Valeria Luisellin teos Kadonneiden lasten arkisto kertoo nimettömänä pysyvästä perheestä, joka tekee huikean, yli 3500 kilometrin pituisen road tripin New Yorkista Arizonaan ja New Mexicoon. Hyvin Luisellin itsensä oloinen, meksikolaissyntyinen nainen ja mies tapasivat toisensa suuressa äänimaisemaprojektissa nelisen vuotta aiemmin ja perustivat uusioperheen, johon kuuluu kaksi lasta: miehen kymmenvuotias poika ja naisen viisivuotias tytär. Naista ajaa halu selvittää, mitä tapahtui hänen ystävänsä Manuelan pienille tyttärille, jotka katosivat lasten pidätyskeskuksesta jäljettömiin. Miestä ajaa pakkomielle dokumentoida Geronimon ja johtamiensa viimeisten Chiricahua-apassien historiaa.
He nukkuvat suut auki kohti taivasta. Pojat ja tytöt, joiden huulet ovat rohtuneet ja poskien iho halkeillut, sillä tuuli piiskaa niitä päivin ja öin. He valtaavat koko tilan jäykkinä mutta lämpöisinä; he makaavat junanvaunun metallikatolla rivissä kuin tuoreet ruumiit.
- ensimmäinen elegiaRomaanin taustalla on Yhdysvaltojen pakolaiskriisi ja Trumpin hallinnon Zero Tolerance Policy, joka erottaa maahan pyrkivät paperittomat lapset vanhemmistaan. Hallinto karkottaa kuulemma Meksikoon myös muista Etelä-Amerikan maista tulevia lapsia, joilla ei siis ole Meksikossa yhtään sukulaista. Netistä löytyy loputtomasti juttua asiasta, esim täältä, täältä ja täältä. Kirjan luettuani luin, että Luiselli teki perheineen samantapaisen road tripin vuonna 2014 ja sai innoituksen tähän kirjaan toimiessaan maahan pyrkivien lasten tulkkina oikeusistuimessa New Yorkissa.
Tekstissä piirtyy hienosti kuva Yhdysvaltojen sydänmaiden ankeista maisemista, joita olemme nähneet monissa elokuvissa: hylättyjä bensiiniasemia, ränsistyneitä motelleja ja laajoja, kuivuuden kiduttamia maisemia. Ei-valkoinen perhe joutuu valehtelemaan syntyperästään virkavaltaa ja uteliaita kohdatessaan. Hekin ovat syntyperänsä vuoksi rasismin tai karkotusuhan alla - tai vähintäänkin ei-toivottuja - kuten aikanaan reservaatteihin ja vankiloihin suljetut apassit ja tämän päivän paperittomat siirtolaiset.
Minäkertojista toinen on perheen äiti, joka puhuu erittäin lämpimästi lapsistaan, mikä korostaa eroa perheen lasten ja La Bestialla / Pedolla viidakon läpi Yhdysvaltain rajalle matkaavien lasten kokemusmaailmassa. La Bestia on tavarajuna, jonka katolla paperittomat lapset matkaavat ja kävelevät välillä kilometritolkulla niin että varpaankynnet irtoavat ja jalkapohjat muuttuvat veriseksi mössöksi. Perheellä on auton tavaratilassa eri perheenjäsenten numeroituja laatikoita. Äidin laatikossa on runsain määrin valtavia karttoja ja kirjallisuutta, mm. teos Elegioita kadonneille lapsille, jota nainen lukee tuon tuostakin ja joka tekee vaikutuksen myös poikaan.
Toinen minäkertoja on perheen poika, apassinimeltään Vikkelä Höyhen. Vanhemmat luulevat lastensa ymmärtävän vähemmän kuin nämä todellisuudessa ymmärtävät. Perhe on itseasiassa hajoamassa ja pelastaakseen perheensä poika saa yltiöpäisen idean: hän haluaa auttaa löytämään Manuelan kadoksissa olevat tyttäret ja niinpä hän karkaa pienen siskonsa kanssa aavikolle. Poika myös dokumentoi polaroidkamerallaan välähdyksiä matkalla näkemästään ja äänittää kaikuja äidiltä vohkimallaan nauhurilla, jotta nyt viisivuotias rakas sisko, intiaaninimeltään Memphis, myös muistaisi. Kirjassa on kuvaliite pojan polaroideista. Pojan tekstiosuudet tuntuivat paikoin turhan pitkiltä ja hän oli minusta ikäänsä nähden liian kypsä, mutta hänen rakkautensa pieneen sisareensa oli hellyttävää.
Luiselli sanoo kirjoittavansa dokumentaarista fiktiota ja tämä romaani on mainio esimerkki hänen tyylistään. Välillä on laatikkokohtaisia kirjallisuuslistoja ja tilastoituja dokumentteja autiomaasta kuolleina löytyneistä lapsista. Teoksen lopussa Luiselli selvittää, kenen kirjailijoiden teoksista hän on lainannut sanontoja tekstiinsä. Näitä lainauksia esiintyy juurikin hienoissa kadonneiden lasten elegioissa ja ne on todella taitavasti niihin upotettu. Pojan Kaikukanjonista kertova 20-sivuinen luku on yhtä ja samaa virkettä.
Kadonneiden lasten arkisto on siis rakenteeltaan jännittävä ja tarinaltaan koskettava. Lapsiaan syvästi rakastava äiti, kontrastina pienet turvaa vailla olevat lapset aavikolla ja junien katoilla. Romaanin äiti pohtii pelastusetäisyyttä / distancia de rescate, eli sitä pisintä etäisyyttä, jonka puitteissa äiti vielä pystyy pelastamaan vaarassa olevan lapsensa. Luiselli mainitsee termin romaanissa parisen kertaa ja se on peräisin argentiinalaiselta Samanta Schwebliniltä, Luisellin ystävältä, joka kirjassaan Houreuni (suom. 2018) pohtii mm. tätä. Bloggausta kirjoittaessani Yhdysvaltain presidentinvaalin tulos ei ollut vielä selvillä. Mutta Trumpiin henkilöityy mielessäni kaikki tämä(kin) paha, josta Luiselli kirjoittaa.
Sade saa alkunsa auringonnousun aikaan myrskypilvien kerääntyessä heidän yllään ja edessään. Peto kirskuu loppumattoman autiomaan halki raiteillaan huojuen ja täristen, uhaten hajota kappaleiksi, suistua raiteilta, imeä heidät sisuksiimnsa.
- neljästoista elegia
Valeria Luiselli - Kadonneiden lasten arkisto
Alkuteos Lost Children Archive 2019
Suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2020
Kirjastosta
______________
Gummerus 2020
Kirjastosta
______________
New Yorkissa asuva Valeria Luiselli on syntynyt Mexico Cityssä 1983. Luisellille on myönnetty Los Angeles Times Book Prize, American Book Award, MacArthur Fellowship ja viimeisimpänä Kadonneiden lasten arkistosta Rathbones Folio Prize. Lukuisille vuoden parhaimpien kirjojen listoille nostettu teos oli ehdolla myös Booker- ja Women’s Prize for Fiction -palkintojen saajaksi.
Youtubesta hauilla La Bestia / The Beast löytyy monta videota, tässä yksi espanjankielinen. Luiselli puhuu kirjassa myös orpojunista, joilla orpolapsia lähetettiin New Yorkista länteen - Youtube-dokumentti.
Aiemmin kirjailijalta lukemani Los ingrávidos, josta en tainnut paljon ymmärtää.
