Elizabeth Strout - Voi William!

Avioliitossamme oli aikoja jolloin inhosin häntä. Tunsin tylyä tuskaa sydänalassani, kun tajusin, mitä hänen hillitty käytöksensä ja lauhkeat ilmeensä tarkoittivat: hän ei ollut läsnä. Ja pahempaakin. // Hän syytti minua jostakin millä ei ollut mitään tekemistä meidän silloisen elämämme kanssa.

Minulle Nimeni on Lucy Barton on toistaiseksi Stroutin kirjoista paras. Olin vaikuttunut, sillä se oli vangitseva ja mykistävä lukukokemus, tyyliltään hyvin vähäeleinen, melankolinen, hiljainen ja nöyrä, mikä kuvasti Lucya ja hänen karuja lähtökohtiaan elämälle. Nyt Strout palaa hurmaavaan Lucyyn lukijoidensa iloksi. Voi William! on ilmestynyt tänä keväänä suomeksi ja syksyllä ilmestyy englanniksi Lucy by the Sea. 

En muistanut kovin tarkoin, mitä Strout kertoi Lucysta aiemmassa kirjassa. Muistin sen, että Lucyn lapsuus oli suorastaan hirveä ja äärimmäisen köyhä, traumatisoituneen isän terrorisoima - eikä äiti osannut tai jaksanut suojella lapsiaan. Lucystä tuli kuitenkin vaimo, äiti ja menestynyt kirjailija, sisko ja etenkin veli pärjäsivät paljon heikommin. Mutta lapsuuden traumat vainoavat edelleen: Lucy tuntee edelleen olevansa näkymätön ja saa paniikkikohtauksia; hän kokee usein irreaalista pelkoa, mutta Williamin kanssa hän on kokenut olevansa turvassa. Kuitenkin Lucy jätti miehensä tyttärien ollessa teini-iässä, ja kantoi siitä huonoa omatuntoa. En muistanut eron syitä, mutta niitä tulee tässä uudessa kirjassa runsaasti esiin - vieraat naiset ja syrjähypyt. 

Nykyään vanhenevat Lucy ja William tulevat hyvin toimeen keskenään ja tukeutuvat toisiinsa. Lucy on 63-vuotias ja jäänyt leskeksi vuosi sitten toisesta aviomiehestään. Lucy ja William lähtevät roadtripille Maineen selvittämään Williamin sukusalaisuuksia. Lohdutustakin seitsemänkymppinen vanha mies kaipaa, sillä kolmas vaimo Estelle on juuri jättänyt Williamin ja vienyt mukanaan heidän varhaisteini-ikäisen tyttärensä Bridgetinkin. Pari juttelee matkalla sopuisasti niitä näitä ja Lucy suhtautuu äidillisesti Williamiinsa tokaisten tuon tuostakin Voi William! 

Lucy muistelee Williamin kanssa jutustellessaan ja omissa ajatuksissaan elämäänsä ja avioliittoaan. Monet lapsuudenmuistot ovat niin tuskallisia, että niistä kertominen on jätettävä kesken. Ympärillä levittäytyvät Mainen rähjäiset kylät aiheuttavat hänelle paniikkikohtauksen, sillä ne tuovat mieleen oman köyhän, ankean ja eristäytyneen lapsuuden. Williamin äidin Charlotten nuoruuden vaiheista on saatu uutta tietoa: tällä oli ensimmäisen miehensä kanssa tytär, jonka Charlotte hylkäsi rakastuessaan Williamin isään, saksalaiseen sotavankiin. Surkeista oloista tuleva Charlotte oli toteuttanut amerikkalaisen unelmansa ja noussut from rags to riches - mutta hintansa sillä oli ollut. Onko Mainessa asuva, nuorena Miss Perunankukaksi valittu Lois Bubar, Williamin siskopuoli? William ei usko, mutta Lucy on asiasta varma.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy? Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme! Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme. Mutta me olemme kaikki mytologioita, mysteereitä. Me olemme kaikki mysteereitä. Se saattaa olla ainoa asia tässä maailmassa jonka tiedän olevan totta.

