Klassikkohaaste #14: Maria Jotuni - Huojuva talo

Hän tahtoi omistaa Lean niin kuin alempi omistetaan, niin kuin orja omistetaan. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus lyödä, eikä hänen tarvinnut hävetä kiivauttaan. 

Luettuani Suvi Ratisen mainion tietokirjan Omat huoneet päätin lukea seuraavaan klassikkohaasteeseen romaanin joltakulta kirjassa esitellyistä Virginia Woolfin suomalaisista aikalaisista. Päädyin Maria Jotunin (1880-1943) Huojuvaan taloon, jonka julkaisuhistoriakin on mielenkiintoinen. Ratisen mukaan Jotuni kirjoitti kesäisin muun perheen ollessa maalla Cygnaeuksenkadun arvohuoneistossaan kaiken rojun keskellä villasukat jalassa.

 

Ehkä Jotuni oli paossa perhehelvettiä, sanoohan pojanpoika Kari Tarkiainen romaanin kuvaavan osittain kirjailijan omaa avioliittoa. Jotuni alkoi kirjoittaa Huojuvaa taloa jo vuonna 1928 ja osallistui sillä Otavan vuonna 1935 järjestämään kilpailuun. Koska Jotuni ilmoitti kilpailevansa vain voitosta, romaani jäi julkaisemattomana kustantajan arkistoon ja ilmestyi postuumisti vasta 1963.

Jotuni ei lukijalle armoa anna. Minulle tuli aivan sairas olo Lea ja Eero Markun avioliittohelvetin kuvauksesta  - lähes 600 sivua, sivu sivun perään järjetöntä henkistä ja fyysistä kiusaamista, vallankäyttöä ja nöyryytystä. Lea vihasi lapsuudessaan äitiään ja ymmärsi ja rakasti juoppoa ja nahjusmaista isäänsä. Ehkä jo lapsuudessa kehittyi ajatus, että heikkoja miehiä tulee ymmärtää ja yrittää auttaa. Omassa avioliitossa sitä ymmärtämistä kysyttiinkin joka ikinen päivä.

Lea tutustui sanomalehtimies Eeroon työpaikkansa juhannusjuhlissa ja mies alkoi piirittää Leaa pakkomielteisesti, olihan hänen voitettava Lea kaveriltaan Aulikselta. Avioliitto solmittiin hyvin nopeasti ja heti papin aamenesta alkoi eristäminen, alistaminen ja nöyryyttäminen. Ei tullut kuuloonkaan, että Lea kävisi töissä, Eero eristi vaimonsa neljän seinän sisälle. Perheen rahat olivat sairaalloisen saidan miehen takana ja Lean oli pyydettävä talousrahoja kuin almuja, jotka mies usein heitti pitkin lattioita. Kaikessa oli säästettävä, joten Lean oli syötävä huonompaa ruokaa kuin miehensä, hän laihtui ja laahusti kuluneissa vaatteissaan, sillä mihinkään ei voinut 'tuhlata'.

Vähitellen alkoi myös fyysinen väkivalta ja sen alituinen pelko. Alkoholikin astui kuvaan, samoin vieraat naiset. Perheen palvelustyttöjäkään Eero ei voinut jättää rauhaan ja Lea alistui kaikkeen nöyryytykseen kuten hyvä kristitty ainakin, synnytti kolme elävää lasta ja yhden miehensä väkivallanteon takia kuolleen. Vuodet kuluivat, perheen pelon ja jännityksen täyttämä ilmapiiri jatkui. Lapset alkoivat oireilla ja isä kuritti kovalla kädellä etenkin vanhinta poikaa Pojua.

Lapset tulivat pelokkaiksi ja aroiksi. He istuivat aterioidessa kuin tuomiolla, heitä ei osannut houkutella puhumaan. Vain Lea puheli aterioidessa jonkun sanan. Ja kun Eero tuli huoneeseen, pujahtivat lapset  pelokkaina huoneesta pois, usein keittiöön.

Eeron ja Lean suhde oli sairas. Eero oli narsisti ja vainoharhainen hullu, joka kidutti vaimoaan henkisesti esimerkiksi itsemurhauhkauksilla ja kävi tähän käsiksi niin että kylkiluut murtuivat. Lea nosti monesti riitojen keskellä avioeron esille, mutta Eero ei suostunut omistuksestaan luopumaan. Onneksi Eero kulki vääjäämättä kohti tuhoaan. Vasta miehen kuoltua Lea ja lapset vapautuivat miehen sairaasta piinasta.

Huojuva talo oli armoton ja säälimätön perheväkivallan kuvaus, joka tosin tuntui minusta överiksi viedyltä, ainakin nykynaisen näkövinkkelistä. 30-luvulla tietysti naisen mahdollisuudet erota olivat paljon huonommat kuin nykyisin. Mutta silti minua ärsytti Lean lammasmainen alistuminen ja toisen posken kääntäminen, vaikka ymmärrän, että väkivalta lamauttaa uhrinsa. Sairaassa suhteessa on jotain outoa läheisriippuvuutta, joka sokaisi Leankin lastensa hädältä.

90 vuoden takainen teksti oli vanhahtavaa, aika näkyi sanavalinnoissa ja lauserakenteissa. Olisin toivonut vähemmän jankkaavia dialogeja, koska ne olivat raskaita lukea. Tosin niissä Eeron hulluus tuli hyvin esiin. Olin vähän pettynyt söpöön loppuun, mutta olihan tämä järisyttävä kuvaus perheväkivallasta.

Maria Jotuni - Huojuva talo

Otava 1963

 

Tämänkertaista klassikkohastetta luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#13 George Orwell - Eläinten vallankumous

#12: Virginia Woolf - Oma huone

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Lassi Patokorpi - Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa

Kuusisaaressa sijaitseva Ane ja Signe Gyllenbergin koti- ja taidemuseo Villa Gyllenberg on ollut suljettuna yli vuoden mittavan remontin vuoksi. Talotekniikka on uusittu ja rakennettu uusi laajennusosa, jossa on uusi sisäänkäynti ja museokauppa. Uudistunut museo avaa ovensa ensi viikon keskiviikkona 2. helmikuuta näyttelyllä Ajan hengessä, joka esittelee museon omia kokoelmia. Uudistuneen museon kunniaksi on myös ilmestynyt ihastuttava Lassi Patokorven kirjoittama kirja Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa, joka esittelee upein valokuvin Gyllenbergien kotia, sen esineistöä ja puutarhaa sekä parin elämäntyyliä, juhlakattauksia ja menuita.

Gyllenbergit olivat asuneet Kaivopuistossa ja viettäneet kesiään Villingissä. Kun Villingin huvilasta oli luovuttava, perhe ryhtyi etsimään tonttia ympärivuotiseen asumiseen. Kuusisaari oli 30-luvun lopulla harvaan asuttu ja luonnonläheinen, mikä miellytti. Huvilan suunnitelmia pyöriteltiin koko suvun voimin ja lopulliset rakennuspiirustukset laati arkkitehti Matti Finell. Puistokadun koti oli sisustettu rakkaudella ja pieteetillä ja sinne valitut huonekalut määräsivät uuden kodin huoneiden mittoja. Persoonalliseen italialaista renessanssihuvilaa muistuttavaan villaan päästiin muuttamaan 1938.

