Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet

Piha jolla leikin lapsena vain

villiintyy, puksipuu ja orapihlaja ovat

nyt pujoa ja raitaa, liuskekivilaatat

ovat halkeilleet, minä harmaannun

ja pelkään solujen kapinaa…

Vuodet on Westön veljesten, Kjellin (s. 1961) ja Mårtenin (s. 1967), nostalginen kirjeenvaihto- ja esseekirja, joka tutustuttaa lukijan veljesten lapsuuteen, tärkeisiin muistoihin ja ajatuksiin hyvin monelta osa-alueelta. Suku on kotoisin Pohjanmaalta, mutta veljekset kasvoivat helsinkiläisiksi, juuriaan unohtamatta. Munkkivuori ja Munkkiniemi olivat heidän lapsuusmaisemaansa ja kasvuvuosina raja suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä oli tiukka. Haukkumanimi hurri raikui tuon tuostakin ja turpaan tuli helposti, jos aukoi päätään vääränkielisessä porukassa. Nyt kaksikielinen Helsinki on muisto vain. Isällä oli hyvä toimi Fazer Musiikilla ja perhe oli hyvin toimeentuleva porvarisperhe, joskin elämää varjosti äidin pitkäkestoinen masennus.

Kun kuljeskelen lapsuuteni kortteleissa nykyään, voin edelleen muistaa minua silloin kalvaneen huolen, huolen joutumisesta väärään paikkaan, väärälle reviirille, jossa oli riski joutua tappeluun koska puhui väärää kieltä. - Mårten

Veljeksistä Mårten on jäänyt suomenkieliselle lukijakunnalle, ainakin minulle, vieraammaksi. Hän on julkaissut novelli- ja runokokoelmia sekä toimii kääntäjänä. Kjellin romaaneista olen itsekin lukenut lähes kaikki, osan ennen blogiaikaa. Usein sanotaan, että saman perheen lapset muistavat lapsuutensa eri tavoin, niin on Mårtenin ja Kjellin tapauksessakin. Ainakin jos tarkastelee niitä aiheita, joita he haluavat ottaa tärkeinä esiin ja muutenkin heidän erilaiset luonteensa kuultavat tekstistä läpi. Elämässämme tapahtuu hirveän paljon ja monet tapahtumat ja muistot painuvat unholaan. Kjell puhuu tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni sa­manaikaisia. Jotkut näistä ajan tihentymistä säilyvät muistoissamme kristallinkirkkaina ja juuri näitä hetkiä molemmat ovat esseisiinsä valinneet.

Kuuden vuoden ikäero oli suuri teini-iässä ja veljekset sanovatkin tutustuneensa toisiinsa paremmin vasta aikuisina. Mårten näyttäytyy rauhallisemmalta ja harkitsevammalta ja minusta oli mukava lukea hänen kokkaus- ja puutarhaintohimoistaan. Kjell oli nuorena sanojensa mukaan temppuja tekevä ’ilveilijä’ ja keräsi vihamiehiäkin (Hufvudstadsbladetin case!),  mutta iän karttuessa isoveli on Mårtenin mukaan rauhoittunut. Yhteistä veljille oli / on rakkaus jalkapalloon ja muuhun urheiluun sekä musiikkiin, minkä olen saanut todistaa monista Kjellin romaaneista - viimeksi Tritoniuksesta. Molemmilla on kesäpaikka Nauvossa ja luonto on tärkeää: Kjell kalastaa, Mårten puutarhuroi.

Mikä minua oikein riivasi siihen aikaan, paitsi ilmiselvä narsismi? Lähtikö käytökseni epävarmuudesta sen suhteen, kuka oikeastaan olin? Hyvin mahdollista, sillä identiteettini oli horjuva monella tärkeällä akselilla - ujo-ekstrovertti, ylimielinen-nöyrä, jätkämäinen-androgyyni, porvarillinen-antiporvarillinen ja niin edespäin. - Kjell

Jo tuotantonsa perusteella koen Kjellin olevan ensisijaisesti vahva Helsingin kuvaaja. Itse muutin Helsinkiin vuonna 1969 ja oli kiinnostavaa lukea veljesten nuoruuden Helsingistä. Löysin monia omia muistoja, mutta vanhaa Fredriksbergiä en muista. Kavahdan sen nykyistä betonista mammuttimaisuutta, ja niin tuntuu tekevän Kjellkin.

Pasilan ruotsinkielinen nimi oli ennen Fredriksberg, nyt se on Böle. Jäljellä on vain muutama puutalo ilman puutarhaa, talot kyyhöttävät hytisten yl­leen kohoavien virastojen ja toimistorakennusten varjossa. // Pasilasta kirjoittaessani käytän tunteellista retoriikkaa, joka on ehkä tyypillistä nykyaikaistamisen ja purkamisvimman luvatun vuosikymmenen alussa eli vuonna 1961 syntyneelle ihmiselle. Kerron maalailevasti Pasilasta ja sen villiintyneistä puutarhoista ja vinoista katoista kuin kadonneesta ihmisenkokoisesta idyllistä…

Veljesten rakastama Helsinki on muuttunut, vanhaa on purettu, uutta rakennettu ja kaksikielisestä kaupungista on tullut monikielinen. He kirjoittavat kauniisti äidistään ja tomerasta mummustaan, rakkaudesta ja lapsista. Itsestäänselvästi myös kirjoittamisen ihanuudesta ja tuskasta sekä kirjailijapiirien keskinäisestä kateudesta (kustantamon Finlandia-tilaisuus 2006!). He kirjoittavat matkoista, Berliinin muurin murtumisesta ja miten he ovat kokeneet monet historian tapahtumat. Kirja oli mielenkiintoinen, avoimen ja rehellisen tuntuinen ja haikeakin kuvaus muistoista, elämän kulusta ja lähihistoriasta. Kannattaa kuunnella myös äänikirjaa, sillä kirjailijat lukevat tekstinsä itse.

Kjellin kirjat blogissa:

Tritonus

Westö & Itkonen - Levottoman ajan kirjeitä

Westö & Claire Aho - Helsinki 1968

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet
Alkuteos Åren
Suomentanut Laura Beck
Kannen kuva Tuuli Juusela
Otava 2022

Äänikirjan lukijat Kjell Westö, Mårten Westö
____________________

Esseen, kronikan ja novellin välimaastossa liikkuvissa teksteissään Kjell ja Mårten nostavat menneiltä vuosilta muistoja, niin yksityisiä kuin kollektiivisia, ja peilaavat niitä nykyhetkeemme ja sen kriiseihin ja vaatimuksiin.  

Laura Kolbe - Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

Vanhenemista ei voi välttää, ja vanhetessaan joutuu pohtimaan, miten oma mieli mukautuu fyysisiin muutoksiin. Vanhana osaa toivottavasti jo vastata siihen, "miten minusta tuli minä". Jotta tuo olisi mahdollista, on pakko käsitellä kaikenlaisia tunteita, elämässä koettua iloa ja surua, ylpeyttä ja häpeää, pettymyksiä ja pärjäämistä. On kohdattava sisäiset demoninsa, mielensä varjopuolet, kielteiset ajatukset, vihan ja katkeruuden tunteet.

