Riitta Konttinen - Boheemielämä & Aholassa

Kävin kesällä tutustumassa Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin kotina vuosina 1897-1911 toimineeseen Aholaan Ainolan lähellä ja silloin muistui mieleeni Riitta Konttisen jo vuonna 1996 ilmestynyt elämäkerta Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Elämäkerta on ansiokas ja perusteellinen, kuten Konttiselta voi odottaakin. En entuudestaan tuntenut kovinkaan hyvin Soldan-Brofeldtin taidetta, mielessäni oli vain hänen ystävänsä Hanna Paulin muotokuva, jossa Venny istuu boheemina ja epänaisellisena ateljeen lattialla. Ja sellainen Venny olikin: boheemi, oikeudentuntoinen, itsensä hillitsevä ja mutkaton nainen, joka viis välitti pukeutumisesta ja sovinnaisuuksista.

Hanna Pauli: Venny Soldan-Brofeldt, 1887

Museona Ahola ei ollut mikään kotimuseo, sillä perheen muuttaessa sieltä Helsinkiin kaikki irtain myytiin ja tilalle on haalittu jälkikäteen aikakauden esineistöä. Suuret valaistut kuvakollaasit olivat sen sijaan upeita. Ne esittelivät piirroksin ja valokuvin Ahon perheen elämää. Vennyhän oli aivan loistava piirtäjä, joka piirsi kuvituksia Päivälehteen, lastenkirjoihin ja julkaisi jopa omiakin kuvakirjoja. Rakkaita aiheita olivat merimaisemat ja lapset, ja lapsimallit olivat aina saatavilla, sillä myös Tilly-siskon poika Nisse kasvoi perheessä ja Antti sai pitää hurmaavat vaaleat kiharansa koulun alkuun saakka voidakseen toimia myös tytön mallina. Kuvasin Aholassa nämä hellyttävät lapsikuvat, jotka esittävät pientä Heikkiä.

Heikki Taavetti, 1898. Kuvattu Aholassa.

Nämä teokset voi nähdä äidin rakkaudentunnustuksena pienelle pojalleen, ja tässä mielessä 

ne ovat poikkeuksellisia Suomen 1800-luvun lopun taiteessa. 

Maalaus on nopeasti ja luonnosmaisesti toteutettu, ja Venny on siinä tarkkanäköisesti 

tallentanut hetken omiin maailmoihinsa syventyneen lapsensa elämästä.

Pikku insinööri, 1898. Kuvattu Aholassa.

Teos ei ole spontaanisti syntynyt, vaan tietoisesti sommiteltu, vaikka sen lähtökohtana 

samoin kuin esim Heränneiden näyttää olleen Vennyn sattumalta havaitsema tapahtuma.

Tärkeä osuus on valolla; se tulvii ruokasalin ikkunasta, luo heijastuksia teeastioihin 

ja samovaariin ja valaisee hanaa tutkivan lapsen keskittyneet kasvot.

Soldanien perheessä oli kuusi lasta ja Venny oli isän tyttö, jota tämä rohkaisi taiteilijanuralle. Oli kiehtovaa eläytyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen taidemaailmaan, jossa meidän lahjakkaat taiteilijamme valloittivat stipendiaatteina Pariisia ja Eurooppaa. Vennykin opiskeli Pariisissa useaan otteeseen ja solmi elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Avioiduttuaan Juhani Ahon kanssa he oleskelivat myös paljon ulkomailla. Varsinaista omaa kotia ei heillä ollut ennen kuin Venny tuli raskaaksi. Silloin muutettiin Hausjärvelle, sillä molemmat halusivat maaseudun rauhaan, ja Juhani Ahon toiminta Päivälehdessä avasi Vennylle lehteen kuvitustehtäviä.

Kirjassa onkin todella runsaasti Vennyn taidokkaita piirroksia ja mustavalkoisia maalausten kuvia. Suppeahko neliväriliite esittelee öljymaalauksia, joista aikalaiskriitikot sanoivat, etteivät ne olleet taiteilijan vahvinta aluetta. Jälki oli usein luonnostelevaa ja viimeistelemätöntä. Itse ihastelin erityisesti piirroksia ja kuvitustöitä, sekä herkkiä omakuvia ja esim. vaikuttavaa monumentaaliteosta Heränneitä. Naistaiteilijan aikaa verottivat perhe, Ahon asema ja suuri talous runsaine vieraineen. Vennyllä ei aina ollut edes kunnon ateljeetilaa käytettävissä ja myöhemmin hänellä oli liikaa hajottavia kiinnostuksen kohteita. Mutta hän pystyi silti yhdistämään perheen ja taiteen, mihin moni tuon ajan naistaiteilija ei pystynyt. Porkkalan saaristo oli Vennyn sielunmaisemaa, mutta rannikkomaisemat eivät istuneet aikanaan suomalaiskansalliseen kuvastoon.

Vasemmassa reunassa liehuvahiuksinen Antti, oikealla pianon ääressä Aino Sibelius.

Venny Soldan-Brofeldt oli velvollisuuksistaan huolimatta hyvin tuottelias ja hänen uransa kesti 60 vuotta. Vielä vanhoilla päivillään hän Ahon kuolemasta (1921) toivuttuaan oli tavattoman tuottelias: maalasi ahkerasti ja piti monta myyntinäyttelyä. Venny eli aikana, jolloin Suomessa tapahtui paljon: kansallistunne nosti päätään ja Suomi selvisi sortokausista, joskin Ahon perhe joutui lähtemään joksikin aikaa maanpakoon ulkomaille. Kirja antaa siis myös hyvän lähihistoriakatsauksen ja kertoo elävästi kultakauden kulttuuripersoonista, jotka matkustivat maailmalla kosmopoliitteina ja seurasivat uusia ismejä.

Tiesin entuudestaan Ahon, Vennyn ja tämän nuorimman sisarensa Tillyn kolmiodraamasta, jota Konttinen käsittelee hienotunteisesti ja lähes ohimennen. Venny oli hyvin kiintynyt Tillyyn, joka asui perheessä toipuen vakavasta munasarjatulehduksesta ja auttoi sitten vuonna 1895 syntyneen Heikin hoidossa. Ahon ja Tillyn suhde paljastui, mutta silti Venny jätti pienen Heikin Ahon ja Tillyn hoitoon Hausjärven kotiin ja lähti stipendimatkalle Berliiniin syksyllä 1896. Seuraavana keväänä oli Ahon vuoro matkustaa ulkomaille tutkimaan tunteitaan, mutta valintaa naisten kesken hän ei pystynyt tekemään. Venny vastusti avioeroja ja rakasti sekä siskoaan että miestään, ja Aho rakasti kumpaakin naista - niin kolmiodraama jatkui, salassa suvuilta ja julkisuudelta. Vennyn ja Ahon toinen poika Antti syntyi vuonna 1900 Aholan aikana ja Tillyn ja Ahon Nisse vuonna 1902 ulkomailla. Tillyn poika esiteltiin tämän kasvattilapsena. Asioiden oikea laita paljastui vasta vuonna 1951 Antti Ahon julkaistessa kirjailijaisänsä elämäkerran Juhani Aho – Elämä ja teokset.

