Domenico Starnone - Paljastus

 

Mies voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde miehestä.

Domenico Starnone näyttää lempeältä ja charmikkaalta herralta, mutta hänen tekstinsä on terävää ja armotonta. Solmujen viiltävä italialaisen miehen itsetutkiskelu ja -ruoskinta jatkuu uusimmassa teoksessa Paljastus. Näiden kahden romaanin päähenkilöitä yhdistää köyhä lapsuus ja Napolin raivo. Voisi todeta: Mies voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde miehestä. Rooman laitakaupungin lukion äidinkielenopettajaksi päätynyt Pietro Vella ja hänen rakastajattarensa ja entinen oppilaansa Teresa saavat päähänsä kertoa toisilleen itsestään jonkun hävettävän salaisuuden, jota eivät ole kehdanneet tai uskaltaneet kertoa kenellekään. Voiko luottaa toisen vaikenemiseen vai ei, luo koko romaaniin jännitysmomentin. Loppusivuille asti lukija odottaa noiden hirveiden salaisuuksien paljastamista, mutta mitä tekee herra Starnone!

Uskoutumishetkellä minäkertoja Pietron ja Teresan tulinen viha-rakkaussuhde on kestänyt kolme vuotta. Tarkoitus oli, että salaisuudet toimisivat kuin liima: he eivät voisi ikinä erota toisistaan. Kuitenkin suhde yllättäen hiipuu ja Pietro tapaa tulevan vaimonsa Nadian, joka on Teresan täydellinen vastakohta: siveä, hiljainen, kiltti ja kulturellista, sivistyneestä ja varakkaasta perheestä. Nyt kun hän on saavuttamassa jotain ja pääsemässä hyviin naimisiin, Pietron sisintä alkaa jäytää pelko: mitä jos Teresa kertoo Nadialle hänen häpeällisen salaisuutensa? 

Naimisiinmenon jälkeen pari muuttaa maaseudulle Abruzzoon Nadian suvun maille, mutta Pietro kaipaa Rooman kiihkeyttä. Miehen Italian koululaitosta arvosteleva essee julkaistaan ja siitä alkaa julkisuuden pyöritys. Pietro saa puhujapyyntöjä ja essee julkaistaan kirjana. Nadia on synnyttänyt ensimmäisen lapsen, Emman ja joustaa omista Napolin yliopiston matematiikan tutkijanopinnoissaan. Pietrosta tulee suosittu julkkis, joka kiertää ympäri Italiaa, kun taas Nadian ura karvaasti lopahtaa. Miehen alemmuudentunnossa on jotain vaikeasti käsitettävää ja sairaalta tuntuvaa; hänellä ei ole syntymälahjana saatua sivistyneisyyttä eikä hienostuneisuutta. Hän on vailla ylintä korkeakoulututkintoa, mies köyhästä Napolista, raivokas ja äänekäs, aggressiot puskevat pinnan alla. 

Tunsin veren syöksähtävän ruumiini läpi, sisuskaluni alkoivat täristä kuin maanjäristyksessä. Sanat tutisivat päässäni, aluksi vaimeina, yltyivät sitten karjunnaksi, kiihdyttivät vauhtia, kunnes repeytyivät riekaleiksi, typistyivät tavuiksi ja lopulta petomaiseksi murinaksi: Nadia minä olen sivistynyt mies, luen, opiskelen, en tarvitse akateemista oppiarvoa ilmaistakseni mietteitäni - ja olepa nyt korva tarkkana - jotka vain minulla on oikeus kuitata mitättömiksi vaatimattomasti kuten asiaan kuuluu, ei sinulla. /  Varokin mestaroimasta minua, neuvomasta milloin ja miten minun kuuluu käyttää aikani. / Minähän en suostu kenenkään käskyläiseksi.