Villa Gyllenberg on elegantti ja todella aistikkaasti sisustettu. Näkee, että rahaa on käytetty, mutta kokonaisuus ei ole yltiömäisen pröystäilevä. Se on esineistöineen ja taideteoksineen Ane ja Signe Gyllenbergin rakkaudella ja hyvällä maulla luoma kokonaistaideteos, jonka taideteokset ja esineet ilmentävät samalla myös aikakauden sisustusihanteita ja yläluokkaisen porvariston elämäntyyliä. Ane Gyllenberg tunsi monia helsinkiläisiä antiikin ja taiteen keräilijöitä ja he kutsuivat itseään ’romuklubilaisiksi’. Porvariskotien edustavaa tyyliä olivat 1900-luvun puolivälissä antiikkihuonekalut, arvotaide ja arvokkaat koriste-esineet. 

Puolisoista Ane oli innokkaampi keräilijä, ja valtaosa taideteoksista on hänen hankintojaan. Keräily alkoi 1910-luvun lopulla ja jatkui 1970-luvulle asti. Osa esineistä ja teoksista hankittiin taide- ja antiikkikauppiaiden kautta, osa hetken mielijohteesta, ja osa tuli perintönä tai matkamuistoina. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö tekee edelleen uusia hankintoja kokoelmaan.

Helene Schjerfbeck oli Ane Gyllenbergin rakkaimpia taiteilijoita. Suurikokoinen 

Lehtimajajuhla (1883) oli hänen ensimmäinen Shjerfbeck-hankintansa. Gyllenberg osti teoksen 

aluksi pankkiiriliikkeelleen 1930-luvulla, ja se pääsi vasta myöhemmin 1950-luvulla kodin seinälle Kuusisaareen. Tällä hetkellä museon kokoelmassa on 39 Schjerfbeckin teosta.

Edustuskodeissa tilat jaettiin julkiseen ja yksityiseen tilaan sekä kodinhoidolliseen alueeseen. Näin Villa Gyllenbergissäkin: julkiset tilat, sali ja ruokasali ovat alakerrassa ja isännän työhuone ja makuuhuoneet yläkerrassa. Mutta sali ei ollut pelkästään edustustilaa, vaan sitä käytettiin perheen olohuoneena. Ane Gyllenberg oli syntynyt jouluaattona, joten joulu oli perheelle tärkeä juhla. Kirjan kuvista huokuu kodikkuus ja joulutunnelma, ja melkein kuulee Signe-rouvan soittavan Sibeliuksen Jo joutuu ilta -joululaulua.

’Hummerialadobia’ tarjottiin huvilan päivällisvieraille 1950-luvun lopulla 

yhtenä pääruoista. Erilaiset hyydykkeet olivat vuosisadan puolivälissä erittäin muodikkaita.

Patokorpi kertoo kiinnostavasti muutamien posliiniastioiden, hopeaesineiden ja rokokoopiironkien historiasta ja taustoista. Oli jännittävää lukea, miten yksi mahapiirongeista muokattiin sahaamalla korkea kaappi kahtia. Museossa on säilynyt Signe-rouvan Emännän kirja, josta selviää sekä illallisten osanottajat että tarjoilut. Minua kiinnosti myös Villa Gyllenbergin puutarha, joka pitäisi ehdottomasti nähdä keväisessä loistossaan tulppaanimeren kukkiessa.

Ane Gyllenberg oli kiinnostunut esoteerisistä suuntauksista. Niinpä Akseli Gallen-Kallelan Ad Astra (1907) oli hänelle tärkeä teos, joka riippui makuuhuoneessa paikalla, josta sen näki ensimmäisenä aamulla herätessään ja viimeiseksi illalla ennen nukahtamista. Huvilassa on myös pyöreä meditaatiohuone, josta löytyy uskonnollista taidetta ja kirjallisuutta. 

Eteisessä on tukholmalainen rokokoolipasto, joka on tukholmalaisen

puuseppämestari Friedrich Kruusin käsialaa vuosilta 1745-68.

Jalopuuvaneroitu havupuu ja messinkivalu. Kuva: Villa Gyllenbergin nettisivu.

Monet antiikkiesineistä ja huonekaluista on konservoitu vuonna 2021 museon ollessa peruskorjattavana. Juuri ennen remonttia löytyi rullalla ollut vanha maalaus, Fortuna Guido Renin (1575–1642) mukaan, joka entisöitiin ja pääsee nyt ensi kertaa esille. Signe ja Ane Gyllenbergin taidekokoelma käsittää hieman yli 400 teosta ja esinekokoelma reilu 1000 esinettä.

Kävin Villa Gyllenbergissä viimeksi joulun alla 2019 (postaukseni Villa Gyllenbergin joulu) ja koti oli puettu tunnelmalliseen jouluasuun. Menin sinne itse asiassa ihailemaan Shjerfbeckejä, mutta nyt tämän kirjan luettuani osaan kiinnittää tarkemmin huomiota myös kodin esineistöön ja sisustuksen yksityiskohtiin. Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa oli ihastuttavaa katseltavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Gyllenbergien rakkaus taiteeseen ja heidän elämäntyönsä avautui aivan uudella tavalla.

Lassi Patokorpi - Villa Gyllenberg. Koti Kuusisaaressa

Esipuhe Lotta Nylund
Valokuvat Katja Hagelstam
Kustannusosakeyhtiö Parvs 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!

____________________

Tutkija Lassi Patokorpi on Raaseporin museon johtaja ja ICOMin Suomen komitean puheenjohtaja. Hän on työskennellyt aiemmin erikoistutkijana Signe ja Ane Gyllenbergin säätiössä. 

Valokuvaaja Katja Hagelstamin ottamat valokuvat ovat keskeinen osa kirjaa.

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus & Lordin kuolema

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus ****

Alkuteos Murder in the Orient Express 1934
Wsoy 2017
Ensisuomennos 1937, uusi suomennos Jaakko Kankaanpää
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

On ollut vähän sellainen fiilis, että kaipaan rentouttavaa kuunneltavaa ja luettavaa. Siksi otin kuunteluun kaksi Agatha Christien dekkariklassikkoa 1930-luvulta - ja kyllä, Christien dekkarit tarjoavat taattua ja laadukasta viihdettä. 

Idän pikajunan arvoituksessa juna puuskuttaa halki lumisten maisemien, se on matkalla Istanbulista Ranskan Calaisiin. Juna on hieno ja kaikilla matkustajilla on oma makuuhytti. Jugoslavian vuorilla lumimyrsky yllättää junan ja se joutuu pysähtymään. Vain taivas tietää, miten pitkä pysähdyksestä tulisi.

Junassa on sekalainen joukko matkustajia eri maista, kaikkiaan 13 henkeä sekä Hercule Poirot, rautateiden ranskalainen johtaja herra Bouc ja kreikkalainen tohtori Constantine. Pysähdyksen ensimmäisenä aamuna havaitaan, että amerikkalainen miljonääri Ratchett on tapettu yöllä hytissään useilla tikariniskuilla. Poirot ottaa jutun hoitaakseen, koska viranomaisia ei lumimyrskyn takia saada paikalle. Vainajan hytin ikkuna on auki, mutta lumessa ei näy minkäänlaisia jälkiä. Murhaaja on siis edelleen junassa ja luultavasti joku matkustajista, mutta kuka?

Poirot haastattelee kaikkia kahtatoista matkustajaa ja ottaa selkoa heidän elämästään ja taustoistaan. Niistä paljastuukin yllättäviä, haastateltuja yhdistäviä seikkoja. Murhattu Ratchett oli sekaantunut Yhdysvalloissa tapahtuneeseen eversti Amstrongin pienen tyttären kidnappaukseen ja murhaan, mutta sai lahjottua valamiehistön ja pääsi vapaalle jalalle. Tuo tragedia koitui tytön vanhempien ja lastenhoitajan tuhoksi. 

