Akwaeke Emezi - Makeaa vettä

Luin keväällä nigerialaisen Akwaeke Emezin toisen romaanin Vivek Ojin kuolema, ja minusta se oli häikäisevä ja dramaattinen. Nyt on saatu suomeksi myös Emezin esikoinen Makeaa vettä, joka on osin omaelämäkerrallinen. Romaani kertoo nigerialaistytöstä nimeltä Ada, joka on vastaus vanhempiensa rukouksiin. Mutta ilo lapsesta ei kauaa kestä, sillä Adasta kehittyy kiukutteleva ja oikutteleva lapsi. Hän on kuin riivattu ja ihmiset uskovat tytön olevan ogbanje Igbo-kulttuurin uskomusten mukaan. Ogbanjet ovat pahoja henkiä, henkilapsia, jotka syntyvät yhä uudelleen samoille vanhemmille ja tekevät heidän elämänsä helvetiksi. Useimmat ogbanjet kuolevat jo lapsina, mutta Ada selviytyy aikuisuuteen ja kamppailee jatkuvasti itsetuhoa vastaan.

Divine spirits born to human mothers, ogbanje are liminal deities in constant transit. In order to rejoin the spirit world, they die over and over again, deliberately leaving their human families bereft.

Adan vanhemmat olivat asuneet Britanniassa, mutta lääkäri-isä Saul menetti työnsä virkavirheen vuoksi. Elämä Nigeriassa ei ota sujuakseen ja sairaanhoitajaäiti Saachi lähtee töihin Saudi-Arabiaan, joten jo Adan lapsuus on sirpaleinen. 16-vuotiaana Ada muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin, jossa hänen ogbanje-minuutensa pirstaloivat häntä entistä pahemmin. Erityisen ilkeä on naispuolinen minuus Asughara, jolle Ada ’uhraa’ viiltelemällä itseään käsivarsista ja reisistä.

Asughara on myös hyvin seksuaalinen minuus ja Adan elämään ilmaantuu poikaystävä toisensa jälkeen. Asugharan käskyttämänä meno on aika villiä ja hän panee Adan myös näännyttämään itseään nälkään. Jossain vaiheessa kuvioon astuu myös lempeämpi maskuliininen minuus, Pyhä Vincent. Ada tapaa näitä minuuksiaan mielensä marmorihuoneessa.

Makea vettä oli minulle hyvin häkellyttävä kuuntelukokemus enkä varmasti kaikkea ymmärtänyt. Mutta maagisen hyvinhän Emezi kirjoittaa! Kirja on kahminut voittoja ja palkintoehdokkuuksia. Emezi puhuu itsestään me-sanalla, sanoo olevansa seksuaaliselta suuntautumiseltaan ei-binäärinen ja kiistelee maannaisensa Chimamanda Ngozi Adichien kanssa mediassa transsukupuolisuudesta.

Emezin tuotanto:
Freshwater: A Novel, 2018
Pet, 2019
The Death of Vivek Oji, 2020
Dear Senthuran: A Black Spirit Memoir, 2021
Bitter, 2022
Content Warning: Everything, 2022
You Made a Fool of Death with Your Beauty, 2022

Tiina Laitila Kälvemarkin hienossa teoksessa H2O puhutaan myös sivupersoonista.

Akwaeke Emezi - Makeaa ve

Alkuteos Freshwater 2018
Suomentanut Satu Karhulahti ???

Kansi Ulla Donner
Kosmos 2021
Äänikirjan lukija Amira Khalifa
____________________

Kommentteja kirjasta Literary Hub

Akwaeke Emezin ylistetty esikoisromaani on synkkä ja koskettava kasvukertomus sekä kuvaus erityislaatuisesta tavasta kokea todellisuus. Adasta kasvaa ailahteleva ja särkynyt lapsi. Kun Ada varttuu ja muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, hänen sisällään elävät erilaiset minuudet saavat enemmän valtaa. 

Akwaeke Emezi (s. 1987) on nigerialaistaustainen kirjailija ja videotaiteilija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Emezi on ehtinyt menestyksekkään kirjailijanuransa aikana kahmia tunnustuksia, palkintoja ja ehdokkuuksia.