Kolmiodraama ja sen salailu julkisuudelta oli taatusti raskasta, mutta on ihailtava kolmikon suvaitsevaisuuttta, minkä johdosta lapset eivät kärsineet. Oli tavattoman hienoa, että pojat kasvoivat yhdessä kuin veljekset ja viettivät kesiään Vennyn ja Ahon kanssa Tvärminnessä. Heikki Aho ja Tillyn poika Nisse Björn Soldan perustivat 30-luvulla Aho & Soldan nimisen mainosvalokuvaamon ja dokumenttielokuvayhtiön, joka oli alallaan uranuurtaja. Heikin tyttärestä Claire Ahosta (1925-2015) tuli maailmankuulu valokuvaaja. Olen blogannut seuraavista Claire Ahon valokuvateoksista:

Aho & Soldan - Suomi 1950-luvun väreissä

"Claire Aho oli pikkutyttönä isoäitinsä Venny Soldan-Brofeldtin suosikkimalli ja oppi tältä kaksi tärkeää taitoa: ikuistettavan aiheen valinnan sekä sommittelun periaatteet. Hän on vanginnut kuviinsa hienosti pysäytetyn hetken. Toki pysähtynyt hetki on valokuvalle ominaista, mutta kuvia katsellessa tulee tunne, että kohta tuo auto lähtee liikkelle tai tuo poika ryntää juoksuun. Mieltä kutkuttaa myös, miten kuvan asetelmaan on päädytty, mitä on tapahtunut juuri ennen.”

Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968

Boheemielämä oli kiehtovaa luettavaa ja tutustutti taas yhdeltä kantilta Suomen kultakauden taiteeseen. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta sitä näyttää olevan myynnissä antikvariaateissa. 

Riitta Konttinen - Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

Otava 1996

Riitta Konttinen - Aino Sibelius

Millainen oli Ainolan emäntä ja luovan säveltäjäneromme Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius (1871-1969) henkilönä ja naisena? Taidehistorian professori emerita Riitta Konttinen on tarttunut toimeen ja kertoo elämäkerran yli neljälläsadalla sivulla Ainon tarinaa, runsailla yksityiskohdilla ja kirjeenvaihdon sitaateilla elävöittäen. Kansikuvaksi on valittu veljen, Eero Järnefeltin vesivärityö vuodelta 1908, joka katselee  vierailijoita tänäänkin Ainolan seinältä.

Mitä tiesin Ainosta tätä ennen? Tiesin Tuusulan taiteilijayhteisön, hänen puutarhaharrastuksensa, kuuluisat veljet ja Sibeliuksen viftailut Kämpissä ja Königissä. Tämän enempää en oikeastaan ollut Ainon elämää miettinyt. Siksipä oli kiintoisaa tutustua tämän sitkeän ja pitkään eläneen naisen elämänkaareen. Konttinen lähtee Ainon lapsuuskodista, isän ja äidin kylmästä suhteesta ja suuresta taiteellisesta sisaruskatraasta, joka loisti ja vaikutti Suomen kulttuurielämässä. Aino sai luonteeseensa äidiltään Elisabethilta (os. Clodt von Jürgensburg) venäläistä, tunteellista ja taiteellista itäistä perintöä ja isältään kenraali-senaattori Alexander Järnefeltiltä läntistä jämptiyttä ja velvollisuudentuntoa. Hän tunnisti itsessään tämän kaksijakoisuuden, ja intohimoisen luonteensa ansiosta ja kulttuurikodissa kasvaneena Aino oli riittävän boheemi heittäytyäkseen umpirakastuneena elämään valittunsa kanssa. Realistisesti katsoen melkoisen tyhjän päälle. Rahaa ei ollut, mitään ei ollut, mutta tämä oli monen muunkin taiteilijaparin kohtalo tuohon aikaan.

Suloisesta pikkutytöstä kasvoi kaunis nuori nainen. 

Oikealla Venny Soldanin piirros Ainosta pianon ääressä.

Aino oli tavattoman kaunis nuori nainen ja myös kymmenen vuotta vanhempi Juhani Aho oli häneen palavasti rakastunut, ja kirjoitti rukkaset saatuaan kaiken pettymyksensä teokseen Yksin (1890). Tästäpä Jean kimmastui ja haastoi Ahon kaksintaisteluun, joka ei onneksi toteutunut. Sibeliukset vihittiin 1892, Ainon ollessa 21 vuotias. En ollut aiemmin tiedostanut, että Sibelius vietti näin paljon aikaa ulkomailla, alkuun sävellystöissä ja myöhemmin konserttimatkoilla. Pari kirjoitteli ahkerasti toisilleen Jeanin ulkomaanmatkojen aikana. Yritin asettua Ainon asemaan: yksin koti-Suomessa vastuullaan lapset ja riesanaan Sibeliuksen tuhlailevasta elämäntavasta johtuva vekselikierre. Ihmettelen, mistä oikeastaan kumpusi Sibeliuksen suurellinen elämäntyyli, hänen lapsuuskotinsahan oli varattomampi kuin Ainon.

Pieni Suomen suuriruhtinaskunta oli syrjässä, ja Aino tuntuu ymmärtäneen hyvin miehensä tarpeen viettää pitkiä aikoja ulkomailla ja erossa perheestään, tarvitsihan sävellystyö inspiraatiota ja ehdotonta hiljaisuutta. Mutta rankat viftailut tuottivat jatkuvasti pettymyksiä ja huolta puolison terveydestä ja luomisvoimasta. Sopiikin kysyä, miten Aino kesti ja jaksoi miehensä vuosikausien alkoholistiset juomatavat? Nykynaisen näkövinkkelistä tätä on vaikea ymmärtää. Elämää suurempaa rakkautta mieheen ja hänen musiikkiinsa? Aino tuntuu ottaneen elämäntehtäväkseen tukea Sibeliusta tämän työssä ja uralla, vaikka joutui yksin vastaamaan lapsista ja kodista rahapulan jatkuvasti vaivatessa.