Stroutin sinne tänne poukkoileva jutusteleva kerronta tuo keveyttä raskaisiin teemoihin, vaikka kronologiasta piittaamattomuus ja lyhyet välähdykset hiukan hajottivat. Paljon huumoriakin Lucyn ja Williamin kanssakäymisestä irtoaa. Minusta oli ihastuttavaa, että tämä vanheneva entinen aviopari sai lohtua ja tukea toisistaan. Tosin tuntui, että William oli enemmän hukassa elämänsä kanssa kuin viisas Lucy. Lopussa Lucyn silmät aukenivatkin: ei William hänen turvansa ollut, miten sitä huijaakaan itseään! Mutta hienotunteisesti hän päättää vaieta huomiostaan. Lucyn mielestä kaikki ihmiset ovat mysteereitä eikä elämästä ota selvää. Elämä on mennyt niin kuin se on mennyt ja se on hyväksyttävä, ja lähimmäisille on annettava anteeksi heidän inhimilliset puutteensa.

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Kirjaluotsi

Elizabeth Strout - Voi William!

Alkuteos Oh William! 2021

Kansi  Laura Lyytinen

Tammi 2022

_____________________

Kirjailija Lucy Barton on eronnut sopuisasti ensimmäisestä aviomiehestään Williamista jo vuosia sitten, mutta nyt käy ilmi jotakin, joka vie heidät vielä yhdelle yhteiselle matkalle. Amerikan parhaisiin kirjailijoihin lukeutuva Strout on kirjoittanut ehkä lumoavimman romaaninsa, erään avioliiton intiimin muotokuvan.

Stroutin kirjat blogissa:
Olive, taas

Olive Kitteridge

Kaikki on mahdollista

Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout - Olive, taas

Voi Olive miten ihana sinä olet! Iso ja lihava, vanheneva ja pisteliäs nainen, mutta sittenkin niin rakastettava ja inhimillinen!  Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta nyt Strout tarjoaa jälleen herkkua Olivesta hurmaantuneille. Rakenteeltaan Olive, taas on Stroutille tyypillinen: 13 tarinaa tai novellia, joista syntyy näkymä mainelaisen Crosbyn pikkukaupungin vanhenevaan väkeen ja vanhenevaan Oliveen.

Voi luoja että olet vaikea nainen, Olive. Sinä olet niin helkkarin hankala nainen, mutta hitto että minä rakastan sinua. Joten voisitko olla minun kanssani ihan vähän vähemmän Olive, vaikka se tarkoittaisikin että olet sitten muiden kanssa vähän enemmän Olive. Minä kun rakastan sinua eikä meillä ole kovin paljon aikaa.

Edellisen osan lopussa Olive ja Jack Kennison tapasivat vähän onnettomissa merkeissä, mutta nämä kaksi yksinäistä vanhusta tarrautuvat toisiinsa kuin hukkuvat laudankappaleeseen ja löytävät toisistaan turvaa ja lohtua leskeyteensä. He ovat molemmat isomahaisia ja kolhoja, ja kummallakin on ongelmaa suhtautumisessa ainoaan lapseensa. Strout näyttää, että rakkaus voi elää yli puolue- ja varallisuusrajojen, sillä Jack on avoautollaan ajeleva Harvardin mies ja republikaani, kun taas köyhästä kodista lähtöisin oleva Olive ei voi sietää pröystäilyä eikä nykyistä oranssitukkaista presidenttiä.

Jack ja Olive olivat nyt olleet yhdessä viisi vuotta. Jack oli seitsemänkymmentäyhdeksän ja Olive seitsemänkymmentäkahdeksan. Ensimmäiset kuukaudet he olivat nukkuneet sylityksin. Kumpikaan ei ollut pidellyt toista ihmistä sillä lailla vuosiin. / Olive heitti jalkansa Jackin jalkojen yli, hän painoi päänsä Jackin rinnalle ja yön aikana he vaihtoivat asentoa, mutta aina kiinni toisissaan ja Jack ajatteli, että he olivat kuin rannalle ajautuneet hasksirikkoutuneet laivat - ja miten he tarrasivatkaan toisiinsa!

Kirja kertoo paljon tuoreen avioparin räiskähtelevästä yhteiselosta. Myöhempinä vuosina Jack ja Olive ärsyttävät toisiaan niin maar vietävästi, mutta kuitenkin he arvostavat toisen rehellisyyttä. He keskustelevat kaikesta maan ja taivaan väliltä, tuttavistaan, edesmenneistä puolisoistaan, Jackin meetoo-jutusta ja Oliven melkein-suhteesta. Mökötetään ja ollaan suuttuneita, mutta tätä heidän vanhenevien ihmisten elämä nyt on. Mihinkä he toisistaan pääsisivät?