Akwaeke Emezi, Mariana Enríquez, Ocean Vuong

Luettuja ja kuunneltuja on aika paljon bloggaamatta enkä ehdi laatia niistä kunnon arvioita. Siksi niputan tähän bloggaukseen kolme järisyttävää nuorten kirjailijoiden teosta eri puolilta maailmaa: Nigeriasta, Argentiinasta ja Yhdysvalloista. Kuuntelin nämä kirjat äänikirjoina. Lukijat olivat erinomaisia, mutta silti suosittelen niiden lukemista paperikirjoina. Kaikkien kirjojen teksti olisi nähtävä omin silmin, jotta voisi paneutua niiden hienouksiin ja vaikuttavuuteen, toisin kuin äänikirja mahdollistaa.

Akwaeke Emezi - Vivek Ojin kuolema ****

Alkuteos The Death of Vivek Oji 2020
Suomentanut Sari Karhulahti
Kosmos 2021

Äänikirjan lukija Jani Toivola

”Dramaattinen kertomus perheestä ja ystävyydestä, menetyksestä ja siitä, mitä emme pysty näkemään. Teos on ollut valtaisa arvostelumenestys, ja se nousi suoraan The New York Timesin bestseller-listalle. Teos on Emezin toinen julkaistu aikuisten romaani."

Akwaeke Emezi (s. 1987) on nigerialaistaustainen kirjailija ja videotaiteilija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Emezi on ehtinyt menestyksekkään kirjailijanuransa aikana kahmia tunnustuksia, palkintoja ja ehdokkuuksia.

Emezi paljastaa eri henkilöiden kertomana, kuka Vivek Oji todellisuudessa oli ja mikä kaikki johti hänen kuolemaansa. Kirjan alussa äiti löytää ainoan poikansa alastoman ruumiin kotinsa terassilta. Hän on kauhuissaan ja haluaa yrittää ymmärtää mitä tapahtui. Tarinan edetessä käy riipaisevan selvästi ilmi, etteivät vanhemmat lainkaan nähneet poikaansa, eivät sitä kuka hän oli. Vivek oli erilainen eikä hänenlaistaan suvaittu. Sisäinen ristiriita oman identiteetin ja ympäristön painostavien odotusten ja suvaitsemattomuuden välillä aiheutti Vivekille omituisia muistinmenetyksiä ja tajunnanmenetyksiä. Isä oli miesten mies ja määräsi herkän pojan armeijaan, surullisin seurauksin. Vivek meni yliopistoonkin, mutta vakavasti masentuneen Vivekin oli palattava kotiin, hän laihtui eikä syönyt juuri mitään. Vivekin elämässä oli kuitenkin rakastettu, serkku, ja välittäviä ystäviä, jotka näkivät Vivekin ja yrittivät suojella häntä.

Vivekistä kerrotaan pääosin toisten suulla, mutta lopussa hän saa itsekin kertoa tarinansa. Ja serkku pelkää ja vapisee totuuden paljastumisen pelossa. Tarinan taustalla heijastuvat Nigerian nykytilanne, poliittiset levottomuudet ja ulkomaalaisten naisten turvaton asema nigerialaisten miestensä armoilla. Nigerwives-yhdistyksestä voi lukea lisää Wikipediasta.

Kartanon kruunaamaton lukija bloggasi kirjasta myös.

_________________________________________________________________________________

Mariana Enríquez - Mitä liekit meiltä veivät ****

Alkuteos Las cosas que perdimos en el fuego 2016

Suomentanut Sari Selander

Kansi Anna Morrison
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen

"Mitä liekit meiltä veivät on poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkemaa sukupolvikirjallisuutta. Väkevät, trillerimäiset tarinat jäävät kummittelemaan lukijansa mieleen pitkäksi aikaa.”

Mariana Enriquez (s. 1973) on argentiinalainen kirjailija, joka on julkaissut sekä novelleja että romaaneja. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin rajuja ja edustanevat kauhugenreä mm. Lovecraftin hengessä. Järkyttävintä niissä on se, että useimmat novellit ovat saaneet inspiraationsa tositapahtumista. Teoksen lopussa suomentaja Sari Selander valottaa novellien taustoja mieleen jysähtävästi.