Kaikista tunnemaailman piirteistä minua on jo varhain kiinnostanut etenkin häpeän tunne, koska aistin sitä ympärilläni ja yhteiskunnassa - häpeää omasta historiasta, luokkataustasta, perheestä, juurista, häpeää omasta kehosta ja riittämättömyyden tunteita omien valintojen edessä. Häpeä haavoittaa ja on merkittävä ihmistä ohjaava voima. Minua ovat kiinnostaneet ihmisenä ja tutkijana ilmiöt, jotka luovat häpeää ja sen myötä vaikenemista ja puhumattomuutta. Kyse on tällöin aina myös yhteiskunnallisesta normistosta ja kulloisenkin aikakauden käsityksistä siitä, mikä on sopivaa ja sopimatonta, hyväksyttävää ja tuomittavaa.

Euroopan historian professorina Helsingin yliopistossa toimivan Laura Kolben (s. 1957) teos Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen on henkilökohtaista ja avointa kerrontaa kirjan nimen teemoista. Loppusanoissa Kolbe sanoo, että on kirjoittanut kirjan lähinnä lapsilleen ja mahdollisille tuleville lapsenlapsilleen. Kolbe ei häpeä sanoa, että on hyväosainen, urbaani, sivistynyt ja porvarillista elämäntapaa arvostava. Erilaisesta koti-, koulutus- ja luokkataustasta tuleva lukija voi silti peilata omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan Kolben ajatuksiin. Jo pelkästään alun pitkässä sitaatissa mainittujen asioiden ja omien häpeän tunteiden pohtimisessa eri ikäkausina riittää loputtomasti työsarkaa.

Olen Laura Kolben kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja siksi minusta oli kiinnostavaa peilata omia lähtökohtiani ja työuraani hänen vastaaviin. Lähtökohdissamme on paljon eroja, vaikkapa esimerkiksi kodin varallisuus ja vanhempien koulutus tai maaseutu vs kaupunki. Mutta silti nuoruutemme aikakauden asenteista löytyi paljon samaa, konkreettisena asiana esimerkiksi tietty onnellisuusmuuri. Toisin sanoen ikävät asiat pidettiin vain perhepiirissä, mikä edisti vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuria. Tunnistan tämän hyvin. Kolben perheessä vaiettiin mm. isän naissuhteista ja äidin juomisesta, meillä muusta. Onnellisuusmuuri muokkasi hänestä (ja minustakin) omista asioistaan aikuisenakin vaikenevan henkilön.

Kolbe puhuu myös naisen kehohäpeästä. Useimmat meistä naisista ovat jossain elämänvaiheessa hävenneet lihavuuttaan tai muuten ulkonäköään. Onneksi vanhempana nämä asiat eivät ole niitä elämän tärkeimpiä, terveys ja toimintakyky ovat. Kuitenkin peiliin katsoessaan vanheneva nainen ei voi olla huomaamatta ryppyjään, roikkuvia leukaperiään tai ruttuista kaulaansa. Nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa rapistuva ulkonäkö voi olla häpeän aihe. En ole lukenut Kolben mainitsemaa Nora Ephronin teosta En voi mitään kaulalleni (suom. 2008). Varmaan pitäisi!

Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen tarjosi miellyttäviä ja humoristisiakin kuunteluhetkiä, ja lukijan Hannamaija Nikanderin ääni oli seesteinen ja rauhallinen. Kovin jäsentynyttä kuvaa kirjan sisällöstä ei mieleeni kuitenkaan jäänyt, koska teemat tuntuivat poukkoilevan sinne tänne. Kolbe sanoo aikovansa tehdä mm. sukututkimusta eläkkeelle jäätyään. Tulevia polvia varten hän on tehnytkin tässä  kadehdittavan työn, sillä harvalla tulevaisuuden sukututkijalla on näin tarkkaa, yhteiskunnan kehitykseen nivoutuvaa, selvitystä isoäitinsä ja esivanhempiensa elämästä.

Tämä kirja on kirjoitettu lapsiani ja mahdollisia lapsenlapsia ajatellen. Olen koettanut valaista perheeni ja sukuni monia juonteita siten kuin itse ne olen hahmottanut, hieman ranskalaisen historiasarjan La vie quotidiennen hengessä: Sellaista oli elämäni. Tunnustan avoimesti, että itsekäsitykseni ja maailmankuvani ankkuroituu tiettyyn sosioekonomiseen taustaan, mutta en osaa enkä halua hävetä hyväosaisuuttani.

//

Yleistavoitteena on koettaa hahmottaa kaupungistuvan ja keskiluokkaistuvan yhteiskunnan vaikutusta yhteen mikromaailmaan, minuun ja perheeseeni. Kyseessä on historiantutkimuksen perustavoite, yleisen historian suurten sävyjen tavoittaminen yksityisten ihmisten kokemuksen kautta. 

 

Laura Kolbe - Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

Kirjapaja 2022
Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander
___________________

Laura Kolbe on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia historian ja kulttuurin aihepiireistä, mm. Koti, katu, kortteli (2018) ja Nykyajan nainen (2016) sekä yhdessä Katriina Järvisen kanssa mm. Sopivia ja sopimattomia (2019) ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007).

Juttu Iltasanomissa Laura Kolben lapsuuden perheestä.

Haruki Murakami - What I Talk About When I Talk About Running

Olen pitkään ollut aikeissa lukea Haruki Murakamin juoksukirjan, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vihdoin sain tartuttua toimeen ja kuunneltua kirjan englanniksi. Murakami sanoo tätä muistelmateokseksi, jonka keskiössä on juokseminen. Niinpä lukija saa kuulla paljon Murakamista henkilönä sekä hänen työstään kirjailijana. Raymond Carver on yksi Murakamin ihailemista kirjailijoista, ja Carverin perikunta antoi hänelle luvan käyttää mukaelmaa tämän kirjan nimestä What I Talk About When I Talk About Love - aivan mainio kirja muuten, suosittelen - klikkaa postaukseeni!

Tiesin Murakamin harrastavan juoksua, mutta en todellakaan tiennyt hänen intohimonsa astetta: hän on juossut vuodesta 1982 kuutena päivänä viikossa, säästä ja omasta kunnosta huolimatta ja osallistunut yli kahteenkymmeneen maratoniin ympäri maailman. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 2008 Murakamin ollessa 59-vuotias. Monessa kohtaa teosta hän sanoo huomanneensa iän vaikutuksen: vauhti hiljenee, maratonajat pitenevät ja palautumiseen menee enemmän aikaa. Kuitenkin hän sanoo aikovansa juosta niin kauan kuin kykenee. Tänään Murakami on 73-vuotias. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen juoksutilanteestaan nyt.

Murakami sanoo pitkänmatkanjuoksun sopivan hänelle sekä psyykkisesti että fyysisesti. Hänellä on luontaisesti matala syke ja tunti pari päivässä totaalista yksinoloa juoksemisen aikana on hänelle välttämättömyys. Juostessa hän miettii niitä näitä hajanaisesti mieleen tulevia asioita ja kuuntelee musiikkia, mutta kirjan juonia hän ei kehittele. Murakami on yksinäisyydessä viihtyvä, ollut sellainen aina eikä hänelle tuota vaikeuksia yksinäinen kirjailijantyö. Murakami meni nuorena naimisiin Yoko Murakamin kanssa (1971) ja he perustivat yhdessä jazz-klubin Tokioon. Kirjassa hän sanoo, että nuo yrittäjyyden vuodet opettivat hänet riittävän sosiaaliseksi ja kasvattivat hänet kirjailijaksi.

