DJ:n ura. Trevor oli myös lahjakas kielissä ja osasi useita maan 11 virallisesta kielestä.

Kirja on vetävä ja huippukiinnostava. Etelä-afrikkalaista raakaa ja väkivaltaista todellisuutta Noah höystää hauskoilla välähdyksillä elämästään. Esimerkiksi Hitlerin juutalaisvainoista ei sikäläisessä koulussa paljonkaan puhuttu - afrikkalaisesta näkökulmasta historian suurimmat pahikset ovat muita. Jos kysytään etelä-afrikkalaisilta, luodin kalloonsa saisi luultavasti Cecil Rhodes, jos kongolaisilta, Belgian kuningas Leopold II. Maassa mustilla piti olla myös englanninkielinen etunimi, jotta valkoiset pystyivät ylipäätään lausumaan sen. Trevorilla oli Hitler-niminen kaveri, joka oli aivan huikea katutanssija. Kerran DJ:nä toimiva Trevor meni ryhmineen esiintymään juutalaiseen kouluun ja Trevor kannusti bona fide tanssijaansa hihkumalla Go Hitler, go Hitler! Hirvittävä skandaali oli valmis. 

Kirja kattaa Trevor Noahin lapsuus- ja nuoruusvuodet. Hän kertoo myös hämäräpuuhistaan ja laittomista bisneksistään surkeassa slummilähiössä Alexandriassa, joutumisestaan putkaan ja väkivaltaisesta isäpuolestaan Abelista ja nuoremmista veljistään Isaacista ja Andrewsta. Täysin käsittämätöntä minusta oli se, ettei Abel saanut vankeustuomiota ammuttuaan ex vaimoaan Patriciaa. Apartheidista olen lukenut ennen blogiaikaa André Brinkin teoksista ja mm. J. M. Coetzeen teoksista Michael K:n elämä ja Häpeäpaalu, mutta tämä Noahin muistelmateos toi sen kaiken järkyttävimmin iholle - ajatella, että noissa oloissa kasvanut lapsi on selviytynyt ja luonut upean kansainvälisen uran.

Trevor Noah - Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa
Alkuteos Born a Crime. Stories from a South African Childhood 2016
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Atena 2020
Äänikirjan lukija Markus Niemi
_______________

Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjojen kuisketta
Reader why did I marry him?

Trevor Noah (s. 1984) on koomikko, näyttelijä, tuottaja ja huippusuosittu The Daily Show’n juontaja. Laiton lapsi on ollut ilmestymisestään asti New York Timesin bestseller-listalla, ja vuonna 2018 Time nosti Noahin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon.

Valokuvia / Daily Mail

J. M. Coetzee - Michael K:n elämä

Michael K:n elämä toi Coetzeelle hänen ensimmäisen Bookerinsa 1984, toinen tuli sitten Häpeäpaalusta **** 1999. Teos on kirjoitettu apartheidin aikana, vaikka Coetzee ei apartheidia tai rotuasioita tuokaan juuri ollenkaan esille. Ainoastaan yhdellä pienellä merkinnällä mainitaan, että Michael K oli CM - colored male. Kirjailija antaa siis tässäkin teoksessa lukijan päätellä itse henkilöiden ihonvärin.

Tarina sijoittuu Etelä-Afrikkaan, jossa vallitsee fiktiivinen sisällissota valtaapitävien ja kapinallisten sissien kesken. Sotaa käydään, jotta vähemmistö voi jatkossakin hallita enemmistöä. Ympäri maata on valtavia eri kovuusluokan työ- ja sopeutusleirejä, joille kootaan kapinalliset, mutta myös vakinaista asuinpaikkaa vailla olevat, maatiloilta häädetyt ihmiset. Valtateitä on suljettu ja poliisi vahtii ja tarkastaa teillä kodittomina vaeltavia ihmismassoja.

