Teemana Barcelona: Manuel Vázquez Montalbán - Los mares del sur

Casa Batlló, arkkitehdit Antoni Gaudí ja Josep Maria Jujol, Unescon maailmanperintökohd.
Talo on rakennettu 1877 ja uudistettu 1905-1907.
1900-luvun alun katalonialainen modernismi oli tavattoman koristeellista:
koukeroita, mielikuvituksellisia muotoja ja mosaiikkeja.
Yllä mainittujen lisäksi suunnan arkkitehteja olivat mm.
Lluís Domènech i Montaner (Palau de la música catalana) ja Josep Puig i Cadafalch.

Etelän kutsun alkuperäinen julkaisuvuosi on 1979, mutta siitä on juuri otettu uusintapainos. Tätä pidetään yleisesti Manuel Vázquez Montalbánin (1939-2002) kuuluisimpana dekkarina hahmonaan yksityisetsivä Pepe Carvalho. El Mundo valitsi tämän 1900-luvun 100 parhaan kirjan listalleen, ja se voitti julkaisuvuonnaan Premio Planeta -palkinnon.

Casa Amatller, Casa Batllón vieressä, arkkitehti Josep Puig i Cadafalch

Tarina sijoittuu Barcelonaan, aikaan juuri Francon kuoleman jälkeen, ja kertoo Carlos Stuart Pedrell nimisestä, vaikutusvaltaisesta, keski-ikäisestä liikemiehestä, joka oltuaan vuoden kadoksissa löytyy yllättäen kuoliaaksi puukotettuna rakennustontilta huonomaineisesta lähiöstä. Carvalhon ystävä, asianajaja Viladecans palkkaa Carvalhon ottamaan selvää, mitä Pedrell puuhasi tuon vuoden aikana. Hänen oli nimittäin määrä jättää kaikki taakseen ja lähteä ihannoimansa Paul Gauguinin jalanjäljissä Polynesiaan, mutta ilmeisestikään ei päässyt edes matkaan. Vainajan taskusta löytyy italiaksi kirjoitettu lause: Enää kukaan ei voi viedä minua etelään. Se on ainoa johtolanka, mutta mitähän se tarkoittaa?

Casa Milà / La Pedreira, Unescon maailmanperintökohde, rakennettiin vuosina 1905–1907,
jonka jälkeen Gaudí omistautui Sagrada Familia -katedraalin toteutukselle.

Carvalho haastattelee vainajan leskeä, kylmää ja suvun mainetta tarkasti vartioivaa Mimaa. Tämä ei kaipaa miestään, haluaa vain varmistaa ettei kukaan tule jakamaan miehensä jättämää muhkeaa perintöä.  Kokaiinipöllyissä viihtyvä tytär Yes ripustautuu Carvalhoon etsien tästä isähahmoa - tosin myös seksiä. Vainajan liikekumppanit Isidro Planas ja markiisi de Munt ovat omituisia, koko ajan vitsailevia tyyppejä, joita ei herra Pedrellin kuolema tunnu vähääkään vaivaavan. Oma maine ja pyrkyryys merkitsevät heille enemmän. 

2 vuotta sitten avattu Gaudí-museo löytyy Barrio Góticosta. Aivan mahtava, suosittelen, olin haltioissani.

Legendan mukaan ritari Sant George, Katalonian suojeluspyhimys, tappoi miekallaan lohikäärmeen,
 joka uhkasi viatonta neitoa. Barcelonasta löytyykin lukemattomia lohikäärmeitä,
sekä Gaudín että muiden arkkitehtien töissä.
Tämä Parc Güellin lohikäärmeen replika löytyi Gaudí-museosta.
Parc Güell on myös Unescon maailmanperintökohde.

Carvalho saa selville, että Pedrell on liikekumppaneineen tehnyt tuottoisia maakauppoja ja rakentanut upouuden lähiön, San Magínin. Slogan Uusi lähiö, uusi elämä lupaa auvoisia mielikuvia, mutta lähiö on rähjäinen kuin slummi asukkainaan köyhiä, osattomia ja maahanmuuttajia. Outoa on se, että vainaja on itse asunut kuukausia tuossa surkeassa, huonosti rakennetussa lähiössä valenimen turvin. Hänellä oli siellä nuori naisystävä, Ana Briongos joka on nyt raskaana. Ana on köyhä, nuori ja punainen; hänen monilapsinen perheensä on köyhä ja yksinkertainen; veli, isän syrjähypyn hedelmä, on saanut isän kädestä pienestä pitäen. Alueella liikkuu huoria, huumeita ja veitsijengejä.

Carvalhon lähipiiriin kuuluu butler Biscuter, joka tekee maittavia ruokia herkkusuuisännälleen. Carvalholle tuntuukin valkoviini maistuvan, ja hyvä ruoka on pakkomielle. Ilotyttö Charon kanssa etsivämme on pitänyt yhtä jo kahdeksan vuotta, mutta hyppää auliisti muittenkin naisten sänkyyn. Hetken mielijohteesta Carvalho ostaa itselleen myös pienen tyttökoiran, jonka nimeää Bledaksi. 

Tätä Gaudín Colonia Güelliin suunnittelemaa kappelia ei koskaan rakennettu.
Tuhoutuneiden piirustuksen rippeistä eri yliopistot, Itävallan yliopiston johdolla
ovat luoneet pienoismallin ja 3D-kuvat. Upeita!

