Kesäkuun luetut ja kulttuurimenot

Kesäkuu oli hieno kuukausi niin säitten kuin avautuvan Suomenkin puolesta. On voinut tavata perhettä ja ystäviä ja avata kulttuurikesänkin. Pääsin kuun alkupuolella muutaman kirjabloggarin kanssa tutustuman Eeva Joenpellon hulppeaan kotiin Vares-Kantolaan Sammatissa. Ihana oli käydä myös Ainolassa parin vuoden tauon jälkeen. Taidenäyttely Sininen planeetta Keravan Sinkassa ihastutti. Näyttely esittelee Kimmo Kaivannon kantaaottavaa taidetta ja myös viiden nykytaiteilijan kannanoton ilmaston puolesta. Näyttely on avoinna syyskuun lopulle, suositan.

Kesäkuun lukusaldoksi tuli 10 kirjaa (fifty-fifty paperi- ja äänikirjoja), ja tavalliseen tapaan valitsin niistä kolme elämyksellisintä.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari **** Siltala 2021 #äänikirja

Anna-Liisa Haavikon elämäkerta historiallisen viihteen taitajasta Kaari Utriosta on paksu ja runsas ja Erja Manton lukemana kuuntelunautinto. Utrion tuotanto on mittava: 37 romaania ja lisäksi suuri määrä populaareja tietokirjoja. Kirja selvittää laajalti ja kiinnostavasti myös suomalaista kustannusmailmaa ja eloisasti Linnilän pariskunnan elämää Somerniemellä. Kaupunkilaistyttö Kaari kotiutui maalle ja on puhunut paljon maaseudun puolesta. Hän on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto on myynyt hyvin ja joka on pystynyt elättämään itsensä kirjoittamisellaan.

Lukijat ovat rakastaneet Utrion kirjoja aina, mutta kritiikeissä niitä väheksyttiin. Utrion uran alussa viihdekirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena kuin ns. korkeakirjallisuutta ja häntä haukuttiin rouvaspornosta. Lunta tuli tupaan myös populaareista tietokirjoista, vaikka etenkin niistä ensimmäinen Eevan tyttäret oli suurmenestys. Kaari Utrion ahkeruutta, toimeliaisuutta ja räväkkyyttä on ihailtava. Hän on aina sanonut olevansa feministi ja tuonut esiin naisen alisteista asemaa kautta historian. Ja omasta kiinnostavimmasta historian aikakaudestaan keskiajasta hän piti kiinni, vaikka se ei ollut muodikasta. Voi vain ihmetellä (tai kauhistella) sitä valtavaa taustatyötä ja faktojen tarkistusurakkaa, joita jokainen romaani on vaatinut. 

 

Richard Osman - Torstain murhakerho **** Otava 2021 #äänikirja

Richard Osmanin Torstain murhakerho on megatapaus kaikkialla maailmassa. Minä näin dekkarin hyvin elokuvallisena ja Steven Spielberg onkin ostanut sen elokuvaoikeudet. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kauniissa maalaismaisemassa Kentissä sijaitsevaan Cooper’s Chaseen, joka on varakkaiden eläkeläisten luksusasuinalue. Nyt siellä asuu 300 vanhusta ja aluetta ollaan laajentamassa. Hanketta luotsaavat epämääräiset heput kohtaavat väkivaltaisen loppunsa ja Torstain murhakerholaiset astuvat remmiin.

 

Dialogit ovat herkullisia ja huvittavia ja ryhmän jäsenten persoonat mainioita. He ovat aina pari askelta edellä paikallisia poliiseja, Chrisiä ja Donnaa. Dekkarissa on kosolti hilpeitä kohtauksia. Poliisia naruttaakseen he tekeytyvät dementoituneimmiksi kuin ovatkaan ja tapaamme Joycen sekoittelemassa yhden avioparin tuhkia keskenään. Piti olla tarkkana: puolet kumpaakin tiikerinmuotoiseen peltipurkkiin ja toinen puoli viralliseen uurnaan. Dekkari oli hulvaton ja Jukka Pitkäsen lukemana nautinto. Kuoleman läheisyys leijuu asukkaiden ja ryhmän jäsenten yllä, mutta he nauttivat aivotyöstä, ystävistään ja viinistä niin kauan kuin elämää on. Ja hellyttävää rakkautta, sitäkin kirjassa on. 

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat **** Like 2021

On hienoa, että Hanna-Reetta Schreck on valinnut kirjaansa nämä vähän tuntemattomammiksi jääneet kultakauden naiset. Kolme heistä muistetaan lähinnä aviomiestensä puolisoina: Siri von Essen August Strindbergin, Aino Järnefelt Jean Sibeliuksen ja Ellan de la Chapelle Albert Edelfeltin puolisona. Thyra Thesleff on jäänyt kuuluisan siskonsa Ellenin varjoon enkä minä oikeastaan tiennyt mitään itsenäisestä Alma Söderhjelmistä ja vain vähän Sigrid af Forsellesista. Kiinnostavia aikakauden naisia kaikki.

Kirjassa Schreck tuo lukijalle kunkin naisen pienoiselämäkerran ja puhuttelee heitä henkilökohtaisesti kirjeissään, jotka ovat tämän päivän naisen tervehdys menneitten aikojen sisarelleen. Samalla hän kuvailee fin de sièclen ilmapiiriä, asenteita ja ajatussuuntauksia. Kirjaa oli viehättävää lukea ja siinä on kaunis piirroskuvitus ja runsaasti valokuvia. Toisaalta oli rankkaa eläytyä näiden naisten elämään, sillä he olivat tästä päivästä katsottuna sukupuolensa vuoksi vailla todellista valinnanvapautta ja oman uran mahdollisuuksia. Nuoruuden itsenäisen elämän unelmat kariutuivat monella sovinismin ja sovinnaisuussääntöjen syövereihin.

 

MUUT KOTIMAISET

Suvi Ahola - Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? *** Wsoy 2021 #äänikirja

Ann-Luise Bertell - Oma maa *** Tammi 2021

Eeva Joenpelto - Ei ryppyä, ei tahraa **** Wsoy 1989 ❤︎

SusuPetal - Kolmas painos *** Kustantamo Helmivyö 2021 ❤︎

MUUT KÄÄNNÖSKIRJAT

Lucy Diamond - Rantakahvila ** Otava 2021 #äänikirja

Pascal Mercier - Sanojen paino *** Tammi 2021 #äänikirja

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis **** Siltala 2021 ❤︎

Ruusuistutukset eivät vielä olleet kukassa Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa,

mutta muhkeat sinisarjaruukut olivat upeita.

Kauniita luku- ja muita elämyksiä heinäkuuhun!

Lucy Diamond - Rantakahvila

Lucy Diamondin Rantakahvila on kepeää kesälukemista helteen sumentamille aivoille. Ja mikä parasta se vie lokkien kirkunaan Cornwalliin meren rannalle. Kolmekymppinen Evie Flynn Oxfordista on opiskellut näyttelijäksi, mutta rooleja ei vain tule. Niinpä hän tekee sekalaisia pätkähommia niljakkaiden pomojen hiillostaessa niskaan. Avomies on jämpti ja rahasta tarkka Matt, jonka suloinen seitsenvuotias poika on parin luona joka toinen viikonloppu. Evie rakastaa poikaa kuin omaansa.