Päähahmo on Michael K, kolmikymppinen, henkisesti yksinkertainen mies. Hänellä on vaikea-asteinen huulihalkio, minkä johdosta häntä on aina pilkattu ja kiusattu.  Äiti Annakin hyljeksi lastaan ja sijoitti pojan laitokseen. Michaelin lapsuus kului siis laitoksissa eikä koulunkäyntikään sujunut, mutta Michael sai käytyä puutarhakoulun ja toimi Kapissa puistohommissa. Äiti Anna on toiminut kotiapulaisena ja asunut isäntäväkensä pienessä varastohuoneessa. Nyt sairastuttuaan hän tarvitsee hyljeksimänsä pojan apua. Kapissa on levotonta ja sabotaaseja, Annan isäntäväkikin on paennut ja jättänyt asunnon tyhjilleen. Anna kaipaa synnyinseuduilleen Prince Albertiin monen sadan kilometrin päähän.

Michael ajattelee, että hänen elämänsä tarkoitus on auttaa äitiä. Hän ostaa junaliput, mutta ei saa kaupungista poistumislupaa. Niinpä äiti ja poika lähtevät salaa: Michael rakentaa alkeellisen kärryn ja työntää sillä äitiään. Matkanteko on raskasta ja vaivalloista, äidin tila huononee ja hän kuolee. Äitinsä tuhka laatikossa Michael päättää sittenkin jatkaa matkaa. Hän pääsee perille Prince Albertiin ja majoittuu hylätylle, lahoamassa olevalle tilalle. Hän löytää rojun joukosta kurpitsan- ja muiden kasvien siemeniä ja ryhtyy viljelemään maata. Vain hetken kestää Michaelin eristäytynyt onni, sillä tilalle ilmaantuu omistajien pojanpoika, joka on armeijakarkuri. Michael pelkää ja pakenee.

Hän joutuu pakkotyöhön ja sitten leirille, mutta pakenee taas vuorille. Siellä Michael rakentaa alkeellisen hökkelin piilopaikakseen, kärsii nälkää, ja laihtuu luurangoksi. Hänet löydetään,  napataan kiinni ja toimitetaan sopeutumisleirille, koska epäillään hänen auttaneen sissejä. Mies häilyy elämän ja kuoleman rajalla, painaa vain 35 kiloa eikä pysty ollenkaan syömään. Mutta sieltäkin hän pääsee pakoon ja palaa Kapiin - äitinsa varastokomeroon.

Olen hämmennyksissä tämän kirjan kanssa enkä tiedä oikein mikä Coetzeen sanoma on. Sekö, ettei vähäosaisella ihmisellä ole mitään arvoa? Että itseasiassa kenelläkään ei ole valinnanvapautta valtakoneiston rattaissa? Sopeutumisleirin lääkärin pitkä ja julistava puheenvuoro viittaisi tähän. Michaelin paettua lääkäri kertoo ihailevansa häntä ja haluaisi itseasiassa juosta tämän perään ja elää samalla tavoin erillään yhteiskunnasta.

Michael K:n elämä on rankka kuvaus koko ikänsä hyljeksityn ihmisen elämästä. Coetzee on haastava kirjailija. Tunnustan, etten tämän hienoutta ymmärtänyt. Tämä oli varmasti ilmestyessään hyvinkin puhutteleva ja kärjekäs apartheidin kritiikki.

J. M. Coetzee - Michael K:n elämä
Alkuteos Life & Times of Michael K 1983
Suomentanut Seppo Loponen
Otava 1984
***
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 1 (ihmiskasvot), 50 (kirjaston henkilökunnan suosittelema)
Seinäjoen kaupunginkirjston maahaaste: Etelä-Afrikka
Olen lukenut kirjailijalta myös teokset Kesä  ***** ja Jeesuksen lapsuus ****

J. M. Coetzee - Häpeäpaalu

Häpeäpaalu toi Coetzeelle hänen toisen Bookerinsa 1999. Kirja kertoo 90-luvun alun väkivaltaisesta ajasta Etelä-Afrikassa kun apartheidia ajettiin alas. On päivänselvää, että 40-vuoden rotusorrosta ei irtauduttu kitkatta, vaan kaunat ja kostonhalut kytivät. Mutta enää ei teoksen valkoisilla ollut entistä valta-asemaa, vaan oikeuksia oli mustillakin. Vuonna 2000 Coetzee itse muutti Australiaan, koska koki tilanteen edelleen niin vaikeaksi ja valkoisten asumisen maassa niin vääräksi.