Ensimmäinen teos Hear the Wind Sing ilmestyi 1979 (ei suomennettu) Murakamin ollessa 30-vuotias. Pinball, 1973 (ei suomennettu) ilmestyi 1980 ja suuresti rakastamani Suuri lammasseikkailu 1982, minkä jälkeen Murakami jättäytyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Silloin alkoi myös juokseminen, koska hänen piti löytää tapa pysyä fyysisesti kunnossa. Murakami on kaukana boheemista kirjailijasta, sillä hän elää erittäin terveellistä ja kurinalaista elämää tavoitteenaan pysyä kunnossa pitkälle vanhuuteen.

Tässä kirjassa päästään Murakamin mukana maailmalle: Hawaijille, Yhdysvaltoihin, Tokioon ja muualle Japaniin ja seurataan hänen valmistautumistaan vuoden 2005 New Yorkin maratonille. Minä en ole koskaan juossut, mutta kirja oli kiinnostavaa kuunneltavaa siitä huolimatta, saahan siitä paljon tietoa Murakamin persoonasta ja kirjailijuudesta. Lokakuussa ilmestyy Murakamilta novellikokoelma Ensimmäinen persoona (Tammi). Sitä odotellessa!

Bloggaukseni Murakamin teoksista:

Pimeän jälkeen

Tanssi tanssi tanssi 

Komtuurin surma 

Rajasta etelään, auringosta länteen 

Miehiä ilman naisia 

Suuri lammasseikkailu 

Maailmanloppu ja ihmemaa 

1Q84 

Sputnik-rakastettuni 

Värittömän miehen vaellusvuodet 

Kafka rannalla  

Norwegian wood 

Haruki Murakami - What I Talk About When I Talk About Running
F. W. Howes Ltd 2016

Äänikirjan lukija Ray Porter
_____________________

In 1982 Murakami began running to keep fit. Here, he reflects on his running experiences. Equal parts travelogue, training log, and reminiscence, this revealing memoir covers his preparation for the 2005 New York City Marathon. By turns funny and sobering, playful and philosophical, this is a must read for fans of this masterful writer, and for the increasing number of people who find a similar satisfaction in running.

Tara Westover - Opintiellä

#naistenviikko

Viidennessä naistenviikon postauksessani sankaritar on päättäväinen nuori nainen, 
josta on esimerkiksi monelle - ei fiktiohahmo vaan aito.

Naistenviikkoa luotsaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja jo kuudetta kesää. 

Tara Westoverin esikoisteos Opintiellä on muistelmateos, ei siis autofiktiota. Westover kertoo lapsuudestaan seitsenlapsisen perheen nuorimpana Idahon takamailla. Hänellä on yksi sisko Audrey  (pseudonyymi) ja viisi veljeä: Tyler, Shawn (pseudonyymi), Richard, Luke ja Tony. Pseudonyymien käyttö sisarusten ja vanhempien nimissä osoittaa myöhempää välirikkoa. Perhe oli mormoniuskossa, mutta edusti uskossaan fanaattista äärilaitaa, mikä johtui perheen isästä. Hänen päässään velloivat vainoharhaiset ajatukset ja maailmanlopun uhka. Isä vihasi sydämensä pohjasta liittovaltiota ja näki sen kätyreitä joka puolella. Kätyrit aivopesivät lapsia myös koulussa, siksi perheen lapset eivät päässeet normaaliin aikaan opintielle. Isä rakensi latoja ja piti jättisuurta romuttamoa, jossa lapset, Tara mukaan lukien, joutuivat ahertamaan. Äiti oli yrttiparantaja ja itseoppinut kätilö, joka auttoi laittomasti mormoninaisia kotisynnytyksissä.

Kirja on hienosti ja sykähdyttävästi kirjoitettu, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi ihmetys. Ihmetys siitä, että Tara selvisi täysipäisenä ja ylipäätään hengissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja onnistui lopulta väittelemään tohtoriksi - omituisesta opintiestään huolimatta. Voisin myös epäillä, onko kaikki perheen elämästä kerrottu tottakaan, mutta päätän uskoa ja siirrän ihmetykseni totuuden pohtimisesta vaikka amerikkalaisen yhteiskunnan ihmettelyyn. En ole aiemminkaan mitenkään ihaillut Yhdysvaltoja, mutta viime aikoina sikäläisistä oloista lukemani sekä tuore uutisointi ovat kovasti nakertaneet maan imagoa.

Tara on syntynyt vasta -86. Miten tällaiset kotiolot ovat mahdollisia nykyaikana? Ei syntymätodistusta, ei yhtään lääkärikäyntiä, ei koulua. Äiti piti lapsille kotikoulua, mutta hänelle riitti lukutaito. Luulisi, että kotikoulua käyville lapsille olisi tasokokeita, joihin olisi osallistuttava. Westoverin perheen lapsille sattui myös vakavia onnettomuuksia, joissa normaalitapauksissa joudutaan sairaalahoitoon, ehkä teholle asti. Ymmärrän, että rouva Westover suhtautui koululääketieteeseen yhtä vainoharhaisesti kuin miehensä liittovaltioon, mutta silti. Ihmettelen eikö kukaan perheen ulkopuolinen nähnyt tai tiennyt mitä perheessä tapahtui? Vai eikö vain toiminut?

Entä yhden veljen, Shawnin väkivaltaisuus sisartaan kohtaan? Veli oli äkkipikainen jo valmiiksi, mutta väkivaltaisuus yltyi kun hän oli saanut muutaman vaikean päävamman. Tara otti veljensä käytöksen puheeksi vanhempiensa kanssa, mutta nämä päättivät uskoa poikaansa. Tämä villaisella painaminen johti lopullisesti Taran irtautumiseen vanhemmistaan ja erityisesti isästään. Seitsemästä lapsesta neljä hankki lopulta akateemisen koulutuksen ja muutti muualle; kolme jäi kotikaupunkiinsa ja työskentelee vanhempien suureen menestykseen nousseessa yrttibisneksessä.

Katsoin Youtubesta Taran haastatteluja (mm. Ellen Degeneres ja Oprah Winfrey). Hän on kaunis, herttainen ja fiksu nuori nainen kaikesta kokemastaan huolimatta. Älykäs historian tohtori Cambridgesta. Nuorena, vielä kotona asuessaan Tara lauloi kirkossa. Se oli suurin piirtein ainoa asia tyttäressä, josta isä oli innoissaan. Ja kauniisti hän laulaakin, kuuntele vaikka.

Opintiellä on uskomaton selviytymistarina. Onneksi Tara sai nuorena tukea veljeltään Tyleriltä, joka oli jo aiemmin irtautunut perheestä ja lähtenyt opiskelemaan. Myös isänpuoleinen isoäiti ja äidin siskot rohkaisivat nuorta Taraa opintielle. Tarvittiin lahjakkuutta, sinnikkyyttä ja luja tahto kaikesta uudesta ja omista sivistyksen aukoista selviämiseen - yksinkertaisesti ihailtavaa. Toivottavasti Tara Westoverista kuullaan jatkossakin, niin hienosti ja syyttelyihin sortumatta tämä muistelmateos on kirjoitettu.

Tara Westover - Opintiellä
Alkuteos Educated 2018
Suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2019
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen
________________
Kirjoihin kadonnut   /   Kirsin Book Club   /   Leena Lumi   
Marjatan kirjat ja mietteet   /   Reader why did I marry him?