Carvalho on kovaksikeitetty antisankari. Lukiessani mieleeni tulikin Humphrey Bogart  Philip Marlowena tai Sam Spadena. Montalbán esittää kärjekästä yhteiskuntakritiikkiä aikana, jona Espanja otti ensi askeleitaan demokratian tiellä. Hänen kirjoitustapansa on hyvin chandlermainen, pisteliäs ja pureva. Varmasti kirjailijan yhteiskuntakritiikki puhuttelee ja viehättää espanjalaisia paremmin kuin minua, joka en historian yksityiskohtia tunne. Montalbán on hyvin arvostettu kirjailija Espanjassa ja hänen tuotannostaan on suomennettu ainakin viisi kirjaa.

 Palau de la música catalana, arkkitehti Lluís Domènech i Montaner, Unescon maailmanperintökohde

Runsaasti tietoa kirjailijasta ja hänen teoksistaan - DekkariNetti
Pepe Carvalhosta ja Montalbánin tuotannosta englanniksi, Wikipedia

Manuel Vázquez Montalbán
Los mares del sur 1979
Planeta 2017
***
Omasta hyllystä

Etelän kutsu
Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä
Loki-kirjat 1999

Teemana Barcelona: Antonio Hill - Kuolleiden lelujen kesä

Minulle suositeltiin tätä dekkaria luettavaksi, kun pyysin vinkkejä Barcelonaan sijoittuvista kirjoista. Tuo Espanjan kaupungeista suosikkini tapahtumapaikkanaan Kuolleitten lelujen kesä esittelee Barcelonan nykypäivää ja yläluokan asuinseutuja mm. Sarriàa, epämääräistä Ravalia ja tietenkin merenrantaa. Englantilaisen kirjallisuuden kääntäjänä toimiva Antonio / Toni x) Hill (s.1966) aloitti tällä esikoiskirjallaan Héctor Salgadosta kertovan kolmiosaisen dekkarisarjan.

Sarriàssa on väljää, rauhallista ja vihreää, ei näy juuri graffiteja eikä
keskustan korvia huumaavasta metelistä ei ole tietoakaan.

Vauras Sarriàn kaupunginosa sijaitsee ylhäällä Tibidabo-vuoren rinteillä,
samalla suunnalla Pedralbesin luostarin kanssa.
Siellä on hulppeita yhden perheen taloja, mutta myös modernin nykyarkkitehtuurin edustajia.

Alkuun pieni henkilöesittely: komisario Héctor Salgado kasvoi Buenos Airesissa, mutta väkivaltainen espanjalaissyntyinen isä passitti hänet nuorena Espanjaan opiskelemaan. Löytyi vaimo Ruth, syntyi poika Guillermo ja Barcelona vei poliisimme sydämen. Nyt nelikymppinen Salgado on jo eronnut mies: vaimo lähti toisen naisen matkaan ja komisario on juuri palannut kuukauden jäähyltä Argentiinasta, jonne hän joutui pimahdettuan täysin ja mukiloituaan virantoimituksessa nigerialaistyttökauppaan sekaantuneen mustan miehen. Ohjelmassa on nyt myös keskusteluja psykologin kanssa. Läheisinä työtovereina ovat isällinen pomo Savall, luottonainen Martina Andreu sekä poliisilaitoksen uusi ja virkistävä nuori vahvistus Leire Castro.

Salgado ei voi sietää keskikaupungin korvia huumaavaa liikennemelua,
ja kyllä se aikamoista arkipäivänä olikin.

Barcelonassa on kuulemma eniten moottoripyöriä per capita koko Euroopassa.
Hurjalta näytti kaikenikäisten puikkelehtiminen kaamean liikennekaaoksen keskellä.
Ehkäpä Marc Castellskin huristeli tähän tapaan kavereittensa kanssa...

Salgadoon ja hänen lähipiiriinsä kohdistuu myös outoja asioita tuon nigerialaistyttötapauksen tiimoilta, jotain voodoo-tyyppistä ja pelkoa herättävää. Mutta päätutkimukseksi muodostuu Marc Castellsin tapaus: tämä parikymppinen hyvän perheen poika putosi kotinsa ullakkohuoneen ikkunalaudalla tupakoidessaan juhannusaattona. Kaikki viittaa puhtaaseen onnettomuuteen, mutta yhä lisää outoja asioita liittyy tapaukseen. Itsemurha, murha vai vain varomattomuutta?

Katolisuus on vahvasti läsnä myös tässä kirjassa.

Tämän dekkarin kulku oli melko leppoisaa, mikä ei suinkaan vähennä sen arvoa. Psykologian lisensiaatiksi opiskellut Hill kirjoittaa selkeästi ja tuntee kotikaupunkinsa. Tarinaan liittyy varakkaiden teinien hölmöyksiä, kokaiinikaupaakin, rakastumisia ja mustasukkaisuutta ja aika mehevä suhdekuviokin. Pohditaan myös katolisuutta vs ateistista elämänkuvaa. Marcin tapaukseen liittyy myös peitelty tragedia kaukaa menneisyydestä.

Pedralbesin luostarissa on edelleen muutama munkki, ja se sijaitsee Sarriàn suunnalla.