Evie on Flynnin perheen mustalammas. Kaksi isosiskoa ovat menestyneitä, naimisissa ja heillä on lapsia.  Tyttöjen täti Jo kuolee ja jättää yllättäen Evielle perinnöksi rantakahvilansa. Evie on ollut teininä tädillään kesätöissä ja rakastaa kahvilaa ja pientä cornwallilaista kylää. Kahvilanpitäjän alku on kivinen: nuoret apulaiset ovat surkeita ja nenäkkäitä, ja tulevat töihin miten sattuu ja joskus kassaan tarkoitettua rahaa menee omaan taskuun. Pian Evie tapaa sikäläisen kuuman ensirakkautensa, mutta komea surffari on keski-ikäistynyt, tukevoitunut ja muuttunut ällöttävän niljakkaaksi. Se pakollinen komistus tarinassa on ystävänsä koiraa kylässä hoitava lontoolainen Ed. Mies on komea, mutta vaitonainen menneisyydestään, eikä suostu ruokakriitikon kuvattavaksikaan.

Kaikki käy kuin sadussa. Alkuhankaluuksien jälkeen yritteliäästä ja hyväntahtoisesta Eviestä tulee täysivaltainen ja pidetty yhteisön jäsen. Kahvila menestyy ja siellä aletaan pitää naisten iltoja. Ruokakriitikko kirjoittaa suopean arvostelun ja pääseepä Beach Café valtakunnalliseen televisio-ohjelmaankin. Ohjelma kysyy provosoivasti onko yhteisöllisyys Briteissä kuollut. Niin on monesti käynyt, vaan eipä Cornwallissa! Kun Evien kahvilaa kohtaa hirvittävä myrskytuho, koko kylä surffareita myöten rientää auttamaan.

Ediin liittyvät epäselvyydet selviävät ja Evien siskotkin alkavat arvostaa nuorinta siskoaan. Mattin poika tulee Evien luo vierailulle ja kotoaan karanneen nuoren tytön elämäkin selkenee. Ja kuten genreen kuuluu, Evien ja Edin rakkaus roihuaa.

Käypää kuunneltavaa tämäkin kesäromaani, mutta minulle vähän liiankin kepeä ja siloinen eikä niin vetävä kuin juoneltaan samantyyppinen Frida Skybäckin Kirjakauppa Thamesin varrella. Diamond kirjoittaa kyllä hyvin ja jouhevasti ja luo Eviestä erittäin sympaattisen henkilöhahmon, joka on yritteliäs, auttavainen ja ymmärtäväinen. Varmasti Rantakahvilan hyörinä, Cornwall ja sen ihmiset puhuttelevat monia lukijoita, onhan teos ollut aikoinaan bestseller. Teoksen ystävien iloksi Evien tarina saa pian jatkoa, sillä marraskuussa 2021 ilmestyy Rantakahvilan uusi tulokas. Englanniksi on ilmestynyt sarjaan kaksi muutakin osaa - Christmas at the Beach Café & Christmas Gifts at the Beach Café.

Lucy Diamond - Rantakahvila

Alkuteos The Beach Café 2011
Suomentanut Eeva Parviainen
Otava 2021
Äänikirjan lukija Maija Lang
________________

Brittiläinen menestyskirjailija Lucy Diamond (s. 1970) tunnetaan kesälukemisen kuningattarena sekä lämpimien, nokkelien ja viisaiden tarinoiden punojana. Hänen henkilöihinsä on helppo samastua ja ihastua. Lucy Diamond on työskennellyt kustannusalalla ja matkustellut paljon. Hän asuu perheineen Bathissa.

SusuPetal - Kolmas painos

Tärkeimpänä tavoitteena on ollut kirjoittaa hyvä tarina, käsitteli se sitten rakkautta, raiskausta, rosvousta tai mitä tahansa. Hyvä tarina, jonka parissa lukija viihtyy. 

Omakustannekirjailija SusuPetal kirjoitti 90-luvun lopulla nelisen vuotta viihdenovelleja Kolmiokirjalle, joka julkaisi niitä mm. Reginassa, Nyyrikissä ja Perjantaissa. Novelleja syntyi satakunta ja valikoiman niitä hän julkaisi vuonna 2008 omakustanteena nimeltä Toinen painos (BoD). Kustantamo Helmivyön Juri Nummelinin aloitteesta ne ovat nyt saaneet uuden tulemisensa kahdella novellilla ja kirjailijan haastattelulla täydennettyinä. Kolmas painos sisältää yhdeksän novellia, jotka esittelevät ihmisen ikävää toisen luo ja rakkauden monia kasvoja.

Mitä tulee mieleen Reginassa julkaistavista novelleista? Romanttista höttöä, paljon seksiä ja kirjalliselta tasoltaan niin ja näin? No, ainakaan SusuPetalin kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Kokoelman novellit ovat teräviä, yhteiskuntakriittisiäkin ja niissä on paljon huumoria. Monen novellin päähenkilö on nainen, jolla on takanaan rankkoja kokemuksia: päihteitä, hyväksikäyttöä, työttömyyttä ja menetyksiä ihmissuhteissa. SusuPetalia näyttävät tuolloin myös kiinnostaneen scifimäiset käänteet, sillä arkijärjen ylittäviä ilmiöitä esiintyy monesti.

SusuPetal peilasi jo tuolloin riemastuttavasti sosiaalista mediaa ja sen orjuutta, josta irti päästäkseen tarvitaan rankkoja tekoja. Mitään ylimakeaan häivähtävääkään ei novelleissa ole, rakastumisen hullaannuttavaa tunnetta kyllä. Seksin kuvaukset ovat häveliäitä moneen tämän päivän autofiktioon verrattuna. Mieleeni jäi yksi riemastuttava ja yllätyksellinen pano julkisella paikalla, kahvilassa. Novelli Huijarit on kokoelman kuumin ja eroottisin ja siinä terävä nainen onnistuu huijaamaan mestarihuijarina itseään pitävää miestä.

Hauskassa ja koskettavassa novellissa Enkeli nimeltä Lipponen nuori Outi on vaipunut syvään masennuksen ja surun suohon, sillä hänen rakastettunsa on kuollut liikenneonnettomuudessa. Kaljaa kuluu ja itsemurha houkuttaa. Taivaasta Skandinavian perheosastolta lähetetty enkeli Lipponen laskeutuu rojahtaen krapulaa potevan naisen päälle ja liimautuu tämän vanaveteen estelyistä huolimatta. Joskus käänne parempaan tarvitsee välittävän toisen ihmisen - tai taivaasta lähetetyn enkelin.

Rakkaus on voimista suurin. Rakkaus ei välitä ikäerosta ja antaa anteeksi keksityt äidit, ryöstökeikat ja muut valheet. Uranainen Kristiina taas näkee märkiä eroottisia unia ja päättää ratkaista ongelman hankkimalla rakastajan - tehokkaasti kuten tapanaan on. SexTronicsin perusmalli oli hyvä, sillä hän halusi vain yhdynnän, ei hellittelyjä. Yhteiselo seksirobotin kanssa ei pitemmän päälle suju, sillä siitä tulee oma-aloitteinen ja himokas. Tuhoomo vei robotin, mutta jättiköhän se Kristiinalle itsestään muiston?

Tappava rakkaus on hyytävän trillerimäinen ja näyttää miten vahva, manipuloiva seksuaalinen valta naisella on mieheen. Novellin nainen toteuttaa päämäärätietoisesti kostomissiotaan. Jakomäessä asuva, lasisen lapsuuden kokenut Suvi saa vieraan aurinkokunnan lähettiläältä keltaisen kortin, eräänlaisen Green Cardin, joka on satumainen mahdollisuus jättää surkea planeetta Maa ikiajoiksi. Rakkautta yli avaruuksien! Jo hiipunut, elämää suurempi rakkaus voi saada tekemään vavahduttavia asioita. Rakkaudesta Mikaeliin nainen tekee sen mitä voi päästääkseen entisen nistirakastettunsa vapaaksi ja lentoon. Jos uskaltaa heittäytyä rakkauteen ja elää tässä ja nyt, yksi yö voi olla kestävän rakkaussuhteen alku, kuten kävi tanssija Jojon ja runotytön kohdalla.