Kaksikielinen rakkaustarina - kuva täältä

Minä kärsin kaikesta, joka on sinussa huonoa ja rumaa. Tämä oli kova desillusioni, sillä niin varma olin jo sinusta. Nyt sinä olet minusta sellainen nahjus taas. // Minun rakkauteni kärsii niin pahoja vammoja. Repii sydäntä, ja minua inhoittaa, kun kuulen sinun puheesi ontuvan ja tiedän siis, mitkä höyryt aivoissasi ovat valloillaan. - A keväällä 1907

Kun kerran olet jakanut tämän säveltäjänkohtalon minun kanssani, joka olen tuottanut Sinulle niin äärettömän paljon pahaa, mutta en koskaan olisi voinut rakastaa ketään muuta kuin Sinua, meidän pitää auttaa toisiamme! Vaeltaa käsi kädessä oudosti valaistuja, sumuisia ja autioita polkuja. Ylöspäin - ylös valoon ja avariin näkymiin - kohti suuria linjoja. - J helmikuussa 1909

Minulla on kuin puoli elämää, kun sinua ei ole. // Voi jos nyt olisit täällä, olisi varmaan tuhat vertaa parempi ollakseni. Sataa ja on hyvin ruskigt (koleaa). Istun sinun pöytäsi ääressä. Täällä on hyvä ja lämmin. Sieluni on rauhaton. Mutta rakkauteni sinuun on suuri. - A marraskuussa 1911

Jos sinä tietäisit minkälainen olet kun ei olentosi ole täysin kirkas. //  Tapanasi on sanoa: Olen onneton ihminen. Miltä luulet sen minusta tuntuvan. Se repii sydäntäni, mutta en pääse uskostani, että sinä voisit tempaista itsesi uudelleen irti pahasta. // Ota vaarin kaikesta suuresta ja pyhästä, mikä sinulla on. Minä rukoilen polvillani, ja uskon, että voit jos tahdot. - A keväällä 1924

Viimeisen sitaatin katkera tilitys on ajoilta, jolloin alkoholi tuli taas mukaan kuvioihin pitkän raittiin kauden jälkeen. Konttisen teksti antaa elävän kuvan Sibeliusten ja heidän läheistensä elämästä historiallisessa kontekstissa: sortovuodet, suomalaisuusaate ja sisällissodan kauhut. Ainolaan oli muutettu vuonna 1904 ja siellä jouduttiin sisällissodan aikana eristyksiin ja punaiset tunkeutuivat kotiin aseita etsimään. Ei ihme, että Aino noina kuohuvina aikoina kallistui poliittisesti oikealle, niinhän teki suuri osa suomalaisista.

Minusta oli tavattoman mielenkiintoista lukea Tuusulan taiteilijayhteisöstä, Juhani Ahosta & Venny Soldanista ja Pekka ja Maija Halosesta, sekä Ainon sisaruksista. Kaksi siskoa kuoli jo lapsina ja Ellida teki nuorena aikuisena itsemurhan, mikä järkytti Ainoa syvästi. Eerosta tuli arvostettu taidemaalari; Arvidista tolstoilaisen herätyksen saanut kirjailija ja kirkoissa puhuja; Armaksesta säveltäjä, jonka vaimo Maikki oli kansainvälistä uraa tekevä oopperalaulaja; kriitikko Kasper oli surullisen hahmon onneton mies, joka menetti vaimonsa tubille.

Voin nähdä Ainon kulkemassa monta kertaa päivässä näitä kiviportaita talolta alas puutarhaansa, 

jossa omenapuut tuottivat satoa ja jossa kasvihuone pursusi pulleita tomaatteja.

Järnefeltien sukuyhteys oli vahva ja läheiset suhteet kestivät läpi elämän. Äiti Elisabeth oli tärkeä tuki Ainolle ja erityisesti Kasperille. Aino koki itsensä usein hyvin yksinäiseksi ja elämän paineet romahduttivat monta kertaa hänen fyysisen kuntonsa ja syöksivät hänet masennuksen syövereihin. Pienen Kirsti-tyttären kuolema oli kova isku ja nuorimman tyttären syntymän jälkeinen synnytyksenjälkeinen masennus otti koville. Mutta näistä alhoista hän aina nousi ja jatkoi sitkeästi elämäänsä.

Aino oli hyvin musikaalinen ja loistava pianisti. Musikaalinen lahjakkuus auttoi häntä ymmärtämään miestään ja arvostamaan tämän neroutta. Aino tuki Sibeliusta, kirjoitti puhtaaksi partituureja ja eli tämän kanssa uran ja elämän nousut ja laskut. Kirjeenvaihdosta ja Sibeliuksen päiväkirjoista avioliiton ristiriidat näkyvät selvästi, mutta myös parin keskinäinen rakkaus ja usko 'meihin'. Konttisen elämäkerrasta piirtyy monitahoinen kuva Ainon persoonallisuudesta. Se ei ole pelkkää kiiltokuvaa, vaan kuvassa on valoja ja varjoja. Aino oli särmikäs ja inhimillinen; uhrautuva, mutta myös suora sanoissaan. Elämä Sibeliuksen rinnalla oli äärimmäisen haastavaa. Olen iloinen, että parin yhteiset viimeiset vuodet olivat tyyniä ja rauhallisia, ympärillä lapset, lastenlapset ja vielä näidenkin lapset.

Konttisen mukaan Aino suunnitteli portaikon sijoitusta ja kaidetta

ja sen alla olevat todella näppärät astioitten säilytyshyllyt.

Koin teoksen joissain paikoissa turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta yksityiskohdista peilautui miltä elämä tuntui ja miten se aaltoili. Kirjesitaatit vanhahtavine suomen kielineen olivat hurmaavia. Ainon kirjeissä toistuvat sanat hauska ja lysti - niistä kuvastuu innostuneisuus musiikkiin, mutta myös alakulo ja voipuminen.

Riitta Konttinen - Aino Sibelius
Kansi Heikki Kalliomaa (Eero Järnefeltin maalaus)
Siltala 2019
Kirjastosta
_______________

Ainon jäljellä olevien omenapuitten kaunista kukintaa.

Riitta Konttinen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
perjantaina klo 13.00, Senaatintori

Kaksi upeaa taidekirjaa Elin Danielson-Gambogista

Italian valossa teoksen kannessa Elin Danielson-Gambogin viimeinen koti, Villa Benvenuti (n. 1915).

Rafael Gambogin maalaus talosta aivan samasta kulmasta löytyy myös kirjan sivuilta.