Novellit kertovat Buenos Airesin katulapsista, huumeenkäyttäjistä ja prostituoiduista sekä maassa yleisestä taikauskosta ja lähisuhdeväkivallan karmeista ilmentymistä. Naisten tappaminen polttamalla oli maassa varsinainen epidemia, mistä naiset saivat idean polttaa itse itseään. Monissa novelleissa vilahtaa kaikuja Argentiinan sotilasjuntan terroriteoista 1970-luvulla. Löysin Wikipediasta kirjan englanninnoksesta Things We Lost in the Fire novellien nimet:

The Dirty Kid

The Inn

The Intoxicated Years

Adela's House

An Invocation of the Big-Eared Runt

Spiderweb

End of Term

No Flesh Over Our Bones

The Neighbor's Courtyard

Under the Black Water

Green Red Orange

Things We Lost in the Fire

_________________________________________________________________________________

Ocean Vuong - Lyhyt maallinen loistomme ****

Alkuteos On Earth We’re Briefly Gorgeous 2019
Suomentanut Tero Valkonen

Kustantamo S & S 2021
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen

"Kirjeessään lukutaidottomalle äidilleen poika uskaltaa paljastaa elämästään puolia, joista äiti ei tiedä mitään: hän kertoo rakkaudestaan kaltoinkohdeltuun Trevoriin, seksistä, huumeista, halustaan löytää kauneutta. Kertojan henkilökohtaisten kokemusten lävitse romaani laajenee käsittelemään amerikkalaisen nykytodellisuuden kipukohtia: maskuliinisuuden kriisiä, huumeongelmaa, väkivaltaa ja rasismia, rotua ja luokkaeroja.”

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamis-amerikkalainen runoilija, jonka esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme on riipaisevan intiimi kuvaus ensirakkaudesta, mieheksi kasvamisesta ja oman äänen löytämisestä.  Pikkukoiraksi kutsuttu parikymppinen poika kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen. Äidin ja pojan kanssa elää myös isoäiti, jonka karu kohtalo Vietnamin sodan aikana Saigonin ilotaloissa tuo mieleen tuon sodan mielettömyyden. Sota on jättänyt myös äitiin posttraumaattiset jälkensä ja hän on hyvin väkivaltainen poikaansa kohtaan. Riipaisevaa oli lukea siitä, kun poika sanoo isoisänsä olevan jokainen amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani. Isoisäkseen hän löytää heistä yhden, joka on kiltti ja ystävällinen. 

Marjatta mietiskeli taannoin kääntäjän mahdotonta tehtävää Vuongin taidokkaan tekstin äärellä. Lainaus hänen blogistaan:

"Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia: 
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter. 
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen."

Ayòbámi Adébáyò - Älä mene pois

Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.

Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.

Tänään juhlivat Olga ja Oili - onnea!

Ayòbámi Adébáyò on loistava uusi kyky hienojen nigerialaiskirjailijoiden joukkoon. Aiemmin olen lukenut teokset Chinua Achebelta, Chimamanda Ngozi Adichielta ja Chigozie Obiomalta. Kaikki nämä kirjailijat tuovat kerrontaansa Nigerian eksoottista ja värikästä kulttuuria sekä perinteisiä tapoja, jotka meistä länsimaalaisista tuntuvat usein julmilta ja pöyristyttäviltäkin. Adébáyòn esikoisromaanissa Älä mene pois korostuvat erityisesti suvun valta ja lasten tärkeys. Taustalla velloo epävakaa ja väkivaltainen poliittinen tilanne. Hämmästyttävää oli se, miten hyvästä koulutuksesta huolimatta taikausko ja tietämättömyys esim. seksuaalisissa asioissa elivät vielä 80-90-luvuilla. Kirjailija valottaa myös Afrikkaa piinaavaa, perinnöllistä sirppisoluanemiaa.

Hyvin koulutetut Akin ja hänen vaimonsa Yejide joutuvat suvun hurjaan myllytykseen lapsettomuutensa vuoksi. Neljään vuoteen ei lasta ole kuulunut ja sehän on katastrofi nigerialaisessa kulttuurissa. Voi vain kuvitella miten ahdistava tilanne on molemmille puolisoille. Akinillahan on lisäksi tarkoin varjeltu henkilökohtainen salaisuus ja Yejide toivoo lasta niin hartaasti, että kokee jopa valeraskauden. Akin ei kestä katsoa vaimonsa sekoamista ja tuskaa, vaan tekee veljensä Dotunin kanssa hurjalta kuulostavan sopimuksen - vaimoltaan salaa tietenkin.