Viime syksynä kuuntelin Stroutin haastattelun Helsingin kirjamessuilla, jolloin hän kertoi tavastaan kirjoittaa. Oliven persoonassa ja muissakin teoksissaan hän ammentaa omasta lapsuusympäristöstään, joka oli pikkukaupunki täynnä luokkaeroja, niin rikkaita kuin köyhiä, niin koulutettuja kuin kouluttamattomia ihmisiä. Hän sanoi, että Yhdysvallat on äärimmäisen luokkatietoinen ja kahtiajakautunut yhteiskunta ja se näkyy tässäkin teoksessa. Crosby on pieni kaupunki, mutta monien sen perheiden elämään kätkeytyy pimeyttä ja tragedioita. Stroutin amerikkalainen unelma, American dream, on uudestaan vapaampi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta. Tässä teoksessa eri kansallisuusryhmien syrjiminen kohdistuu mm. kanadanranskalaisiin ja somaleihin. Olivesta voi väittää mitä tahansa, mutta rasisti hän ei ole. Tosin hän joutuu kauhistelemaan, miten menneinä vuosina hänestäkin oli aivan ookoo haukkua ihmisiä ranskiksiksi.

Välit ainoaan poikaan Christopheriin ja tämän vaimoon ovat edelleen viileät eikä heidän vierailunsa Oliven luona suju ollenkaan leppoisasti. Pidin paljon novellista, jossa Olive kohtaa kahvilassa köyhästä suurperheestä lähteneen menestyneen runoilijan, päätyypä tämän runoonkin. Olive osasi myös kohdata hienolla tavalla syöpää sairastavan Cindyn ja sai tämän jopa nauramaan. Kukaan muu koko Crosbyssa ei uskaltanut mennä katsomaan Cindyä, mutta Olive ei pelkää, vaikka tunnustaakin pelkäävänsä omaa kuolemaansa.

Romaanissa Olive vanhenee ja ikääntyminen on hänestä syvältä. Itsenäinen ja itsepäinen nainen joutuu alistumaan mm. sellaisiin elämän banaaleihin juttuihin kuin vaippoihin ja palvelutalossa asumiseen. Vanhana Olive ihmettelee sitä, miksi alkaa kaivata enemmän ensimmäistä aviomiestään Henryä ja tunnustaa, ettei ollut tälle lainkaan kiltti. Omatunto soimaa ja Olive tutkistelee itseään ja elämäänsä, ja on hyvin ymmällä: hän ei tiedä kuka on. Särmikkään ja suorasukaisen Oliven parissa aika hujahti todella mukavasti, joskaan aivan kaikkiin sivuhenkilöistä kertoviin tarinoihin en saanut otetta. Mutta kyllä Olive, taas riemastuttavaa kuunneltavaa Erja Manton lukemana oli!

Bloggaukseni Stroutin teoksista:

Olive Kitteridge

Kaikki on mahdollista

Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout - Olive, taas
Alkuteos Olive, Again 2019
Suomentanut Kristiina Rikman

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

13 tarinan verran Olivea ja hänen kotikaupunkinsa asukkaita syväluotaava Elizabeth Strout kuvaa elämän epävarmuutta, epäreiluutta ja sen joskus niin epärealistisen lohdullisia käänteitä. Ikävuodet 70–86 ovat Olivelle täynnä nöyryytyksiä ja nöyrtymisiä, mutta ovatko ne sittenkin hänen parhaansa?

Elizabeth Strout - Olive Kitteridge

Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta vasta nyt se on saatu suomeksi. Tätä ennen on suomennettu koko blogistanian hurmannut Nimeni on Lucy Barton ja sen jälkeen Kaikki on mahdollista. Kuuntelin Oliven äänikirjana, lukijana mainio Erja Manto ❤︎ Bloggauksen kirjoittaminen tuntuu yllättävän hankalalle, koska antauduin täydesti Mannon äänen vietäväksi.

Teoksen rakenne on tuttua Stroutia: se koostuu kolmestatoista episodista, jotka kertovat Mainessa sijaitsevan Crosbyn pikkukaupungin asukkaista ja nimihenkilö Olive Kitteridge putkahtaa enemmän tai vähemmän näkyvästi tarinoihin mukaan ja henkilökuva hänestä piirtyy tarina kerrallaan. Strout osoittaa, että pieneenkin kaupunkiin mahtuu monenlaista inhimillistä tragediaa, vastoinkäymistä ja salaisia rakkaussuhteitakin. Oliven elämää seurataan muutaman vuoden ajan eikä hänenkään elämästään kirveleviä suruja ja haasteita puutu.

