On tunnustettava etten tiennyt tästä kirjailijasta yhtään mitään. Kiinnostuin kirjasta kutkuttavan nimen ja loistavan punaisen kannen vuoksi. Kannatti hypätä tuntemattomaan!
In Transit kertoo levottomista ja rauhattomista ihmisistä, joita paikallaanolo jähmettää ja tukahduttaa. On pakko päästä pois, lähteminen on polttava pakkomielle. Liikkeelläolo - in transit - matkalla, mutta ei vielä perillä - on heidän happeaan. Kyllä hekin joskus juuttuvat jonnekin, mutta he ajattelevat sen olevan tilapäistä, kohta taas otetaan suunta muualle, aina eteenpäin.
Päähenkilö on nuori ja kielitaitoinen nainen nimeltä Galadriel. Voisi sanoa, että hänen suvussaan on kahdenlaisia geenejä. Kohtalo suo toisille rauhallisen ja yhteisön normeihin mukautuvan mielen. Toisille sattuma heittää levottomuuden ja rauhattomuuden geenit, jolloin ei pysty pysymään aloillaan eikä sovittautumaan normeihin.
Muut kaksi päähenkilöä ovat Galadrielin isoisä Sem ja isotäti Vera. Kaikkia kolmea ovat maaseudun aukeat lakeudet ja kirkonkylän pienuus ja tapahtumattomuus ahdistaneet. He kaikki ovat lähteneet pois, mutta joutuneet nyt eri syistä palaamaan juurilleen. Vera ja Galadriel asuvat keltaisessa talossa, jota ympäröi iso villiintynyt puutarha, Sem asustaa itse rakentamansa talon ullakkohuoneissa naisia lähellä.
Galadriel on nainen, joka rakastui teininä palavasti naparetkeilijä Nanseniin eivätkä naparetkien ja mannerjäätiköiden salaisuudet jätä häntä myöhemminkään kylmäksi. Galadriel on reissannut maailmaa ristiin rastiin ja hienot työpaikat ovat seuranneet toisiaan. Puuduttavat rutiinit eivät ole Galadrielin juttu, hän repäisee itsensä aina irti ja lähtee.
Elämä kuin rutiiniaamiainen, ei mikään noutopöytä, vain se tavallinen puuro puolukkahillon ja maidon kanssa, murhaavan terveellinen ja suoraviivainen. Vitunsaatanan puuroaamut, hän ajattelee, ja huulet mutisevat sen lusikkaa vasten.
Bombay, Lontoo, LA, Sveitsi, Pariisi... Niissä on viivytty hetki ja jokaisessa kohteessa kohdattu intohimo, sillä Galadrielilla on keho joka himoitsee ja haluaa. Kiihkeät ja kuumat suhteet seuraavat toisiaan. Ne ovat intohimoisia ja lyhyitä eivätkä himon kohteet ole aina sopivimmasta päästä. Mutta valita ei voi - himo vie, himo voittaa aina järjen. George Gordon Junior taitaa olla Galadrielin elämän rakkaus, vaikka on naimisissa ja pienen pojan isä. Galadriel pyristelee miehestä irti. Pääseekö, on epävarmaa.
George Gordon Junior, olen rakastunut sinuun, en tiedä haluanko sinut, mutta minä haluan sinut. Minun täytyy huutaa että olen rakastunut sinuun, muuten jokin murtuu. Kuin ahtojään reuna meressä. Halkeaa, repeytyy palasiksi, kelluu pois. (...) George Gordon Junior, etkö näe että meidän jäämme ovat haljenneet, mikään ei enää palaa entiselleen, sehän on niin helvetin selvää, ei siltä voi ummistaa silmiään!
Sem jätti nuorena miehenä kotitalonsa ja löysi Tukholmassa elämän ja elämänsä rakkauden. Suvun ja maaseudun ahtaat normit eivätkä sovinnaisuudet sitoneet. Semin Elämä isolla E:llä jäi Tukholmaan kun hän palasi kotiseudulle ja uhrautui sukutilansa ja sukunsa vuoksi. Nyt Sem on vanha, ruumis pettää, muisti pettää. Hajanaiset muistikuvat ja tunteet Elämästä ja eletystä intohimosta Tukholmassa tunkevat mieleen, myös katumus siitä surusta, jonka hän aiheutti vaimolleen Esterille. Sem on nyt paikallaan, mutta silti matkalla jokaisen ihmisen lopulliseen päämäärään.
Jäljellä oli vain se yö. He makasivat sylikkäin, eivät nukkuneet. He koskettivat toisiaan, varovasti, kuin ensimmäistä kertaa. He koskettivat toisiaan kuin viimeistä kertaa. He tyhjensivät pullon, samantekevää minkä, he makasivat hiljaa ja katselivat toisiaan, he makasivat toisiinsa kietoutuneina ja liikkuivat toisiaan vasten. He olivat suita, kieliä, käsiä, kaluja.