Heräsin vasta muutama vuosi sitten Elin Danielson-Gambogin taiteen upeuteen. En siis nähnyt Didrichsenin taidemuseossa kevätkaudella 2007 ollutta näyttelyä Italian valossa. Samanniminen upea ja paksu taidekirja esittelee mielenkiintoisesti Elinin elämänkaaren, hänen monet asuinpaikkansa Italiassa ja miehensä, Rafaello Gambogin ja muuta italialaista aikalaistaidetta. Taiteilijapuolisot työskentelivät yhdessä ja heidän tyylinsä ovat lähellä toisiaan. Kirjassa on useita teospareja, Elinin versio ja Rafaellon versio, mikä oli todella mielenkiintoista.

Elin syntyi Noormarkussa vuonna 1861. Hän ei koskaan pitänyt seudusta ja tie kävi jo 15-vuotiaana Helsinkiin Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Varaton Elin eli apurahoilla ja stipendeillä, ja matkusti Pariisiin taideopintoihin kuten lähes kaikki suomalaismaalarit. Pariisin lumon alkaessa hiipua, Italia ja Firenze veivät sen paikan Euroopan taiteen mekkana. Livornosta kotoisin oleva Rafaello oli 13 vuotta vaimoaan nuorempi. Liitto perustui suurelta osin taiteilijatoveruuteen - ja sitten kävi onnettomasti: Rafaello rakastui Italiassa vierailevaan Elinin ystävään, Dora Wahlroosiin. Aviokriisi oli shokki Elinille ja riitaisat välit jäytivät työtehoa. Ensi ajatus oli avioero, mutta kun Rafaellon mielenterveys järkkyi yhä pahemmin, Elin uhrautui, tuki ja piti huolta miehestään elämänsä loppuun asti.

Elin oli omapäinen ja boheemi. Hän kapinoi naisten alistettua asemaa vastaan shokeeraavilla aihevalinnoillaan. Tylytystä saivat mm. teokset Teepöydän ääressä 1890, jossa Tytty-sisko polttelee rennosti tupakkaa sekä Äiti 1893, jossa liian intiimissä makuuhuonemiljöössä myöskin vauvaansa imettävä Tytty. Italiaan pysyvästi muutettuaan Elinin shokeeraavat ja äiti-lapsiaiheet loppuivat, kenties vielä sovinnaisemman ympäristön vaikutuksesta. Tilalle tulivat maisemat ja italialaisen arjen kuvaus. Eliniä kiinnostivat värit, valo ja varjo, ja utuisen ilman kuvaus. Taidehistorioitsija Virve Heininen selittää ja analysoi teoksia hurmaavalla ja selventävällä tavalla.

Auringonlasku 1910-15, osa teoksesta.

Teos kuuluu Danielson-Gambogin korkealta paikalta kuvattujen teosten sarjaan. 

Taivas ja meri sulautuvat toisiinsa horisontissa kuvan ulkopuolella oikealla.

Virve Heininen kertoo pitkästi tästä ihanasta maalauksesta.

Lukiessa mietin, miten valtavaa sitkeyttä ja itsetuntoa maalarina toimiminen tuona aikana naiselta vaati, mutta Elinin päättäväisyys heijastuu selvästi hänen omakuvistaan! Suomessakin naismaalareita vähäteltiin, mutta Italian maaseudulla Elinin tapainen nainen oli kummajainen ja silmätikku. Avioliiton raskaus ja toimeentulon kannalta tärkeät muotokuvatilaukset toivat hänet Suomeen monina kesinä. Kuusi tai kaksitoista muotokuvaa kesässä oli uuvuttava tahti, mutta niillä tuloilla elettiin Italiassa talven yli. Elin oli rauhaton kosmopoliitti, joka ei pitkään viihtynyt yhdellä paikkakunnalla. Italiassakaan hän ei asunut yli kahta vuotta samassa paikassa ilman että olisi viettänyt pitkiä aikoja muualla: Firenze, Antignano, Torre de Lago, Volterra... Hän asui monena talvena Firenzessä ja jopa pari kuukautta Roomassakin. Suomen vierailut saattoivat kestää kuukausia, jopa vuoden. Melkoista reissaamista, kun ottaa huomioon että lentäen ei tuohon aikaan matkustettu.

Teoksessa on kaksi esimerkkiä taideteosten konservoinnista. Omenapuun alla löytyi huonokuntoisena italialaisesta galleriasta ja siihen oli Rafaello Elinin kuoleman jälkeen merkinnyt oman signeerauksensa - ehkä myyntitoivein, alkoholisoituneena ja syrjäytyneenä. Osa Rafaellon 4 x 2 m kokoisesta teoksesta Hullut 1906 löytyi Turun taidemuseon varastosta. Hän maalasi sen oleskellessaan Volterran mielisairaalassa. Minun makuuni olivat enemmän Elinin kuin puolisonsa työt. Värit ovat heleämpiä ja ote taiteellisempi. Rafaello Gambogin vain parikymppisenä maalaama Maastamuuttajat 1894 on tosin mielettömän upea ja koskettava työ!

Italian valossa on kauttaaltaan suomen- ja ruotsinkielinen. Lopussa on lisäksi kattava yhteenveto italiaksi, olihan näyttely ja tämä upea näyttelyjulkaisu Suomen ja Italian kulttuuriyhteistyön tulosta. Taideteosten kuvat ovat isokokoisia ja kuten jo aiemmin mainitsin, taidehistorioitsija Heininen kertoo niistä tavattoman kiinnostavasti. Täydet viisi tähteä! Lopuksi suositan Halosenniemen kesänäyttelyä Naisia tupa täynnä, jossa on esillä kymmenkunta Elin Danielson-Gambogin teosta.

Virve Heininen - Italian valossa / I italienskt ljus / Nella luce italiana
Didrichsenin taidemuseo 2007
*****
Kirjastosta
_______________

Kirjan kannessa hurmaava Vaaleanpunainen omakuva 1899.

Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoissa oli Elin Danielson-Gambogin näyttely vuonna 1995 ja tämä toinen taiteilijasta lukemani on tuon näyttelyn julkaisu. Professori emerita Riitta Konttinen vastaa Suomen osuudesta, Ulla Savojärvi kertoo Italian ajan töistä. Huippukiinnostava on tämäkin kaksikielinen teos, joka kertoo taiteilijan elämän vaiheet, matkat ulkomaille, näyttelyt teoksineen ym. tarkasti. Elinin parhaita ystäviä olivat taiteilija Victor Westerholm ja hänen vaimonsa Hilma, jonka katseellaan ja asennollaan yleisöä haastava muotokuva vuodelta 1888 herätti huomiota ja toi Pariisin maailmannäyttelyn pronssimitalin. Ahvenanmaan Önningebyn taiteilijayhteisö oli tärkeä ja Elin maalasi siellä ystävineen useina kesinä.