Nuoripari on moderni ja hyvin koulutettu, mutta niin vain he joutuvat taipumaan suvun painostukseen: taloon muuttaa kakkosvaimo, Funmi. Kumpikin puoliso etsii apua lapsettomuuteen yrteistä, kansanparantajilta ja taikauskosta. Vihdoin koittaa se päivä, jolloin Yejide on oikeasti raskaana. Onni on ylimmillään kun pieni tyttövauva Olamide syntyy. Nimenantojuhlaan osallistuu satamäärin vieraita, Dj soittaa, pöydät notkuvat ja Olamide saa nigerialaiseen tapaan runsaasti nimiä - peräti 21 nimeä. Tämä nimien runsaus oli hauska juttu, ja kirjailija kertoi tästä perinteestä Helsinki Litissä.

Mutta onni tuntuu hylänneen Yejiden ja Akinin. Parin toinen lapsi on poika, Sesan, mutta suunnaton ilo lapsesta jää nytkin lyhytaikaiseksi. Kun pieni Rotimi syntyy, Yejide pelkää kiintyä häneen. Hän ei pidä tyttöä sylissä, ei hoivaa, ei helli. Hänestä ei ole enää äidiksi, hän on täysin uupunut. Dramaattisten salaisuuksien paljastuttua Yejide ei enää kestä miestään eikä tämän sukua, vaan hylkää miehensä ja tyttärensä.

Minut Adébáyòn kerronta piti otteessaan. Tarinassa riitti draamaa ja aika tavalla yllätyksellisiä käänteitä. Juonikäänteiden runsaudesta huolimatta kirjailija punoi tarinansa taidokkaasti yhteen. Raadollinen ja rankka kuvaus suvun mahdista ja yksilöistä odotusten paineissa. Mihin kaikkeen ihminen onkaan valmis täyttääkseen häneen asetetut odotukset kulttuurissa, jossa perheen ja suvun valta on noin vahva? Valmis epätoivossaan petkuttamaan ja pettämään julmalla tavalla sen rakkaimmankin.

Osallistun tällä postauksella
Tuijatan naistenviikkoon!

Ayòbámi Adébáyò
Stay With Me 2017
Älä mene pois
Suomentanut Heli Naski
Kansi Rafaela Romaya
Atena 2018
*****
Kirjastosta

________________

Muualla: mm. Kirjaluotsi, jossa lukuisia linkkejä muihin bloggauksiin
Kirjailija Helsinki Litissä / Yle Areena

Ayòbámi Adébáyò on syntynyt Lagosissa 1988. Tämä kirjailijan esikoisteos oli Baileys-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan teoksen joukossa vuonna 2017, ja romaanin oikeudet on myyty 13 maahan.

Chinua Achebe - Kaikki hajoaa

Igbojen perinteinen yhteiskuntajärjestys joutuu sekasortoon ja alkaa hajota 1800-luvun lopun Nigeriassa, kun Brittien kolonialismi saa jalansijaa ja lähetyssaarnaajat saapuvat. Umuofia on ikiaikaisten perinteitten mukaan elävä igbo-kylä. Jamssia viljellään rankkasateiden ja kuivuuskausien piinatessa; lukuisia esi-isien jumalia kunnioitetaan, totellaan ja niitä lepytellään uhrilahjoin. Sukupolvelta toiselle periytyvistä uskomuksista pidetään kiinni. Yhteisö on miesten. Miehen kunnia on kaikki, miehen on oltava soturi ja peloton, ei mikään akka.

Päähenkilö on Okonkwo, ylpeä, ankara ja ärtyisä mies. Hänellä on 3 vaimoa ja liuta lapsia. Velton isän muisto on piinannut häntä aina. Isä ei saanut elämässään mitään aikaan, ei kerättyä lapsilleen perinnöksi jamssivarastoja eikä otetuksi yhtään arvonimeä, mikä on yhteisön kunnioituksen edellytys. Yhteisö halveksi häntä ja Okonkwoa piiskaa halu olla isää parempi. Hän vihaa kaikkea sitä mitä isä edusti ja laiskuus on yksi suurimmista synneistä. Vaimot ja pienet lapset joutuvat puurtamaan nääntyneinä jamssipellolla hänen rinnallaan aamusta iltaan, ja muutenkin elämään kiivasluonteisen perheenpään pelossa.