Vera halusi nuorena tehdä töitä ja tanssia. Ja niin hän totisesti tekikin! Kotiseutu lakeuksilla vaihtui Helsinkiin ja kimppa-asumiseen Käpylässä Sinin kanssa. Intohimo vei Veraakin, vaikka sen kohde oli varattu mies. Verasta tuli toinen nainen vuosikausiksi, hän rakasti ja otti sen vähän minkä sai. Vera kyllästyi kuitenkin lopulta toisen naisen osaan - loputtomaan odotteluun ja riuhtaisi itsensä kipeästi suhteesta irti. Nyt hän antaa keltaisen talon naapurustolle puheenaiheita epäsovinnaisilla tavoillaan.
Minussa on varmaan jotain vialla. Pitäisi kai sitä edes hetken tuntea jonkinlaista huolta tai kiusaantuneisuutta, kun räpiköi pystyyn kuin siipirikko koppakuoriainen keinumasta selällään, ei G:n takia, ei Muukalaisen, ei tietenkään, hehän ovat omaa väkeä, mutta näiden muiden, näiden joita kiinnostavat kylään muuttaneet tai palanneet vanhat ämmät jotka nukkuvat päätään selväksi puutarhassa keskellä iltapäivää, tuntitolkulla, ja hoipertelevat sitten kotiin yksinäisyyteensä kuin se olisi täysin normaalia.
Taivassalon kieli on tavattoman kiehtovaa ja vaivatonta. Poukkoilevaa, mutta niin kaunista, niin kaunista. Lukuisissa kiihkeissä rakastelukohtauksissa ei ole mitään rumaa tai luotaantyöntävää. Kaikki on paljasta, herkkää ja kaunista. In Transit on lempeästi aaltoilevaa ajatusta ja hiljalleen virtailevia ja poreilevia sanojen puroja; välähdyksiä henkilöhahmojen menneisyydestä, kuulaita kohtaamisia omissa muistoissa, mutta myös toisten kanssa nykyhetkessä. Tarinassa oli piilotettua salaperäisyyttä, mikä paljastui vasta vähitellen.
Ajatustenvirtaa on monesti haasteellista herpaantumatta lukea. Mutta Taivassalolla oli taito kiinnittää lukijansa ja varastaa tämän koko huomio. Erityisesti minua liikutti Semin kohtalo sekä Semin ja Veran kohtaamiset Semin sairasvuoteen äärellä. Yhteistä kaikille päähenkilöille oli elämää suurempi rakkaus, joka ei istunut sovinnaisuuksien muottiin eikä ollut helppo. Kellään ei ollut satujen onnellista loppua, mutta tuo rakkaus jätti jäljen kunkin mieleen iäksi.
Huikea kirja ja hieno teema - ihmiselo on yhtä intransitia loppuun asti.
Blogeissa toisaalla:
Omppu
Hannele Mikaela Taivassalo
In Transit
Suomentanut Raija Rintamäki
Kansi Sanna Mander
Teos 2016
✮✮✮✮
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.
Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme. Äiti, isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ollut olemassa.
Kustantajan sivuilta luin, että Hatuntekijän kuolema on itsenäinen jatko-osa Yönpunaiselle höyhenelle. Mutta itse en sanoisi niin, sillä jyvälle pääseminen vaatisi ensimmäisen osan lukemista. Sata sivua luettuani ymmärsin googlettaa ensimmäisen osan tapahtumia, ja lukeminen helpottui hieman. Silti, vaikka pinnistelin kuinka, en saanut selville mistä kaikesta henkilöiden väliset kaunat ja kostonhalu kumpusivat. 
Huvila vie lähimenneisyyteemme 1920-luvun lopulta sota-ajan kautta 50-luvun alkuun. Tapahtumat sijoittuvat Turkuun ja lähiympäristöön. Päähenkilöiden kanssa elämme 30-luvun suuren pörssiromahduksen, jolla oli vaikutuksensa Suomessakin. Elämme kiihkeitten kansallisuusaatteitten nousun, Mussolinin Italian, Francon Espanjan ja etenkin Hitlerin Saksan tapahtumissa. Talvisota, jatkosota, sitten hävinneen rauha kipuiluineen. Päähenkilöt vanhenivat, maailma muuttui, rauhan palattua kukaan ei ollut entisensä.
On tunnustettava etten tiennyt tästä kirjailijasta yhtään mitään. Kiinnostuin kirjasta kutkuttavan nimen ja loistavan punaisen kannen vuoksi. Kannatti hypätä tuntemattomaan!
Irlannin vihreät ja karun kiviset maisemat kehystävät tätä rauhallista ja hidastempoista kirjaa. Nuori Iiris lähtee vuodeksi Irlantiin ja joutuu siellä kirjan nimen mukaisesti todistajan / esiliinan rooliin. Vuokraemännän nimi on Brigit samannimisen irlantilaisen pyhimyksen mukaan. Brigit nimeä kantoi myös muinainen kelttien pakanajumalatar.