Näissä teoksissa on kuvattuna osittain eri teokset, siksi suosittelen molempia. Tässä on kaunis suomalaisaiheinen ja Elinille epätyypillinen aihe Tyttö metsässä 1893, joka oli varmasti kansallisromanttisia aiheita suosivan hyvän ystävän Axel Gallenin vaikutusta. Nämä kaksi upeaa taidekirjaa veivät ihastuttavalle matkalle Elin Danielson-Gambogin taiteeseen. Teksteistä piirtyvät tutkimuksentarkasti taiteilijan uran kehitys ja elämä niin Suomessa kuin Italiassa. Aivan ihania taide- ja lukukokemuksia molemmat!

Riitta Konttinen & Ulla Savojärvi - Elin Danielson-Gambogi
Käännökset Rainer Knapas
Graafinen suunnittelu Päivi Poropudas
Hämeenlinnan taidemuseon julkaisuja 3/1995 / Otava
****
Kirjastosta
_______________

Aiemmin kirjoitin Kati Kannon teoksesta Suomalais-italialainen rapsodia, jossa hän tekstittää ihanalla tavalla teokset Teepöydän ääressä (1890) ja Balda-tädin ajanvietteen (1886). Tässä bloggauksessa on myös linkki Danielson-Gambogin teoksia esittelevään Youtube-videoon.

Riitta Konttinen - Taiteilijatoveruutta

Tässä he ovat - naisverkosto sadan vuoden takaa:

Helene Schjerfbeck 1862-1946, Ada Thilén 1852-1933, 
Helena Westermarck 1857-1933 ja Maria Wiik 1853-1928

Tämä on kolmas naistaiteilijuutta käsittelevä Riitta Konttisen kirja tänä vuonna. Kaikki ovat olleet mielenkiintoisia ja hurmaavia lukea. Taiteilijatoveruutta käsittelee tämän poikkeuksellisen naisnelikon elämää, taidetta ja ystävyyttä, joka kesti mielipide-eroista huolimatta opiskeluajoista elämän loppuun asti.

Ada Thilén: Lukeva tyttö maisemassa 1896. Turun taidemuseo.
Aivan uusi tapa maalata: värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu
ja Italian vanhasta taiteesta saadut virikkeet ilmeisiä.

Naiset tutustuivat toisiinsa nuorina Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, opiskelivat yhdessä Pariisin eri yksityisissä akatemioissa, tekivät yhdessä maalausmatkoja ja jopa jakoivat yhteisiä ateljeita. Taiteen osalta mielipiteet menivät ristiin pahastikin. Kukaan näistä taitelijasisarista ei lopulta ymmärtänyt Helene Schjerfbeckin valitsemaa äärimmäisen pelkistettyä tyyliä. Helena Westermarck jätti myöhemmin maalaamisen ja ryhtyi naisasianaiseksi, kirjailijaksi ja taide-arvostelijaksi. Ada Thilén on joukosta vähiten tunnettu, mutta maalasi kuitenkin paljon. Tietynlainen kilpailu väritti kahden lahjakkaimman ja menestyneimmän, Schjerfbeckin ja Wiikin ystävyyttä.

Helena Westermarck: Silittäjättäriä 1883. Yksityiskokoelma.
Kritiikki: naiset ovat äärettömän rumia; rabulistinen, nihilistinen;
edustaa äärimmäistä radikalismia ja vasemmiston äärimmäistä siipeä!

Sata vuotta sitten kirjeenvaihto oli tapa pitää yhteyksiä. Olikin hurmaavaa lukea sitaatteja näiden naisten toisilleen lähettämistä kirjeistä. Vain Schjerfbeck oli varaton, kolmella muulla oli tukenaan perheensä varallisuus. Mutta murheitta eivät hekään selvinneet: Thilén oli syntymästä saakka näkövammainen ja hänellä oli lasisilmä; Wiikin näkökyvyn heikensi vanhemmiten kaihi eikä leikkauskaan auttanut; Westermarck menetti monta hyvää vuotta tubihoitoihin, mutta parani lopulta; Schjerfbeck oli kovin sairaalloinen lonkkavikoineen kaikkineen.

Maria Wiik: Maailmalle 1889. Ateneum.
Kahden eri-ikäisen naisen elämäntilanteet: nuori nainen on lähdössä
ulos maailmaan ja isoäiti seuraa ajatuksiin vaipuneena valmistautumista.

Näitä taiteilijattaria yhdisti myös naimattomuus, mikä oli usein naistaiteilijan edistymisen ja menestyksen edellytys. Schjerfbeckin kihlaus purkautui, muiden rakkaussuhteista ei ole varmaa tietoa. Tänä päivänä on vaikea ymmärtää, että he tarvitsivat esiliinaa liikkuessaan ulkomailla, sillä yksin liikkuminen oli perhetytölle epäsopivaa.

Helene Schjerfbeck: Pikkusiskoaan ruokkiva poika 1881. Ateneum.
Nämä bretagnelaislapset aikaansaivat valtaisan kritiikkivyöryn:
lapsia ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi,
teoksen kaikki taiteelliset ansiot jäivät mallien rumuuden alle.

Kultakin taiteilijattarelta olen valinnut yhden työn, joista monet herättivät aikanaan suunnatonta pöyristystä kriitikoissa ja suuressa yleisössä. Tänään ei voi mitenkään ymmärtää mikä näissä upeissa töissä niin kuohutti. Taiteilijatoveruutta oli taas kerran Riitta Konttisen taattua ja nautittavaa laatutyötä. Teoksen runsaat nelivärikuvat ja mustavalkoiset piirrokset ihastuttivat.

Muualla: Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto

Riitta Konttinen
Taiteilijatoveruutta
Siltala 2014
****
Kirjastosta

Riitta Konttinen - Oma tie

Professori emerita Riitta Konttista on naistaiteilijuus kiinnostanut aina. Hän on julkaissut lukuisia naistaiteilijoistamme kertovia teoksia, kertoipa hänen väitöskirjansakin Totuus enemmän kuin kauneus 1991 Suomen naistaiteilijoista. Tuon kirjan kannessa on muuten Helene Schjerfbeckin maalaus Pikkusiskoaan ruokkiva poika 1881, jonka rumat lapset saivat kovastikin tylytystä: totuuden nimessä ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että nti S:n teokseensa valitsemat tyypit olisivat kauniita. 