Olive on seitsemänkymppinen, iso ja romuluinen nainen. Hän on pelottavan suorapuheinen ja hänellä on kaikesta mielipide. Olive on kuin Hyacinth Bucket, joka laukoo totuuksiaan. Hän on eläkkeellä matematiikan opettajan työstään ja elelee kaksin apteekkaripuolisonsa, kiltin Henryn kanssa. Suhde Christoffer-poikaan on etäinen ja välit viilenevät entisestään tämän naidessa lääkäri Bettyn, jota Olive ei voi sietää. Miniän syytä on, että kaikki poikaan liittyvät suunnitelmat menevät myttyyn. Olive ja Henry olivat nimittäin rakentaneet pojalleen kauniin talon lähelle heitä, mutta sitten poika muuttaakin nuorikkonsa kanssa kauas Kaliforniaan - ja Olive on täysin suivaantunut.

Strout tarkastelee hahmojaan syvästi inhimillisesti, ei hymistellen ja silottaen, vaan ymmärtäen. Tarinoista huokuu laaja inhimillisen elämän ja ihmiskohtaloiden kirjo; elämä ei kohtele ketään silkkihansikkain, sellaista elämä vaan on. Episodien joukossa oli pari kolme, jotka eivät minua oikein innostaneet. Yksi näistä oli Toinen tie, jossa Olive päätyy kidnapattuna sairaalan vessaan. En halua paljonkaan avata episodeja, mutta Pianisti esittää hienovaraisen henkilökuvan viisikymppisestä Angiesta, joka esiintyy kaupungin baarissa ja lääkitsee esiintymisjännitystään alkoholilla. Angie on ollut naimisissa olevan miehen rakastajatar kaksikymmentä vuotta, mutta saa vihdoin voimia lopettaa suhteen. Pieni säväys taas kertoo, miten hillittömästi ja ilkeällä mielellä Olive itse käyttäytyy poikansa häissä! Hän varastaa miniä Bettyn rintsikat ja sotkee tämän villapuseron - siitäs sait!

Todella koskettava Nälkä kertoo anorektikko Ninasta, jota ryhmä vanhempia Crosbyn asukkaita yrittää auttaa. Rautakauppias Harmon on aloittanut seksisuhteen viehättävän lesken Daisyn kanssa, koska vaimoa ei seksi enää kiinnosta. Tämä omituinen kolmikko vanhempaa väkeä - Olive, Daisy ja Harmon - eivät onnistu moninaisissa auttamisyrityksissään, vaan Nina menehty heidän suureksi surukseen. Tytön kuolema antaa vihdoinkin Harmonille sysäyksen tehdä muutoksia omaan elämäänsä.

Viimeinen episodi Joki kertoo Oliven ja Jack-nimisen miehen ystävyydestä. Nämä kaksi yksinäistä vanhusta tapaavat patikkapolulla ja heidän välilleen kehittyy lopulta syvä tunneside, vaikka mies onkin republikaani ja äänesti George W. Bushia!  He löytävät toisissaan läheisyyden ja lämmön ja syyn elää.

Olive Kitteridgeä oli todellinen nautinto kuunnella Erja Mannon lukemana. Kirjaston kirjakin saapui ja lueskelin siitä vielä otteita. Jatko-osa Olive Again ilmestyi viime syksynä ja suomalainen Stroutin ihailijakunta odottaa tietystikin kärsimättömänä suomennosta.

Elizabeht Strout - Olive Kitteridge

Alkuteos Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2020
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi,  Lukuisa, Lumiomena

Elizabeth Strout - Kaikki on mahdollista

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton hurmasi minut ja koko blogistanian. Kirjabloggaajat äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi. Kaikki on mahdollista on tavallaan jatkumoa Lucyn tarinalle, mutta itsenäisesti luettavissa. Tämä yhdeksän toisiinsa linkittyvän novellin kokoelma pureutuu raadollisesti ja suoraan Lucyn kotikaupungin, Amgashin asukkaitten elämään ja heidän peittelemiinsä salaisuuksiin. Amgash on fiktiivinen, kurja ja köyhä pikkukaupunki keskellä Illinoisin horisonttiin asti ulottuvia soija- ja maissipeltoja.