Dekkari ei tarjonnut mitään maata mullistavaa dramatiikkaa, mutta kosolti barcelonalaisia elämänkuvioita. Dekkari oli hyvin normaali, jos niin voi sanoa. Minua huvitti Salgadon kallonkutistajan istunnossa miettimä puuskahdus, jota ei koskaan lausunut ääneen:

Katsokaas tohtori, kun minun vaimoni jätti minut toisen typykän vuoksi... Kyllä, kuulitte aivan oikein. Että miltäkö minusta tuntuu? No jaa, onhan se nyt melkoinen isku munille. Niin kuin ne olisi täräytetty kertaiskulla lunastuskuntoon. Ja naamalle jää aika käsittämättömän pöljä ilme, kun on seitsemäntoista vuotta ollut ylpeä siitä, että on ollut hänelle melkein ensimmäinen, käytännössä ainoa mies, vaikka ainahan joku poikaystävän pahanen on ehtinyt edelle, joku josta sanotaan, että 'ei me tehty oikein mitään, älä ole hölmö'.

Salgado asuu ja hölkkää Poblenoun rantabulevardilla.

Tapaus ratkesi, yksi murhakin tuli lisää, mutta minua ilahdutti hyvä ja läheinen yhteistyö Salgadon ja hänen kahden naiskollegansa Martinan ja Leiren kanssa. Loppuun jätetään jännä koukku sarjan toiseen osaan Los buenos suicidas 2012 / suomennettu nimellä Kauniit kuolemat. Kolmas osa Los amantes de Hiroshima 2014 / Hiroshiman rakastavaiset löytyy Helmetistä vain espanjaksi. Kyllä ne Barcelonan lumon vuoksi tulee luettua myös!

Komisariomme ei voi sietää Ramblaa eikä ymmärrä ollenkaan sen maailmanmainetta.
Siksipä kuva vain Kolumbuksen patsaasta, joka kurottaa korkeuksiin Ramblan eteläpäässä.

Muualla: Oksan hyllyltä, p.s.. Rakastan kirjoja, Tarukirja

Antonio Hill

El verano de los juguetes muertos 2011

Kuolleiden lelujen kesä
Suomennos Taina Helkamo
Otava 2012

***

Kirjastosta

x) Kirjailija käyttää etunimeä Toni espanjan kielisissä teosversioissa.

Teemana Barcelona: Tuulen varjon reiteillä

Tämä kaupunki on noiduttu, tiedätkö Daniel? 

Se menee ihon alle ja ryövää sielun, eikä sitä edes huomaa.

Esta ciudad es bruja, sabe usted, Daniel? 

Se le mete a uno en la piel y le roba a uno el alma 

sin que uno se dé ni cuenta.

Vietin juuri muutaman päivän Barcelonassa. Kaupunki näytti parastaan ja innoitti minut Barcelona-aiheiseen postaussarjaan. Tunnelmia, näkymiä ja tietenkin kirjoja. Aloitan Zafónin myyttisellä ja goottisella Tuulen varjon reitillä Barrio Góticon sokkeloissa. Netistä löytyy montakin sivustoa aiheesta, myös tapahtumapaikkalistoin. Olin mukana myös opastetulla parituntisella kävelyretkellä. Poimin tähän postaukseen muutamia pysähdyspaikkoja.

Aloitimme retkemme Rambla de Santa Monicalta, aivan Ramblan eteläpäästä. Meitä oli parisenkymmentä Zafónin ihailijaa ja Tuulen varjon lumoamaa, joita hurmaava oppaamme Cristina luotsasi kirjan tapahtumapaikoille. Hän vei meidät kirjan tunnelmiin lukemalla kussakin pysähtymiskohteessa tekstiotteita sekä englanniksi että espanjaksi. Minun lisäkseni mukana oli chileläinen rouva, muut osanottajat tulivat Espanjan eri kaupungeista.

Semperet asuivat kirjakauppansa yläpuolella olevassa asunnossa Santa Annalla, kapealla kadulla, joka lähtee Ramblalta Plaza de Cataluñan eteläpuolelta Via Laietanan suuntaan. Cristinan mukaan kadulla on aikaisemmin ollut vanha kirjakauppa, vaan ei enää. Kuvan puoti löytyi läheiseltä Calle de la Canudalta. Mahtoikohan Semperen puoti näyttää tämän tyyppiseltä?

Oman lisänsä retkemme tunnelmiin lisäsivät kaupungin suojelupyhimystä La Mercèä juhlivat ihmismassat. Kuljimme mm. Plaza de Jaumen läpi, joka oli täpötäysi ja siellä ihmismeren keskellä tanssittiin Katalonian perinnetansseja - las sardanas. Pari kertaa oli ylitettävä myös meluisan ja räiskyvän Correfoc-kulkueen ja ihmismassojen valtaama Via Laietana.

Basilica Santa Maria del Mar

Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Danielin himoitsema Montblanc

Basilica Santa Maria del Mar on kirjassa tärkeä, samoin tämä kirjakauppa, joka on ystävällisesti jo 12 vuotta pitänyt näyteikkunassaan aina retki-iltoina Danielin himoitsemaa täytekynää. Kävimme myös pienessä shampanjaa tarjoilevassa kahvilassa Calle Montcadalla, jollaisessa mm. Fermín tykkäsi käydä. San Felipe Neri -aukio oli ohjelmassa myös, samoin kuin Els Quatre Gats ja El Ateneo de Barcelona.