Konttisen uusin kirja on alkuvuodesta ilmestynyt Täältä tullaan! - naistaiteilijat modernin murroksessa, jossa hän nostaa esiin loistavia, mutta unohduksiin painuneita naistaiteilijoitamme 1900-luvun alkupuoliskolta. Mutta nyt kirjoitan lukemastani Helene Schjerfbeckin elämäkerrasta, jonka tiimoilta Konttinen on tehnyt aivan valtavan työn: tutkinut tuhatmäärin Schjerfbeckin kirjeitä ja taiteilijasta aiemmin julkaistuja teoksia. Oma tie on tarkka taidehistorian tutkimus ja perusteellinen tietokirja, ei ollenkaan kevytlukuinen. Kirjan valtava tietomäärä ei jää mieleen, mutta loistavan kuvan Schjerfbeckin yksinäisestä taiteilijantiestä saa.

Kirjassa on runsaasti mustavalkokuvia sekä muutama väriliite. Itseäni hämmästyttivät Schjerfbeckin loisteliaat 14-vuotiaana tehdyt piirrokset sekä vasta parikymppisenä maalatut upeat öljyvärityöt. Taiteilija pääsi stipendien turvin jo 18-vuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Sitä se sitten oli köyhän naistaiteilijan elämä: stipendien hakua, onnea ulkomaille pääsystä, pettymystä kun apuraha ei irronnutkaan. Ihanaa oli lukea koko elämän kestäneestä tiiviistä ystävyydestä tämän etevän nelikon kesken, johon Schjerfbeckin lisäksi kuuluivat Ada Thilén, Maria Wiik ja Helena Westermarck. 

Tanssiaiskengät 1882 / CC BY-SA 3.0

Helene Schjerfbeck sai perinteisen realismin koulutuksen, mutta hän oli taiteessaan oman tiensä kulkija, joka pyrki työssään äärimmäisen pelkistettyyn, modernistiseen ilmaisuun. Tätä eivät taiteilijasisaret eivätkä Suomen arvostelijat tai yleisö ymmärtäneet. Esim. aivan ihana Tanssiaiskengät 1882 sai jo nuivan vastaanoton. Malli oli Helenen serkku, nuori rimppakinttuinen tyttö kuin heinäsirkka, mutta arvostelijat eivät pitäneet mustista sukista, sulottomista sääristä ja epäsuhtaisesta kehosta! Ymmärtämättömyys ja kritiiki jatkuivat Shjerfbeckin tyylin yhä vain pelkistyessä. Värit olivat hänelle tärkeitä:

Mallista auringon heijastuksessa - kellertävä seinä - tulee sini-harmaanvalkoinen, hame mahdollisimman himmeää roosaa karamellinpunaisine ja vihreine varjoineen, kaikki kuitenkin harmahtavaa ja vaaleaa, ja siinä tulee kulkemaan hienoinen ääriviiva, joka on piirustuksessa...

1890-luvulla alkoivat Schjerfbeckin vaikeudet kärjistyä. St. Ivesistä löytynyt englantilainen sulhanen purki tylysti kihlauksen, koska epäili Schjerfbeckin lonkkavian olevan tuberkuloottista perua. Schjerfbeck joutui ottamaan vastentahtoisesti opettajanviran Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa, koska oli elätettävä oman itsen lisäksi myös vanheneva äiti. Ateneumin kamalat kiviportaat ja opettajuuden raskaus romahduttivat Schjerfbeckin. Hänen jo ennestään heikko terveytensä romahti.

Tuon ajan muotidiagnoosi neurastenia istutettiin myös Schjerfbeckiin. Seurasi parantolamatkoja Norjaan ja sittemmin muutto Hyvinkäälle, pois Helsingin taidekahinoista ja poliittisesta kuohunnasta. Liki parinkymmenen vaikean vuoden jälkeen vasta 1910-luvulla Schjerfbeckin arvostus alkoi nousta. Tästä on paljolti kiittäminen taidekauppias Gösta Stenmania, joka tarjosi monenlaista apua. Myös ystävyys parikymmentä vuotta nuorempaan Einar Reuteriin avasi Schjerfbeckin umpiota.

Ystävyys Einar Reuteriin alias H. Ahtelaan on sinänsä todella mielenkiintoinen. Schjerfbeckin puolelta se vaikuttaa selvältä rakastumiselta tähän komeaan taiteilijaan ja kirjailijaan. Kun Reuter sitten avioitui, se oli suuri shokki ja pettymys Schjerfbeckille. Kirjassa on liikuttavaa kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Kun shokista oli selvitty molemmin puolin, näiden kahden ystävyys jatkui Schjerfbeckin kuolemaan asti.

Schjerfbeckin terveys oli aina heikko, hän sairastui alituisesti flunssiin ja influenssiin, joutuen viikoiksi vuoteenomaksi; lapsuudessa putoamisessa saatu lonkkavaiva haittasi liikkumista; runsaat kuukautiset aiheuttivat anemiaa ja heikkoutta. Viiteentoista vuoteen hän ei jaksanut matkustaa Hyvinkäältä Helsinkiin, äidin ja taloudenhoito veivät viimeisetkin voimat eikä niitä juuri maalaamiselle riittänyt. Väsynyt taiteilija luki lohdukseen paljon maailmankirjallisuutta ja tutki Reuterin hänelle lähettämiä taidekirjoja. Ystävällinen taidekauppias Stenman myös kiikutti kuuluisien taiteilijoiden töitä Hyvinkäälle katsottavaksi. Mutta täydellinen erakoituminen on myytti: taiteilijasisaret kävivät vierailuilla ja kirjeenvaihto oli todella vilkasta.

Punainen pää 1915 / CC BY-SA 3.0

Syksyllä 1917 oli Ateneumissa ensimmäinen Schjerfbeckin yksityisnäyttely, joka oli arvostelu- ja myyntimenestys. Alituiset rahahuolet helpottivat hiukan. Vaikeuksista huolimatta Schjerfbeck oli sitkeä ja taiteessaan tinkimätön: hän kulki eteenpäin valitsemallaan pelkistetyllä ja modernilla tiellä. Schjerfbeck luopui yksityiskohdista, työt ovat luonnosmaisia, yhtenäisin sumuisin väripinnoin. Niissä on olennaisin, mallin sielu.