Kuten lyhyistä referaateista ilmenee, novellien aihekirjo on laaja, mielikuvituksellinen ja yllätyksellinen. SusuPetal kirjoittaa selkeää, turhilla adjektiiveilla koristelematonta proosaa ja runoutta, joista olen ennenkin nauttinut. Olen lukenut melkein koko hänen tuotantonsa ja laskujeni mukaan tämä on nyt yhdestoista julkaistu teos. Juri Nummelinin haastattelussa 2008 SusuPetal sanoo ”Olen vähän niin kuin Seiska-lehti, kukaan ei minua tilaa, mutta moni lukee.” Tässä hän viitannee paitsi viihdelehtiin myös isompien kustantajien korkeaan kynnykseen. Kirjailijan polku voi olla monenlainen ja omakustanteet yksi vaihtoehto. SusuPetalin kirjoja löytyy hyvin kirjastoista ja Adlibriksestäkin.

Bloggaukseni SusuPetalin tuotannosta:

Valkoiset talot

Taikkarinmäellä

Vanhat poikaystävät

Pellen muotokuva & Sairaalapäiväkirja

Hedda ja Zen

Kultainen talja / Golden fleece, valokuvat Lasse Ansaharju, teksti SusuPetal

Goottiemon kauhujen lipas & Keskiäkäisiä hajatelmia

SusuPetal - Kolmas painos
Kansi Timo Ronkainen
Kustantamo Helmivyö 2021

Kustantajalta - kiitos!
_______________

Huijauksia, petoksia, vaarallisia romansseja, huumeita, langenneita enkeleitä - näitä kaikkia löytyy Susu Petalin novellikokoelmasta Kolmas painos. Kirja osoittaa, että halveksituissa viihdelehdissä julkaistiin myös taidokkaasti ja sujuvasti kirjoitettuja tarinoita, jotka eivät tottele siistejä lajityyppirajoja. 

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis

Kuuntelin tammikuussa Ljudmila Ulitskajan novellikokoelman Köyhiä sukulaisia, joka oli aivan ihana kuuntelukokemus. Oli riemastuttavaa upota Ulitskajan maagiseen realismiin. Novelleissa näyttäytyi neuvostoarki kaikessa karuudessaan, mutta niissä oli myös ripaus sadun lumoa ja fantasiaa. Kirjailijan uusin suomennettu teos Sielun ruumis koostuu kahdesta novellisikermästä, jotka molemmat alkavat runolla. Tässä kokoelmassa on vieläkin enemmän mystisiä ja yliluonnollisia piirteitä.

Kokoelman otsikko antaa ymmärtää, että venäläisen mielestä sielu on tärkein, ei ruumis: ruumis on vain sielun koti eläessämme. Venäläisestä sielusta ja venäläisestä kansanluonteesta voi lukea esimerkiksi täältä. Professori Arto Mustajoen mukaan venäläiset ovat impulsiivisia ja spontaaneja; olennaista on hetkessä eläminen ja myös ääriajattelu. Venäläiset eivät tunne kultaista keskitietä, vaan ovat joko puolesta tai vastaan. He uskovat myös kohtaloon, mikä tulee hyvin esiin myös Ulitskajan novelleissa, joissa voi tapahtua hyvinkin mystisiä, arkijärjellä selittämättömiä asioita.

Ensimmäinen osio Ystävättäriä kertoo naisten lujasta ystävyydestä ja naisten moninaisista elämänkohtaloista. Alkuruno Teitä en vaihda on vahvasti elämänmakuinen kiitos venäläiselle naiselle: neuvostoyhteiskunnan haasteista ja köyhyydestä huolimatta he ovat eläneet väkevästi ja rakastaen, ja luottaneet toinen toiseensa. Kokoelman päättävä Sielun ruumis kertoo pääosin kuolemasta ja sen odotuksesta olematta silti ahdistava.

Aina jaksoimme toistemme elämän murheita kantaa,

ruumisarkut ja perunat, kapsäkit yhdessä raahaten,

kaikki kiihkeät tunteemme nyyhkimme toistemme rintaan,

petokset, abortit, ilmiannot ja ratsiat, myös nolon kateuden.

Koskettavassa tarinassa lohikäärmeestä ja Feeniks-linnusta tapaamme lesbopariskunnan Zarifan ja Musjan, jotka ovat menneet Hollannissa naimisiin Zarifan veljen Zaidin vastustuksesta huolimatta. Lesbouden lisäksi sukua kismittää se, että Musja on armenialainen eikä azerbaidžanilainen ja häihin kutsutut Zarifan sukulaiset poistuivat mielenosoituksellisesti sulhasen paljastuttua morsiameksi. Kauniissa kodissa Kyproksella kansainvälisesti menestynyt Zarifa sairastaa nyt terminaalivaiheen syöpää. Koululääketieteestä eikä uskomushoidoista ole ollut apua. Rakas veli tulee lopun häämöttäessä sisartaan katsomaan ja tuo hautajaisiin suvun perinteisen azerbaidžanilaisen maton arkun päälle pantavaksi.

Auringonsäteet pommittivat ikkunoita, mereltä kantautui rantatyrskyjen kohinaa, kaksi toisiaan rakastanutta sielua jätti toisilleen hyvästejä, ja myös rakastamaansa ja kiroamaansa sisarta hyvästelemään saapunut Zaid seisoi arkun äärellä itkien.

Baltialais-puolalainen suunnitteluinsinööri Alisa pelkäsi koko ikänsä joutuvansa toisten päätäntävallan alle. Hän oli elänyt naimattomana vain työlleen ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Menetettyään kerran tajuntansa kotona ollessaan, kuoleman ajatukset täyttivät naisen mielen ja hän päätti hankkia barbituraatteja tulevaisuuden varalle. Kohtalolla oli kuitenkin Alisalle aivan muuta suunniteltuna: lämmin vanhojen päivien rakkaus ja rakastettunsa tyttären Marinan jälkikasvu.

Novelli Aqua allegoria toi mieleeni Han Kangin Vegetaristin, jossa päähenkilö myös kieltäytyy syömästä lihaa. Sonjan lihava mies Volodja oli rakastanut lihaa ja miehen lähdettyä Sonja puunasi kodista lihan hajun ja jokaikisen roiskuneen rasvatahran ja tyhjensi jääkaapin. Hän joi vain vettä ja söi ystävättärensä Nadjan tuomia omenoita. Hän eristäytyi ja nukkui yhä enemmän. Päivien kuluessa Sonja kääriytyi silkkiäisperhosten tapaiseen koteloon, koki metamorfoosin ja muuttui perhoseksi.

Mutta Sonja oli kotiutunut merkilliseen paikkaan. Siellä hänen ympärillään pyrähteli muita perhosia, sekä hänen kaltaisiaan että toisenlaisia, isompia ja kirkkaampia. Muutamia hän tunnistikin. Yksi niistä oli taatusti hänen ensimmäinen opettajansa Margarita Mihailovna: suurikokoinen ja ruskeankirjava, nokkosperhosen tapainen, liihottikin arvokkaasti ja hitaasti tekemättä yhtään kevytmielistä pyrähdystä. Hilpeänkeveä ilma pursuili vahvaa hedelmäistä tuoksua, aromit vaihtelivat omenasta persikkaan ja persikasta metsämansikkaan.