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita
21.7. Agatha Christie - Stylesin tapaus
22.7. Jill Mansell - Kaikki alkoi salaisuudesta

Tuula-Liina Varis - Sattunut syntymään

Tuula-Liina Varis on nyt 77-vuotias ja sanoo muistelemisen tuovan lohtua. Sattunut syntymään on fiktion ja romaanin muotoon naamioitu elämäkerta tai muistelmateos. Kirjailijan alterego on Assi, vapaasta toimittajasta kirjailijaksi kehittyvä nainen. Muutkin nimet on muutettu, mutta tunnistettavasti romaanissa esiintyvät myös kirjailjan kolme aviopuolisoa. Tarkoin ja elävästi kerrotut lapsuusmuistot olivat minusta kirjan parasta antia ja ne saavatkin paljon tilaa. Näistä muisteluista piirtyy elävä kuva 40-50-lukujen Suomesta sekä Assin lapsuus- ja kouluvuosista.  Myös 60-luvun ajankuva on hieno. Vasemmistolainen opiskelijaliike oli voimissaan; oli Orvokki-kabareeta, Lapualaisoopperaa ja Vanhan valtausta - ja Assi tapahtumien keskiössä.

Assi sattui syntymään jatkosodan kesänä -42. Lapsuuden perheessä oli jo kolmevuotias Anni, kun pienet kaksostytöt, Essi ja Assi putkahtivat maailmaan. Oli sotatila ja hirvittävä ruokapula, ja vauvat niin heikkoja, että heidän pelättiin menehtyvän. Mutta meijerin johtajan myöntämä kerma-annos pelasti tytöt elämälle. Perhe asui Turun lähellä kauppalassa, äidin kanssa napit olivat usein vastakkain, mutta isä oli rakas ja erityisen rakas oli mamma. Vanhin sisko Anni oli hyvin kiltti, kuuliainen ja vastuuntuntoinen, kaksoset villimpiä tapauksia. Erityisesti Assi sai usein moitteita osakseen. Aina saa hävetä! - toistuu kirjassa usein.

Assi tunsi itsensä vääränlaiseksi, vasenkätinenkin kun oli eikä mihinkään saanut vastauksia, vaikka tivasi. Aikuisten asioita, sanottiin vain. Jo 7-vuotiaana Assi tiesi, että hänellä pitää olla aina joku jota rakastaa ja hän ihastui koulunsa poikiin. Koulussa ainoastaan ainekirjoitus sujui, mutta ei se numerossa näkynyt. Juttua riitti tyttöressulla aina liian paljon eikä hän saanut koskaan ainettaan määräajassa valmiiksi. Tekstikin tuhraantui kun vasemmalla kirjoitti. Vaikeuksien kohdatessa Assi eristäytyi omaan kuvittelumaailmaansa ja kirjat tarjosivat paon arkipäivästä. Kirjoista rakkain oli Pieni runotyttö ja Uudenkuun Emilia Assin ihanne.

Tekstiä kuunnellessa mieleen nousi paljon omiakin lapsuus- ja koulumuistoja. Moni asia on noista ajoista muuttunut. Perheissä lasten kanssa keskustellaan eikä vitsaa käytetä kasvatuksessa. Ei ollut opintorahaa eikä edes opintolainojen valtiontakauksia. Sotien jälkeen oltiin köyhiä ja elettiin vaatimattomasti kädestä suuhun. Oma rintamamiestalo oli Assinkin perheen unelma, mutta oma talo ei tuonut onnea, sillä Assin äiti sairastui vakavasti ja sairasti pitkään, mikä löi leimansa perheen elämään. Vähäinenkin ilo katosi ja tilalle astui pelko. Isä masentui. Assi oli lukiossa kun kaikki romahti, alaikäiset sisarukset jäivät yksin. Varis kuvaa koskettavasti tytön surua, elämän toistaiseksi suurinta kriisiä. Assia kalvoi syyllisyys: pahaa tapahtui siksi, ettei hän ollut riittävän hyvä, riittävän kiltti.

Miehistä ihminen oppii. - Eeva Kilpi

Niin oppi totisesti Assikin. Ensimmäisenä hänen sydämensä sai läpättämään komea Tero, jonka kanssa teinirakkaus hiipui ennen kuin oli oikeastaan alkanutkaan. Myöhemmin Tero alkoholisoitui ja esiintyy Assin muistoissa melkein aina ympäripäissään. Sitten tuli varakkaan perheen poika Jarmo, jonka kanssa liitto kesti vain pari vuotta, sillä vasemmistopoliitiikka nielaisi miehen. Jarmon suhteitten ansioksi tosin on laskettava se, että Assi peri tämän kolumnistin paikan vasemmistolaisen liikkeen lehdessä.

Jarmon kanssa oli muutettu rakkaasta Turusta Kallioon Wallininkujalle. Vanhan Ylioppilastalon kulmilla Assi törmäsi Runoilijaan, joka muutti hänen asuntoonsa nopealla aikataululla. Assi oli rakastunut ja uskoi, että myös Runoilija rakasti. Myrskyisä liitto kesti kahdeksan vuotta ja syntyi tytär, mutta sitten Runoilijaa tulee haastattelemaan varakas nainen Ruotsista. Mies rakastuu ja lähtee naisen perään. Tytär ikävöi isäänsä ja Assi on aivan romuna ja saa paniikkikohtauksia.

Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme ole toistemme tiellä. 

- Runoilija kirjeessään Assille

Assin ja tyttären pelastaa kaaokselta itäsuomalainen Miska. He muuttavat yhteen, asuvat Toisella linjalla ja myös Assin ja Runoilijan yhteinen tytär tulee Helsinkiin sukulaisten hoivista. Ajatus Helsingistä lähtemiseen kypsyy pariskunnan mielessä. Miska saa nimismiehen viran Heinävedeltä ja sinne lähdetään. He viihtyvät ja Valamon luostari tulee tutuksi, vieraisilla käyvä Runoilijakin ihastuu Valamoon. Vielä kerran muutetaan, tällä kertaa miehen lapsuusmaisemiin Joensuun lähelle. Siellä remontoidussa hirsitalossa Assi ja Miska asuvat edelleen, ympärillään villiintynyt puutarha.

Sattunut syntymään tarjoaa elävää ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä ja teos on rohkaiseva tavallisen perheen tytön kasvu- ja selviytymistarina. Assi liikkuu ajan virrassa musertavasta kriisistä toiseen, mutta selviää lopulta selvemmille vesille ja löytää oman paikkansa maailmassa. Vapaasta toimittajasta on tullut tuottelias ja lukijoidensa rakastama kirjailija. 

Tuula-Liina Varis - Sattunut syntymään
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2020
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Olen blogannut näistä Variksen kirjoista:
Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)
Muotokuvamaalarin tytär, novellikokoelma (2010)
Että tuntisin eläväni, novellikokoelma (2013)
Naisen paras ystävä, dekkari (2014)
Huvila (2016)

Tuula-Liina Varis (s. 1942) on julkaissut yli 20 teosta sekä yli tuhat kolumnia eri lehdissä. Varis on toiminut Suomen Kirjailijaliiton ensimmäisenä naispuheenjohtajana, juontanut YLE 1:n ikimuistoista Kirja A & Ö -ohjelmaa ja ollut viimeiset 20 vuotta järjestämässä Joensuun kirjallisuustapahtumaa.