Mitä enemmän Pietron maine kasvaa, sitä enemmän hän pelkää Teresan paljastusta ja julkisuuskuvansa romahdusta. Ironista on se, että Pietro on huippuälykkäiden ja sivistyneistä kodeista tulevien naisten ympäröimä: kustannustoimittaja Tilde, vaimo Nadia ja menestyvää tutkijan uraa Yhdysvalloissa luova Teresa, joskin hän on kotoisin Rooman laitakaupungin kujilta. Teresan ja Pietron solmima ’eettinen avioliitto’ pitää Pietron napolilaisen kuohahtelevan temperamentin aisoissa ja syrjähypyistä erossa. Hänestä tulee lämpimämpi, rauhallisempi ja suvaitsevaisempi, perikunnollinen mies.

Kirjan mukaan Pietro oli sodanjälkeisen surkean koululaitoksen kasvatti, joten Pietron nuoruusvuodet sijoittunevat 50-60-luvuille, kuten Starnonen omatkin. Luin tätä tarinaa vasten eriarvoista yhteiskuntaa sekä naisten ja miesten epätasa-arvoa. Vastakkain olivat Pietron kaltaiset köyhät Napolissa kasvaneet ja Rooman yläluokkaisten perheiden lapset. Luokkaero oli suuri ja vaikeasti kurottavissa. Napoli on tahra, josta ei pääse eroon ikinä. Starnone ei keskity Napolin murteeseen kuten Elena Ferrante, mutta kyllä muihin luokkaerosta kieliviin piirteisiin, esimerkiksi alemmuudentunteeseen ja huijariksi paljastumisen pelkoon. Pietron raivokas temperamentti kumpusi paitsi geeneistä myös väkivaltaisesta kasvuympäristöstä ja riitelevästä kodista. Kirjan lopussa Pietro on kahdeksankymppinen ja lyhyet puheenvuoronsa saavat yllättävästi isänsä tavoin kiivas tytär Emma ja tunnustettu tiedenainen Teresa.

Paljastus on vimmainen ja terävä kuvaus niin napolilaisuuden häpeästä kuin italialaisen yhteiskunnan luokkaeroista ja naisten asemasta metoo-vivahtein. En tunne Italian koululaitosta, mutta kuohuntaa maan koulu-uudistusten tiimoilta löytyy netistä 2000-luvullakin. Nuoruuden ylilyöntien jälkeen Pietrosta sukeutui naisilleen uskollinen tossukka, Nadialle lähellä ja Teresalle kaukana. 

Bloggaukseni Starnonen kirjoista:

Kepponen

Solmut

Domenico Starnone - Paljastus
Alkuteos Confidenza 2019
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Toni Kamula
_______________

Domenico Starnone (s. 1943) on Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Teokset Solmut, Kepponen ja Paljastus yhdistyvät temaattiseksi trilogiaksi, jossa käsitellään petosta, katumusta ja minäkuvan haurautta. Starnone on työskennellyt opettajana, toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän asuu nykyään Roomassa kääntäjävaimonsa Anita Rajan kanssa.

Domenico Starnone - Kepponen

Charmantti Domenico Starnone vieraili viime keväänä HelsinkiLitissä ja olen lukenut häneltä aiemmin terävän avioliittokuvauksen Solmut. Kepponen on viiltävä kuvaus vanhenemisesta ja ajan kulusta, elämän ja työuran merkityksettömyydestä, menneisyyden aaveista ja lapsuuden kotipaikan jättämistä ikuisista jäljistä ja arvista. Romaanissa elämäänsä pohtii kuuluisa ja arvostettu taiteilija-kuvittaja Daniele Mallarico, joka asuu Milanossa, kaukana lapsuutensa raa'asta, köyhästä ja meluisasta Napolista.

Hänen tyttärensä Betta asuu nykyään taiteilijan lapsuuskotia Napolissa miehensä ja nelivuotiaan Mario-poikansa kanssa. Nyt tämä aviomiehen mustasukkaisuuden riivaama aviopari on lähdössä muutamaksi päiväksi seminaariin ja pyytää isoisää pojan hoitajaksi. 76-vuotias Daniele ei ehtisi millään eikä jaksaisi millään. Hän on vastikään ollut leikkauksessakin ja olo on edelleen heikko ja heiveröinen. Sitäpaitsi hänellä on kesken tärkeä tilaustyö kuvittaa Henry Jamesin kummitusnovelli The Jolly Corner. Työ ei suju ja stressiä pukkaa, mutta 'vaari' lähtee sittenkin beibisitteriksi, joskin hyvin vastentahtoisesti.