Ulitskajan kieli ja tapa kertoa ovat lumovoimaiset. Useimmissa novelleissa on vahva mystinen vivahde ja tuonpuoleisen / taivaan palkinto. Novellien henkilöt kohtaavat maallisessa elämässään paljon vastuksia ja haasteita, mutta kuolemansa jälkeen he kokevat valaistumisen ja pääsevät paratiisiin, jossa kaikki vaivat ja kivut unohtuvat. Minusta novelleissa oli sadun hohtoa jännittävässä ristiriidassa neuvostoihmisen arkitodellisuuden kanssa. Tekstien lyhyydestä huolimatta ihmisten elämänkohtalot piirtyvät tarkasti esiin ja kokoelmasta avautuu uusintaluvulla varmasti aina uutta. Viimeisessä novellissa korkeasti koulutettu nainen sairastuu muistisairauteen ja muistot ja sanat katoavat. Kuoleman jälkeen avautuu rajaton maailma ja sen kaikki syvä tieto.

Mutta tämä ei ollut opetellun vaan täydellisen tiedon maailma, eikä sillä ollut rajoja. / Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti rajansa, sillä hän tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten - opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttama tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan - kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis
Alkuteos Rasskazy o tele duši

Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2021
_______________

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on yksi Venäjän arvostetuimmista ja myös kansainvälisesti palkituimmista nykykirjailijoista. Moskovassa asuva Ulitskaja on koulutukseltaan perinnöllisyystieteilijä. Novellien ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on saanut lukuisia suuria venäläisiä ja kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Venäjän Booker-palkinnon, Simone de Beauvoir -palkinnon sekä vuonna 2014 erittäin arvostetun Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnon. Hän on kirjailijantyönsä ohella tullut tunnetuksi myös poliittisena aktivistina.

Sininen planeetta / Taide- ja museokeskus Sinkka

Mitalin molemmat puolet, Both sides of the coin, 1973

Eilispäivä tänään, Yesterday, today, 1970

Olihan se juhlavaa kun puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsi taidemuseoon! Sinkassa Keravalla on esillä Sininen planeetta -näyttely, joka on avoinna 26.9.21. asti. Näyttelyn keskiössä ovat Kimmo Kaivannon (1932–2012) teokset ja niiden ekologiset äänenpainot. Kaivanto oli uskomattoman edellä aikaansa, sillä hänen teoksissaan tärkeä teema jo 70-luvulla oli huoli planeettamme tilasta. Nyt kun ilmastonmuutos on tosiasia, Kaivannon teokset ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Toinen näyttelyssäkin vahvasti esiin tuleva teema Kaivannon taiteessa on sodanvastaisuus. Isot maalaukset olivat hyvin vaikuttavia ja ne jäivät kaihertamaan mieleen pitkäksi aikaa.

Duetto, Duet, 1997

Optimistinen virhe, Optimistic mistake 1974

Museona Sinkka on minusta sopiva kooltaan ja kolme kerrosta eri tiloineen tekevät näyttelystä helposti hahmotettavan. Avaraa ja raikasta. En muista oliko museossa jo entuudestaan paikoin siniset seinät, vai oliko ne maalattu vartavasten tähän näyttelyyn tehostamaan ns. Kaivannon sinistä. Ja toden totta, monissa taiteilijan teoksissa esiintyy herkkä taivaansininen tai muu sininen sävy. Kaivannon tuotanto on näyttelyssä hyvin edustettuna: isokokoisia öljymaalauksia, pienehköjä serigrafioita, muutama veistos ja julkisten tilojen pienoismalleja. Kaunis ja vaikuttava kokonaisuus, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan.

Kun meri kuolee II, When the sea dies II, 1973

Salaniitty, Secret meadow, 1973

Muistomerkki monumenteille, Monument to Memorials, 1970

Nouseva, vastakarvaan osoittava sininen mies, 

A Rising Blue Man Pointing against the Grain,1992

Paketti jäällä, Package on the ice, 1973

Superkasvu, Supergrowth, 1973

Vihreällä niityllä, On a Green Meadow, 1969

Näyttelyjulkaisu esittelee hyvin ja mielenkiintoisesti sekä Kaivannon että hänen rinnalleen nostetut nuoret nykytaiteilijat. Kimmo Kaivanto säätiön hallituksen puheenjohtaja Kimmo Sarje on kirjoittanut Kaivannon osuuden otsikolla Kimmo Kaivanto - luonnon ja politiikan taiteilija. Näyttelyssä on myös katsottavissa dokumentti, joka vie mm. taiteilijan kesäpaikkaan Arkkusaareen ja seuraa hänen elämäänsä Helsingissä. Nykytaiteilijoiden videoissa ja tilateoksissa etualalle nousee ihmetys ihmisen, luonnon ja universumin edessä ja erilaiset sinisen sävyt toistuvat myös heidän teoksissaan. 

Laura Könösen (s. 1980) kiiltävä sininen omena, josta on puraistu pala (Puraisu, Bite, 2019)

 koristaa näyttelyjulistetta ja -julkaisua. Installaatiossaan hän pudotti sinisen taivaankannen 

sirpaleiksi maahan (No Heaven Up in the Sky, 2011). 

Antti Laitinen (s. 1975) rakensi itselleen pienen saaren, jolla sentään huojuu palmupuu. 

Videollaan (Voyage, 2008) hän soutaa saartaan loputtoman aavalla merellä. 

Kim Somervuori (s. 1975) varttui katukulttuurin parissa. Hänen sekatekniikalla 

toteutettu seinän kokoinen teoksensa (Life is a huge sketch, 2020) 

kuvaa nykymaailman kakofoniaa, sanoisin.

Maija Närhisen (s.1967) tilataideteos (Joki, River, 2015) on vaikuttava matala laatikko, 

jonka pinnassa risteilee varmasti maailman kaikki joet - kartastoista leikattuina! 

Lilli Haapala (s. 1984) on viettänyt paljon aikaa saarilla Suomessa ja Intiassa. 

Hänen videoteoksensa ((Tutkimusmatkoja paikkoihin joita ei ole / Expeditions to Places 

that Don’t Exist, 2020) kuvaa hienosti vedenalaista maailmaa, ehkä utopiaa. 

Inspiraatiota taiteilija on saanut myös Gaston Bachelardin teoksesta Vesi ja unet, 

jonka mukaan luonnonelementit ohaavat mielikuvitusta.

Oli vaikuttava ja mieleenjäävä näyttely - kiitos taide!

Vielä pari teoskuvaa. Hauska "Kunnianosoitus Fransulle (Sillanpää), Hommage to Frans, 1974"

- jos nyt oikein otin tiedot. Ja lopuksi pelottava ja surullinen näky: 

umpeen rehevöitynyt meri, jonka Kaivanto maalasi jo vuonna 1973!

Väylä, Fairway, 1973

Eeva Joenpelto - Ei ryppyä, ei tahraa

Kyllä heidät, apteekkarin lapset, oli saatettu varhain tietämään mikä oli oikein mikä väärin. / Tottelemattomuudesta seurasi rangaistus ja pyhän perheen kannalta joskus pahin, julkinen häpeä. Julkisella häpeällä oli pitkä, hitaasti loittoneva katse. Se kaatui päälle kuin raskas seinä.

Tänään Eeva Joenpelto täyttäisi sata vuotta. Luin Tuijan #joenpelto100-haasteeseen romaanin Ei ryppyä, ei tahraa, jossa Joenpelto kuvaa apteekkari Leevi Janssonin elämää ja perhettä 1920-luvulta jonnekin 70-luvulle. Leevi oli rutiköyhä, sieluunsa vamman saanut nuorimies, joka oli jäänyt vaille kodin turvaa ja rakkautta. Nuorelle proviisorille tarjoutui tilaisuus ostaa apteekki pikkukaupungista; rahaa ei ollut, mutta vanha apteekkari järjesti takaajat. Sisällissodan sekasortoisissa oloissa Leevi tutustui kellosepän kauniiseen, mutta yksinäiseen tyttäreen Elleniin. Naimisiin mentiin ja vaimon rahoilla maksettiin apteekin velat. Vaimon metsäpalsta vielä jäi, vai jäikö?