Samppanjaa tarjoileva pikku kapakka

Espanjan Sisällissodan aikana San Felipe Neri -aukiolla sai Francon pommituksissa surmansa 42 ihmistä, jotka olivat pääosin lapsia. Aukiolla oli Nurian koti. Tuulen varjossa Zafón ironisoi tätä sanomalla, että aukiolla oli lapsia leikkimässä sotaleikkejä - autuaan tietämättöminä menneistä tragedioista. Cristinan kertomat avasivat muutenkin Tuulen varjoon uusia näkymiä, joita en aiemmin Barcelonan historiaa tuntemattomana osannut arvatakaan.

Els Quatre Gats oli suljettuna Tuulen varjon tapahtumien aikaan, mutta Zafónilla on toki oikeus fiktioonsa. 1900-luvun alussa tässä kahvilassa parveilivat intellektuellit ja taiteilijat, mm. Picasso ja Dali. Itse kävin siellä espressolla. Kahvila on kuulemma vilahtanut myös Pedro Almodóvarin elokuvasa Vicky Cristina Barcelona ja se on ympäri maailmaa tulevien turistien suosiossa.

Plaza Real - Don Gustavo Barcelon koti

Oppaamme Cristina on vetänyt näitä Zafónin Tuulen varjo -kierroksia jo 12 vuotta, mutta ei vieläkään ole omien sanojensa mukaan pystynyt paikantamaan Unohdettujen kirjojen hautausmaata!

Vastaava kävelyretki on varmaankin myös muiden retkienjärjestäjien ohjelmassa. Omani buukkasin Viatorilta. Suosittelen lämpimästi, hinta vain 14 euroa. Cristina kertoi, että myös Enkelipeli-teemaista retkeä on kokeiltu, mutta se ei saanut suosiota. Ehkä joku päivä voimme ottaa osaa Henkien labyrintti -teemaiseen retkeen, sen tulevaisuus näyttää.

Kaupungissa valmistauduttiin Referendum-äänestykseen 1.10. ja juhlittiin siis suojeluspyhimyksen La Mercèn viikkoa. Väkeä ja tapahtumia oli paljon. Mielenosoituksia oli perjantaina 22.9. ja sunnuntaina 24.9. Katalonian lippuja roikkui parvekkeilta, monet kantoivat niitä selässään ja Vote  per ser lliures -lappuja jaettiin.

Olen lukenut kaikki Carlos Ruis Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan neljä osaa
 - tässä linkki:

La sombra del viento 2001 - Tuulen varjo, Otava 2004
El juego del àngel 2008 - Enkelipeli, Otava 2009

El prisionero del cielo 2011 - Taivasten vanki, Otava 2012

El laberinto de los espíritus 2016 - Henkien labyrintti, Otava 2017

Englanniksi tapahtumapaikoista tekstein ja kuvin

Tuulen varjon kävelykartta

Barcelona-teemalla jatkan parisen viikkoa, toivottavasti viihdytte matkassa mukana.

Satu Manninen - Nollakatu nolla

Runokokoelman nimi on lainattu takavuosien lastenlaulusta. Hortto Kaalo lauloi Oskari olemattomasta, joka asui osoitteessa Nollakatu nolla, mutta ilottelevista lastenloruista ei ole kysymys. Tässä viidennessä kokoelmassaan Manninen matkustaa  eri puolilla maailmaa, viidessä erilaisessa kaupungissa ja tekee havaintojaan ihmisten elämän varjopuolista ja kipupisteistä. En tiedä onko hän asunut joskus näissä kaikissa kaupungeissa, vai haluaako vain tuoda esiin erilaisia miljöitä, joissa ihminen on lopulta aina sama.

Kuvataidetta ja valokuvausta opiskellut Manninen tuntuu näkevän tapahtumat sekä säkeinä että kuvina. Tuntuu siltä, että hän ikäänkuin tarkentaisi kameransa linssiä arkisiin hetkiin ja tunnelmiin. Ylellinen ja hohdokas ympäristö kuten vaikkapa Monte Carlossa ei tee ihmisestä sen onnellisempaa kuin Sörnäisissä tai Rovaniemellä. Samat ihmisten inhimilliset murheet, riidat ja addiktiot meillä on asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Tuntuu että Manninen tallentaa runokuviinsa enemmän varjoa kuin valoisaa puolta. Kerään tähän hiukan Mannisen käyttämää sanallista kuvastoa eri kaupungeista.

Los Angeles
Aavikon hiekka rahisee jalan alla ja kasinolla pelataan rakkauden rulettia. Tiet ovat autioita, ei ristinsielua missään. Yksinäinen runoilija on juonut huonon sään kurkusta alas, ottaa kalsarikännit - ja radiossa laulaa Elvis: Olen sytyttänyt valon yöhön, istun kuistilla, kuun rikostoveri pelkissä kalsareissa. You ain't nothing but a hountdog, crying all the time. 

Helsinki, Sörnäinen
Transvestiitteja, juoppoja nukkumassa roskissa, metrotunneleita, graffitteja, alepan hyllyjentäyttäjiä, karaokebaareja, huonekaluja roskalavalta, jengejä - ei ihme ettei aurinko oikein jaksa aina nousta: Geometrisia kuvioita, keltaisia kuplia, juodaan limonadia metrotunneleissa keskellä kukkivaa pellavaa neulanpistot käsivarsissa ryöppyävien ihmismassojen galakseissa.

