23. elokuuta 2016

Adichie - Purppuranpunainen hibiskus


Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus vie 1990-luvun Nigeriaan, jossa epävakaat poliittiset olot jatkuvat ja korruptio senkun kiihtyy. Väkivalta on arkipäivää. Vallassa on pitkään ollut sotilashallitus eikä vaaleilla valittua Abiolaa tunnusteta. Pääosaa näyttelee teini-ikäisten Jajan ja Kambilin perhe. Perhe on erittäin varakas ja asuu palatsimaisessa talossa. Mutta paraatifasaadin takana kaikki ei suinkaan ole kiiltokuvamaisen hyvin.

Tässä kirjassa on - suorastaan sielua hyytävästi kuvattuna - pari seikkaa, joita inhoan syvästi: fanaattinen uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta. Perheen isä edustaa äärimmäistä kiihkokatolisuutta. ruokarukouksetkin kestävät liki puoli tuntia, riisi kylmenee, pöydässä ei keskustella, kaikki on tiukan kurinalaista, isän hallitsemaa ja ahdistavaa. Hän hurskastelee katolilaisuuden ja kunnioitetun poliittisen ja taloudellisen menestyksensä loisteessa - pahoinpitelemällä samanaikaisesti vaimonsa, tyttärensä ja poikansa henkihieveriin. Mutta toisaalta hän on antelias ja avustaa isoin rahatukuin köyhiä ja hädänalaisia.  Pyörittää myös hallintoa kritisoivaa sanomalehteä. Mieletön ristiriita tässä hirviömäisessä miehessä, uskon vääristymäkö?

Ahdistavan despootti-isän hallinnoimassa talossa vapaus on tuntematon käsite. Kambilin ja Jaja-veljen päivät on ohjelmoitu minuuttiaikatauluin ja jos koulussa ei ole luokan paras, seuraa joku järkyttävä rangaistus isän kädestä - kiehuvaa vettä jalkaterille, sormen murtaminen tai teräsvahvisteisilla kengillä potkiminen. Lapsen parhaaksiko, kysyn vaan? Sisko ja veli saavat maistaa hiukan vapautta ja tuntea iloa isän siskon, Ifeoma-tädin luona yliopistokaupunki Nsukkassa. Täti on leski, kolmen lapsen yksinhuoltaja ja kärsii alituista puutetta. Mutta silti kodissa nauretaan ja iloitaan.

Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina hehkuvat hedelmät.

Adichie saa kerronnallaan Nigerian elämään. Hän tuo esiin poliittiset epäkohdat, korruption, tapot ja attentaatit. Kuilun rikkaiden ja köyhien välillä, perinteet, pakanauskon ja ruokakulttuurin. Nigeria oli tässä yhtä värikäs kuin kuvitelmissani upea eksoottinen hibiskus - se purppuranpunainen harvinaisempi lajike. Tarina ja sen dramaattiset juonenkäänteet oli hienosti punottu yhteen.  Kristiina Savikurjen suomennos oli kaunis ja sujuva. Loistava, elämyksellinen ja silmiä avaava kirja.


Kaunis Adichie on syntynyt vuonna 1977. Esikosromaani Purppuranpunainen hibiskus julkaistiin vuonna 2003 ja se palkittiin Commonwealth Writers’ Prize -palkinnolla. Toinen romaani Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) julkaistiin vuonna 2006. Se palkittiin vuonna 2007 Orange-palkinnolla. Vuonna 2009 julkaistiin novellikokoelma Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck). Kolmas romaani Kotiinpalaajat (Americanah) julkaistiin vuonna 2013.


Chimamanda Ngozi Adichie
Purple Hibiscus 2003
Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otava 2010
★★★★★
Kirjastosta

7 kommenttia:

  1. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Adichielta ja luin samana vuonna kaikki muutkin hänen suomennetut kirjat. Paras on mielestäni Puolikas keltaista aurinkoa. Mielestäni Adichie on parhaimmillaan, kun hän kertoo Afrikan oloista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut nigerialaisista vasta Obioman Kalamiehet ja tämän. Adichien kuvaus Nigeriasta oli todella värikästä ja hienoa. Olot ja tavat niin elävästi kuvattuja. Kunhan suma hiukan hellittää, varmaan luen nuo muutkin suomennetut.

      Kiitos kommentista Mai!

      Poista
  2. I have not read this book. Fanatical religion and physical violence destroy peace.

    VastaaPoista
  3. just want to say the beads in the picture is nice. Have a lovely day!

    VastaaPoista
  4. Jaksan aina vain järkyttyä, että en ole lukenut vieläkään ensimmäistäkään Adichien kirjaa ja juuri tämän sain ystävältä lahjaksi. Saamattomuutta ensin ja nyt en kestä tämän sairauteni kanssa lukea kuin tientynlaista eli pääasiassa Nessereitä, onneksi oli Hilvon timantti välissä. Nyt ei uskonnollista eikä väkivaltaa. Nesserin dekkarit ovat vähän vanhanajan tyylikkäitä eli siellä ei mässäillä tekotavoilla.

    Olen kuunnellut netistä Adichieta ja ihailen häntä jo ihmisenä, toivottavasti myöhemmin myös kirjailijana.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen vasta 'sivistämässä' itseäni Adichiella :) Tässä Kambili-tytöllä oli aivan järkyttävä ja ahdas lapsuus. Koko ajan ahdistus ja pelko isän väkivallasta - ja kaikki hurskaan uskonnollisuuden varjolla. Niskakarvat nousivat pystyyn. Edelleen Suomessakin on uskonnollisiin lahkoihin kuuluvia perheitä, joiden lapsia kaverit syrjivät ja pitävät outoina.

      Luet Leena vaan sitä mikä tuntuu nyt hyvältä, haastavampien aika tulee vielä!




      Poista

Kiva kun kävit & kiitos kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...