Avioliitto muuttui perhehelvetiksi eivätkä villit lapset, poika Aarre ja tytär Elina, auttaneet asiaa. Vaimo ja lapset pelkäsivät miestä, joka eristi heidät muusta kylän väestä. Ellen on Joenpellon tuotannossa tyypillinen vahva nainen, joka kantaa murheet sisimmässään ja suojelee lapsia isän vihalta. Hän toteuttaa ylpeänä mottoaan - ei ryppyä, ei tahraa. Mitä tahansa tapahtui, ulospäin ei näytetty. Lähtemisen ajatus käväisi mielessä, mutta hän ajatteli sinnitellä vielä hetken, mutta sitten syntyi onnettomuudeksi iltatähti Irene. 

Sotavuosina tapahtui sitten tuloaan tehnyt katastrofi. Apteekkarin jäykät mielipiteet johtivat siihen, että isäänsä uhmaava parikymppinen Elina karkasi kotoa ja häipyi lopuksi elämäänsä teille tietymättömille. Aarre joutui rintamalle ja Ellen pakeni pienen Irenen kanssa Helsingin pommitusten keskelle. Irene oli ymmällään ja kaipasi isäänsä, tahtoi muuttua kadoneeksi siskokseen. Hän pelkäsi yksin ilmahälytyksiä ja pommituksia, sillä kaunis äiti oli paljon poissa, tienaamassa heidän elantoaan ehkä ei niin siveellisin keinoin. Yksin jäätyään apteekkari alkoholisoitui ja kuoli hylkiönä ja hyljeksittynä. Ellen peri miehensä ja osti entiseltä kotipaikkakunnaltaan hulppean kerrostaloasunnon. 

Kirjan nykytaso kuvaa Irenen emännöimän maalaistalon elämää. Työtä on paljon ja mies Antti hulluna hevosiin kuten tytär Pirkkokin. Tilalla on sikala, viljeltyjä hehtaareita ja joka kesä nuoria harjoittelijoita. Kymmenen vuotta Irene on jaksanut raataa tilalla, mutta alkaa väsyä. Emännän avuksi tulee tomera neiti Letti, mutta työmäärän huojennus ei helpotakaan Ireneä. Hänen mielenterveytensä alkaa horjua yhä pahemmin, lapsuus ja nykyisyys sekoittuvat. Irene häpeää, kun ei pysty täyttämään ison talon emännälle asetettuja vaatimuksia. Oikeastaan palkattu neiti Letti ja veli Aarre olivat ainoat jotka välittivät; puoliso Antti oli liian kiinni tilassaan ja hevosissaan.

Ei ryppyä, ei tahraa on karu kuvaus siitä, miten sairas narsisti tuhoaa perheensä ja lopulta itsensä. 1900-luvun ajat olivat kaikille kovia: sisällissota, talvi- ja jatkosota, pulaa ja puutetta. Raha, rikastuminen ja niiden tuoma sosiaalinen arvostus ja valta olivat monella tärkeällä sijalla. Pikkupaikkakunnan kerman kuvaus oli osuvaa: muualta tullut apteekkari ei ikinä päässyt nimismiehen, lääkärin & kumppaneiden herraköörin täysvaltaiseksi jäseneksi. Kaunis Ellen tuntui selvinneen koettelemuksistaan parhaiten, mutta sopii kysyä millä hinnalla. Mitähän hän kylmän ulkokuorensa alla sisimmässään tunsi? Elina oli ja pysyi kadoksissa, Aarresta tuli kunnianhimoton opettaja ja ikuinen vanhapoika. Surullisin olo minulle tuli herkästä Irenestä. Hän oli lapsista nuorin, eikä hänelle selitetty perheen tragediasta ikinä mitään. Eikä Ellen-äiti häntä tainnut koskaan rakastaakaan.

Viisikymppisenä elämäänsä ajatellessaan Aarresta tuntuu, että lapsuus sittenkin oli elämän parasta aikaa. Rymyttiin isän kielloista huolimatta sisarusten kanssa vehreässä lehdossa, joka kasvoi miehenmittaisia alvejuuria ja muita mieltä kutkuttavia myrkkykasveja. Vanhan, lapsia rakastavan Ruusan jutut kiehtoivat ja kielletty houkutti. Tosin despoottinen apteekkari hääti Ruusankin lastensa elämästä, vaikka apteekkisopimuksessa oli elinikäinen syytinki. Apteekkari oli alemmuudentuntoinen, vallanhimoinen ja persoonaltaan häiriintynyt mies, mutta silti hänen henkistä julmuuttaan oli vaikea käsittää. Tarkkanäköinen, vahva ja realistinen kuvaus 1900-luvun monelta vuosikymmeneltä. Romaanissa kuvatut ihmiskohtalot voisivat hyvinkin olla totta. Ilmeikkäässä tekstissä on pientä vanhahtavuutta, vai liekö se Joenpellon tyyliä vain.

Joenpelto-teemaiset postaukseni:

Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

Suvi Ahola - Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

Helena Ruuska - Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija

Eeva Joenpelto - Ei ryppyä, ei tahraa
Wsoy 1989
_______________

Eeva Joenpelto (1921–2004) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista, Lohja-sarjan luoja sekä aikansa kirjallinen vaikuttaja ja megajulkkis. Hän oli painosten kuningatar, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot ja tunnustukset, mutta menestyksen takana piili myös suurta tragediaa.

Pääsimme kirjabloggarikollegoiden kanssa tutustumaan Eeva Joenpellon hulppeaan kotiin Vares-Kantolaan Sammatissa. Talon sydän on suuri tupa muhkeine leivinuuneineen. Lisäksi on hienostuneempi sali, mahtava kirjasto ja makuuhuoneita. Wsoy:n kirjallisuussäätiön omistama talo toimii tänään kirjailijaresidenssinä, joka odottaa syksyllä uutta asujaansa.

Vares-Kantolan seinällä oli pieni taulu, josta kirjan kansikuva on saanut aiheensa.

Otaksun piirroksen esittävän tappavan myrkyllistä myrkkykeisoa,

joka oli koitua Irenen kohtaloksi lapsuudessa.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari

Anna-Liisa Haavikon Kaari, elämäkerta historiallisen viihteen taitajasta Kaari Utriosta (s. 1942) on paksu ja runsas ja Erja Manton lukemana kuuntelunautinto. Eevan tyttäret löytyy omasta hyllystä, mutta muut anopilta perityt Utrion kirjat olen laittanut kiertoon jokusen niistä luettuani. En aiemmin tajunnutkaan Kaari Utrion tuotannon mittavuutta: 37 romaania ja lisäksi suuri määrä populaareja tietokirjoja. Kirjoittamisen ohessa Utrio on ehtinyt toimia presidenttien valitsijamiehenä, kunnallispolitiikassa ja aktiivisesti Somerniemen kyläyhdistyksessä. 

Utrion elämäntarina oli osaksi tuttua, mutta kirja selvittää laajalti ja kiinnostavasti myös suomalaista kustannusmailmaa ja eloisasti Linnilän pariskunnan elämää Somerniemellä. Kaupunkilaistyttö Kaari kotiutui maalle ja on puhunut paljon maaseudun puolesta. Kaari Utrio on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto on myynyt hyvin ja joka on pystynyt elättämään itsensä kirjoittamisellaan. Pian valmistuttuaan historian maisteriksi Utrio halusi ryhtyä kirjailijaksi. Jo ensimmäisen avioliittonsa aikana hän kirjoitti kaksi romaania, synnytti kaksi poikaa ja vastasi pitkälti kodista upseerimiehensä ollessa työkokomennuksilla. Oriveden opiston kurssilla Kai Linnilä ja Kaari Utrio tutustuivat toisiinsa ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka kumpikin oli vielä tahoillaan naimisissa. Pahat kielet väittivät, ettei parin suhde kauankaan kestäisi, muta väärässäpä he olivat. Rakkaus kesti Kai Linnilän monet projektit ja alkoholismin, taloudelliset haasteet ja valtavat remontit. Yhdessä he perustivat myös Amanita-kustantamon.