Kyläjuhlissa tapahtuu onnettomuus: Okonkwon aseen vahingonlaukaus tappaa nuoren pojan. Klaanin sääntöjen mukaan oman klaanin jäsenen tappamisesta seuraa karkotus seitsemäksi vuodeksi. Okonkwo joutuu nöyrtymään ja aloittamaan taas kerran tyhjästä äitivainajansa kylän turvissa. Pakolaisena elettyjen vuosien jälkeen Okonkwo perheineen palaa kotiin toivoen vihdoin saavansa takaisin hänelle kuuluvan arvostetun aseman. Mutta kaikki on muuttunut: valkoinen mies on luonut alueelle hallintonsa ja levittää kirkostaan Jumalan sanaa. Joustamaton ja ylpeä Okonkwo ei taivu, tuhoisin seurauksin.

Hänen elämäänsä oli hallinnut yksi suuri intohimo - halu nousta klaanin johtajien joukkoon. Se oli ollut hänen elämänsä liikkeelle paneva voima. Ja sen aseman hän oli melkein saavuttanut. Sitten kaikki oli mennyt murskaksi. Hänet oli heitetty klaanista kuin kala kuivalle hiekkarannalle huohottamaan.

Aluksi luin tarinaa kuin jotain julmaa Grimmin satua, sillä Achebe on mestarillinen tarinankertoja. Hän kuvaa igbojen elämää niin elävästi, että tunsin itsekin olevani uuden jamssin juhlissa kylän aukiolla rumpujen päristessä ja nuorten painijapoikien otellessa. Kuuntelin myös Nigerian säkkipimeässä yössä sukupolvelta toiselle kulkeneita tarinoita. Länsimainen ajatteluni ei taipunut joittenkin sääntöjen ymmärtämiseen, esim. sitä että vastasyntyneet kaksoset oli hylättävä metsiin, koska oraakkeli sanoi niin. Yhteisö oli niin patriarkaalinen että pahaa teki! Mutta miesten tapaamisten rituaaleihin nokkimisjärjestyksineen oli mielenkiintoista tutustua. Igbojen sananlaskuja ja kaunista kuvausta ja oli paljon:

Niinpä hän odotti kärsivällisesti kuivaa kautta. Se saapui hitaasti. Sateet muuttuivat kevyemmiksi ja kevyemmiksi kunnes lankesivat pelkästään hajanaisina kuuroina. Toisinaan sateen läpi paistoi aurinko ja virisi kevyt tuuli. Sade oli iloista ja ilmavan tuntuista. Taivaalle ilmestyi sateenkaari, toisinaan kaksikin, kuin äiti ja tytär, toinen nuori ja kaunis, toinen sen vanha ja heikko varjo.

Upeaa että Achebe on tallentanut Nigerian perinteitä jälkipolville. Nigerian heimojen ja lännen kolonialistien törmäys oli kova ja lohduton. Igbot olivat ymmällään eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia. Mieleeni tuli Mario Vargas Llosan kirja Keltin uni. Se kertoo siirtomaavallan aikaisista mielettömyyksistä Perussa Amazonin alueella sekä Belgian Kongossa. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin ja miehiä metsästettiin kiväärein kuin riistaa. Kongossa miljoonat paikalliset saivat surmansa.

Kaikki hajoaa on yksi vavahduttava ja surullinen kuvaus lisää kulttuurien törmäyksestä ja vahvemman riistosta - ei ole valkoisen miehen kolonialismin aikainen toiminta kovinkaan kaunista muisteltavaa. Yksilön ylpeys ja vallanhimon tuhoisuus toteutuivat myös hienosti Okonkwon henkilössä.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjan jos toisenkin, Mari A:n kirjablogi

Kaikki hajoaa ilmestyi jo vuonna 1958 ja sitä pidetään yhtenä afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakivistä. Time on valinnut sen sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen afrikkalaisen romaanin joukkoon. Itselleni tämä on kolmas nigerialainen romaani. Olen lukenut aikaisemmin Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen ja Obioman Kalamiehet.

Chinua Achebe

Things Fall Apart 1958

Kaikki hajoaa

Suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books 2014

****

Kirjastosta

Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus vie 1990-luvun Nigeriaan, jossa epävakaat poliittiset olot jatkuvat ja korruptio senkun kiihtyy. Väkivalta on arkipäivää. Vallassa on pitkään ollut sotilashallitus eikä vaaleilla valittua Abiolaa tunnusteta. Pääosaa näyttelee teini-ikäisten Jajan ja Kambilin perhe. Perhe on erittäin varakas ja asuu palatsimaisessa talossa. Mutta paraatifasaadin takana kaikki ei suinkaan ole kiiltokuvamaisen hyvin.