René Nyberg - Viimeinen juna Moskovaan

Pitkän linjan diplomaatin ja suurlähettiläään René Nybergin (s. 1946) teos Viimeinen juna Moskovaan ilmestyi vuonna 2015, mutta teos on juuri julkaistu myös äänikirjana. Kiinnostuin tästä, koska myös Jenny Erpenbeck käsittelee juutalaisuutta juuri suomennetussa teoksessaan Päivien loppu. Nybergin teos kertoo, miten hänen äitinsä Fanny erotettiin juutalaisesta perheestään seka-avioliiton vuoksi, mutta ennen kaikkea äidin serkun, Riiassa asuneen Maschan ja tämän puolison uskomattoman elämäntarinan. Oman suvun kohtaloitten ohella Nyberg valottaa laajalti Baltian ja Venäjän juutalaisten kohtaloita. Latvia on jäänyt itselleni melko tuntemattomaksi maaksi ja oli kiinnostavaa lukea maasta enemmän.

Tokazierin viisi veljestä ja sisko syntyivät Valkovenäjällä Oršan kaupungissa. Osa heistä päätyi Pietariin, yksi Riikaan ja yksi Helsinkiin. Nybergin isoisä Meier Tokazier (s. 1880) suoritti asepalveluksensa tsaarin armeijassa ja loi sittemmin uran liikemiehenä. Hän oli syvästi uskonnollinen ortodoksijuutalainen. Tytär Fanny lähetettiin jopa Riikaan setänsä luo, jotta hän löytäisi itselleen juutalaisen miehen, Suomen juutalaisyhteisö näet käsitti vain noin 200 perhettä ja 1000 henkeä.

Mutta Fanny rakastui kristittyyn Bruno Nybergiin ja meni hänen kanssaan salaa naimisiin. Isä ei voinut kestää tyttärensä hänelle aiheuttamaa häpeää, vaan Fanny erotettiin perheyhteisöstä iäksi - jopa synagogassa luettiin rukous kuolleelle. Seurasi aina hovioikeuteen edennyt oikeusjuttukin, jossa Fannyn väitettiin kavaltaneen isän yrityksen rahoja ja hänet tuotiin poliisivoimin Tukholmasta häämatkalta kotiin. Isä ei koskaan antanut anteeksi, äiti kävi tyttärensä perhettä vai vihkaa tapaamassa. René Nyberg sai tietää äitinsä juutalaisuudesta vasta teini-iässä, asia pidettiin salassa. Mutta äiti laittoi poikansa Saksalaiseen kouluun!

Latvian miehityshistoria on karu: maa oli vuorotellen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämä. Ennen toista maailmansotaa Latvia oli hyvin saksalainen ja kukoistava maatalousmaa, Riika kulturelli kaupunki ja Baltian suurin juutalaiskeskus. Neuvostoliitto miehitti maan -40 ja käynnisti laajan terrorin osana Suurta terroria. Stalinin tarkoitus oli tuhota maan latvialainen eliitti ja venäläistää maa. Saksa hyökkäsi Latviaan vuonna -41 Horst Vesselin soidessa ja alun euforia vaihtui pian silmittömään pelkoon. Riian rautatieasema oli täydessä kaaoksessa juutalaisten pyrkiessä pois kaupungista ja maasta. Latvian juutalaisista 90 prosenttia eli 80 000 henkeä likvidoitiin vuosina 1941–1942. Serkku Mascha miehineen pääsi viimeiseen junaan -41, jonka määränpää oli tuntematon. He päätyivät kauas Kazakstanin Alma-Ataan. 

Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen -44 ja sodan jälkeen aviopari pääsi palaamaan tyhjään Riikaan. Maschan koko perhe oli murhattu: isä, äiti ja kolme nuorempaa siskoa. Maschan kaunis lapsuudenkoti oli muutettu kommunalkaksi ja talonmies toimi ilmiantajana. Elämä oli raskasta ja epävarmaa. Parille syntyi tytär Lena. Vuoden -44 jälkeen lähes viidesosa latvialaisista pakeni länteen tai kyyditettiin itään. Venäjällä juutalaisista käytettiin ilmausta Luftmensch - ilmaihminen eli hyödyön. Tätä kuvaa Oršan läheltä Vitebskistä kotoisin oleva Marc Chagall ilmassa leijuvilla hahmoillaan. Mihail Bulkagovin Saatana saapuu Moskovaan puolestaan kuvaa Stalinin Suuren terrorin surrealismia 30-luvun lopulla. Latvian juutalaisten kohtaloista ja holokaustista enemmän Wikipediassa.

Vuonna -69 Jungmanit hakivat muuttolupaa Israeliin, mutta lupa evättiin. Hakemuksen takia he menettivät työpaikkansa ja tytär Lenaa syytettiin isänmaanpetturiksi Komsomolissa. Vasta kahden vuoden kuluttua he saivat muuttoluvan ja vain 15 päivää aikaa poistua maasta. 63-vuotias Josef ei saanut viulistinpaikkaa israelilaisissa orkestereissa ja masentui, Mascha puolestaan sairasteli. 70-luvulla Saksa oli alkanut maksaa korvauksia juutalaisille, ja Jungmanit tarttuivat tähän oljenkorteen. Korvauksen suuruus määräytyi saksalaisuuden asteen perusteella, mm. kielitaito testattiin. 67-vuotiaan Josefin todettiin täyttävän Volksdeutsche-määritelmän, hän muutti Itä-Berliiniin ja sai Saksan kansalaisuuden -75. Pari eli Berliinissä Saksan kansalaisina kuolemaansa asti. Heidät on haudattu Jerusalemiin.

Viimeinen juna Moskovaan oli minusta tavattoman kiinnostava ja herätti halun lukea lisää juutalaisten kohtaloista. Onneksemme Suomen kohtalo oli parempi kuin Baltian maiden eikä täällä  juutalaistenkaan koskemattomuutta koskaan uhattu. Abraham Tokazier oli Fannyn veli, jonka voitto 100 metrin juoksussa Olympiastadionilla -38 mitätöitiin juutalaisuuden vuoksi. Oikaisu tapahtui vasta 2013. René Nyberg on syvällisesti perehtynyt aiheeseen ja kirjoittaa hyvin ja laajempiakin näkymiä sivuten. Serkku Hillel Tokazeria on kiittäminen, että Nyberg tapasi Maschan tyttären, Israelissa radiotoimitajana toimineen Lena Shatzkyn 2002 ja kirja lähti kehittymään. René Nyberg suosittelee muutamia kirjoja luettavaksi, joista listasin bloggauksen loppuun kolme.

René Nybergille kirjan kirjoittaminen ja sukunsa tutkiminen toi monta mukavaakin yllätystä ja miellyttäviä tapaamisia. Yksi näistä yllätyksistä oli pikkuserkuksi osoittautunut arvostettu venäläinen runoilija Aleksandr Kušner. Häneltä on ilmestynyt runokokoelma englanniksi nimellä Apollo in the Snow - Apollo lumessa, jonka nimirunon Jukka Mallinen on kirjaan suomentanut. Tämä oli yksi kirjan loppuosan hienoista kohokohdista.

René Nyberg - Viimeinen juna Moskovaan
Siltala 2015
Äänikirja 2020, lukija Päivi Istala
_______________

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

NYBERGIN SUOSITTELEMAA KIRJALLISUUTTA
Alexandr Solženitsyn -Two Hundred Years Together (2002)
Yuri Slezkine - The Jewish Century (2004)
Timothy Snyder - Tappotanner (Siltala 2014)

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa

Levis ku Elanto

Osuuskauppa Elanto sai alkunsa vuonna 1905 leipämyymälästä, mutta kasvoi pian Väinö Tannerin johdossa muille toimialoille. Yllä oleva slangilausahdus kuvaa hyvin Elannon toiminta-ajatusta: myymäläverkon tuli kattaa koko kaupunki ja tarjota kaikki mitä pieni ihminen tarvitsi. Elettiin erikoismyymälöitten aikaa: oli pullapuotia, lihakauppaa ja kemikalikauppaa, ensimmäinen marketti avattiin vasta 50-luvun alussa. Elanto keskitti toimintansa vahvasti Kallioon ja Sörnäisiin: pääkonttori, tuotantotiloja ja henkilöstölle asuntoja. Elannon henkilökunnan asuintalot sijaitsivat osoitteissa Viides linja 4 ja Neljäs linja 3–5. Taloissa oli yhteensä 285 asuntoa.