Tässä dekkarissa kapteeni Hastings ei ole mukana, vaan Poirot joutuu yksin pyörittelemään johtolankoja harmaissa aivosoluissaan. Hänen ajatuksenjuoksuaan ja selvittelytyötään oli ilo seurata. Muuten teksti tuntui hankalalle suuren henkilömäärän vuoksi, sillä välillä unohtui kuka on kuka. Lopulta Poirot esittää tapauksen kulusta kaksi vaihtoehtoista teoriaa, mutta jättää yhtiön johtajan Boucin ja lääkärin päätettäväksi, kumpi niistä kerrotaan viranomaisille. Tutkinnan lopputulos oli minulle suuri yllätys. Wikipediasta löytyy henkilöluettelo ja tarkempi  selostus juonen kulusta. 

_____________________________________________________________

Agatha Christie - Lordin kuolema *****

Alkuteos Lord Edgeware Dies 1933

Ensisuomennos 1953, suomentanut Eila Pennanen

Wsoy 2018

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

Kaunista ja kuuluisaa näyttelijätärtä Jane Wilkinsonia epäillään miehensä, lordi Edgwaren murhasta. Jane on pääepäilty, onhan hän usein julkisesti ja painokkaasti sanonut, että hänen pitäisi murhata lordi, koska tämä ei anna hänelle avioeroa. Lordi on omalaatuinen ja synkkä, rikas tietysti, mutta Janella on kiikarissa toinen mies. Jane pyytää Poirotia suostuttelemaan miestä antamaan avioeron ja Poirot suostuu. Mutta lordi onkin kuulemma kirjeessään jo ilmoittanut suostuvansa eroon, vaikka Jane väittää ettei ole kirjettä saanut. Mikä on kadonneen kirjeen salaisuus? 

Lordin kuolema piti otteessaan ja oli vetävää kuunneltavaa! Kirjassa on näyttelijöitä, imitaatioita ja hienoja seurapiiri-illallisia. Poirotin harmaat aivosolut lyövät ällikällä sekä lukijan että hänen kanssaan tapausta tutkivan tarkastaja Jappin. Vihjeitä murhaajasta tulee pitkin matkaa, joten kannattaa olla tarkkana. Henkilögalleria on kiinnostava ja Poirotin ja Jappin dialogit olivat nautittavia. Viihdyin loistavasti tämän dekkarin parissa. Enpä kerro juonesta yhtään enempää, halutessasi voit lukea lisää Wikipediasta.

José Antonio Lucero - La vida en un minuto

Sain tästä kirjasta vinkin Twitter-ystävältä Katriinalta, kiitos! José Antonio Lucero (s. 1988) on historioitsija, jonka Youtube-kanava La cuna de Halicarnaso on hyvin suosittu Espanjassa. Siellä hän jakaa populaaristi tietoa historian tapahtumista. Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva La vida en un minuto (Elämä minuutissa) perustuu sekin historialliseen tosiseikkaan: 3. tammikuuta 1944 tapahtui järkyttävä junaonnettomuus, jossa Madridista lähtenyt postijuna, hiilijuna ja rautateiden työkone törmäsivät tunnelissa Leónin maakunnassa. Francon hallinto sensuroi lehdistöä ja aliarvioi uhrien määrää, joita oli noin 100 kuollutta ja saman verran loukkaantuneita.

 

Lucero tuo kontrastisesti esiin jakautuneen yhteiskunnan - on voittajat ja hävinneet. Postijunassa matkustaa nuori varakkaan perheen tytär Julia äitinsä Trinidadin kanssa. Järkyttynyt tyttö tarvitsee etäisyyttä omistushaluiseen ja törkeästi käyttäytyneeseen sulhaseensa. Samassa junassa matkustaa myös Francon kätyreitä Madridista pakeneva Daniel, joka on piileskellyt jo neljä vuotta Madridin puistojen sodanaikaisissa bunkkereissa ja juoksuhaudoissa, kuten sadat muutkin hävinneet. 

 

Julia kapinoi äitinsä vanhoillisia asenteita vastaan ja on aloittanut kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Äidin mielestä opiskelu on naisille turhaa, parasta olisi naida rikas mies ja ryhtyä kotiäidiksi. Mutta Julia haluaa ammatin ja opettajaksi, ei alistua naisenelämän ahtaisiin raameihin. Daniel ja Julia törmäävät toisiinsa junassa, ystävystyvät ja puhuvat kirjallisuudesta ja sensuroiduista kirjailijoista, mm. María Zambranosta. Köyhästä syntyperästään huolimatta Daniel on lukenut lapsena paljon. Päätarinan rinnalla kulkee otteita Danielin päiväkirjasta, jossa hän kertoo traagisista sisällissodan vuosistaan vuorilla. Hän oli vain 16-vuotias sisällissodan syttyessä ja todisti miten Francon sotilaat surmasivat hänen juutalaiset vanhempansa ja siskonsa.

Teksti ei alussa oikein lähtenyt lentoon, sillä Luceron tyyli on hyvin asiallista ja yksinkertaista, lauseet lyhyitä. Mutta kirjan loppupuolen kuvaukset junien törmäyksestä ja sen aiheuttamasta kaaoksesta olivat valtavan upeita ja eläytyviä. Helpohko, lyhytlauseinen teksti sopii hyvin sellaiselle lukijalle, joka haluaa verestää espanjan taitojaan. Alun nihkeys vaihtui jännittävään ja trillerimäisen koskettavaan rakkaustarinaan. Espanjan ja Madridin sisällissodan jälkeinen todellisuus tuli iholle.

José Antonio Lucero - La vida en un minuto
Penguin Random House 2021
____________________

Kirjailijan nettisivu

La cuna de Halicarnaso

Ville Hytönen - Viro maailmanvallaksi

Olin erittäin ihastunut Ville Hytösen aiempaan Viro-kirjaan Eesti on my Mind. Tämä uusi Viro maailmanvallaksi! jatkaa samalla lennokkaalla ja vetävällä tyylillä ja esittelee erityisesti Viron viimeaikaista menestystä. Kirjan nimi on provosoiva ja hauskan leikillinen, mutta pienessä Virossa kyllä riittää anekdootteja ja menestystarinoita kerrottavaksi. 

Olen laittanut edellisen Viro-kirjan kiertoon enkä voi vertailla näitä kahta, mutta blogitekstissäni sanoin mm. näin ja kaikki tämä sopii tähän uuteenkin kirjaan: Harvinaisen pirskahtelevasti kirjoitettu ja sisällöltään runsas tietokirja kertoo nautittavasti Viron historiasta, neuvostoajoista ja nykypäivän modernista yhteiskunnasta. Hytönen maustaa kerrontaansa mainioilla anekdooteilla ja tuntuu, ettei hän jätä yhtään virolaisuuden puolta käsittelemättä. 

Tämäkin Viro-kirja on palapelimäinen kooste, joka valottaa Viron ja virolaisuuden eri puolia. Kirja jakautuu neljään osioon: Kohti maailmanvaltaa, Persona grata, Kaikki liittyy kaikkeen ja Raskaat laulut. Alaotsikot ovat vetäviä ja hauskoja, mutta aiheen käsittely terävää. Tässä sotilaspoliittisessa tilanteessa, Venäjän uhitellessa, minua kiinnosti erityisesti politiikan kuvaukset. Viro on Naton jäsen, Suomi ei vieläkään uskalla ottaa askelta.

Viro on itsenäinen länsimaa, NATO:n jäsen ja vahvasti sitoutunut Euroopan Unioniin. Vain harvoilla on näistä poikkeavia mielipiteitä. Itäeurooppalaisuus halutaan unohtaa.