Tässä kirjassa on - suorastaan sielua hyytävästi kuvattuna - pari seikkaa, joita inhoan syvästi: fanaattinen uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta. Perheen isä edustaa äärimmäistä kiihkokatolisuutta. ruokarukouksetkin kestävät liki puoli tuntia, riisi kylmenee, pöydässä ei keskustella, kaikki on tiukan kurinalaista, isän hallitsemaa ja ahdistavaa. Hän hurskastelee katolilaisuuden ja kunnioitetun poliittisen ja taloudellisen menestyksensä loisteessa - pahoinpitelemällä samanaikaisesti vaimonsa, tyttärensä ja poikansa henkihieveriin. Mutta toisaalta hän on antelias ja avustaa isoin rahatukuin köyhiä ja hädänalaisia.  Pyörittää myös hallintoa kritisoivaa sanomalehteä. Mieletön ristiriita tässä hirviömäisessä miehessä, uskon vääristymäkö?

Ahdistavan despootti-isän hallinnoimassa talossa vapaus on tuntematon käsite. Kambilin ja Jaja-veljen päivät on ohjelmoitu minuuttiaikatauluin ja jos koulussa ei ole luokan paras, seuraa joku järkyttävä rangaistus isän kädestä - kiehuvaa vettä jalkaterille, sormen murtaminen tai teräsvahvisteisilla kengillä potkiminen. Lapsen parhaaksiko, kysyn vaan? Sisko ja veli saavat maistaa hiukan vapautta ja tuntea iloa isän siskon, Ifeoma-tädin luona yliopistokaupunki Nsukkassa. Täti on leski, kolmen lapsen yksinhuoltaja ja kärsii alituista puutetta. Mutta silti kodissa nauretaan ja iloitaan.

Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina hehkuvat hedelmät.

Adichie saa kerronnallaan Nigerian elämään. Hän tuo esiin poliittiset epäkohdat, korruption, tapot ja attentaatit. Kuilun rikkaiden ja köyhien välillä, perinteet, pakanauskon ja ruokakulttuurin. Nigeria oli tässä yhtä värikäs kuin kuvitelmissani upea eksoottinen hibiskus - se purppuranpunainen harvinaisempi lajike. Tarina ja sen dramaattiset juonenkäänteet oli hienosti punottu yhteen.  Kristiina Savikurjen suomennos oli kaunis ja sujuva. Loistava, elämyksellinen ja silmiä avaava kirja.

Kaunis Adichie on syntynyt vuonna 1977. Esikosromaani Purppuranpunainen hibiskus julkaistiin vuonna 2003 ja se palkittiin Commonwealth Writers’ Prize -palkinnolla. Toinen romaani Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) julkaistiin vuonna 2006. Se palkittiin vuonna 2007 Orange-palkinnolla. Vuonna 2009 julkaistiin novellikokoelma Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck). Kolmas romaani Kotiinpalaajat (Americanah) julkaistiin vuonna 2013.

Pari bloggausta: Mari / Tarukirja, Mari A:n Kirjablogi

Chimamanda Ngozi Adichie

Purple Hibiscus 2003

Purppuranpunainen hibiskus

Suomentanut Kristiina Savikurki

Otava 2010

★★★★★

Kirjastosta

Chigozie Obioma - Kalamiehet

Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman (s. 1986) kiitelty esikoisromaani. Kirjailija toimii tätä nykyä kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina Yhdysvalloissa. Kirja kertoo Agwan veljessarjan edesottamuksista ja siitä, kuinka ne ovat alkusysäys hirvittävään perhetragediaan. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin Akureen.

Agwan perheessä on kaikkiaan kuusi lasta. Nuorin poika David ja tytär Nkem ovat ihan pikkuisia vielä, mutta vanhemmat pojat Ikenna, Boja, Obembe ja Ben ovat jo vintiö- ja teini-iässä. Isä joutuu tuhannen kilometrin päähän töihin ja pääsee käymään kotona vain harvoin. Isän auktoriteetin puuttuessa veljekset alkavat tehdä hänen kieltämiään asioita. Heistä tulee kalamiehiä.