Romantiikan kirjallisuudesta, mm. Wordswothista, luennoiva David Lurie on 52-vuotias ja kahdesti eronnut. Hänellä on yksi aikuinen tytär Lucie, jonka elämäntapaa isä ei ymmärrä ollenkaan. Tytär asuu Itä-Kapmaalla mustien keskellä puutarhatuotteita kasvattaen ja niitä torilla myyden. David on aika juureton ja illuusionsa menettänyt, siksikin että yliopisto on saneerattu eikä hänen mix oppilaskatraansa välitä kirjallisuudesta tippaakaan.

David iskee silmänsä mustaan oppilaaseensa Melanieen ja viettelee tämän. Mutta tytölläpä onkin tässä uudessa yhteiskuntajärjestyksessä oikeuksia: syyte seksuaalisesta häirinnästä pakottaa ylimielisen Davidin eroamaan virastaan. Lehtien otsikot kirkuvat - David on joutunut silmätikuksi, häpeäpaaluun. Henkipattona Kapkaupungissa mikään ei suju, on lähdettävä pakoon tyttären luo yksinkertaisiin oloihin.

David ei viihdy syrjäisellä seudulla alkuunkaan, mutta alkaa pikkuhiljaa autella tytärtään maatilan ja tämän koirahoitolan asukkien hoidossa - mies joka ei ikinä ole eläimistä välittänyt. Heidän kahden lisäkseen seudulla ei asu montakaan valkoista, kaikki ovat mustia. Tuntuu turvattomalta ja pahaenteiseltä. Isä ja tytär joutuvatkin silmittömän väkivallan ja koston kohteiksi valkoisuutensa takia.

Lucie ei halua paljastaa mustalle virkavallalle mitä roistot hänelle tekivät, sillä häpeä on naisen osa väkisinmakaamistapauksissa, ja etenkin tässä maassa. Lucie romahtaa ja sulkeutuu itseensä, kaikki tilan työt jäävät Davidille. Mutta Lucie on järkähtämätön eikä suostu maapalstaansa jättämään, vaan tukeutuu häntä auttavaan mustaan Petrukseen. Davidin vietit hyrräävät ja hän alkaa sekstailla ruman Bewin kanssa, joka pyörittää lähistöllä eläinklinikkaa. Coetzee ei mainitse henkilöittensä ihonväriä, vaan se on arvailtava ja pääteltävä. Minulle ei selvinnyt oliko Bew musta vai valkoinen. Joka tapauksessa apartheidin aikana eri rotujen väliset rakkaussuhteet ja avioliitot olivat ankarasti kiellettyjä.

Kapkaupunkiin palattuaan David huomaa tyrmistyksekseen, että hänen kotinsa on ryöstetty putipuhtaaksi. Kaikki tuntuu romahtaneen ja miehen mieleen putkahtaa vanha haave: säveltää ooppera nimeltä Byron Italiassa. Oopperan kehittelyn ja banjon soiton lomassa David lähtee katsomaan mitä tyttärelle kuuluu. Paljon kuuluukin: Lucie on raskaana. Isä pysyttelee kaukana tyttärestään, sillä välit ovat kireät. David hankkii ankean täyshoitolahuoneen ja pystyttää itselleen leirin Bewin eläinklinikan takapihalle. Mies uppoutuu likaiseen ruumiilliseen työhön: sunnuntai on klinikalla eläinten lopetuspäivä ja Davidin tehtävä on säkittää ruumiit ja kuljettaa ne polttouuniin.

David näyttäytyy minusta eksyneeltä ja ylimieliseltä sovinistipaskiaiselta, jolle elämä antaa opetuksen. Rakastuminen mustaan parikymppiseen Melanieen vie järjen ja tuo turmion. Näin kaukaa ja ulkopuolelta on toki vaikea ymmärtää tuon ajan ilmapiiriä Etelä-Afrikassa. Pitkä apartheid-kausi ei millään voinut pyyhkiytyä kuin savuna ilmaan, vaan jännitteitä ja ennakkoluuloja kyti pinnan alla. Tuntui kuin David olisi ajatellut, että ennen asiat olivat paremmin, kun yliopisto oli vain valkoisille opiskelijoille.