Kirja antaa loistavan kuvan kustannusmaailmasta ja viihdekirjailijan asemasta. Lukijat ovat rakastaneet Utrion kirjoja aina, mutta kritiikeissä niitä väheksyttiin. Utrion uran alussa viihdekirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena kuin ns. korkeakirjallisuutta ja häntä haukuttiin rouvaspornosta. Lunta tuli tupaan myös populaareista tietokirjoista, vaikka etenkin niistä ensimmäinen Eevan tyttäret oli suurmenestys. En tiedä, mikä käytäntö kustantamoissa nykyään on, mutta Utrio moittii monen teoksensa kohdalla niiden kansia ja kustantajan määräämiä nimiä. Esimerkiksi esikoisteoksensa Kartanonherra ja kaunis Kirstin (1968) nimestä hän ei pitänyt lainkaan. Uusintapainoksessa sen nimi on pelkkä Kirstin.

Koska isä oli Tammen perustaja ja sen ensimmäinen toimitusjohtaja Untamo Utrio, oli luonnollista että myös tyttären kustantajaksi valikoitui Tammi. Kirjassa sivutaan myös kiinnostavasti kustannuskentän muuttumista ja Bonnierin yrityskauppoja. Kaari Utrion ahkeruutta, toimeliaisuutta ja räväkkyyttä on ihailtava. Hän on aina sanonut olevansa feministi ja tuonut esiin naisen alisteista asemaa kautta historian. Ja omasta kiinnostavimmasta historian aikakaudestaan keskiajasta hän piti kiinni, vaikka se ei ollut muodikasta. Myöhemmässä tuotannossa on muutamia 1800-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja. Voi vain ihmetellä (tai kauhistella) sitä valtavaa taustatyötä ja faktojen tarkistusurakkaa, joita jokainen romaani on vaatinut. Mukaan pujahtaneet vähäiset virheet ovat harmittaneet pedanttia kirjailijaa suuresti.

Tänä päivänä kirjailija keskustelee lukijoidensa kanssa Facebookissa ja jakaa siellä historian tietämystään. Valtavan hieno ja eloisa elämäkerta ja ihailtava suomalainen naiskirjailija. Suositan ehdottomasti.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari 
Siltala 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Utrio on kirjoittanut kolmekymmentäseitsemän romaania ja parikymmentä populaaria tietokirjaa. Hänen ensimmäisestä tietokirjastaan Eevan tyttäristä tuli menestysteos. Hän on kirjoittanut myös tv- ja radiokäsikirjoituksia, artikkeleita ja kolumneja. Utrio on ollut ahkera yhteiskunnallinen keskustelija. Naisasianaisena hän on herättänyt railakastakin vuoropuhelua.

Kaari Utrion tarina on osa suomalaisen kirjallisuuden ja kustantamisen historiaa. Isä Untamo Utrio oli perustamassa Tammea ja äiti, toimittaja Meri Utrio, suomensi. Kaari Utrio ja hänen miehensä Kai Linnilä puolestaan perustivat Amanita-kustantamon. Utrion tarina kertoo kirjailijan työstä; sen ankaruudesta ja nautinnollisuudesta. Se on kertomus onnellisten loppujen naisesta, joka karikoista huolimatta katsoo ulapalle päin.

Anna-Liisa Haavikko (s. 1960) on vapaa toimittaja. Hän on toimittanut useita kirjoja kuten Naisten marssi – Rintamanaiset kertovat (1993), Aila Meriluodon päiväkirjoihin syventyvän teoksen Tältä kohtaa: päiväkirja vuosilta 1975–2004 (2010) sekä Marja-Liisa Vartion kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin perustuvan teoksen Nuoruuden kolmas näytös (1995).

Ann-Luise Bertell - Oma maa

Ruotsiksi kirjoittavan Ann-Luise Bertellin Oma maa oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. Teos on sukutarina, jonka keskiössä on kymmenvuotiaana 30-luvulla orvoksi jäänyt Elof, jonka perheen elämää seurataan 80-luvulle asti. Romaani on fiktiota, joskin Bertell ammentaa elementtejä isänpuoleisesta suvustaan. 

Vuoden verran Elof ja pikkuveljensä Ivar joutuivat elämään puutteessa ja melkein heitteillä sairastelevan isän kanssa. Kun sitten isäkin kuoli tuberkuloosiin, pojat päätyivät isovanhempiensa kasvatettaviksi. Myöhemmin jatkosodan kokemukset traumatisoivat Elofin, sillä rintamalla sattunut häpeällinen teko vainosi Elofia vuosikaudet ja hän joi unohtaakseen. Elof oli sotaveteraani, mutta sankari hän ei ollut, ainakaan omissa silmissään eikä hän pystynyt täyttämään Mannerheimin sisällissodan aikana palkitseman isänsä Rubenin urheita saappaita.

Elof oli persoonaltaan kaksijakoinen: toisaalta iloinen, suulas ja rehvasteleva, toisaalta arka, sulkeutunut ja tekosiaan häpeävä. Tiedonjano oli suurta: hän tunsi Raamatun ja monet maailman ihmeet. Menetysten ketju löi leimansa poikaan jo pienenä. Ensin kuoli äiti, sitten isä ja jatkosodan aikainen rakastettu. Sota teki sen, että ihmiset tarttuivat elämään kiinni ja solmivat suhteita ja avioliittoja nopealla tahdilla. Vaimokseen Elof löysi vakaan ja käytännöllisen Olgan, joka seisoi jalat tukevasti maassa ja vei perhettä puutteessa eteenpäin. Aviopari raivasi ja kunnosti Elofin isältään perimää pientilaa ja elämä asettui vaatimattomiin uomiinsa.

Mutta viinapiru oli tuhota kaiken. Ei Elofkaan lasiin sylkenyt, mutta naapurin Victor ei päässyt sodastaan ikinä irti. Oli rankkaa lukea, millaista hänen vaimollaan ja lapsillaan oli: humalapäissään isä hääti kaikki kartanolle ja lapsista kasvoi arkoja ja pelokkaita. Lapset joutuivat pienestä pitäen kuuntelemaan isänsä raakoja sotajuttuja. Sotakaveria oli hädässä autettava ja niin Elof takasi vaimoltaan salaa naapurilleen lainan. Olga katsoi pitkään miehensä juomista ja tuhoisaa käyttäytymistä, mutta pani sille lopulta pisteen. Kun Elof sai kerrottua vaimolleen, mikä häntä painoi, elämä sai uuden valoisamman suunnan.

Elofin ja hänen perheensä tarina on suomalaisen perheen tarina, monessa tuttu ja tavallinen. Meihin ja elämäämme sota on jättänyt lähtemättömät jälkensä, ensin sisällisota ja sitten talvi- ja jatkosota. Maaseudulla, Pohjanmaalla niin kuin muuallakin, elämä oli köyhää ja työteliästä. Sodankäyneiden miesten sodanjälkeiset elämänhaasteet tuntuivat riipaisevilta: miten päästä tavalliseen arkeen kiinni, miten unohtaa sota ja sen kauheudet? Vaikeuksista huolimatta Elofin elämäntarinassa on keveyttä, valoisuutta ja kauneutta. Vuosikymmenten kuluessa Elof raitistuu ja hänestä tulee rehti kunnon mies, jolle etenkin lapsenlapset ovat rakkaita. Romaanissa piirtyvät myös suomalaisen yhteiskunnan kehitys ja kipupisteet, esim. työperäinen muutto Ruotsiin ja vasemmistolainen politiikka, Kekkonen ja kylmän sodan aika. Oma maa on kaikitenkin rauhallinen ja seesteinen romaani, yhden ihmisen elämäntarina sodanjälkeisestä Suomesta.