Meidän Kallio -teos tarjoaa aikamatkan työläiskaupunginosan lasten lapsuuteen 50-70-luvuille. Elannon taloissa lapsuutensa viettäneet tytöt ja pojat kertovat tekstein ja valokuvin muistojaan. Kasvuympäristönä noiden talojen rajaama kortteli oli ainutlaatuinen: iso korttelipiha koostui yläpihasta, alapihasta ja takapihasta; vieressä oli lisäksi vuoden 1944 pommitusten jäännöksenä seikkailuihin houkuttava rauniotontti eli Rauski. Pidetty talonmies Backström oli tuki ja turva ja lasten kaveri. Ikinä ei ollut pulaa kavereista, sillä esim. 50-luvulla lapsia asui taloissa yli 200.

Näin jälkeen päin ajatellen pihapiirimme oli jokaisen lapsen unelmapaikka; sellaista ei ole enää missään. Se oli sen ajan seikkailupuisto. Myöskään kadunylityksiä ei tarvinnut pelätä, koska kaikki oli käden ulottuvilla. - Liisa Kauppinen (os. Jauhiainen)

Olen asunut Kalliossa pariinkin otteeseen: muutaman vuoden 70-luvulla ja sitten pitempään 90-luvulla. Halusin myös tutustua mieheni lapsuusympäristöön, sillä hänen isänsä oli töissä Elannossa ja perhe asui osoitteessa Neljäs linja 3-5 E. Yläkuvan poikajoukossa myös mieheni pienenä poikana. Mieheni perheellä oli käytössään avarasti 2h ja keittiö, myös oma kylpyhuone. Monet talojen asunnoista olivat hyvin pieniä yhden huoneen asuntoja eikä aina ollut edes omaa wc:tä.

Osuusliike Elanto panosti siirtolatoiminnallaan paljon meihin lapsiin. Siirtolakesillä oli myös hyvin myönteinen vaikutus yhteiskunnallisestikin maksuttomana ja lisäksi muunkin perhe-elämän kannalta. // Me, entiset vartsikalaiset, nykyiset eläkeläiset, voimme olla ylpeitä siitä, että kuulumme niihin noin 50 prosenttiin suomalaisista aikuisista, joilla on 200 metrin määritelmän mukainen uimataito, kiitos Elannon kesäsiirtolan uimakoulun. - Helena Salminen (os. Nurmela)

Kirjan sivuilta piirtyy elävä ajankuva sotienjälkeisestä Helsingistä, jossa asuntopula oli valtava. Nykypäivän trendikäs Kallio oli pahamaineinen työläiskaupunginosa, jonka Pitkäsilta erotti porvariston alueista. Elannon järjestämät kesäsiirtolat Sompasaaressa ja Vartiosaaressa ovat painuneet unohtumattomasti muistelijoiden mieliin. Haapaniemen kentällä pelattiin ja mäkeä laskettiin huimasti Helsinginkadun yli - jonkun vahtiessa ettei autoja tullut. Lapset liikkuivat ja seikkailivat ympäristössään hämmästyttävän vapaasti.

Elannon henkilökunnan iso yhteisö oli tiivis ja piti yhtä; naapuria autettiin, missä voitiin ja toisten lasten perään katsottiin. Elanto järjesti henkilökunnalleen ja heidän lapsilleen monenlaista toimintaa: lastentarhaa, joulujuhlaa, urheiluseuraa ja teatteritoimintaa. Ehkä vastaavaa löytyy Suomen isoimmilta tehdaspaikkakunnilta, mutta Kallion linjojen työläisyhteisöt taitavat olla Helsingissä ainoita laatuaan.

Spurgujen paratiisi, hipsterlandia, Suomen Berliini - Kalliolla on monta nimeä ja imagoa, yhdessä ja samassa kaupunginosassa. // Aamuyhdeksän Alko-jono toisaalla ja kylmäuutettu luomukahvi baarista toisaalla - todellisia kalliolaisia kokemuksia molemmat. Pikkuasuntojen Kalliossa kaduilla on aina elämää, sillä kukapa 20 neliön kämpässä koko päivää viettäisi. Astut kadulle ja olet keskellä yhteistä olohuonetta. - Kaisa Hölttä - kalliolainen vuodesta 2004

Kirjan parasta antia on minusta hieno ajankuva tuon ajan lasten elämästä. Tarinat polveilevat moneen suuntaan, ja kertovat leikeistä ja hurjistakin kolttosista. Kirja on paksu ja tarinoita on paljon. Ehkä tekstejä olisi voinut hiukan lyhentää ja antaa enemmän tilaa aikakautta hienosti kuvaaville valokuville. Lopussa on pieni stadin slangin sanasto ja luettelo alueen kadunnumeroista ja mitä siellä oli. Minusta on hienoa, että työryhmä jaksoi puurtaa kaksi vuotta. Elannon henkilökunnan talojen lasten muistot ansaitsivat tulla muistiinmerkityiksi.

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa
Työryhmä / Kulman kundit ja gimmat
Työryhmän pj. Aarne Huhtanen
Into 2019
***
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Helmet-haaste: 34 (useita kirjoittajia), 43 (lapsen kasvua aikuiseksi)

Tuula-Liina Varis - Kilpikonna ja olkimarsalkka

Kaiken se kestää, kaiken se uskoo, 

kaiken se toivoo, kaiken se kärsii.

Tämä bloggaukseni on superlyhyt raapale, mutta haluan tuoda esiin tämän loistavan ja mykistävän muistelmateoksen. Tuula-Liina Varis kirjoitti Kilpikonnan ja olkimarsalkan noin kaksikymmentä vuotta avioeron ja kymmenen vuotta Pentti Saarikosken (1937-83) kuoleman jälkeen. Etäisyys tapahtumiin oli varmasti tarpeen: ahdistus ja tunteiden mylläkkä ovat tyyntyneet, teksti on kiihkotonta ja asiallista. Kahdeksan vuoden avioliitto (1967-75) pahasti alkoholisoituneen Saarikosken kanssa ei ollut kevyttä aikaa. Varis kertoo rehellisesti millaista elämää se oli.

Heti ensimmäiseksi tulee mieleen se, mihin kaikkeen rakastunut nainen venyy: uskoo ja toivoo, huoltaa ja hoitaa, kestää pettymykset ja nöyryytykset. Mieleen nousevat tietenkin Märta Tikkasen teokset Vuosisadan rakkaustarina ja Kaksi, kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Henrik Tikkanen ja  Saarikoski eivät tosiaankaan olleet mitään pikku tissuttelijoita, juominen oli heille kokopäiväistä puuhaa ja elinehto. Kun ei ole nähnyt tuon tason alkoholismia läheltä, on vaikea ymmärtää miten vaimo kesti. On vaikea ymmärtää myös, miten ihmeessä nämä kirjailijat yleensä pystyivät kirjoittamaan.