…

Tämä linja on ollut Viron merkittävin ohjenuora, sellainen kuin Paasikivi-Kekkosen linja Suomessa, mutta päinvastainen. Siinä realismi löytyy idästä tulevasta uhasta ja sen aktiivisesta vastustamisesta, kun suomalainen linja on ollut myöntyväinen ja lähes vasallimainen. Kotimaastani katsoen synnyinmaani on edelleen suomettunut.

Hytönen kertoo mielenkiintoisesti virolaisten piparkakkumaniasta, Miljoonasateen biisistä Lennä Juri Gagarin, lennä, animistisesta elämänkatsomuksesta, muodista ja virolaisista huippumalleista, ksenofobiasta eli maahanmuuttajien pelosta, Valdur Mikitasta, Homo sovieticuksesta ja peloista:

Pelkoa ulkopuolista kohtaan. Pelkoa miehittäjää kohtaan. Pelkoa virolaista kohtaan. Pelkoa venäläistä kohtaan. Pelkoa asuntokuplaa kohtaan. Pelkoa homoja, lesboja, mustia ja latvialaisia kohtaan. Nuori polvi on karistamassa sitä yltään, mutta Neuvostoliitossa syntyneen ihmisen juurissa ja ydinmehussa se elää yhä vahvana. Yli 40-vuotiaissa virolaisissa on edelleen käsinkosketeltavaa neuvostoihmisen varovaisuutta.

…

Kuten semiootikko Valdur Mikita kirjoittaa, virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Sellaiseksi kuin Lasnamäen jättiläislähiöstä tai pienemmästä Oismäestä löytyy.

Itsenäistymisensä jälkeen vuonna 1991 Viron kehitys on ollut huimaa, vaikka muutos neuvostovallan alaisesta miehitetystä maasta länsimaaksi on vaatinut paljon voimia. Suositan Hytösen molempia Viro-kirjoja lämpimästi Virosta kiinnostuneille. Toivottavasti esiin nostamani muutamat seikat saivat kiinnostuksesi heräämään. Viro maailmanvallaksi! on vetävästi kirjoitettu ja kiinnostava.

Ville Hytönen - Viro maailmanvallaksi
Ulkoasu Riikka Majanen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Mitkä ovat Viron ja virolaisen kulttuurin vahvuudet? Mitkä ovat heikkoudet? Voiko pieni maa nousta kekseliäisyydellään ja uutteruudellaan suureksi? Lämminhenkinen tarinointi Viron lähihistoriasta ja seikkailut virolaisten kera kulkevat piparkakkujen, mutterikioskien ja punkkariluolien kautta kapakkavisojen historiaan, virolaisten mallien maailmaan ja neuvostoestetiikan ytimeen. 

Viro-faneille suositan myös Valdur Mikitan teoksia:
Lingvistinen metsä
Kantarellin kuuntelun taito

Eeva Louko - Onnellisten saari

Onnellisten saari aloittaa Eeva Loukon Ronja Vaara -dekkarisarjan. Dekkarin tapahtumat pyörivät loka-marraskuisen Lauttasaaren kaduilla ja etenkin myrskyävillä rannoilla. Lontoossa yli kymmenen vuotta asunut toimittaja Ronja on  matkalla tapaamaan isäänsä Lauttasaareen. Ennen perillepääsyä hän saa poliisilta tiedon, että isä on löydetty kuolleena Kasinonrannasta. Isä, eläkkeellä oleva historianopettaja Harri Vaara on kuristettu, ja seuraa murhatutkinta.

Ronja saapuu arkaillen isän asuntoon, josta hänellä on vain huonoja muistoja. Äiti Anita hylkäsi synkistelevän miehensä ja muutti Ranskaan. Lapsuus ja nuoruus kaksistaan itseensä käpertyneen isän kanssa ei ollut herkkua ja tyttö lähtikin maailmalle heti kun kykeni. Nyt Ronja toteaa, että Lauttasaari on edelleen pieni kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hän tapaa teinivuosien parhaat ystävättärensä, kolmen lapsen kotiäidin Millan ja sinkkuna elelevän lääkäri Anskun. Tapausta tutkiva Anton Koivukin on Ronjan tuttu teinivuosilta, mutta mies tuntuu keskittyvän enemmän Tinder-deitteihinsä kuin murhatutkimukseen. Ronjan aiempien vuosien poikaystävä Villekin on muuttanut Jyväskylästä takaisin Lauttasaareen ja alkaa piirittää Ronjaa.

Poliisilla on johtolankoinaan vain 37 Kasinonrantaa esittävää postikorttia, joita vainajalle on lähetetty vuodesta 1985 eri puolilta Eurooppaa, monet Espanjasta. Naapureiden kuulusteluissa ei selviä mitään erityistä. Reinoissa kuljeksiva varhaiseläkettä odotteleva lonkkavikainen Martti tosin sanoo nähneensä Harri Vaaran usein porttikongissa jonkun tuntemattoman kanssa. Hän ei nähnyt, oliko hahmo mies vai nainen, mutta se poistui punaisella autolla ja paketit vaihtoivat omistajaa.

Lauttasaaren vaiettuja salaisuuksia penkova Onnellisten saari on ihmissuhdepainoitteinen dekkari, jossa poliisin työskentely on sivuosassa. Nykytason tapahtumien lomassa kulkee kolme erillistä tarinaa, jotka alkavat 1970-luvulta. Yksi on Avaruusmatkailijan rakkauskirjeet rakastamalleen naiselle ja toinen on Lokikirja, jossa kostoa hautova kirjoittaja avaa sisintään ja julkituo vihaansa. Kolmas tarina kertoo vuodesta 1975, jolloin 9- ja 6-vuotiaat lapset katosivat jäljettömiin Kasinonrannalta. Tapaus kuohutti aikanaan koko saarta ja lasten äiti Sara meni sekaisin ja joutui vuosiksi hoitolaitokseen. Ronjakin tutkii katoamistapauksesta kertovia lehtileikkeitä, mutta ei aluksi ymmärrä katoamisten yhteyttä isäänsä.

Pidin Lauttasaaresta murhamysteerin tapahtumapaikkana ja Louko tuntee saaren, onhan hän asunut siellä. Mielikuvituksellisia juonenkäänteitä on melkein liikaakin, mutta ne istuvat aukottomasti kokonaisuuteen.  Sen sijaan jännityksen lisäämiseksi Ronjan laittaminen toistuvasti mitä uhkaavimpiin tilanteisiin särähti korvissani. Kaikista vaaran merkeistä huolimatta - isän asunnon murto, päälleajoyritys - tämä etsiytyy pimeille myrskyäville rannoille ja kohtaa outoja, ilmeisen seonneita naisihmisiä, yhden Saunaseuran vastaanotossa, toisen pimeällä rannalla. 

Teksti soljuu mukavasti eteenpäin ja äänikirja piti otteessaan, vaikka lukija ei alkuun miellyttänytkään. Tekstillisesti Louko voisi ehkä karsia liikoja kuvailevia adjektiiveja ja muutamaa toistuvaa tekstillistä maneeria (pukahtaa & huitoa). Dekkarihan on aika pitkä, melkein 400 sivua, joten minusta lyhentäminen olisi jäntevöittänyt rönsyilevää tekstiä. Anton Koivu jäi hyvin etäiseksi tässä ensimmäisessä osassa, mutta ehkä hänen nuoruuden tragediaansa avataan jatkossa enemmän. Tai voihan olla, että Ronja löytää työparikseen jonkun muun… Kirjan loppuhuipennus oli näyttävä ja jännittävä.