Kyseinen novelli on minulle outo, mutta Starnone luo rinnastuksen sen juoneen. Jamesin novellissa mies nimeltä Spencer Brydon palaa New Yorkin kotiinsa vietettyään vuosikymmeniä ulkomailla. Hän kokee, että hänen nykkiläinen alter egonsa, se joka hän olisi voinut olla jos olisi jäänyt, vainoaa häntä aaveen lailla. Samoin käy kuvittaja Danielelle: hän näkee entisen lapsuuskotinsa hämärissä nurkissa menneisyyden ihmisiä ja väkisinkin muistuu mieleen lapsuuden ja nuoruuden lukuisat  traumat.

Tämän kaupungin asukkaat, ajattelin, näiden kortteleiden, torien, katujen, kujien niska limassa raatava väki, satamalaitureilla laitonta kauppatavaraa lastaava tai purkava porukka, ei suutahtanut tai vihastunut vaan raivostui, s'arraggiava.

Napoli herättää Danielessa vihaa ja agressioita; hän vihasi nuorena peliriippuvaista isäänsä, joka syöksi perheen taloudelliseen ahdinkoon. Eikä se ollut mitään kevyttä pientä suutahdusta, vaan todellista raivoa, napolilaisittain a raggia. Daniele on Napolin kovien kujien kasvatti, joka pääsi pois taiteellisten taipumustensa ansiosta, silti hän on tuntenut itsensä jotenkin feikiksi ja tuntenut alemmuutta paremmasta perheestä tulleen vaimonsa Adan vierellä.

Vaarin ja energisen Marion yhteiselo on jännitteitä täynnä. Poika käy loputtomine lörpötyksineen ja leikkihaluineen vaarin hermoille; tulee oltua häijy ja ilkeä; tulee tiuskittua ja sitten kaduttaa. Daniele ärtyy, ei saa minkäänlaista työskentelyrauhaa - kunnes he ryhtyvät piirtämään yhdessä. Pojan piirros vetää kerralla maton taiteilijan alta, kaikki mitä hän on kyvyistään uskonut romuttuu:

Olin ammentanut voimaa oletetusta poikkeuksellisuudestani. Ja nyt sitten tämä lapsukainen, perimässään jälkiä ties mistä ihmisapinalajista - poika, josta kehittyisi isänsä tavoin leveäkourainen, paksukoipinen, pikkumaisen mustasukkainen ja päälleliimatun kohtelias mies, sanalla sanoen minun täysi vastakohtani - oli yks kaks yllättäen, minun nenäni edessä, tehnyt hätkähdyttävän piirroksen vain siksi, että oli halunnut matkia minua. Hän oli tempaissut sen esiin kuin piloillaan, louhinut sen lihansa uumenista, ties mistä nukleiinihaposta, ties mistä fosforista ja typestä.

Vaarilla ja tyttärenpojalla on yksi hauska leikki: he tekevät kepposia. Yhtenä iltana villiintynyt Mario tekee  äkeissään yhdessäolon mojovimman kepposen, josta hauskuus on kaukana: vaari jää ansaan parvekkeelle, tuuleen ja sateeseen. Starnone kuvaa herkullisesti toimeliasta pientä poikaa ja niitä skismoja, mitä lapsiin tottumattoman vaarin kanssa syntyy. Suhde on hyvin jännitteinen, mutta tämä viimeinen Marion kepponen saa vaarin lopulta päästämään irti!