Helene kertoi alun vastenmielisyyden jälkeen maalaavansa miltei tiedostamatta, torjui ajatukset hyräilemällä tai toistelemalla puoliääneen runoa, joka antoi työlle rytmin. Maalatessaan taiteilija hänen mielestään ajattelikin vain rytmeillä, väreillä, tooneilla ja pinnoilla, hänen sielunsa primitiivinen kerros työskenteli. Malaaminen oli tunnetyötä, siihen ei tarvittu filosofiaa, metodeita eikä teorioita, mutta saavuttaakseen ilmaisun tunteelleen oli mentävä ekstaasiin saakka, uhrattava kaikki. Helene maalasi niin kuin maalasi sen vuoksi, ettei voinut tehdä toisin.


Konttisen Oma tie on riipaisevaa luettavaa huippulahjakkaan naistaitelijan elämästä. Elämästä, jossa naistaiteilijan ongelmat miesten hallitsemassa taidemaailmassa kärjistyivät ja tuon ajan naisille asetetut roolit riitelivät palavan maalaamisenhalun kanssa. Tuskastuttava, koko elämänmittainen sairastelu ja tyttären velvollisuudet veivät voimia, mutta silti Schjerfbeck jaksoi luoda unohtumatonta taidettaan, omasta näkemyksestään tinkimättä. Upea teos!


Seuraavaksi voisikin lukea Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta 2014, jossa hän kertoo tästä huikeasta nelikosta: Helene Schjerfbeck - Maria Wiik - Ada Thilén - Helena Westermarck.

Lisää Helene Schjerfbekin taidetta

Riitta Konttinen

Oma tie - Helene Schjerfbeckin elämä

Otava 2004

*****

Kirjastosta

Riitta Konttinen - Täältä tullaan!

Kansainvälinen naistenpäivä on oikein omiaan olla naistaiteilijoidemme lumoissa! Lumon sai aikaan professori emerita Riitta Konttisen tuore teos Täältä tullaan! - Naistaiteilijat modernin murroksessa. Konttinen raottaa tässä upeassa tietokirjassaan sitä jättimäistä mustaa aukkoa, joka tuntuu nielaisseen unohduksiin kymmeniä ja taas kymmeniä maamme naistaiteilijoita 1900-luvun alkupuolella. Mitä heille tapahtui, missä ovat nämä lahjakkaat naistaiteilijat kunnianhimoineen ja haaveineen? Miksi taidehistoria ja me itse muistamme vain muutaman, kuten Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, tai Fanny Churbergin?

Greta Hällfors-Sipilä: Mia Backman - ja me 1930, Helsingin kaupunginmuseo
Greta oli 'äärimodernisti', joka kuvasi iloista 20-lukua naivistisin vedoin

Taidan aloittaa pienellä listauksella niistä taiteilijoista, jotka ovat mukana kirjassa:

Greta Hällfors-Sipilä, Eva Törnvall-Collin, Helene Schjerfbeck, Ester Helenius, Hilda Flodin, Sigrid Schauman, Ellen Thesleff, Greta Schalin, Meri Genetz, Martta Helminen, Helmi Vartiainen, Ragni Cawen, Lyyli Visanti, Inni Siegberg, Lyyli Ollila, Helmi Kuusi, Grönvik Gunvor, Eva Cederström, Tove Jansson, Ina Colliander, Essi Renvall, Aino von Boehm, Elga Sesemann, Lyyli Säilä, Tuulikki Pietilä, Gunvor Grönvik ja monia muita.

Listassa on monta taiteilijaa, joita en aiemmin tuntenut, ja heihin oli ilo tutustua. Teoksen runsasta fakta-aineistoa keventävät mielenkiintoiset sitaatit kirjeistä tai lehtiartikkeleista sekä syvemmät taiteilijakuvat valitttujen naistaiteilijoiden taiteesta ja elämästä.  Otan esiin muutaman ajatuksen ja muutaman taiteilijan, jotka itseäni kiinnostivat eniten. Kirjassa on kattavat lähdeluettelot ja henkilöhakemisto, joista löytää kyllä tarvittavan.

Taidemaailman ulkopuolelle jätetyt naiset
Karmaisevalta tuntui se väheksymisen ja tylytyksen määrä, jonka kohteeksi naistaiteilijat joutuivat vain sukupuolensa vuoksi. Taidemaailmaa hallitsivat herraklikit ja miesten ryhmät (Marraskuun ryhmä, Lokakuun ryhmä), joihin naisilla ei ollut mitään pääsyä.

Miehet istuivat näyttelyiden juryissä ja palkintolautakunnissa; apurahat menivät miehille, opettajakunta oli miespuolista ja miehet kirjoittivat pääosin lehtien taidekritiikit. Jopa miespuoliset opiskelutoverit karsastivat naisia. Oltiin sitä mieltä, ettei naisten lahjakkuus riitä taiteen tekemiseen, vain miehet voivat olla taiteellisia neroja ja uutta luovia kykyjä. Naiset vain harrastelevat ja kuluttavat aikaa odotellessaan prinssiä valkoisella ratsulla. Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkintoa ei annettu yhdellekään naiselle yli 30 vuoteen (1904-1936).

Helmi Kuusi: Tulitikkutyttö 1937, Ateneum

Helmi Kuusi oli loistava graafikko ja maalari. Hän oli hyvin vaatimaton, yksinäinen ja koki itsensä ulkopuoliseksi. Koin Kuusen taiteen hyvin puhuttelevaksi ja hänen elämäntarinansa kiehtovaksi. En minä tahdo sanoa mitään komeata ja kovaäänistä. Jos minä voisin, minä tekisin vähän hiljaisuutta. - Kuusi itse

Tämä suloinen ja hieno ihminen oli ikäänkuin elämän onnen, rakkauden ja ilon ulkopuolella. (...) hänen koko olemuksensa puhui jalomielisyydestä, sisäisestä aateluudesta. - Helvi Hämäläinen ystävästään Helmistä

Kriitikkojen tylytys

Mieskriitikot kokivat itsensä taidemaailman portinvartijoiksi ja tylyttivät jatkuvasti naismaalareita.  Kiitoksia ei paljon herunut parilta naiskriitikoltakaan. Naisia ei haluttu joukkoon: Toivottomiksi koetuilta aloittelijoilta oli katkaistava taiteilijanhaaveet jo nupussa, ja toivottomiksi todettiin useimmiten naiset. 

Edes Helene Schjerfbeck ei koskaan kokenut tulleensa täysin hyväksytyksi. Kriitikot saattoivat todeta naisten näyttelyiden arvioissaan: ei mitään sanottavaa; pikkusievien aiheiden somaa käsittelyä; heikko ja epämääräinen vaikutus; yksitoikkoinen ja tasainen. Jos tunnustusta oli pakko antaa, se meni yleensä opettajan tai aviomiehen piikkiin:. hän on altis läheisten vaikutukselle; ei omakohtaisesti syvennettyä taidetta; aitoja ja kieltämättä hyviä xx:n (= puolison / opettajan) töitä!