Krasne Pole, Puola
Metsäistä, kuolemaa, vaikenevia lapsia, pullonsirpaleita, keittiö sotkussa, rikkoutuneita astioita, pimeää - eikä lapsilla leluja: Lapsi piirtää väriliidulla pehmeän pellon. Olisi ihanaa olla rypsi, kasvaa kesässä muiden rypsien kanssa 

Monte Carlo
Kelluvia valuuttoja, pörssikursseja, arkkitehtien houreita, iltapukukolibreja, selkään puukottajia, viskiä, silkkiä - loputtomalla ylellisyydellä on varjonsa: Maailma on hänen osterinsa, luksusliikkeiden aalto saumasta saumaan, kädet punaisissa nahkahansikkaissa puristamassa rattia. Aurinkolasien takana hyönteisen näköaisti. Nopea avoauto, kevyt kärpänen päin betonia.

Rovaniemi
Perheenäiti, lapsia, normihässäkkää, migreeniä, räkäinen vauva, kotityö ei lopu, huoli ei lopu, pohjoisen syksy, lapset kuin eskimot pihalla - mutta joulu tulee ja lumi: Antakaa olla yksin, maatua lehtien alle pieneksi keoksi.

Runoissa on synkkä ja lohduton pohjavire, kuten yllä listaamani kuvasto ja siteeraamani säkeet osoittavat. Manninen puhuu ihmisen osattomuudesta, onnen puutteesta, tuskastumisesta ja väsymisestä elämään kaikkialla maailmassa: on yksinäisyyttä, irrallisuusuutta, ihmisiä marginaalissa. Kaikki eivät jaksa, monet ovat itsetuhoisia elämän kovassa pelissä.

Manninen ohjaa runojaan kuin kuvaelman kohtauksia, joissa roolitus ja käsikirjoitus istuvat valokeilaan nostettujen suuhun. Synkistä teemoistaan huolimatta kokoelma ei tunnu ylettömän raskaalta, koska se on niin hieno. Mannisen ajatus juoksee kristallinkirkkaasti ja oivaltavasti, säröt löytäen. Runot ovat äärimmäisen kauniita, hiottuja ja dramaattisia. Taitava, taitava on Manninen.

Vuonna 1978 syntynyt Satu Manninen on helsinkiläinen runoilija ja valokuvaaja. Hän voitti vuonna 2007 ensimmäisen Suuren runokilpailun, debytoi Runot 2007 -antologiassa ja hänelle myönnettiin Kaarlen palkinto 2008. Manninen on julkaissut runoteokset Sateeseen unohdettu saari (2007), Sydänfilmi (2009), Pikseliaurinko (2012), Kaupunkicowboy (2014) ja Nollakatu nolla (2016).

Satu Manninen

Nollakatu nolla

Gummerus 2016

****

Kirjastosta

Jarkko Tontti - Jacasser

Ilmeisesti Jacasser on kirjailija Tontin jonkinlainen alter ego. Nimi tulee ranskan kielen verbistä jacasser, joka tarkoittaa lörpötellä, harakasta myös räkättää. Englannin kielen vastine on jackass, aasi tai pölkkypää. Siis lörpöttelevä aasi tai räkättävä pölkkypää? Kokoelmassa Tontti kyllä lörpötteleekin ja puhuu hyvin monenmoisista asioista miehen elämässä. Kokoelmassa on kuusi osaa, ja niissä Jacasserin ajatus kulkee lapsuudesta keski-ikään, miettiipä hän myös vanhuuttaan ja kuolemaansa. Jokaisessa osassa Jacasser tekee myös minua ihmetyttäneen historiallisen aikasiirtymän aloittaen vuoden 91 Roomasta keisarin opettajan hommasta ja 1600-luvun Tarton piispanvirasta siirtyen sitten pääosin 1900-luvulle ja Suomeen.

Minähän en tiedä, mutta otaksun että Jacasserin mielipide on myös Tontin mielipide; ja että osalla runoissa kerrotusta on omaelämäkerrallinen pohja. Jacasser kertoo lämpimästi lapsuuden kalaretkistään isän kanssa, ja pomppaa sitten aikasiirtymän kautta hetkeen, jossa hänellä on määrätietoinen teinitytär, joka vaatii isää ja tämän lompakkoa mukaansa ostoksille, muusta ei niin väliä. Miesten välinen ystävyys on Jacasserin mielestä mahdotonta, koska välissä on aina kilpailu. Hän rakastuu vain naisiin, joilla on kaksiosainen nimi, koska lapsuuden marsullakin oli kaksiosainen nimi - loogista eikö totta! Jacasser menettää ystäviä, taloudellisen turvan (ilmeisesti ryhdyttyään vapaaksi kirjailijaksi) ja on melko yksinäinen. Hän funtsailee numeroita, Kekkosta ja sen ajan politiikkaa yya-sopimuksineen - hänen päässään risteilee ajatusten tulva koko ajan. Kirjasto saa Jacasserin tolaltaan ja hän tykkää viihderomaaneista, vaikka ei kehtaa sitä kenellekään tunnustaa. Hän ei myöskään pidä värikkäistä kansista, mistä todistaa myös tämän runokokoelman ulkoasu.