Pojat käyvät kalassa kielletyllä, saastuneella joella. Tietysti he paljastuvat, kun naapuri kantelee äidille. Isän käydessä kotona hän rankaisee ruoskimalla poikien pakarat paukamille ja kehottaa heitä ryhtymään mieluummin henkisten unelmien kalastajiksi. Selkäsaunan ja kylähullu Abulun pahaenteisen ennustuksen jälkeen vanhin poika Ikenna alkaa muuttua. Hän uhmailee äitiään, eristäytyy veljistään ja muuttuu umpimieliseksi ja agressiiviseksi. Perheen dramaattinen syöksykierre alkaa.

Akuren ankeutta ja ruumiillista kuritusta 

Obioman teksti on vangitsevaa, jotenkin autenttisen afrikkalaista. En tiedä missä iässä hän muutti Yhdysvaltoihin, mutta eivät hänen juurensa ole minnekään kadonneet. Kirjailija repäisee lukijan silmät auki realismillaan. Poikien kasvuympäristön kuvaus herättää myötätunnon - ja myös kiitollisuuden omasta etuoikeutetusta asemasta. Näen nuo nuoret rimppakinttuiset ja paljassääriset vesselit viilettämässä kotinsa köyhässä ja saastaisessa ympäristössä, keskellä syrjäytyneitä ja kajahtaneita, kadulla eläviä mielenterveytensä menettäneitä. Surettaa.

Vielä enemmän surettaa ja ihmetyttää pahoinpitelyn määritelmän täyttävä ruumiillinen kuritus, johon yhteisössä suhtaudutaan aivan normaalina juttuna.  Eletään sentään Atlantan kesäolympialaisten vuotta 1996! Oli vastenmielistä lukea kun isä veteli ruoskallaan koko poikanelikon paljaat takamukset verestäville juomuille. Ruumiillinen kuritus on koulussakin normikäytäntö. On vaikea hyväksyä ja ymmärtää.

Taikauskoa ja uskonnon hurmosta 

Vaikea on myös ymmärtää taikauskon voimaa ja hurmoshenkistä uskonnollisuutta. En tiedä mihin kirkkokuntaan tai lahkoon perhe kuului, mutta varsin hurmokselliselta vaikutti. Kirkossa käydään joka sunnuntai, ja seurakunnan pastori jopa manasi paholaista pois Ikennasta jumalanpalveluksen yhteydessä - koko seurakunnan yhtyessä äänekkäästi tähän manaukseen. Hätkähdyttävää ja vierasta.

Koston oikeutus

Hätkähdyttävää ja vierasta oli myös se, että kun koston ajatus heräsi Obemben ja Benin mielessä, koston keinoksi valikoitui ehdottomasti tappo, kuolema. Ehkä kasvuympäristön alituinen väkivalta ja myös kulttuuriset traditiot saivat heidät ajattelemaan näin, silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja kyllä, isäkin piti tämäntyyppistä kostoa oikeutettuna, jopa välttämättömänä. Tuskin suomalaisille teinipojille tulee mieleen tappo ensisijaisena koston välineenä... Tapahtumien hetkellä pikku-Ben oli vasta 10, Obembe pari vuotta vanhempi...

Perhettä kohtasi aivan hirvittävä tragedia, tunsin surevani heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Teksti oli persoonallista, syvästi ravisuttavaa ja aidon tuntuista. Rumia ja kuvottaviakin tapahtumia, mutta rumuudessaankin kaunista. Oli todella pysäyttävää lukea minulle vieraasta kulttuurista, jossa tavat sanoa tai valita vertauksia ovat näin erilaiset. Obioma kuvasi lämmöllä veljesrakkautta ja näiden nigerialaispoikien ankeaa ja ankaraa todellisuutta. Veljeyden ongelmat ja vivahteet ovat hänelle tuttuja omista veljistään ja sen todella aisti. Vaikutuin, myös järkytyin. Lohdullista oli, että nuorimmat lapset, jalohaikarat David ja Nkem selvisivät perheen traagisesta myrskystä ehjin siivin. Kaikkien unelmat eivät romuttuneet.

Kalamiehistä ovat bloganneet mm. Takkutukka, Elegia ja Omppu

Chigozie Obioma

The Fishermen 2015

Kalamiehet

Suomentanut Heli Naski

Atena 2016

★★★★

Kirjastost