Tytär Lucie kantaa häpeää valkoisuudestaan ja valkoisten aiemmasta vallasta. Hän suostuu rikoksen uhriksi haluten siten hyvittää isien pahoja tekoja. Uhrautuminen tuntui aika rajulta, päättihän hän mm. synnyttää mustan raiskaajan lapsen, tekemättä edes rikosilmoitusta. Coetzee kuvaa vertahyytävästi Lucien tilalla tapahtuneet väkivallanteot, ja kirjoittaa upeasti kautta teoksen rotujen yhteentörmäyksistä. En tiedä mikä hänen tärkein viestinsä oli. Sekö että valkoiset saavat oppia nöyrtymään ja joutuvat maksamaan pahat tekonsa? Arvostettu pääkaupungin kirjallisuuden professori Lurie päätyy joka tapauksessa alhaiseen työhön, avustamaan koirien lopetuksessa ja huolehtimaan niiden maallisista jäännöksistä; hänen tyttärestään tulee raiskauksesta alkunsa saaneen mustan äpärän äiti. Voisiko suurempaa nöyryytystä tai häpeää ajatella?

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjavinkit, Mari A, Marjatta,

Tästä oli kysymys 1948 - 1991

Etelä-Afrikka tänään

J. M. Coetzee

Disgrace 1999

Häpeäpaalu
Suomentanut Seppo Loponen

Otava 2000

****

Kirjastosta

J.M. Coetzee - Kesä

Kesä on nobelisti Coetzeen omaelämäkerrallinen romaani. Nimenomaan romaani, ei pelkkä elämäkerta. Omapäinen Coetzee ei tyydy mihinkään elämäkertojen normimuottiin, vaan hänpä tekee tämän itseironialla ja toisin. Asetelmaksi on valittu se, että hän on hypoteettisesti kuollut ja nuori elämäkerturi Vincent kirjoittaa hänestä elämäkertaa. Vincent haastattelee viittä henkilöä, jotka ovat tunteneet Coetzeen Etelä-Afrikassa 70-luvulla. En tiedä mikä tässä on faktaa, mikä fiktiota, mutta se ei yhtään nautittavuutta vähentänyt.

Eletään vuotta 1972. Beatnikin näköinen ja resuinen Coetzee on palannut kotiin 10 vuoden ulkomailla olon jälkeen. Yhdysvalloista hänet karkotettiin, koska otti osaa Vietnamin sotaa vastustavaan mielenosoitukseen. Hän asettuu asumaan vanhenevan isänsä kanssa rähjäiseen kotitaloon, joka uhkaa romahtaa ja homehtua. Äiti on kuollut, ainoa veli muuttanut ulkomaille. Isänpuolen sukua asuu Kapin ulkopuolella, mutta he pitävät tätä outoa, runoja kirjoittavaa resupekkaa kummajaisena. Työpaikkana on alkuun huonosti palkattu työ englannin kielen apuopettajana, myöhemmin avautuvat ovet yliopistoon. Kolmikymppinen Coetzeemme on eksyksissä.

Vincent matkustaa 2007-08 ympäri maailmaa haastattelemaan näitä viittä henkilöä:  Ontarioon - tuolloin naimisissa ollutta Juliaa, jonka kanssa kirjailijalla oli suhde; Etelä-Afrikkaan - lempiserkkua Margotia; Sao Pauloon - brasilialaista Adrianaa, jonka tyttärelle Coetzee opetti englantia; Pariisiin - neljättä Coetzeen naisista Sophieta, joka on ranskalaissyntyinen luennoitsijakollega yliopiston ajoilta; sekä Englantiin - miesnäkökulmaa edustavaa Martínia, Coetzeen työtoveria yliopistossa.

Julian puheenvuoro oli loistava valinta aloitukseen, sillä se avasi lukijan ilon hanat. Naisella oli sana hallussa ja miten nautittavasti Coetzee tämän testimonialin kirjoittaakaan! Kirjailija näyttäytyy hyvin epäseksikkäänä ja epämiehekkäänä, jotenkin ressukkana, epävarmana ja yksinäisenä. Hänessä ei ole mitään puoleensavetävää. Seksi on latteaa ja latteinta on rakastelu Schubertin rytmissä. Miehen olemus on laiha ja resuinen, tukka pitkä ja rasvainen, ja kaiken kruunaa parta. Tuon ajan siistissä apartheid-valtiossa!

Sanoisin, että hänen rakastelussaan oli jotain autistista. Tämä ei ole kritiikkiä vaan diagnoosi, jos teitä kiinnostaa. 