Näin Jacasserimme puhelee, kaikenlaista hän miettii. Tontti kirjoittaa hyvin sympaattisesti ja tyylissä olin havaitsevinani jotain mukavan vanhahtavaa. Teksti on sujuvaa ja aavistuksen melankoliselta tuntuvaa, hajamietteitä miehen elämästä ja niin päin pois. Hienosti kirjoitetut proosaan vivahtavat runot eivät minua valitettavasti toivomallani tavalla puhutelleet. Ehkä miehen sielunmaisema ei avaudu naislukijalle?

Kokoelman päättää pitkä kuusisivuinen runo Silloin minä jäin yksin. Se oli tavattoman herkkä, avoin, liikuttava ja surullinen. En tiedä onko runo faktaa vai fiktiota, mutta tuollaisen lapsuuden tragedian jättämä syyllisyys ja yksinäisyys ei varmaan irtoaisi kenestäkään ikinä. Tämä runo puhutteli minua koko alkuosan verran.

Ja minä huusin hampaat timantteina välkkyen

koska aina oli joku muu,

                     timantin kova ja kaunis

                     joku

                    minun kanssani, joku ammatikseen

välittävä, joku joka aina oli uusi, kaunis

ja minä jäin taas

                    ihmisten         väliin            yksin

Vuonna 1971 syntyneen Tontin esikoisrunokokoelma Vuosikirja (2006) sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Tontti on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Jacasserista Kiiltomato

Jarkko Tontti

Jacasser

Otava 2009

***

Kirjastosta

Henna Siekkinen - Aatteen puolesta

Aatteen puolesta on imatralaissyntyisen, 42-vuotiaan Siekkisen esikoisromaani. Hän kirjoitti itsestään ulos sisintään hiertäneen ahdistuksen ja suvussa vaietun surun. Isoisoisän uhraus aatteen puolesta tuhosi hänen oman elämänsä ja jätti syvät traumat hänen vaimonsa ja tyttärensä elämään - aina nykypolville asti. Tämä uhraus ei ollut ainoa lajissaan, heitä oli tuhansia eri vuosikymmenillä, mutta tämä liikuttava ääni haudan ja rautaesiripun takaa on autenttisena meidän luettavissamme tänä päivänä.

Päähenkilö on vuonna 1901 syntynyt Siekkisen isoisoisä Matti, iloluontoinen, hiukan viinaan menevä, tansseista ja musiikista nauttiva karjalaismies. Pienesti viinapäissään hän iskee tansseissa silmänsä vasta 15-vuotiaaseen Mariaan. Se on suurta rakkautta ensi silmäyksellä. Nuoret seurustelevat kauan, päätyvät avioon ja Matti töihin Vuoksenniskan Harakan tehtaille. Syntyy tytär Kaisa.

Siekkinen valottaa 30-luvun yhteiskunnallisia tunnelmia hyvin. Maa on köyhä, maailmanlaajuinen lama vaikeuttaa elämänehtoja ja työnsaantia myös Suomessa. Sisällissodan haavat vuotavat. Punaisten tai vasemmistolaisittain ajattelevien on aivan mahdotonta saada töitä, sillä Lapuan liikkeen innoittamina työpaikoilla on laadittu mustat listat henkilöistä, joita ei saa palkata. Kommunistinen puolue toimii kiellettynä maan alla. Auvoisat kuvaukset ihanasta elämästä Venäjällä leviävät Punainen Karjala -lehdessä, ja monet punaiset ja kommunistit loikkaavat rajan yli parempaa elämää etsimään.

Punainen Matti on varovainen poliittisessa toiminnassan, mutta silti hänet vangitaan muutamaksi kuukaudeksi, veli Veikko loikkaa vaimoineen Venäjälle, kuten Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka. Talvisodassa Matin Venäjän vakoojana toiminut ystävä Heikki järjestää sellaisen tilanteen, että Matin on pakko loikata myös. Hän pelkää nimittäin Suomen kenttäoikeutta ja ammutuksi tulemista.

Aluksi Matti pääsee Petroskoin radioon hyviin töihin, mutta parin vuoden kuluttua hänet vangitaan epäilyttävänä isänmaan petturina ja ulkomaisena vakoojana - niinkuin tuhannet muut suomalaiset kommunistit. Vainoharhaisuus ei tunne sääliä näitä hyväuskoisia suomalaisia, eikä muitakaan veljeskansoja kohtaan. Matti päätyy Dudinkaan Jenisein rannoille, Krasnojarskin aluepiiriin Pohjois-Siperiaan loppuiäkseen. Lukuisista viisumihakemuksista huolimatta lupaa palata Suomeen ei tule.

Siekkisen kirja on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Matin ja hänen nuoren perheensä elämästä Vuoksenniskalla Imatralla, toinen osa käsittää puhtaaksi kirjoitetut, korjaamattomat kirjeet tyttärelleen Kaisalle ja kolmas kertoo miten sitten kävi Matille ja hänen veljelleen Veikolle. 

Siekkisen kerronta on hyvin asiallista ilman kaunokirjallisia koukeroita. Omakustanteeksi tämä oli erittäin hyvin oikoluettu ja lähes virheetöntä kieltä. Minua häiritsi ainoastaan suomelle epätyypillinen käänteinen sanajärjestys. Alkuosa eteni hiukan hitaasti, mutta kiinnosti minua, koska olen Imatralta kotoisin ja niin ollen Vuoksenniska on tuttu paikka. Matin kirjeet olivat minullekin tunteita herättävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella Siekkisen tunnelmat kun hän sai lukea ne ensimmäisen kerran nuorena, vasta 15-vuotiaana. Veikin vuosikaudet ennen kuin hän sai kirjan valmiiseen muotoon, aihe oli raskas.