Sylvi Kunnas: Elina Vaaran muotokuva 1943, Wsoy:n kirjallisuussäätiö
Kunnas teki myös paljon kuvituksia ja toimi Tulenkantajien vaikutuspiirissä

Sylvi Kunnas, Kirsi Kunnaksen äiti, Eppu normaalin Martti Syrjän isoäiti.
Kansi Mika Waltarin Ja Olavi Paavolaisen runoteokseen (Otava 1928)

Puute ja boheemius

Useimmat taiteilijat olivat hyvin köyhiä, myös miehet. 30-luvulla iski lama ja sitten tulivat vielä pulan ja puutteen sotavuodet. Sodan jälkeenkin raha oli tiukassa, koska etusijalla oli jälleenrakennus, eivät taiteilijoiden apurahat. Silti taiteilijat sinnittelivät ja halusivat matkustaa vaikutelmia saamaan ulkomaille - Pariisiin, Dredseniin, Italiaan. Puutetta kuvaavat riipaisevasti kirjassa monet, mm. Lyyli Ollila Italian vuosistaan, jolloin hänellä ei ollut rahaa ostaa pojalleen edes kenkiä.

Hilda Flodin, Ajatteleva ukko, 1900, Ateneum

Hilda Flodinista välittyi todella reipas, iloinen ja aktiivinen kuva. Hän oli graafikko, kuvanveistäjä ja maalari, joka Pariisissa opiskeli Auguste Rodinin johdolla, ja oli ilmeisesti tämän rakastajatarkin. Hilda rikkoi rajoja, sillä kuvanveistohan ei sopinut naiselle ollenkaan. Mm. Helsingin keskustan Aleksanterinkadun Pohjolan talon vuolukiviveistokset ovat hänen käsialaansa.

Ihana vaimous, siunattu äitiys

Aviomiehen etu oli aina ensi sijalla, etenkin jos hän oli myös taiteilija. Vaimo hoiti kodin ja lapset, ja teki myös ansiotyötä että rahat riittäisivät. Aikaa omalle taiteelle ei juuri jäänyt. Konttinen kertoo miten karmaisevasti tunnustettu Tyko Sallinen kohteli vaimoaan, taidemaalari Helmi Vartiaista. Tyko maalasi vaimostaan Mirristä pilamaalauksia, nimitteli häntä rumin sanoin ja vei tältä jopa lapset. Vartiainen syrjäytyi ja kuoli nuorena epäselvissä oloissa.

Essi Renvall ja mallinsa Helvi Hämäläinen

Vaimoilla oli monesti tekemistä boheemien ja juhlivien taiteilijamiestensä kanssa. Muistelmateoksessaan Nyrkit savessa kuvanveistäjä Essi Renvall totesi miehestään Ben Renvallista: En kysynyt koskaan, minne hän menee tai keitä hän tapaa. Rahaa en häneltä saanut.... Oli saatu pois kaikkein vaivalloisin lapsi, tuumasi Essi kun jäi 11 avioliittovuoden jälkeen kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.

Juuret ja evakkojen suru

Elga Sesemann oli ehkä ihastuttavin löytö! Hän oli vasta 17-vuotias kun talvisota syttyi ja jouduttiin lähtemään rakkaasta Viipurista. Elgan taide on aivan lumoavaa, niin ilmaisuvoimaista. Hänelle tärkeitä olivat myös musiikki ja sanat. Elga on kirjoittanut muistelmateoksen Kuvajaisia : erään omakuvan taustamaisemaa (Wsoy 1959). Kaunista ja runollista maalarin tekstiä:

Ruoho muuttuu yhä vihreämmäksi ja pitkiä mustia varjoja makaa puitten ja seinien välissä. (...)  Tehtaan piipusta tupruaa punaisia kipunoita tummalle aamutaivaalle. Ne valaisevat lumen vaaleanpunaiseksi kuin korulaatikon pumpulin. Savupiippu on kuin jättimäinen kukkamaljakko, jossa on keisarinliljoja.

Eva Cederström, Omakuva, 1937, Lappeenrannan taidemuseo

Evakkous ja luopumisen suru koskettivat myös näitä taiteilijoita: Ina Colliander (Baba Lybeckin isoäiti) menetti rakkaan Villa Golickensa Kuokkalassa, Eva Cederström Laatokan rannat ja Terijoen Ollinpään.

En usko, että kenestäkään tulee taiteilija. Se vaatii hirveän paljon työtä. Täytyy olla itsepintainen. Vaikka masentuu, täytyy alkaa aina uudestaan. Elintasoahan ei tässä voi itselleen toivoa. Paitsi tietysti jos tekee kompromisseja ja rupeaa tekemään sitä mikä menee hyvin kaupaksi. Minä teen sitä mitä haluan tehdä, koska minä jotenkuten pärjään. - Helmi Kuusi ystävälleen Helvi Hämäläiselle

Täältä tullaan! on aivan ihastuttava tietokirja ja oivallinen hakuteos, josta on iloa pitkälle eteenpäin.  Sivu sivulta kiinnostavaa faktaa, mutta ei ollenkaan kuiva. Kirja luo elävän kuvan maamme taidemaailman kentästä 1900-luvun alkupuolella. Sivuilta huokuu naistaiteilijoiden intohimo ja yritteliäisyys; heidän sitkeytensä ja unelmansa; niin iloiset illanvietot ja inspiroivat matkat kuin köyhyys, paineet, torjumiset ja tuskastumiset. Lyhyeen blogitekstiin on mahdoton mahduttaa kaikki kiinnostava, mutta toivon että pystyin hiukan valottamaan kirjan monipuolista ja lumoavaa sisältöä. Tämä on jokaisen taiteenystävän luettava!

Täältä tullaan! on hieno kunnianosoitus näille lahjakkaille, vahvoille ja sitkeille, mutta lytätyille, väheksytyille ja unohdetuille naistaiteilijoille, joiden taiteesta saamme nauttia tänäkin päivänä!

Aamulehdessä on aivan loistava kirjoitus ja hyvät kuvat! Kirjan lumoissa on ollut myös Leena Lumi

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! - Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
*****
Arvostelukappale - kiitokset kustantajalle

Elga Sesemann: Omakuva

Hyvää naistenpäivää!

Tampereen taidemuseossa on samanniminen näyttely:

TÄÄLTÄ TULLAAN! Naistaiteilijat modernin murroksessa 18.2. – 28.5.2017