Kokoelman nimen voi mielestäni tulkita ainakin kahdella tavalla. Mitä kivistävimmät ja häpeällisimmät teot ja kokemukset ovat mahdollisia ihmisen elämässä, ja pienessä sisäänlämpiävässä yhteisössä niistä on vaiettava kuin simpukka. Silti kaikki tietävät, ainakin suunnilleen. Nimi voi viitata myös ns. periamerikkalaiseen unelmaan: monet henkilöhahmot ovat saaneet otteen elämästään ja nousseet äärimmäisestä köyhyydestä hyvään toimeentuloon, jopa rikkauksiin. On sitten eri asia ovatko he onnellisia. Tuskin, sillä lapsuuden kovat kokemukset painavat heidän mieltään edelleen.

Ehkä traagisin novelli oli Sisko, joka kertoo menestykseen nousseen ja newyorkilaistuneen Lucyn vierailusta lapsuudenkodissaan. Lucy saapuu Amgashiin parinkymmenen vuoden jälkeen; isä ja äiti ovat kuolleet kauan sitten, mutta yksinkertainen ja köyhyyteen jämähtänyt Pete-veli asuu edelleen kotitaloa. Sinne myös sisko Vicky saapuu kuuluisaa siskoaan tapaamaan. Kotitalo on rähjäinen eivätkä Peten ponnekkaat siivoamisyritykset paljonkaan tunnelmaa kohenna. Lihavuudestaan kärsivä Vicky on katkera ja käärmeissään laihalle siskolleen Lucylle, koska tämä lähti pois. Hän naljailee siskonsa totuudellisista lauseista ja vaatii tätä kirjoittamaan todenmukaisesti heidän traagisesta lapsuudestaan. Mutta Lucy romahtaa. Äkkiä tutut nurkat kaatuvat päälle ja lapsuudesta puhuminen vyöryy yli. Hän ei kestä ajatella lapsuutensa karmivaa todellisuutta, vaan saa vaikean paniikkikohtauksen.  

Lucyn ikätoverit Amgashissa ovat kaikki kohdanneet traagisia tapahtumia lapsuudessaan. He elävät painavan häpeän ikeen alla miten kuten. Elizabeth Stroutin hahmot ovat kärsineet, mutta silti jatkaneet elämäänsä - sekin on mahdollista. Tämä meni ihon alle - ihmisten pahuus, hyväksikäytöt ja kurjuuden syvyys järkyttivät, mutta kyllä tämä hyvin synkkä oli. Aivan samaan lumoon en päässyt kuin Nimeni on Lucy Bartonin kanssa. Virheeni oli ehkä se, että luin tätä yhteen menoon kuin romaania, jolloin lukuisat henkilönimet pyörivät sekamelskana päässäni ja kaikki kamaluus vyöryi päälle.

Kaikki on mahdollista on kasauma koskettavia ja traagisia kohtaloita ja ihmisiä, jotka heiluvat ja huojuvat tuulessa elämän riepoteltavina alueen lukuisten tuulimyllyjen tavoin.

Elizabeth Strout - Kaikki on mahdollista
Alkuteos Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2019
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa Leena, Mai

Elizabeth Strout - Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout piirtää henkeäsalpaavan paljaan kuvan Lucy Bartonista, naisesta joka kasvoi Illinoisin takamailla äärimmäisessä köyhyydessä ja kodissa jossa lapsia kohdeltiin kaltoin. Näin Lucyn silmieni edessä hauraana ja vaatimattomana hiirulaisena, jossa oli nöyryyttä mutta myös yllättävää tahdonvoimaa. Lucy on asettunut New Yorkiin miehensä ja kahden pienen tyttärensä kanssa. Hän ei pidä mitään yhteyttä vanhempiinsa, eikä sisaruksiinsa. Kun Lucy joutuu yhdeksäksi viikoksi sairaalaan umpisuolenleikkauksen komplikaatioiden johdosta, hänen äitinsä saapuu yllättäen tyttärensä tueksi. Kuullessaan äidin tervehdyksen Hei Rimpula, kuumeisen Lucyn mieli täyttyy lämmöstä ja kiitollisuudesta.