Coetzeen suku ei kirjailijaa ymmärrä alkuunkaan, ei ole koskaan ymmärtänytkään. Supistaan  ja jupistaan, olisi saanut pysyä poissa, mitä tuli tänne isänsä ristiksi... Serkku Margot on lapsuuden läheisin ja tärkein ystävä, johon Coetzee oli ehkä rakastunutkin, ja tämä puolustaa kirjailijaa muun suvun edessä. Brasilialaisen Adrianan kertomus oli myös hulvaton. Nainen esitti Coetzeen stalkkerina, joka jahtasi, ilmaantui oppilaaksi naisen tanssitunneillekin ja kirjoitteli kirjeitä. Halusi Adrianan mielestä itselleen sekä äidin että kauniin tyttären!

...olenko erehtynyt John Coetzeesta? Koska rehellisesti sanottuna hän ei ollut minusta yhtään mitään. Hän ei ollut merkittävä mies. Ehkä hän osasi kirjoittaa hyvin, ehkä hän oli jossain määrin lahjakas sanankäyttäjä, en tiedä, koska en ole lukenut hänen kirjojaan, en ole koskaan ollut niin utelias että olisin lukenut niitä.

Näiden hupaisten ja itseironisten aikalaistodistusten ohessa piirtyy hyvä kuva elämästä apartheidin kaameuksien keskellä ja Etelä-Afrikan oloista laajemmaltikin. Coetzeen suku on maahan jo joskus 1600-luvun lopulla saapuneiden buurien jälkeläisiä. Mutta Coetzee koki Etelä-Afrikan niin vaikeaksi ja valkoisten asumisen maassa niin vääräksi, että muutti yliopiston virasta eläkkeelle jäätyään Australian Adelaideen 2002.

En tiedä millä ylisanoilla tätä loistokasta romaania edes kuvailisin. Lausuntojaan antavien henkilöiden keskustelut haastattelevan Vincentin kanssa olivat humoristisia ja nautittavia. Sulkeutunut, spartalaista elämäntyyliä yhä vain noudattava Coetzee panee peliin semmoisen itseironian ettei voi kuin mykkänä ihailla. Markku Päkkilän suomennos oli niin ikään loistava lisäten omalta osaltaan lukunautintoa.

Jeesuksen lapsuus oli hankala kirja minulle, mutta Kesä ylitti komeasti kaikki odotukseni. Kyllä tämä herra on Nobelinsa ja kaksi Bookeriaan (1999 Häpeäpaalu ja 1983 Michael K:n elämä) ansainnut. Itse asiassa tämä on elämäkerrallisen trilogian viimeinen osa, aikaisemmat ovat Poikavuodet ja Nuoruus. Ehdottomasti suositan - Coetzee lumosi täysin.

Kesän ovat lukeneet myös mm. Mai, Margit,

J.M. Coetzee

Summertime 2009

Kesä - kohtauksia syrjäisestä elämästä

Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2011

*****

Kirjastosta

J. M. Coetzee - Jeesuksen lapsuus

Minulla on ollut kirjasivistyksessä nobelisti Coetzeen mentävä aukko. Kun luin hiljattain Luovan kirjoittajan työkirjan, siinä ollut Coetzeen esimerkkilause (ks. postauksen lopusta!) sai varaamaan pari hänen kirjaansa. Heti alkuun on todettava, etten todellakaan tiennyt mitä silmälaseja minun olisi pitänyt käyttää Jeesuksen lapsuutta lukiessa. Onko se fiktiivinen tarina Raamatun Jeesuksen lapsuudesta, tulevaisuuden dystopia- vai maahanmuuttokuvaus? Ilmeisesti kirjailija lataa tähän kaikkia näitä, ja vielä paljon muuta.

Pieni poika ja keski-ikäinen mies saapuvat meren takaa uuteen espanjaa puhuvaan maahan, ainoaan mahdolliseen maailmaan. Belstarin telttaleirillä heidän iäkseen arvioidaan 5 vs 45 ja heille annetaan uudet nimet David vs Simón. Telttaleiriltä he siirtyvät Novillan kaupungin uudelleensijoituskeskukseen, jonne saapuminen on tylyä, asunto surkea ja nälkä vaivaa. Byrokratia tuntuu kaamealta, he heittopusseilta.