Eeva Louko - Onnellisten saari

Otava 2022
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo
___________________

Eeva Louko (s. 1982) on viestinnän ammattilainen, rikosromaanien suurkuluttaja ja harrastelijasaksofonisti, joka juo kahvinsa aina mahdollisimman isosta mukista. Hän asuu meren äärellä vain kivenheiton päässä rannasta. Onnellisten saari on hänen esikoisromaaninsa.

Aki Shimazaki - Hôzuki, la librería de Mitsuko

Valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi kirjailijan japanilaisen nimen takia. Selvisi, että Aki Shimazaki (s. 1954, Gifu, Japani) on tuottelias, ranskaksi kirjoittava kirjailija, joka muutti Kanadaan vuonna 1981. Hän asuu nykyään Montrealissa, jossa opettaa japania ja julkaisee kirjojaan. Espanjaksi kuuntelemani pieni teos Hôzuki, Mitsukon kirjakauppa oli todella viehättävä tarina, jota suosittelen lämpimästi espanjaksi kuunteleville. Shimazakin kirjoja on ilmeisesti käännetty vain italiaksi ja espanjaksi.

Mitsukon kirjakauppa on erikoistunut filosofisiin teoksiin, ja myynti on vähäistä. Kaupan yläkerrassa on asunto, jonka Mitsuko jakaa eronneen äitinsä ja pienen kuuromykän poikansa Taron kanssa. Tullakseen toimeen Mitsukon on joka perjantai-ilta muuntauduttava vetäväksi baariemännäksi. Eräänä päivänä myymälään astuu hienostunut diplomaatin puoliso rouva Sato pienen tyttärensä Hanakon kanssa. Rouva Sato etsii miehelleen useita filosofisia ja psykologiaa käsitteleviä kirjoja. Lapset ihastuvat välittömästi toisiinsa ja yksinäisen Taron silmät loistavat onnellisina.

Rouva Sato osoittaa outoa kiinnostusta Mitsukoa ja Taroa kohtaan, vaikka he tulevat aivan eri yhteiskuntaluokista. Onko kyseessä uteliaisuus pojan tummaa ihonväriä kohtaan? Poika ei nimittäin ole puhdas japanilainen, vaan hänen piirteissään on selvästi jotain muutakin rotua. Rouva Sato vaatimalla vaatii Mitsukoa ja poikaa vieraisille kotiinsa. Kauan epäröityään Mitsuko suostuu, vaikka hän on yleensä vetäytyvä eikä halua seurustella tuttavallisesti asiakkaiden kanssa. Rouva Sato toivoo, että lapset tapaisivat toisiaan niin usein kuin mahdollista, ennen kuin he muuttavat diplomaattipuolison luo Saksaan.

Tarina alkaa hyvin tavallisena ja arkipäiväisenä, mutta Shimazaki tuo lukijalle yllätyksen toisensa perään. Mitsukolla on syynsä olla varuillaan, sillä Taro ei ole hänen biologinen lapsensa, vaan poika on löytölapsi. Kahdeksan vuotta sitten Mitsuko oli eksyksissä: seurustelusuhde oli päättynyt ja hän oli tehnyt abortin, koska ei halunnut äidiksi. Mutta löytövauva oli hänen mielestään joku merkki, joka pelastaisi hänen elämänsä. Hän järjesti pojalle väärennetyn syntymätodistuksen vanhan kätilön avulla ja otti pojan omakseen. Rouva Satollakin on omat syynsä olla kiinnostunut tästä nimenomaisesta pojasta, joka on kuin aave menneisyydestä.  

En osaa arvioida, mille vuosikymmenille tarina ajoittuu, mutta se kertoo äidinrakkaudesta ja japanilaisen naisen alisteisesta asemasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa - aivan kuten Mieko Kawakamin Breasts and Eggs. Naisen asema on alisteinen riippumatta siitä mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Varaton nainen joutuu elättämään itsensä baariemäntänä tai prostituoituna. Varakas joutuu alistumaan järjestettyyn avioliittoon suvun maineen takia. Vahinkoraskaudet päättyvät usein aborttiin, koska avioton lapsi on suuri häpeä.

Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa myös japanilaisista kirjoitusmerkeistä, mikä minulle oli tietysti täysin tuntematon asia. Merkkijärjestelmää kanjista hiraganaan vaihtamalla sanan merkitys muuttuu. Äänikirjatoteutus oli uskomattoman hieno. Taron innostunut lapsen ääni oli eläytyvästi tulkittu, samoin kummankin naisen japanilaisen hillityt mutta avoimet puheenvuorot, joissa he avautuivat vilpittömästi elämästään.

Aki Shimazaki - Hôzuki, la librería de Mitsuko

Storyside, Nórdica Libros 2018
Äänikirjan lukija Ana Viñuela

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Siluettimaisen vastarannan yllä taivas leiskui oranssina, ja merenpinnassa kultahohde ja harmaansini sekoittuivat ihmeellisellä tavalla. Lokkeja lensi äänettömästi maiseman poikki. Jostain reunoilta, miltei kuin kuvan ulkopuolelta, merelle hiipi pimeys.

Matias Riikosen elegantti, esseistinen öisen Helsingin kuvaus Iltavahtimestarin kierrokset on omaelämäkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa. Nyt tiedämme, että Tulenkantaja-palkinnolla palkittu ja Finlandia-ehdokkaana ollut Matara on jatkoa sille. Jo ensimmäisessä osassa tulee esiin se, että Jollaksen metsissä vietetyt kesät ovat olleet Riikosen poikavuosien parasta aikaa eikä niiden muisto ole yhtään himmentynyt. Poikajoukolla oli siellä roomalaisia esikuvia noudatteleva Mataran valtio, jossa taisteltiin armottomasti ja sääntöjä noudattaen vihollisia vastaan.

Kuuntelin Mataraa hiukan alusta ja sen luontokuvauksen tarkkuus ja runsas sanavarasto tekivät vaikutuksen. Ehkä luen teoksen joskus kokonaan. Romaani alkaa tavattoman upeasti tällä tiheällä kappaleella:

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, missä kimalaiset kiersivät kellomaiselta mustikankukalta toiselle, pyyhkäisi varpuja ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, lehdet litistyivät, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, niin kuin aurinko kulki päivän mittaan yli metsän, painui alas varvikkoon, kuolleet lehdet antoivat myöten, ja askel nousi.

Olen asunut Töölössä lähes 15 vuotta, joten Riikosen kierrokset öisessä Helsingissä resonoivat hurmaavasti. Esseistinen pienoisromaani perustuu tarkasti muistivihkoon kirjatuille öisille havainnoille kolmen vuoden ajalta ja eri vuodenaikoina. Riikonen toimi vahtimestarina Topeliusskolanissa Taka-Töölössä ja sieltä hänen öinen reittinsä kulki melko samana Helsingin rantoja pitkin Kaivopuistoon. Yksinäinen yökävelijä tapasi reitillään öisiä kulkijoita, juhlivia nuoria ja juhlapukuisia aikuisia; joku rakennus tai kadunnimi innosti häntä laajempaankin pohdintaan.

Jatkoin Ullanlinnaan ja Eiraan, joita lähestyessä ilma alkaa aina viiletä kuin olisi saavuttamassa olemassaolon reunan. Kesäaikaan vilpoisuus tuntuu kuitenkin vain aavistuksena iholla, ja sillä on lähinnä rauhoittava vaikutus sen muistuttaessa, miten vähän yhtään mikään lopultakaan on olemassa. Autiot kadut ja unenomaiset jugend-linnat lepäävät pimeän meren sylissä.