Kirjan kauniin kannen on suunnitellut Sanna Mander. Jänis esiintyy muutamassakin kohtaa romaanissa, mutta jätän sen esiintymisen lukijalle yllätykseksi.

Ann-Luise Bertell - Oma maa
Alkuteos Heiman 2020
Suomentanut Vappu Orlov

Kansi Sanna Mander

Tammi 2021

Äänikirjan lukija Lauri Kortelainen
__________________

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on pohjalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja sekä Wasa Teaterin johtaja. Hän debytoi runoilijana vuonna 1997 ja on sittemmin kirjoittanut runoutta, proosaa ja draamaa. Palkitun Bertellin sukuromaani Oma maa nousi ansaitusti Finlandia- ja Runeberg-ehdokkaaksi.

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa

 

Richard Osman - Torstain murhakerho

Richard Osman (s. 1970) on huippusuosittu brittiläinen koomikko ja juontaja, joka tunnetaan erityisesti television visailu- ja kilpailuohjelmista. Cozy crime -dekkarisarjan aloittava Torstain murhakerho on rikkonut Britanniassa myyntiennätyksiä ja on megatapaus kaikkialla maailmassa. Minä näin dekkarin hyvin elokuvallisena ja Tiinan postauksesta luinkin, että Steven Spielberg on ostanut sen elokuvaoikeudet. Enkä yhtään ihmettele! Jos pitää Agatha Christien Miss Marpleista, pitää varmasti tästäkin.

Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kauniissa maalaismaisemassa Kentissä sijaitsevaan Cooper’s Chaseen, joka on varakkaiden eläkeläisten luksusasuinalue. Nyt siellä asuu 300 vanhusta ja aluetta ollaan laajentamassa. Hanketta luotsaavat epämääräiset heput ja se kohtaa vastustusta. Katolinen pappi vastustaa paikalla sijaitseen nunnaluostarin hautausmaan siirtämistä eikä kukkulan laen farmari halua myydä maitaan. Pikkurikolliset kohtaavat väkivaltaisen loppunsa ja Torstain murhakerholaiset ryhtyvät hääräämään tapausten parissa.

Murhia he ovat tutkineet jo pitkään. Yksi ryhmän perustajista, Penny, oli entinen rikospoliisi, joka piti itsellään ratkaisemattomien tapausten aineistoja. Niiden pähkäily piti murhakerholaiset vireinä. Vanhasta kaartista on jäljellä kolme: Elizabeth, Ibrahim ja Ron. Joyce on ryhmän uusin tulokas, sillä Penny ei enää pysty osallistumaan tapausten ratkomiseen. Ryhmän jäsenillä on monenlainen ammattimenneisyys. Ryhmän promoottori Elizabeth on toiminut vakooja- ja muissa peitehommissa ja egyptiläissyntyinen Ibrahim teki uran psykiatrina. 'Punainen’ Ron on kuuluisa ammattiyhdistysmies, jonka poika oli aikoinaan menestynyt ammattinyrkkeilijä, tänään epätoivoinen tositeevee-ohjelmiin pyrkijä. Joyce on ’vain’ sairaanhoitaja, joka ei oikeastaan kuulu joukkoon, mutta hänen bisnesmaailmassa menestynyt tyttärensä Donna osti äidilleen asunnon Cooper’s Chasesta.

Romaani alkaa poliisin pitämällä turvallisuustietoiskulla, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa asukkaita. Aina sitä samaa: älä anna pin-lukuja, älä avaa ovea tuntemattomille, pidä ikkunat salvoissa ja sitä rataa. Tiedotustilaisuuden pitäjä on Lontoosta uneliaaseen Kentiin saapunut 25-vuotias konstaapeli Donna de Freitas. Elizabethin aivot sanovat, että siirrossa on jotain mätää: kuka nyt haluaisi Lontoosta uneliaaseen pikkukylään? Donnan pomo on eläkeikää lähestyvä, ylipainoinen ja yksinäinen Chris Hudson.

Murhakerho värvää nuoren konstaapelin tiedottajakseen ja kulkee aina pari askelta poliisin edellä. He etenevät systemaattisesti epäiltyjen kimpussa ja selvittävät paitsi murhat myös monia menneisyyden tragedioita. Cooper’s Chasen asukkaillahan on takanaan pitkä elämä ja monen elämään mahtuu tragedioita sekä epätoivoisia ja salattavia tekoja. Dialogit ovat herkullisia ja huvittavia ja ryhmän jäsenet vallan mainioita. Dekkarissa on monia hilpeitä kohtauksia. Poliisia naruttaakseen tiukka Ron mm. tekeytyy vallan dementoituneeksi ja Elizabethin aviomies Steven jututtaa shakinpeluun lomassa yhtä rikollista, joka paljastaa dementoituneelle miehelle peittelemättä kaikki rikoksensa. Tapaamme myös Joycen sekoittelemassa yhden avioparin tuhkia keskenään. Piti olla tarkkana: puolet kumpaakin tiikerinmuotoiseen peltipurkkiin ja toinen puoli viralliseen uurnaan. 

Dekkarin ollessa kyseessä en halua paljastaa yhtään enempää. Totean vain, että dekkari oli hulvaton ja Jukka Pitkäsen lukemana nautinto. Kuoleman läheisyys leijuu asukkaiden ja ryhmän jäsenten yllä, mutta he nauttivat aivotyöstä, ystävistään ja naukuista niin kauan kuin elämää on. Ja hellyttävää rakkautta, sitä kirjassa on.

 

Shortlisted for the British Book Awards Crime & Thriller Book of the Year 2021

Sarjan toinen osa The Man Who Died Twice ilmestyy syyskuussa 2021

Tiina / Kirjaluotsi kuunteli kirjan englanniksi.

Richard Osman - Torstain murhakerho
Alkuteos The Thursday Murder Club 2020
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2021
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
_______________

Rauhaisassa luksustason eläkeläiskylässä neljä ystävää kokoontuu joka torstai selvittämään ratkaisematta jääneitä rikoksia, joiden tutkintakansioita yksi joukosta hankkii suhteillaan poliisin arkistoista. Kun kylän alueella tapahtuu raaka murha, joutuu kerho tositoimiin. Hykerryttävä hyvän mielen dekkari on kuin yhdistelmä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-romaaneja, Agatha Christien Miss Marpleja sekä suosikkisarja Emmerdalea! Murhamysteeriä ei ole koskaan ratkaistu näin harmailla aivosoluilla!

Niina / Yöpöydän kirjat luotsaa kirjablogien dekkariviikkoa.

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat

Älykäs, säkenöivä ja tahtova nainen saattoi helposti saada oikukkaan ja hysteerisen maineen.

On hienoa, että Schreck on valinnut kirjaansa nämä vähän tuntemattomammiksi jääneet kultakauden naiset! Kolme heistä muistetaan lähinnä aviomiestensä puolisoina: Siri von Essen August Strindbergin, Aino Järnefelt Jean Sibeliuksen ja Ellan de la Chapelle Albert Edelfeltin puolisona! Thyra Thesleff on jäänyt kuuluisan siskonsa Ellenin varjoon enkä minä oikeastaan tiennyt mitään itsenäisestä Alma Söderhjelmistä ja vain vähän Sigrid af Forsellesista. Kiinnostavia aikakauden naisia kaikki.