Paluu lapsuuskotiin ja lapsuuden Napoliin toimii tunteita herättävänä katalysaattorina, joka saa Danielen tutkiskelemaan armottomasti itseään, työtään ja elämäänsä. Hänen on pakko myöntää ja hyväksyä se, että hän on tullut vanhaksi ja ehkä omat suuret taiteelliset kyvyt olivat vain kuvittelua. Ei hän mitään suurta ole luonut, aika on ajanut hänen ohitseen. Tyttärenpoika Mario on ehkä se, joka luo tulevaisuudessa suuria.

Poika on hyvin kasvatettu mutta silti samalla niin suitsimaton. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka silmä, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Hän hahmottaa salamana paikat ja muodot, mihin tahansa hän silmänsä iskeekin.  // Olen lopen kyllästynyt kuvakieleen. Olen lopen kyllästynyt kuviin, kaikenlaisiin kuviin ja hahmoihin, olivatpa ne kauniita tai rumia, sankarillisia tai roistomaisia, millaisia tahansa.

Kepponen on loistava ja hauska, viiltävän terävä ja kyyninen. Starnonen Daniele on vimmainen raivossaan ja Mario hellyttävä Vaahteramäen Eemeli!

Domenico Starnone - Kepponen
Alkuperäisteos Scherzetto 2016
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Wsoy 2019
*****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 18 (eurooppalainen kirjailija), 42 (kirjailijan nimi viehättää), 49 (julkaistu vuonna 2019)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Italia

Domenico Starnone - Solmut

Kannattaako uhriutuminen?

Domenico Starnonen teos Solmut kertoo yhden avioliiton ja perheen tragedian. Perhe nyt sattuu elämään Napoli-Rooma -akselilla, mutta kansallisuus voisi olla mikä tahansa. Solmujen  aikaperspektiivi on pitkä: se ulottuu 60-luvulta 2000-luvun alkuun. Viime vuosina Elena Ferrante on Napoli-sarjassaan valottanut niitä valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, joita italialainen yhteiskunta on käynyt läpi. Katolisuuteen perustuva perheinstituutio on menettänyt ihannoitua asemaansa; naisen ja miehen roolit ovat eläneet murrosta. Starnonen kirjassa perheenisä peräänkuuluttaa itselleen vapautta elää ja kokea - perhevelvoitteistaan huolimatta. Siitä se tragedia sitten lähtee.

Vanda ja Aldo solmivat avioliiton nuorina 60-luvun alussa. Syntyi kaksi lasta, Sandro ja Anna. Vaimo Vanda omistautui kodille, mies Aldo teki uraa. Perhe-elämä rullasi tuttuja latujaan ja Vandan mielestä kaikki oli mallikkaasti. Sitten yllättäen 12 avioliittovuoden jälkeen tapahtui se tavallinen juttu: Aldo hullaantui ja aloitti suhteen nuoren ja kauniin Lidian kanssa ja muutti pois kotoa. Vandan kotirouvan elämä koki täydellisen haaksirikon, ja hän ryöpyttää tunteitaan ja syytöksiään kirjeissään:.

Kirjoittamasi perusteella voisi kuvitella, että minä olen pyöveli ja sinä uhri. Sitä en kyllä niele pureksimatta. Minä teen kaiken voitavani, pinnistelen ja ponnistelen niin, ettet pysty sitä edes kuvittelemaan, ja sinäkö sitten olisit uhri? Millä perusteella? Siksikö, että tulin korottaneeksi hieman ääntäni, siksikö, että paiskasin lattialle vesikarahvin? 
...
Kaikki on nyt valjennut minulle. Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa.

Starnone niittaa lukijan heti alkusivuilla tarinansa ääreen näillä Vandan tulikivenkatkuisilla kirjeillä uskottomalle puolisolleen. Nämä parikymmentä sivua olivat minusta kirjan parasta antia: huipputeräviä, todentuntuisia ja sapekkaassa vuodatuksessaan aivan mielettömiä. Sitten ääneen pääsee  korrektin tuntuinen Aldo, vähän yli seitsemänkymppisenä. Aldon puheenvuoroista paljastuu siis, että pariskunta palasi sittenkin yhteen - neljän vuoden erossa asumisen jälkeen. Oliko Aldo vain omaan napaansa tuijottava ja vastuutaan isänä ja puolisona kaihtava hulttio? Ehkei sittenkään, sillä hän tunnusti aidosti ja oikeasti rakastaneensa Lidiaa - läpi vuosikymmenten.