Öisten katujen tunnelma on unenomainen ja taianomainen. Tuuli ujeltaa, lumisade viiltää kasvojen ihoa ja veneiden köydet kilkattavat. Hietaniemen hautausmaakin on täynnä elämää, vaikka se on elävistä tyhjä. Perseidien meteorisade saa Riikosen pelkäämään maailmanloppua, vaikka näkymä on satumainen. Yhtenä aamuna sankka merisumu piilottaa Lauttasaaren ja Espoon rantaviivan kokonaan näkyvistä. Riikosen esseitä lukiessa minulle tuli mieleen Carlos Ruiz Zafónin myyttinen ja mystinen Barcelona. Löysin samaa tunnelmaa, vaikka Helsinki ei yhtä goottiselta näyttäytynytkään. Iltavahtimestarin kierrokset oli vallan hurmaava pieni teos ja sen kieli kirkasta ja hiottua ❤︎

Mutta kirjat ovat pelkkiä partituureja, jotka lukijan täytyy joka kerta soittaa itse läpi. Aivan kuten tietty reittikin on vain viiva kartalla ennen kuin sen on itse kävellyt.

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2019

____________________

Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kahminut Matias Riikonen (s. 1989) on käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalukion ja opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Aiemmat teokset: Nelisiipinen lokki (2012), Suuri fuuga (2017) ja Kiertorata (2017). 

Iltavahtimestarin kierrokset kirjaa tunnontarkasti ylös kohtaamiset ihmisten, eläinten ja ilmestysten kanssa. Vastaan tulee niin hylättyjä lapsia, kesähämärässä ilakoivia teinejä kuin roskalavalla uivia delfiinejä. Öisten katujen fantasmagoria liikkuu kuvista ja kuvauksesta esseemäiseen kerrontaan. Se vaeltaa samoilla rannoilla Mirkka Rekolan kanssa ja tutkii, mitä yhteistä on J. M. Barriella ja Eläinmuseon namusedällä. Se asettuu häilyvien ja ei-olemassaolevien olentojen puolelle ja muistuttaa, että pilvimaisemat ovat olennainen osa kaupunkikuvaa.

Paloma Sánchez-Garnica - La sospecha de Sofía

Paloma Sánchez-Garnica sijoittui toiseksi Premio Planeta -kirjallisuuskisassa 2021 teoksellaan Últimos días en Berlín. Koska pidin siitä kovasti, kuuntelin äänikirjana myös hänen aikaisemman teoksensa La sospecha de Sofía (Sofían epäilyt). Romaanin juoni on mielikuvituksellinen ja monimutkainen, silti uskottava, ja aikajänne tässäkin pitkä. Tarina alkaa Euroopan hullusta vuodesta 1968 Madridissa, Berliinissä ja Pariisissa, jossa opiskelijamellakat lamauttivat yhteiskunnan.

Kotiäiti Sofía ja asianajajamiehensä Daniel elävät rauhallista arkea tyttärineen Madridissa, kunnes Daniel saa nimettömän kirjeen, joka väittää ettei hänen äitinsä Sagrario ole hänen biologinen äitinsä. Danielin tulisi käyttää kirjeessä mukana olevat junaliput Pariisiin saadakseen selville totuuden. Vaimonsa ihmetellessä Daniel matkustaa vielä samana iltana Pariisiin, jossa katoaa jäljettömiin.  

Sánchez punoo tarinansa taitavasti ja kontrastisesti Francon diktatuurin, DDR:n ja Neuvostoliiton ympärille. Pariisissa Daniel tapaa kaksoisolentonsa Klausin, joka onkin kuin onkin hänen identtinen kaksoisveljensä. Vastasyntyneet veljekset joutuivat eroon toisistaan, kun tasavaltalaisen perheen piti kiireellä paeta Francon terroria 1939. Vanhemmat ja Klaus päätyivät Berliiniin, jossa syntyi vielä pikkusisko Bettina. Tämä yritti ensimmäisen kerran loikata muurin yli 17-vuotiaana, mutta epäonnistui. 

Stasin lonkerot ja verkostot ulottuvat kaikkialle. Stasi on kiristänyt Klausin agentikseen uhkailemalla pikkusiskoa eikä tällä ole muuta mahdollisuutta kuin pettää veljensä kylmästi. Daniel pidätetään ja hän joutuu vuosiksi Stasin vankityrmään Klausin varastaessa veljensä identiteetin Madridissa. Hän asettautuu elämään veljensä vaimon puolisona ja tämän tytärten isänä. Hän rakastuu pieneen Beatriceen, joka on samanikäinen kuin hänen oma kuollut tyttärensä.

Madridissa Danielin perheen asianajotoimistosta tulee kuudeksi vuodeksi KGB:n peiteoperaatioiden keskus, jota johtaa venäläinen naisagentti. Klaus ei tietenkään voi hoitaa asianajotehtäviä ilman koulutusta ja hän keskittyykin yrityksiin saada sisko Bettina pois DDR:stä. Sofían kannalta valepuoliso on hyvä juttu, sillä tämä (päinvastoin kuin oikea) kannustaa naista jatkamaan fysiikan opintojaan ja Sofíasta tuleekin maailmankuulu DNA-tutkija. On monia pieniä asioita, joita Sofía ihmettelee miehensä muuttuneessa käytöksessä, mutta seksielämä sujuu entistä paremmin ja mies näyttää välittävän enemmän lapsista. 

Madridin peiteoperaatio paljastuu kuuden vuoden kuluttua, Klausista tulee Stasille hyödytön ja hänen kohtalokseen tulee eliminointi. Paljon asioita pengottuaan totuus selviää vihdoin Sofíalle, mutta vasta 17 vuoden kuluttua Daniel vapautuu ja pääsee kotiin Madridiin. Perhe-elämä aikuistuneiden tytärten ja  itsenäistyneen Sofían kanssa ei ota sujuakseen; Klausin haamu on pariskunnan välissä, olihan Sofía rakastanut kuuden vuoden ajan Danielin veljeä. Elämänsä umpikujassa Daniel päättää käyttää isänsä Francon diktatuurin aikana vehkeilyillä kerämää omaisuutta saadakseen ihmisiä pois DDR:stä ja vapauttaakin sieltä satakunta ihmistä. Muurin murruttua hän tapaa Berliinissä kuolevan äitinsä ja siskonsa Bettinan, jonka kohtalo Stasin kynsissä on ollut hyytävä. 

La sospecha de Sofía oli koukuttava lukuromaani jakautuneesta, kylmän sodan Euroopasta, jossa vastakkaiset poliittiset ideologiat tekivät ihmisten elämän helvetiksi. Francon diktatuuri polki vasemmistolaisia ja naisia, DDR ja Neuvostliitto pitivät kansalaisena köyhinä ja veivät heiltä vapauden. Oli hurjaa lukea, miten juonikkaasti Stasin ja KGB:n verkostot levittäytyivät ja kiristyivät uhriensa ympärille. Sánchezin kerronta on upeaa ja eläytyvää; tarinassa riittää trillerimäisiä käänteitä ja traagisia ihmiskohtaloita. Todella elämyksellinen kuunneltava ja kaunis rakkaustarina.

Bloggaukseni Sánchezin teoksesta Últimos días en Berlín.