Kilpikonna ja olkimarsalkka on aivan loistava muistelmateos. Paitsi yhden avioliiton tarinan ja alkoholisoituneen Saarikosken matkasta tuhoon, se kertoo hienoa ajankuvaa 60-70-lukujen Suomesta ja Euroopasta. Saarikoskien piireissä liikkuivat monet ajan kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat; politiikassa elettiin itäblokin ja rautaesiripun aikoja.

Alta löytyy pari pitkää sitaattia. Ne kertovat kirjasta olennaisen. Erinomainen kirja, josta minä juoruja seuraamaton sain paljon uutta tietoa. Karua ja mykistävää luettavaa.

Tuula-Liina Varis
Kilpikonna ja olkimarsalkka - kertomus eräästä avioliitosta
Wsoy 1994
*****
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kirjavinkit, Sallan lukupäiväkirja

ROSEBUD:

Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka on kuvaus elämästä ja avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa, mutta myös avoimesti kerrottu tarina rakkaudesta ja toivosta. Teos on kirjallisuutemme hienoimpia muistelmateoksia ja siitä myönnettiinkin tekijälle vuoden 1995 Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Tuula-Liina Variksen vilpitön teos kuvaa aidosti elämää alkoholistin kanssa. Iloinen taiteilijaelämä ja boheemius on vaihtunut masentavaan yksinäisyyteen, surullisen juopon lohduttomaan riippuvaisuuteen. Vaikka Saarikoski ryyppäsi paljon, hän kirjoitti kirjansa selvin päin. Vaimon osa oli huolehtia, rakastaa ja hoivata - loputtomasti. Suhde loppui vuonna 1975, jolloin Saarikoskella oli jo uusi vaimokandidaatti katsottuna. Kilpikonna ja olkimarsalkka on loistava teos, osa suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin historiaa. 

TAKAKANSI:
 "Kerron siitä, minkä olen kokenut eläessäni Pentti Saarikosken kanssa päivästä päivään kahdeksan vuotta. Ja siitä, minkä olen nähnyt ja kokenut hänen viimeisinä elinviikkoinaan ja hänen kuolemansa jälkeen. Tällä tavalla tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä. En kerro kirjailijasta vaan hyvin läheisestä ihmisestä ja suhteestani häneen. Näkökulmani on naisen: rakastetun, vaimon ja yhteisen lapsen äidin, vihollisen ja ystävän. Minun näkökulmaani Pentti Saarikoskeen ei ole kenelläkään muulla; siinä on tämän kirjan merkitys ja puolustus sille, että se on kirjoitettu."

Françoise Gilot - Elämä Picasson rinnalla

Pablo Picasson (1881-1973) syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 135 vuotta. Hän syntyi Málagassa, asui Barcelonassa ja Madridissa ja sitten kuolemaansa asti Ranskassa.  

21-vuotias taideopiskelija Françoise Gilot ja 61-vuotias Pablo Picasso tutustuivat Pariisissa saksalaismiehityksen aikana. Françoise eli Picasson rinnalla lähes 10 vuotta ja synnytti tälle kaksi lasta, Clauden ja Paloman. Kirja on muistelmateos, jossa saamme lukea Picasson värikkäästä elämästä Françoisen silmin.

Picasso oli varsin oikutteleva, ailahteleva ja lapsellinenkin persoona, pelasi jonkin tyyppistä suhdepeliä naistensa ja ystäviensä kanssa. Kirjassa on varsin herkullinen kuvaus Picasson ja Braquen välisestä kissanhännänvedosta. Hänen ateljeehensa tungeksi päivittäin liuta ihmisiä ja Picasso otti heidät kaikki vastaan - tai kyykytti ystäviään kieltäytymällä tapaamasta heitä. Picasson ystävä- ja tuttavapiiriin kuului tietysti paljon sen ajan kulttuurivaikuttajia: Gertrude Stein, Henri Matisse, Georges Braque...

Kuuluisin Picasson Françoisesta maalaamista muotokuvista on ehkä tämä La Femme-Fleur vuodelta 1946. Kirjassa kerrotaan Picasson sanoin kuinka hän tätä muotokuvaa kehitteli. Erityisesti pulmaa tuotti kasvojen muoto, mutta lukuisten kokeilujen jälkeen ratkaisu löytyi. Aivan upea kurkistus Picasson ajatuksiin.

'Ei, tämä ei kertakaikkiaan sovi sinulle. Realistinen muotokuva ei alkuunkaan vastaa sinua..... En voi nähdä sinua istuvana. Et ole passiivinen tyyppi.... Matisse ei ole ainoa, joka voi maalata hiuksesi vihreiksi.... Sinä olet kuin kasvi, ja minua ihmetyttää, kuinka ylipäätään keksin, että kuulut enemmän kasvikuntaan kuin eläinkuntaan. En ole ikinä kuvannut ketään tällä tavalla. Eikö olekin kummallista? Mutta se on oikein. Se kuvaa sinua.'

La Femme-Fleur 1946

Kirjan sivuilla saamme lukea laajasti Picasson ajatuksia taiteesta ja sommittelusta, mikä on hyvin mielenkiintoista. Picassolle aamut olivat hitaan käynnistymisen ja masennuksen aikaa, mutta iltapäivästä pikkutunneille hän maalasi kurinalaisesti joka päivä. Picasson syntymäpäivänä viime syksynä kirjoitin pienen postauksen into & vimmaan Feliz Cumpleaños Pablo!

Mielenkiintoinen ajankuva ja kiinnostava näkökulma Picasson sieluun, hänen taiteensa alkulähteille. 

Françoise Gilot, Carlton Lake
My Life with Picasso 1964
Elämäni Picasson rinnalla 1965
Otava
Suomentaja ?
★★★
Lainattu kirjastosta.

LISÄYS

Huomasin tämän Pariisin Picasso Museoon tulevan veistosnäyttelyn - vinkiksi Ranskaan matkaaville.  Lyhyt info täällä. Kirjassa Françoise kertoo laajalti miten monet Picasson veistoksista syntyivät, usein silkasta romusta jota Picasso keräsi talteen kaatopaikoilta. Aika uskomaton on Le venus du gaz (picasso), joka on ruosteinen polttimo. Googlatessa löytyy mm. kuuluisa vuohi, jonka syntyvaiheita selostetaan myös kirjassa.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:
26 / muistelmateos, 43 / Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 vuotta)

Donald Spoto - Marilyn Monroe

Marilyn Monroen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Hän syntyi Los Angelesissa 1. kesäkuuta 1926 ja kuoli synnyinkaupungissaan rauhoittavien lääkkeitten yliannostukseen 5. elokuuta 1962. Kuollessaan Marilyn oli vain 36-vuotias. Donald Spoton elämäkerta on hyvin perusteellinen, yli 500-sivuinen. Kirjassa on myös paljon Marilynin omia ajatuksia lainauksina. Spoto tyrmää perättöminä kaikki Marilynin kuolemaan liittyneet CIA-spekulaatiot, ja myös spekuloidun suhteen Robert Kennedyyn.

Norma Jeane Mortensonin tai Bakerin lapsuus oli hyvin rikkinäinen. Isäänsä hän ei tuntenut koskaan eikä äiti pystynyt tytöstä huolehtimaan. Niinpä Marilyn kiersi lapsena kasvatuskodista toiseen. Hän koki itsensä arvottomaksi heittopussiksi, jota heiteltiin sinne tänne. 16-vuotiaana Marilyn oli taas vaarassa joutua orpokotiin, mutta vältti tämän solmimalla avioliiton Jim Doughertyn kanssa. Liitto kesti vain muutaman vuoden.