Kannattaako uhriutuminen?
Starnonen tarina herättää montakin kysymystä. Miksi pari palasi sittenkin yhteen? Mitä tehdä jos löytää elämänsä rakkauden kun on jo sitoutunut toiseen? En ole aivan varma parin yhteen palaamisen syistä. Lapset, tottumus, sovinnaisuus, naapuruston paine? Ehkä Aldo palasi vaimonsa luo, kun tunsi suhteensa nuoreen ja kunnianhimoiseen Lidiaan viilenevän. Näin kävi väistämättä, kun Aldo matkusti Roomasta Napoliin lastensa luo liki joka viikonloppu. Miksi Vanda otti Aldon takaisin? Välttyäkseen hylkäämisen häpeältä ja säilyttääkseen ylpeytensä; näyttääkseen Napolin kotikorttelissa naapureille että nuori nainen ei lyö häntä laudalta - sekä kostaakseen, siltä minusta tuntui. Vanda käytti seuraavat 40 vuotta nujertaakseen miehensä ja kostaakseen tälle kokemansa loukkauksen ja hylkäämisen. Marttyyriksi tekeytyvä nainen pystyy siihen oikein hyvin. Pariskunnalla ei ollut halua tai kykyä jättää tapahtunutta taakseen eikä kumpikaan sitoutunut täysin sydämin suhteeseensa. Aldon rakkaus Lidiaan ei ikinä haalennut, vaan hän jatkoi Lidian ajattelemista, rakastamista ja tapaamista, ja vietti myös kaksoiselämää lukuisine rakastajattarineen. 

Entä miten pariskunnan lapset Sandro ja Anna kotinsa jännitteisen ilmapiirin kokivat? Niin kuin odottaa sopii, heistä kasvoi ristiriitaisia ihmisiä eikä heillä ollut hyvää sanottavaa kummastakaan vanhemmastaan. On sinisilmäistä olettaa etteivät lapset vaistoa vanhempiensa suhteesta mitään!

Kirjan loppuun Starnone on varannut lukijalle vielä hulvattoman käänteen. Selviää Vandan rakkaan Labes-nimisen kissan nimen merkitys ja se kuka tuhosi pariskunnan Rooman kodin heidän ollessaan lomamatkalla. Vandan äkäiset kirjeet hurmasivat minut kirjan alussa, sen sijaan Aldon selitykset eivät niin vedonneet. Vastaavia avioliitto- ja perhetragedioita on ollut paljon meillä Suomessakin kun naisilla ei ollut ammattia ja mahdollisuutta elättää itseään omalla työllään. Jännitteinen perhe-elämä uhriutti kaikki - elämätöntä elämää kummankin puolison kannalta katsottuna ja lasten traumat siihen päälle.

Domenico Starnone
Lacci 2014
Solmut
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2018
***
Kirjastosta
______________

Charmantti Starnone Helsinki Litissä / Yle Areena

Muualla: Kiiltomato / Hertta Hulkkonen, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Oksan hyllyltä, Reader why did I marry him?

Vuonna 1943 Savianossa lähellä Napolia syntynyt Domenico Starnone on Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Solmut on hänen kolmastoista romaaninsa. Starnone on työskennellyt myös toimittajana ja käsikirjoittajana. 

KUKA KIRJOITTI JA MITÄ:

* On spekuloitu, että Elena Ferrante = Domenico Starnone. 
* On spekuloitu myös, että Starnonen vaimo Anita Raja = Elena Ferrante.

Itse olen lukenut Ferranten Napoli-sarjan kaikki osat. En ole lukenut Ferranten Amalian rakkautta enkä Hylkäämisen päiviä, jonka sisarteokseksi Solmuja on tituleerattu.