Äiti on tyttärensä tukena viisi päivää ja vakuuttaa että tämä kyllä paranee. He keskustelevat niitä näitä tyhjänpäiväisyyksiä, puhuvat Lucyn lapsuuden ihmisistä, sivuavat mitä sisaruksille ja isälle kuuluu. Äiti ja aikuinen tytär eivät pysty puhumaan vieläkään kipeistä asioista avoimesti. Äiti sanoo ettei muista ja Lucy kääntää keskustelun hienovaraisesti muualle. Välittämistä on puolin ja toisin, mutta sitä ei kyetä sanomaan ääneen. Vasta myöhemmin äitinsä kuolinvuoteella Lucy pystyy sanomaan, että rakastaa tätä. Äiti ei silloinkaan, mutta tytärtä säästääkseen ajaa tämän pois.

Strout kertoo Lucyn suulla mitä kaikkea kaameaa tyttö joutui lapsena kokemaan, mutta jättää myös paljon lukijan pääteltäväksi. Kotina ollut autotalli oli kylmä ja hatara eikä kunnollista ruokaa ollut. Luokkatoverit pilkkasivat kun pieni Lucy haisi likaisuuttaan, ja kamalinta oli olla suljettuna isän kuormuriin. Melkein yhtä kamalaa olivat pienimmästäkin syystä läjähtelevät korvatillikat. Lucyn traumatisoitunutta isää painoi syyllisyys sodassa tehdystä, hänestä ei ollut isäksi eikä tueksi vaimolleen. Niinpä Lucyn äiti oli nääntynyt kolmen lapsen kanssa tuon käsittämättömän köyhyyden keskellä. Äiti ei jaksanut, mutta häpesi myöhemmin kaikkea sitä mitä lapset lapsuudessa joutuivat kokemaan: äidin olisi kuulunut suojella lastaan.

Strout valottaa myös mitä kirjailija Lucyn elämään nuorena äitinä ja myöhemmin eronneena naisena kuuluu. Hauras Lucy tuntee aids-potilaiden tuskan; suree avioeron tyttäriin jättämiä traumoja ja järkyttyy syyskuun yhdennentoista päivän iskuista. Lucy rakastaa New Yorkin siluettia, kaupungin elämää ja kuhinaa, hän tuntee olevansa New Yorkissa kotonaan. Mutta hänen sydämessään säilyvät ikuisesti lapsuuden kahisevat maissipellot. Hän sanoi kuulleensa miten maissi kasvoi, ja se ääni oli sama kuin särkyvän sydämen ääni.

... maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee, ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä. Elämä hämmästyttää minua.

Nimeni on Lucy Barton oli vangitseva ja mykistävä lukukokemus. Kirjan tunnelma on melankolinen, hiljainen ja nöyrä. Lucyn lähtökohdat elämälle olivat äärimmäisen karut ja kylmät, mutta hän löysi sitä lämpöä ja rakkautta jota kotoa ei saanut kohtaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Välittävä ja rakastava isähahmo löytyi häntä hoitaneesta lääkäristä;  tukea elämään ja ohjeita kirjailijan polulle kirjallisuustapaamisissa kohdatusta kirjailija Sarah Paynesta.

Minä näin Lucyn tarinan hyvin elokuvallisena. Kenties tästäkin toteutetaan aikanaan filmatisointi kuten Stroutin teoksesta Oliver Kitteridge. Häikäisevä ja mykistävä vähäeleisyydessään.

Elizabeth Strout
My Name is Lucy Barton 2016
Nimeni on Lucy Barton
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2018
*****
Kirjastosta
_______________

Kirjasta on runsaasti bloggauksia mm.: 
Kirjasähkökäyrä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Mummo matkalla, Nannan kirjakimara

Elizabeth Strout (s. 1956, Maine) on yhdysvaltalainen kirjailija ja yliopisto-opettaja. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon teoksestaan Olive Kitteridge, joka koostuu toisiinsa kytkeytyvistä novelleista, joiden aiheena on Mainen rannikolla asuva nainen ja hänen perheensä ja ystävänsä. Kirjan pohjalta on tehty televisioon minisarja Olive Kitteridge, joka sai vuonna 2015 kuusi Emmy-palkintoa.

Teokset: Amy and Isabelle (1998), Abide with Me (2006), Olive Kitteridge (2008), The Burgess Boys (2013) ja My Name Is Lucy Barton (2016).

Taustakuva: Public domain