En ole lukenut Stalinin vainoista juurikaan, en myöskään Neuvostoliiton vankileireistä Stalinin kuoleman jälkeen. Sen tiedän että 20-30-luvuilla noin 15 000 suomalaista loikkasi Venäjälle ja noin puolet heistä menetti henkensä. Juuri nyt on saanut ensi-iltansa Antti Tuurin Ikitie -kirjaan pohjautuva elokuva, joka kertoo Lapuan liikkeen Venäjälle kyyditsemästä Jussi Ketolasta. Sotien jälkeisestä, vähän saman tyyppisestä kohtalosta kertoo Taisto Huuskosen Laps Suomen, jota en myöskään ole lukenut.

Tämä on hyvin traaginen tarina, jonka Siekkinen kertoi asiallisesti ja toteavasti. Tunsin suurta sympatiaa koko erilleen joutunutta perhettä kohtaan, jonka aate tuhosi. Posti kulki hitaasti, mutta Matin kirjeistä huokui ikuinen kaipuu, ikävä ja rakkaus vaimoaan Mariaa ja tytärtään Kaisaa kohtaan. Koska äiti Maria oli luonteeltaan hyvin sulkeutunut, Matti yritti sieltä tuhansien kilometrien takaa kasvattaa tytärtään ja luoda häneen elämänuskoa. Ymmärrän (tosin tietysti vain osittain) Kaisan ikävän läheistä isää kohtaan. Ymmärän myös vaimo Mariaa, joka vasta kymmenen vuoden jälkeen hävitti asunnosta miehensä vaatteet ja tavarat ja päätti jatkaa elämäänsä.

Kun tapani mukaan seikkailin netissä, löysin mm. tämän tuoreen Uuden Suomen jutun sekä tämän jutun suomalaisista kommunisteista talvisodassa tutustumisen arvoisine kirjalistoineen. Rankka ja vaiettu aihe, joka kosketti minua. En tiedä onko vastaavia kirjedokumentteja ylipäätään olemassa, mutta tämä tarina oli vaikuttava.

Kirjan kanteen skannattu autenttinen isoisoisä Matin kirje herättää kylmiä väreitä.

Muualla: Erkki Tuomioja, Lappeenrannan uutiset, Kirjailijan kotisivu

Henna Siekkinen
Aatteen puolesta
Omakustanne 2017
***
Lukukappale kirjailijalta - kiitos

Kirjan juhlaa Savoyssa

Suomessa luetaan ja kirjallisuus vetää yleisöä. Sen todisti taas eilen syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta Savoyssa. Sali oli melkein täynnä ja jännittynyt odotus huokui yleisöstä. Olihan Baba valinnut tälläkin kertaa kirjailijavieraiksi puhuttavia ja odotettuja nimiä. Ensimmäiselle puoliajalle oli valittu tämä kolmen ryhmä: Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava.

Baba aloitti tapansa mukaan lausumalla hienon tekstiotteen Anni Kytömäen Kivitaskusta (Gummerus). Ulkokirjallisesti haluaisin todeta, että hän oli säkenöivä murretun turkoosin värisessä mekossaan ja stilettikoroissaan! 

Olen lukenut vasta Kultarinnan, jota Kytömäki sanoi arvelleensa täysin marginaaliryhmien kirjaksi, mutta joka myi ja tuotti. Kirjan tuotoilla hän sai ostettua 3 ha metsää, joka on nyt suojeltu. Kultarintaa lukiessani ihastelin Kytömäen luonnontietämystä ja -rakkautta, ja nyt sain selityksen: hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja seuraavaksi ovat vuorossa kansanperinteen opinnot. Baban kysymykseen miten Kytömäki löytää rauhan tässä kaaosmaisessa maailmassa kirjailija vastasi: Nukkumalla mahdollisimman paljon.

Kati Tervo kertoi Iltalaulajan (Otava) syntyprosessista ja taustoista. Hänellä oli itselläänkin nuorena taiteilijahaaveita, mutta kaiken pani alulle täti. Aina Helsingissä käydessään täti halusi Ateneumiin katsomaan Ellen Thesleffin töitä, sillä Pitäähän ne ainakin kerran vuodessa nähdä. Tervoon oli jo vuosia aikaisemmin tehnyt vaikutuksen Ateneumissa nähty Thesleffin työ Kevätyö. 

Tervo teki valtavasti taustatyötä ja valikoi Thesleffin noin 2000 kirjeen kokoelmasta kirjan ajankohtaan, kesän 1945 ympärille sijoittuvat. Niin Thesleff heräsi henkiin kirjailijan mielessä ja hän vieraili monesti myös Pekkalan kartanossa, jossa on taiteilijan seinämaalauksia. Tärkeä tietolähde oli myös Retretin Thesleff-näyttely, jossa oli esillä 140 taiteilijan työtä. Kirjailija halusi keskittyä tuohon rauhan kesään 1945, jolloin sotien jälkeen maa oli rujo ja ihmiset rikki, vallitsi pula ja säännöstely.

Milka Ahlroth tulkitsi taiteilijan piian, 16-vuotiaan Taimin tuntoja.