Kirjassa Schreck tuo lukijalle kunkin naisen pienoiselämäkerran ja puhuttelee heitä henkilökohtaisesti kirjeissään, jotka ovat tämän päivän naisen tervehdys menneitten aikojen sisarelleen. Samalla hän kuvailee fin de sièclen ilmapiiriä, asenteita ja taide- ja ajatussuuntauksia. Kirjaa oli kiinnostavaa lukea ja siinä on viehättävä piirroskuvitus sekä runsaasti valokuvia. Toisaalta oli rankkaa eläytyä näiden naisten elämään, sillä he olivat tästä päivästä katsottuna sukupuolensa vuoksi vailla todellista valinnanvapautta ja oman uran mahdollisuuksia. Nuoruuden itsenäisen elämän unelmat kariutuivat monella sovinismin ja sovinnaisuussääntöjen syövereihin.

Siri von Essenin (Wrangel, Strindberg, 1850-1912) kohtaloksi koitui rakastuminen August Strindbergiin. Sirin erottua skandaalimaisesti ensimmäisestä aviomiehestään pari aloitti yhteiselämän toivoa tuntien. August kirjoittaisi ja Siri näyttelisi, mutta pian kolme lasta ja arjen pyöritys vei teatterihaaveilta siivet.   Näyttelemisen intohimo ja kaikki Sirin lahjakkuus valuivat kaksinaismoralismin ja vähättelyn alle. Strindberg muuttui myös yhä vainoharhaisemmaksi ja misogyynisemmäksi.  Eronjälkeinen elämä kolmen lapsen yksinhuoltajana Helsingissä oli vaatimatonta ja köyhää.

Ellan de la Chapelle (Edelfelt, von Born, 1857-1921), tuo miehensä Albert Edelfeltin ikuistama upea nainen, oli onneton avioliitossaan ja joutui hautaamaan ainoan poikansa Erikin nuorena. Ellan ei hinkunut naimisiin, mutta muuta vaihtoehtoa ei hänen säätyiselleen naiselle tuntunut olevan: ikäiseni naimaton tyttö on skandaali ja ongelma koko maailmalle. Albert ja Ellan olivat aivan järjetön pari: Ellan 31-vuotias suojeltu neitsyt ja Albert mallien ja demimondien Pariisissa kaiken kokenut. Hermostuneen ja masentuneen Ellanin diagnoosiksi koitui ajan muotisairaus hysteria. Avioliitto söi kaikki Ellanin haaveet omasta taiteilijuudesta.  Miten surullista.  

Olit Helsingin kaunein tyttö ja avioliittosi Albertin kanssa oli yksi onnettomimmista. 

Ehkä siitä syystä Albert on verhonnut sinut pimeään ja raskaaseen asuun? 

Sellaiseen, jonka kangas peittää mantereesi. / Taiteilijan vaimon muotokuva 1896

Sigrid af Forselles (1860-1935) halusi taiteilijaksi - eikä miksi tahansa taiteilijaksi, vaan kaikista taiteenlajeista nimenomaan kuvanveistäjäksi. Se oli ajan mittapuulla monessa mielessä poikkeuksellista ja uskaliasta. 20-vuotias Sigrid suuntasi Pariisiin ja pääsi aikanaan Auguste Rodinin oppilaaksi. Opiskelijakollega Marie Madeleine Joyvrayn ja Sigridin ystävyys kehittyi lesborakkaudeksi, joskaan tuota termiä ei tuolloin vielä tunnettu. Sigridin yhä lisääntynyt kiinnostus esoteerisiin virtauksiin, okkultismiin ja spiritismiin teki lopun ystävyydestä, henget ehkä vaativat sitä. Sigrid asui Firenzessä elämänsä loppuun asti. Alla olevan upean muotokuvan on maalannut virolainen Ida A. Flielitz, joka on käytännössä kadonnut historian hämärään, edes hänen kuolinvuottaan ei tiedetä.

Minä tiedän, että taiteilijuus vaati sinulta voimia ja kykyä sietää ja kestää marginaalissa

 toimimista. / Kotiuduit rajattomalta tuntuvaan maailmaan Suomen rajojen ulkopuolella, 

missä sinusta tuli yksi Suomen ensimmäisistä merkittävän kansainvälisen uran tehneistä kuvanveistäjistä. Suomessa tästä ei vain puhuttu. / Ida A. Fielitz, 1900-luvun taite

Alma Söderhjelm (1870-1949) ponnisti 11-päisestä sisarussarjasta tohtoriksi aiheenaan Ranskan vallankumouksen lehdistö ja kirjoitti väitöskirjansa ranskaksi. Kotimaan professuurit eivät ottaneet auetakseen, niinpä hän siirtyi Tukholmaan ja toimi kolumnistina ja kirjailijana. Viisikymppisenä hän julkaisi eroottisen romaanin! Alma oli itsenäinen uuden ajan nainen, joka kannatti vapaata rakkautta, joskin hänen vapaamielisyytensä oli kova koetin erityisesti Suomen Ruotsin-suurlähettiläänä toimineelle Werner-veljelle.

Thyra Elisabeth 1892

Kauniista ja sensuellista pikkusiskostaan Thyra Thesleffistä (Söderhjelm, Castrén, 1880-1959) Ellen on maalannut tämän jumalaisen muotokuvan, jota Schreck selittää kirjassa upeasti. Thesleffin kolme siskosta - Gerda, Ellen ja Thyra - olivat erittäin läheisiä ja Thyra toimi Ellenin managerina kotimaassa. Hän opiskeli itsekin taidetta ja valmistui hopeasepäksi. Siskokset äiteineen viettivät pitkiä aikoja Firenzessä, jossa Thyran aviopuoliso Torsten Söderhjelm (Alman veli) menehtyi äkillisesti lavantautiin. Thyra jäi leskeksi ja kahden pienen tyttären yksinhuoltajaksi, mutta pian hän avioitui miehensä ja oman hyvän ystävänsä kanssa.

Aino Järnefelt (1871-1969) oli minulle näistä naisista ’tutuin’, sillä olen lukenut Riitta Konttisen elämäkerran Aino Sibelius. Aino oli eteerinen ja hoikka nainen, minkä vuoksi häntä pidettiin terveydeltään hauraana. Mutta silti hän synnytti kuusi tytärtä, vastasi heidän kotiopetuksestaan ja perheen arjesta Sibeliuksen oleskellessa ulkomailla, tai viftailemassa Kämpissä! Aino edusti naiskuvassa femme fatalen vastakohtaa, viatonta ja puhtoista naista, joka omistautuu miehelle ja kodille. Aina Ainolassa käydessäni mietin, miltä Ainosta mahtoi tuntua elää siellä eristyksissä rahavaikeuksien keskellä Jannen liihottaessa maailmalla. Mutta parin välillä oli rakkautta ja kiintymystä, mikä ilmenee heidän hellyttävistä kirjeistään.

Säkenöiviä ja oikukkaita lukiessa oli taas kerran todettava, miten pieniä Suomen kulttuuripiirit olivat. Melkein kaikki näistä naisista kytkeytyivät toisiinsa ystävyyden tai avioliiton tuomin sitein tai he oleskelivat samoihin aikoisin Pariisissa, Firenzessä ja muualla Euroopassa; imivät samoja vaikutteita.

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Kansi ja graafinen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2021
_______________

Sisaria, vaimoja ja itsellisiä naisia, joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen. Ellan Edelfelt ja Aino Sibelius muistetaan ensisijaisesti tunnettujen miestensä vaimoina, mutta millaisia ihmisiä he olivat pyrkimyksineen ja unelmineen? Kaunokirjallisella vetävyydellä kirjoitettu teos piirtää uudenlaisen kuvan vuosisadan vaihteen kiihkeästä ja ristiriitaisesta ajasta. Ellen Thesleffin ja Alma Söderhjelmin kaltaiset oman tiensä kulkijat kyseenalaistivat naisen perinteiset roolit ja näyttivät suuntaa muille dekadenssin aikakauden naisille.