Paloma Sánchez-Garnica - La sospecha de Sofía

Planeta audio 2019
Äänikirjan lukija Candela Rojas

Richard Osman - Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osmanin Torstain murhakerhon toinen osa on juuri ilmestynyt. Mies joka kuoli kahdesti vie lukijan taas Kentissä sijaitsevaan Cooper's Chaseen, joka on varakkaiden seniorikansalaisten asuinalue. Ensimmäisestä osasta tutut vanhukset - Elizabeth, Ibrahim, Ron ja Joyce - ratkovat nyt hyvin vaarallista tapausta, johon liittyy huumeita, alamaailman rahanpesua, kadonneita timantteja, jenkkimafiaa ja salaisen palvelun sisäistä kähmintää. Salaisen palvelun agenttina työuransa tehnyt Elizabeth saa viestin mieheltä, jonka kanssa hänellä on kahdenkymmenen vuoden yhteinen menneisyys sekä työ- että yksityiselämässä. Nyt mies on tehnyt kohtalokkaan virhearvion ja on hengenvaarassa.

Samanaikaisesti nuorella konstaapeli Donna de Freitasilla ja pomollaan Chris Hudsonilla on varjostettavanaan paikallinen huumediileri Connie eikä naisen varjostaminen suju ollenkaan mallikkaasti. Itseensä käpertynyt Ibrahim on päättänyt poistua tuulettumaan Cooper’s Chasesta, mutta tulee poikajoukon pahoin pahoinpitelemäksi. Henki ei mene, mutta ystävien tuki ja juonittelut ovat tarpeen Ibrahimin elämänilon palauttamiseksi ja pelon voittamiseksi. Ronin pojanpoika Kendrick tuo paljon iloa toipilaan elämään ja torstain murhakerholaiset keksivät oivan keinon, jolla saada pääpahoinpitelijä kiikkiin.

Kirjan parasta antia ovat herkulliset dialogit ystävysten kesken ja Osman syventää tässä hienosti heidän hahmojaan. Tuntuu hyvältä, että nämä yksinäiset, puolisonsa menettäneet vanhukset ovat löytäneet mielekästä tekemistä ja sydänystävät vanhoilla päivillään. Elizabethin aviomies Steven on liukumassa dementiaan, mutta hänellä on yhä kirkkaat hetkensä, jolloin vaimo tavoittaa miehensä ja jolloin Steven voi nauttia shakista puolalaisen Bogdanin kanssa. 78-vuotias Joyce neuloo ystävyysrannekkeita, kirjoittelee päiväkirjaansa hupaisia huomioitaan ja on perustanut Instagram-tilin käyttäjätunnuksella @joy69, mikä tietää valtavaa seuraaja- ja viestivirtaa! Joyce haluaa myös koiran, mistä kaikilla muilla on mielipiteensä!

Kuten jo mainitsin, tutkittava juttu on vaarallinen ja monimutkainen. Ruumiita kasautuu, mutta kylmäpäiset torstain murhakerholaiset vievät sitä tyynesti ratkaisuun, askel askeleelta. Alamaailman rötösten vakuutena käytetty 20 miljoonan punnan timanttipussi on kateissa. Mihin se on piilotettu? Löytyykö se ensinkään?

Nautin äänikirjasta ja dialogeista suuresti. Antti Saarilahden suomennos oli mainio ja Jukka Pitkänen lukijana tietysti loistava. Pikkuisen romantiikkaakin on ilmassa kahden parin osalta. Aivan kirjan lopussa on tarinan kruunaava hyvän mielen käänne, kuin kirsikka kakussa! Kolmatta osaa odotellessa.

Bloggaukseni Torstain murhakerhon ensimmäisestä osasta.

Kirjaluotsi on kuunnellut kirjan englanniksi ja kertoo englanninkielisen äänikirjan lisämateriaalista.

Richard Osman - Mies joka kuoli kahdesti
Alkuteos Man who died twice 2021

Suomentanut Antti Saarilahti
Otava 2022
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

Pelle Romantique, Lotta Nevanperä - Konerunoja

Oi, miten ihana onkaan kevät! Ilo pistää kimeänä pillinä ja oranssi kasvaa taivaalla kuin argentiinalaiset appelsiinit. Purista mehu, syö siemenet, höyryturbiinit visertävät. // ... darling, lähetä lentosuukko ja ranskalainen postikortti.

Konerunoja on runoilija Pelle Romantiquen (alias Toni Lahtinen) ja kuvataiteilija Lotta Nevanperän yhteinen kokonaistaideteos - taiderunokirja, joka vie 1900-luvun alkuun, sykkivälle 20-luvulle ja konemaailman ihannointiin. Kokoelman lopussa sanotaan, että runot sisältävät muunnelmia, lainauksia, varkauksia sekä väärennöksiä noin parinkymmenen kirjailijan teoksista. Heidän joukossaan mm. Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä, Scott Fitzgeraldin Kultahattu, Aino Kallaksen päiväkirjat ja Upton Sinclairin Chikago.

Pyrähdys laimeasta vuoden 2022 alkutalvesta pirskahtelevalle 1920-luvulle oli mieltä kohottava ja nautinnollinen visiitti - kiitos siitä! 20-luku oli jazzin ja dekadentin ilottelun aikaa, jolloin myös naiset repäisivät: lyhensivät helmansa, singlauttivat tukkansa ja polttivat savukkeita imukkeessa. Haluttiin heittää hyvästit sotavuosille ja 1800-luvun sovinnaisille arvoille; tekninen kehitys oli huimaa, elettiin urbaanisti ja epäsovinnaisuus oli muodikasta. Maailma sinkoilee ja sortuu, maailma tempoilee ja hajoaa ulkoisen ja sisäisen ekspansion voimasta, kuvaa Romantique. Runojen tyyli heijastelee loistavasti ja riehakkaasti tuota aikaa ja muuttunutta maailmaa. Runotekstien vanhentuneet sanat ovat tenhoavia ja hauskoja. Teksteistä löytyy monia 20-luvun termejä tai muuten vanhahtavia ilmauksia: flapper, garçonne, demimonde, illusioni, sensatsioni, parlografi, klišheerattu... 

Lotta Nevanperän taidokasta kuvitusta oli nautinto katsella ja se istuu runoteksteihin kuin nahkahansikas käteen - aivan ihastuttava kokonaisuus.

Hui, tätä huvittelevaa, hilpeää aikaa,

banjot, pauke - ou - bunny hug!

Mailma on pelkkä revyy, ja me:

keinuvia sulkia, töyhtöjä, pyrstöjä.

Kukin syttyy, sammuu,

shimmy shimmy shake!

...

Armahin ystäväni,

kevät kirpelöi kielelläni ja tirskun, tirskun kuin satakieli! Sulavedet solisevat ränneissä ja ojissa ja tulvehtivat puroiksi, joissa soivat taivaan hopeatiu’ut.  / Ethän tahdo luopua minusta? // Uuden sukupolven suonissa kohisee UUSI ILO, elämänsynteesi, jossa virtaa veren, naftan ja sähkön sekoitussuhde.

Runoissa ei olla nurkkakuntaisesti vain pienessä Suomessa, vaan ovet on leväytetty auki Eurooppaan ja maailmaan. Tunteita tihkuvat kirjeet kulkevat Pariisin ja Suomen välillä, par avion. Kaiken riehan taustalla vaikuttavat poliittiset aatteet: fasismi, kommunismi ja chauvismi; uusi sotakin tulee, vaan ei aivan vielä - ja sitten tämä, minkä kukaan ei uskonut tapahtuvan: Sinäkin, ma chère mademoiselle, olit sekamelska. Tunsit, kuinka koko luomakunta sykähti, kun Titanicin perikato kulki virinä ihmisten ja lintujen läpi.

Konerunoja oli ilotteleva ja raikas tuulahdus nykytodellisuuden ja pandemian keskelle. Minusta se muistuttaa meitä elämänilosta - joie de vivre. Hieno kokonaisuus, jossa Nevanperän taidokas grafiikka ja Romantiquen intomieliset runot puhuvat samaa kieltä. Romantique on aiemmin julkaissut kirjallisia äänilevyjä ja saanut Vuoden luontoruno -palkinnon. Jostain muistelen lukeneeni, että Konerunoistakin julkaistaan vastaava.