Marilyniin lapsuuden hylkäämiset olivat jättäneet syvän trauman. Hän koki itsensä ala-arvoiseksi, mitättömäksi ja kelpaamattomaksi. Hän etsi takertuen turvaa ja hyväksyntää ympärillään olevista ihmisistä ja isää vanhemmista miehistä. Molemmat seuraavat aviomiehet olivat Marilyniä noin 10 vuotta vanhempia - entinen baseballinpelaaja Joe DiMaggio ja kirjailija Arthur Miller. Kumpikaan avioliitto ei kestänyt kauaa, joskin DiMaggion kanssa Marilyn suunnitteli uutta avioliittoa vähän ennen kuolemaansa.

Oli järkyttävää seurata Marilynin asteittaista liukumista yhä syvemmälle unilääkkeitten ja rauhoittavien lääkkeitten syövereihin. Marilyn oli ahdistunut ja epävarma itsestään. Koulu oli jäänyt kesken eikä hänellä ollut mitään näyttelijäntyön koulutusta. Seuraava työpäivä pelotti eikä hän pystynyt nukkumaan. Unilääkkeitä ja lisää unilääkkeitä. Toleranssin kasvaessa aina vain vahvempia. Marilyn oli aamuisin tokkurainen, myöhästeli jatkuvasti ja selvisi kuvauspaikalle vasta puolilta päivin.

Psykoanalyysi oli ilmeisestikin kovin muodissa tuolloin. Marilyn kävi usealla eri analyytikolla vuosikaudet 6 kertaa viikossa. Istunnoissa jauhettiin jatkuvasti hänen rikkinäistä lapsuuttaan, mikä ahdisti Marilyniä yhä enemmän. Aivan järkyttävää ja tarkoituksetonta minusta. Hänen viimeinen analyytikkonsa Ralph Granson toimi erittäin epäeettisesti, sitoi Marilynin pakkomielteisesti itseensä ja määräili tämän kaikkea tekemistä. Ujuttautui jopa tuotantoyhtiöönkin. Ja määräsi yhä lisää lääkkeitä, aina vain lisää lääkkeitä.

Minusta on käsittämätöntä, että Marilyn ylipäätään pystyi toimimaan tässä addiktiomyllytyksessä muitten ihmisten ohjaillessa häntä. Kuitenkin hän oli kunnianhimoinen työssään ja kehitti itseään jatkuvasti. Luki venäläistä kirjallisuutta ja suhtautui jokaiseen rooliinsa vakavasti. Hollywood ei kuitenkaan tarjonnut Marilynille muita kuin bimbo-rooleja. Hollywoodille riitti hänen seksikkyytensä.

Marilyn esiintyi noin 20 elokuvassa, joista tunnetuimmat ovat:

• Niagara
• Herrat pitävät vaaleaveriköistä
• Kuinka miljönääri naidaan
• Kesäleski
• Bussipysäkki
• Piukat paikat
• Lemmenloukku

Traagista ja hyvin surullista luettavaa. Näitä lääkkeisiin tai huumeisiin sortuneita show busineksen lahjakkuuksia on liian paljon, sekä maailmalla että meillä.

Donald Spoto

Marilyn Monroe. The Biography 1993

Suomeksi: Marilyn Monroe 1993
Tammi

Suomentaneet Raija Mattila ja Jaana Lahtinen

★★★
Lainattu kirjastosta.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:

8 / minulle uusi kirjailija,  22 / kirjassa Marilyn Monroe,  25 / kirjassa yli 500 sivua

Stephen Fry - Fryn aikakirjat

Kaikkihan me tunnemme tämän brittikoomikon (s. 1957). Itse muistan hänet erityisesti sarjasta Kyllä Jeeves hoitaa, mutta myös hänen dokumenteistaan. Sen enempää ajatusta en Fryn persoonaan ole uhrannutkaan. Fryn aikakirjat kattaa hänen elämästään opiskeluvuodet Cambridgessa & ajan hänen 30-vuotispäiväänsä asti. Pienesti kurkistetaan myös myöhempiin vuosiin. Alusta loppuun erittäin mielenkiintoista ja rehellistä tilintekoa.

Aiemmassa kirjassaan Koppava Kloppi Fry kertoo enemmän onnettomasta kouluajastaan, nyt niihin vain viitataan: sokeriaddiktio, sopeutumattomuus, epävarmuus, homous, itsemurhayritys, varastelu ja vankeus.

Pääsy Cambridgeen muutti Fryn elämän. Kuvaukset Cambridgen ja Oxfordin opiskelijapiireistä, yksityiskoulujen snobeista sekä hienoista perinteisistä miljöistä olivat mahtavaa luettavaa. Fryn elävä kerronta vie lukijan keskelle vauhdikasta ja rentoa opiskelijaelämää. Luennoilla ei käyty, tentit läpäistiin minimillä, päivät täyttyivät teatteriryhmistä, kaveriporukoista & hengailusta.

Teatteri veti Frytä yhä enemmän. Hän esiintyi itse ja kirjoitti sketsejä. Tuon ajan ystävistä tunnetuimmat ovat Hugh Laurie, Emma Thompson ja Rowan Atkinson - joiden kanssa yhteistyö jatkui vuosikaudet. Kautta koko kirjan Fry luettelee valtavasti nimiä. Eittämättä jos brittikomiikan nimet (eikä vain kasvot) olisivat olleet tuttuja, olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Näytelmä vuodelta 1980 Latin! Tobacco or Boys palkittiin Edingburghin teatteripäivillä. Näytelmän hieno juliste oli sen vuoden Edinburghin varastetuin... Vuonna 1983 Fry muokkasi vanhan käsikirjoituksen pohjalta musikaalin Me and my girl, jota esitettiin Broadwayta myöten.

Fry kuvaa rehellisesti ulkonäkökompleksiaan, miellyttämisenhaluaan ja kuuluisuuden tavoitteluaan. Hän kertoo miten hullaantui ansaitsemistaan miljoonista, tietokoneista & muista vempaimista, upeista autoista ja lukemattomista luottokorteista. Hän paljastaa olleensa työnarkomaani, jopa niin että eli pitkälti yli 10 vuotta selibaatissa kun aikaa rakkaussuhteelle ei ollut. Myöhemmin kuvaan tuli vielä nikotiiniaddiktio, kokaiiniaddiktio ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näistä hän ilmeisestikin kertoo tulevissa kirjoissaan.

Stephen Fry saavutti unelmansa: tuli rikkaaksi ja kuuluisaksi, mutta hänen elämänsä ei missään kohtaa ole ollut helppoa ja suoraviivaista. Töitä on myös paiskittu. Fryn rakkauselämä mm. on ollut aika heittelehtivää, pitkää selibaattia, pitkää suhdetta ja sitten nuoria rakastajia. Vuosi sitten Fry solmi avioliiton itseään 30 vuotta nuoremman Elliot Spencerin kanssa. Koittaisivatkohan Frylle vihdoin seesteisemmät ja onnellisemmat vuodet?

Erittäin hieno ja mielenkiintoinen muistelmateos. Pidin kovasti.

Stephen Fry

The Fry Chronicles 2010

Fryn aikakirjat 2014
Schildts & Söderströms

Suomentanut Titia Schuurman

★★★★

Helmet-lukuhaasteen kohdat:

8 / minulle uusi kirjailija & 26 / muistelmateos