Sitten yleisö tuskin uskalsi hengittää: Vera Kiiskisen tulkinta Selja Ahavan ahdistuksesta kirjassa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) salpasi nimittäin hengityksen. Kiiskisen tulkinnasta huokui kaikki se hätä, epäusko ja eksyksissä olo mitä kirjailija tuon elämänsä mullistaneen vuoden aikana koki. Kaikki elämän kartat olivat levällään, todellisuus pirstaleina. Kirjasta on kohuttu mediassa ja somessa. Näytti siltä, että Ahavan oli vaikea asetella sanojaan, hän tuntui varovaiselta. Itse pidin kirjasta valtavasti, se on koskettava ja avoin. Kaikki sympatiani ovat Ahavan puolella ❤︎

Kolumbuksen mukaan ottaminen kirjaan kuvasi juuri näitä eksyksissä olon tuntoja: vieras tuuli puhaltaa, ollaanko kartalla, kuinka monta meitä on, onko ketään. Hän kertoi myös nettimatkailleensa Kolumbuksen tiimoilta ja käyneensä tuijottelemassa Kolumbuksen muotokuvia mm. Berliinissä ja Lontoossa. Tulos: kaikissa niissä Kolumbus näyttää erilaiselta. Mikä on totuus, onko sitä ylipäätään löydettävissä?

Ahava sanoi myös, että kirjailijan työ on eräänlaista väärentämistä ja taustalla piilevät aina motiivit: kaikki riippuu siitä miten rajaa ja mitä jättää pois. Ennen kuin mieheni katoaa näyttää yhden rajaamisen tuloksen, todellisuus meni ehkä toisin. Mutta se kyllä kuulsi Ahavan puheesta, että viimeisten kolmen vuoden prosessi on ollut hyvin tuskallinen.

Tauon jälkeen näyttämölle asteli Kristiina Halttu, joka tulkitsi sydämeen käyvästi Rosa Liksomin Everstinnan (Like) muisteloita - meänkielellä.

Liksom kertoi, että Ylitorniossa syntyneenä meänkieli on hänen äidinkielensä. Se eroaa suomen yleiskielestä mm. kieliopiltaan ja hänelle tuotti jonkun verran vaikeuksia siirtyä aikoinaan Rovaniemellä koulussa yleiskieleen. Fiksua, kuuluvaäänistä ja selväsanaista Liksomia oli ilo kuulla!

Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoili, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Everstinna muistelee kasikymppisenä elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä ja jota Topi Mikkola on esittänyt. Liksom halusi kertoa, että Everstinna on sittenkin vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Kukapa nykynäyttelijöistämme osaisi paremmin tulkita Mielensäpahoittajaa kuin Taisto Oksanen! Esitettäväksi oli valittu se sama Suomen vaakunajuttu, joka minuakin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomea (Wsoy) lukiessa huvitti! Kaikkihan me tunnemme Kyrön luoman loistavan marmattajahahmon, jonka ensiesiintyminen taisi olla jo 2009. Kyrö on uskomattoman tuottelias kirjailija ja nytkin on noin ziljoona projektia työn alla: toista Mielensäpahoittaja-elokuvaa kuvataan  juuri, kolmas on käsikirjoitusvaiheessa ja jotain isoa projektia on Etelä-Koreankin suuntaan.

Ilkka Merivaara johdatti Raamatun Tuhlaajapoika-tarinalla emerituspiispa Eero Huovisen Parhain päin (Wsoy) esseekokoelman maailmaan. Piispa Huovinen oli hyvin huumorintajuinen mies, kuten kuvan iloisista ilmeistäkin voi päätellä. Baban kysymykseen miten hän valitsi esseet tähän kirjaan Huovinen vitsaili: No, ajattelin valita parhaat. Hän haluaa kutsua kirjaansa asiaproosaksi, koska vaikeat asiat innostavat ja kiinnostavat. Helpot pitävät ihmistä paikallaan, vaikeat panevat lujille ja vievät eteenpäin. Ihmisen osa ei hänen näkemyksensä mukaan ole kevyt: Kärsimys on ihmisen yleisin elämänmuoto. Sitten puhe kääntyi armoon, joka Huovisen mukaan on varattu Jumalalle. Se armo kuuluu kaikille, sinulle ja minulle, ja myös kaikille epäonnistuneille ja hulttioille.

Armosta hyvä esimerkki on kaikille tuttu laulu Amazing Grace, joka on päätynyt Suomenkin virsikirjaan nimellä Oi ihmeellistä armoa, virsi nro 932. Tässä linkissä sekä suomen  että englannin kieliset sanat. Huovinen otti esimerkiksi sanan wretch - renttu, hulttio, mutta suomeksi se on käännetty siististi sanalla eksynyt.  Antoipa Huovinen meille vinkin mennä Youtubeen ja kuunnella siellä Barack Obaman laulama Amazing Grace. Mutta me paikalla olleet saimme ihastella laulua jo paikan päällä Ilkka Merivaaran koskettavasti tulkitsemana. Tuntui kuin jotain tuosta armosta olisi siirtynyt meihin kuulijoihin.

Upea ja elämyksellinen ilta - kyllä kirjallisuus on hieno asia! Voisin päättää tähän hupaisaan mottoon, joka syntyi Huovisen sanonnasta, että lukemalla oppii enemmän kuin elämällä:

Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!

Syksyn seuraavat Kirja vieköön! -illat Savoyssa

7.11. ja 13.12.