Simón saa rankan fyysisen työn satamasta ja alkaa etsiä pakkomielteisesti Davidin äitiä. Kun hän kohtaa Inésin, päässä niksahtaa - hän se on! Simón muuttaa surkeasta asunnostaan sataman varastoon ja Inés ottaa pojasta äidin vastuun. Jo varhain pojan valtava mielikuvitus herättää huomiota, hänellä on omituisia ajatuksia ja hän uuvuttaa lähipiirin loputtomilla mikä- ja miksi-kysymyksillään.

Todelliset vaikeudet alkavat, kun David ei sopeudu kouluun. Hän on yksi pikku riiviö, tekee mitä haluaa, ei kuuntele opettajaa, vaan vaeltelee ympäriinsä luokassa häiriten opetusta. Byrokratian valtakoneistoa ei voi paeta: poika passitetaan Punto Arenasin kasvatuslaitokseen. Sieltä hän kuitenkin karkaa ja nämä kolme - tavallaan perhe - lähtevät pakomatkalle. David alkaa haalia ympärilleen laumaa, opetuslapsia?, joista ensimmäinen on liftari Juan.

Coetzeen kuvaama ainoa mahdollinen maailma on harmaa, tyly, tunteeton ja köyhä. Ihmisillä ei ole valinnan mahdollisuuksia esim. asunnon suhteen, sillä koneisto määrää missä he asuvat. Ruoka on yksinkertaista, viljaan ja hedelmiin perustuvaa, ja täysin mautonta sillä mausteita ei löydy. Työt tehdään fyysisesti ilman koneita, mutta joillakin etuoikeutetuilla on kuitenkin lihaa, Mikki Hiiri -elokuvia ja muita ylellisyyksiä. Kaikki asukkaat ovat muualta tulleita, joilta muistot, menneisyys ja tunteet on pesty pois.

Coetzee sekoittaa lukijan päätä vihjailemalla Raamattuun. David uskoo että kuollut hevonen El Rey herää kolmen päivän kuluttua kuolleista ja että hän osaa puhaltaa kuolleen ankan henkiin. Muutakin on, puhutaan mm. onko neitseellinen syntymä mahdollista. Seksillä ei olekaan tässä maailmassa kuin siittämisen merkitys. Simónissa on menneestä kuitenkin jäljellä myös seksuaalisia haluja ja hän hakee jäsenyyttä Viihtymis- ja virkistyskeskus Salón Comfortiin. Bordellin jäseneksi pääseminen edellyttää lukemattomien kaavakkeiden täyttämistä ja jopa psykiatrin arviota!

Tavallaan Davidin ohella myös Inés ja Simón ovat kapinallisia: he eivät suostu alistumaan valtakoneistoon, heillä on inhimillisiä tunteita ja omaa ajattelua jäljellä. Etenkin Simón osoittaa rakkauden tunteensa Davidia kohtaan oltuaan tästä pitkään erossa:

Poika kulta! Aarteeni! Elämäni valo!

Minä en tiedä mitä ajatella, en tiedä mihin Coetzee pyrki. Halusiko sanoa että olemme robotteja, että meillä ei ole valinnanmahdollisuuksia ympäröivässä valtakoneistossa, vaikka muuta luulemme? Halusiko hän osoittaa, että tunteet ja toisemme rakastaminen tekevät meidät inhimillisiksi? Mitä Davidin persoonaan tulee, hän voisi vertautua vaikka superlahjakkaaksi asperger-lapseksi ja neroksi, joka kokee nerojen kohtalon. Huippuälykkääksi ihmisenaluksi, jota ei ymmärretä ja joka halutaan yhdenmukaistaa ja sopeuttaa. En tiedä mitä jatko-osa, vielä suomentamaton Jeesuksen nuoruus pitää sisällään, mutta villi arvaukseni on että Davidista tulee isona jonkun liikkeen karismaattinen johtaja. Liikkeen luonteesta en uskalla lausua mitään.

Kirjan kansi on vallan mainio. Näen sieluni silmillä Davidin liehuvan aadeehoona musta viitta harteillaan ja kaikki tulevat ympärillä hulluiksi!

Kirjaa on luettu monissa blogeissa, ja kukin on tulkinnut sitä omalla tavallaan: Kirjapolkuni, Mari A, Donna Mobile,

Marjatta on lukenut myös jatko-osan, 2016 ilmestyneen The Schooldays of Jesus.