Mon amie,

minuun on imeytynyt uusi rytmi, uusi henki, ja olen itkenyt ilosta, ilosta! Minut yllätti reaktsionisi: loukkasiko sinua traagillinen luonteenlaatuni ja tunnejuopumukseni vai aikamme elämänhurma, vapauden verkoton lintuhäkki?

Pelle Romantique, Lotta Nevanperä - Konerunoja
Kuvitus Lotta Nevanperä
Enostone 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
___________________

Pelle Romantika alias Toni Lahtinen on lavarunoilija, kirjallisuuden tutkija ja tohtorismies.
Lotta Nevanperä on kuvataiteilija, taidegraafikko ja kuvittaja.

Mieko Kawakami - Breasts and Eggs & Heaven

Mieko Kawakami - Breasts and Eggs ****
Alkuteos Natsu Monogatari 2020

Kustantaja W. F. Howes Ltd.
Äänikirjan lukijat Emily Woo Zeller & Jeena Yi

En ole aivan varma, mistä nappasin Mieko Kawakamin nimen ja hänen teoksensa Breasts and Eggs, ehkä Elegian blogista. Olin varannut kirjan kirjastosta, mutta kuuntelin sen pääosin äänikirjana, mikä olikin upea kuuntelukokemus - taitava lukija, japanilaisen kirkasta & rauhallista proosaa, ja mielenkiintoinen kurkistus japanilaisen naisen elämään. Kirjan ensimmäisessä osassa Breasts tarinan kertoja Natsuko on kolmikymppinen kirjailijanalku, joka on muuttanut Osakasta Tokioon jo kymmenen vuotta sitten. Yhtään kirjaa hän ei ole saanut vielä julkaistua, toimeentulo on niukkaa ja pienen vuokrayksiön vuokrat rästissä. 

Osakassa edelleen asuva nelikymppinen sisko Makiko tulee vieraisille puhumattoman teinityttärensä Midorikon kanssa. Makiko on eronnut ja työskentelee baariemäntänä surren pieniä rintojaan ja rapistuvaa ulkonäköään. Hänellä on pakkomielle saada rintaimplantit eikä muusta puhu. Tytärtä ärsyttää äitinsä tissipakkomielle ja pohtii itsekseen päiväkirjassaan naiseutta, naiseksi kasvamista, kuukautisia ja munasoluja. Midoriko puhuu normaalisti koulussa, mutta kommunikoi äitinsä ja tätinsä kanssa vain paperilappusten välityksellä. Siskosten välit ovat jännitteiset, mutta oleskelu Natsukon ahtaassa asunnossa saa heidät avautumaan, missä auttaa railakas ryyppääminen.

Kirjan toinen osa Eggs kertoo ajasta kymmenen vuotta myöhemmin. Midoriko on nuori aikuinen ja seurustelee vakituisesti, viisikymppinen Makiko viihdyttää edelleen miehiä baariemäntänä Osakassa. Natsuko on saanut julkaistua yhden romaanin, ei seurustele, koska seksi on hänen mielestään kuvottavaa. Natsuko huomaa kuitenkin biologisen kellon tikittävän ja hänelle syntyy pakkomielle saada lapsi spermapankin ja keinohedelmöityksen avulla. Kirjan toinen osa vatvoo ehkä liikaakin yksinäisen naisen oikeutta saada lapsi sekä keinohedelmöitettyjen lasten oikeutta saada tietää alkuperänsä.  

Breasts and Eggs tuo esille japanilaisen naisen alisteisen aseman ja kysyy myös, kenellä on oikeus saada lapsi ja millä keinoin. Teemoiltaan kirja puhuttelee varmasti lapsettomia sinkkunaisia, jotka miettivät äitiyttä. Vanhenevan Makikon työpaikka baariemäntänä Osakan ravintolakortteleissa tuntui säälittävältä. Kun Natsuko ilmoittaa naispuoliselle kustannustoimittajalleen haluavansa lapsen, tämän reaktio on tyrmistys. Uraa tekevällä sinkkunaisella ei voi olla lapsia, piste. 

Kirjan nimi viittaa enimmäkseen munasoluihin, mutta kananmuniakin kirjassa esiintyy. Mm. vallan riemastuttavassa kohtauksessa, jossa nämä kolme naista rikkovat hiuksiinsa kaikki Natsukon jääkaapissa olleet kananmunat!

Mieko Kawakami - Heaven *****

Alkuteos Hevun 2009

Kustantaja W. F. Howes Ltd.

Äänikirjan lukija Scott Keiji Takeda

Kawakamin varhaisempi teos Heaven on järkyttävä romaani koulukiusaamisesta; tarina sijoittuu vuoteen 1991, ennen internetin ja nettikiusaamisen aikaa. Minäkertoja on 14-vuotias nimetön poika, jolla on ns. laiska silmä. Poika on saanut kiusaajiltaan haukkumanimen Eyes ja häntä kiusataan todella rankasti. Laiska silmä tarkoittaa karsastusta, syvyysnäön puuttumista ja näön puutteita ja sumenemista. Kawakami kuvaa shokeeraavasti, miten väkivaltaista ja systemaattista kiusaaminen on.

Samalla luokalla on tyttö nimeltä Kojima, jota kiusataan hänen likaisuutensa ja epäsiisteytensä vuoksi, mihin on omat, myöhemmin paljastuvat koskettavat syynsä. Näillä kiusatuilla nuorilla on tukenaan vain toisensa, sillä he häpeävät kiusatuksi tulemista niin kovin, että vaikenevat siitä tyystin. Nuoret ystävystyvät koulussa vaihtamalla kirjelappusia ja alkavat tapailla toisiaan myös koulun ulkopuolella. He puhuvat keskenään kaikesta muusta kuin kiusaamisesta, mutta kun he matkustavat kesälomalla junalla Tokion ulkopuolella sijaitsevaan taidemuseoon, patoutuneet tunteet purkautuvat.  

Poika ja Kojima miettivät paljon sitä, miksi heitä kiusataan ja etenkin Kojima yrittää jotenkin ylevöittää kärsimystään. Syynä on heidän mielestään yksinkertaisesti se, että kiusaajat voivat tehdä niin. Lopulta poika päättää kohdata kiduttajansa eikä enää vain alistua. Hän puhuttelee pääkiusaajaansa Ninomiyaa ja tämän apuria Momosea, mutta kiusaaminen vain yltyy. Kiusaaminen kulminoituu koulun pihalla  veriseen pahoinpitelyyn, johon opettajat ja sivulliset vihdoin puuttuvat.

Koulukiusaamistapauksissa uhri useimmiten vaikenee, eikä kerro asiasta vanhemmilleen tai opettajille. Mieleeni tuli Antti Röngän hieno esikoisteos Jalat ilmassa, jossa vanhemmat olivat samoin tietämättömiä poikansa kiusaamisesta. Myös Édouard Louis puhuu koulukiusaamisesta teoksessaan Ei enää Eddy. Kawakamin tarina on mielestäni näistä kolmesta rankin.

Mieko Kawakami is the author of the internationally best-selling novel, Breasts and Eggs, a New York Times Notable Book of the Year and one of TIME’s Best 10 Books of 2020. Born in Osaka in 1976, Kawakami made her literary debut as a poet in 2006, and published her first novella, My Ego, My Teeth, and the World, in 2007. Her writing is known for its poetic qualities and its insights into the female body, ethical questions, and the dilemmas of modern society.