J. M. Coetzee

The childhood of Jesus 2013

Jeesuksen lapsuus

Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2014

****

Kirjastosta

Ote luovan kirjoittajan työkirjasta:

Coetzeen kohdalla mielenkiintoisin harjoitus on Painotukset kohdalleen. Eli on tutkittava saisiko lauseista koskettavampia ja ilmaisuvoimaisempia. Tästä on kirjassa pari mielenkiintoista esimerkkiä, joista otan toisen. Onhan tuossa ero kuin yöllä ja päivällä!

Vakioilmaus: Heidän yhdessä ja erikseen olemisen tapansa koostuu vitseistä, salaisuuksista ja rikoskumppanuudesta; katse sinne, sana tänne.

Coetzee: Koiruuksia, salaisuuksia, rikoskumppanuuksia; silmäys sinne, sana tänne: se on heidän tapansa olla yhdessä, olla erillään. - Elizabeth Costello 2003

André Brink - Kun vielä muistan

Eteläafrikkalaisen André Brinkin (1935-2015) useita teoksia on suomennettu. Hän toimi englanninkielen ja kirjallisuuden professorina Kap-kaupungissa ja aloitti kirjailijan uransa 1960-luvulla ollen apartheidia vastustavien kirjailijoiden eturintamassa. Kun hänen teoksiaan sensuroitiin kotimaassa, Brink alkoi kirjoittaa myös englanniksi.

Kun vielä muistan -kirjan kertoja on 78-vuotias kirjailija Chris Minnaar. Hän on tutustunut runsas vuosi sitten vajaa nelikymppiseen Racheliin ja tämän aviomieheen Georgeen. Kolmikosta tuli erottamattomat, parhaat ystävykset, jotka viettivät paljon aikaa yhdessä nauttien hyvistä viineistä ja ennen kaikkea keskusteluista. Luottamus tuntui rikkumattomalta, mutta sitten jotain kuitenkin tapahtui. Uskottomuus toi särön Rachelin ja Georgen täydelliseltä vaikuttaneeseen avioliittoon.

Vanha kirjailija oli platonisesti rakastunut Racheliin, ja tämän tokaisu Rakas, rakas vanha ystävä! viilsi kirjailijan sieluun. Georgen lähdettyä he viettivät kaksin Rachelin syntymäpäivää. Juhlat alkoivatkin hilpeästi, mutta sitten savukkeita ostamaan lähtenyt Rachel katosi. Tapahtui onnettomuus. Rachel kuoli koomasta heräämättä muutaman viikon kuluttua.

Koomaviikkoina ahdistustaan turruttaakseen kirjailija muistelee elämäänsä, ja tekee sen lukuisten elämänsä naisten kautta. Paljon naisia, paljon seksiä. Hän ei koskaan pystynyt elämään ilman naista. Hän oli addiktoitunut rakastumiseen, kesti se sitten yhden yön, yhden viikon tai yhden vuoden. Mutta kirjailija kuvaa lämpimästi ja rakkaudella näitä kaikkia naisiaan ja heidän inhimillisiä piirteitään - olivatpa he upeita ilmestyksiä tai jo rupsahtaneita rusinoita.

Kirjailija ei saa Rachelin koomaviikkoina nukuttua, vaan katsoo öisin CNN:n lähetyksiä Irakin sodasta. Ruudun täydeltä tositeeveen sotaa. Välillä hän käy tapaamassa vanhainkodissa pian 103 vuotta täyttävää dementoitunutta äitiään. Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa ja rotuerottelulakeja sivutaan myös raadollisella tavalla.

Tämä oli hieno kirja ystävyydestä ja rakkaudesta. Kaiken seksin ja lukuisten naisseikkailujen kanssa kirja olisi voinut olla hyvinkin luotaantyöntävä ja banaali, mutta ei. Tämä oli inhimillinen ja kaunis etenkin lopussa, kun äitikin oli jo kuollut. Brinkin tapa kirjoittaa miellytti minua kovasti.

Andre Brink

Before I forget 2004

Kun vielä muistan 2006
WSOY

Suomentanut Seppo Loponen

★★★★★
Lainattu kirjastosta.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:

27 / afrikkalainen kirjailija