22. tammikuuta 2019

Fred Vargas - Pystyyn kuolleet, Kolme evankelistaa #1


Kolme evankelistaa on Fred Vargasin ihastuttava ja epätavallinen dekkaritrilogia. Aiemmin suomeksi ilmestyneet kaksi osaa julkaistaan nyt uusintapainoksina ja kolmas suomentamaton on myös Gummeruksen julkaisuohjelmassa. Todella hieno uutinen! Olen lukenut Vargasia paljon ennen blogiaikaa ja tämänkin muutama vuosi sitten - espanjaksi. En muista muuta kuin, että jutussa oli joku puu ja että tykkäsin kirjasta kovasti. Oikein muistin: mystinen nuori pyökki ilmaantuu entisen oopperalaulajan Sophia Simeonidiksen puutarhaan yöaikaan. Puu vaivaa naista alinomaa, mutta aviomies Pierre ei kuuntele vaimonsa huolia pätkän vertaa.

Sophian naapurissa on vanha lahoamassa oleva viisikerroksinen talo, ruma piste heidän kauniilla pariisilaisella pikkukadullaan. Taloon ovat vastikään muuttaneet kolme kusessa olevaa nuortamiestä. Kaikilla ikää kolmeviis, taustalla historianopintoja, mutta ei järkevää työpaikkaa eikä penniäkään rahaa. Helposti hermostuva, mustaan pukeutuva ja hopeisia sormuksia rakastava Marc eli Markus ilmentää olemuksellaan erikoisalaansa, pimeää keskiaikaa; vaalea viikinki, vähissä vaatteissa viihtyvä ja sandaaleissa kulkeva Matthias eli Matteus on alansa esihistorian tyyliin metsästäjä-keräilijä ja puhelias pikkutakki- ja solmiomies Lucien eli Luukas rakentelee alituiseen rintamalinjoja, kuten ensimmäisen maailmansodan ekspertille sopii. Taloon muuttaa myös Marcin eno, virkarikoksesta hyllytetty poliisi, vaiheikkaan elämän elänyt Armand Vandoosler.

Marc laski ensin toisen, sitten toisen kätensä nuoren puun rungolle. Puu oli vielä niin nuori että hän pystyi kietomaan sormensa sen ympäri. Pidellessään käsiään puun ympärillä hänen teki mieli kuristaa puu, puristaa sen kaulaa kunnes puu kertoisi kahden korahduksen välissä minkä vuoksi se oli tullut tähän puutarhaan. Marc irrotti kätensä lannistuneena. Ei puuta voi kuristaa. Puu pitää suunsa supussa, ei puhu, se on pahempi kuin karppi, ei edes päästä kuplia suustaan.

Kaikki siis alkaa tästä oudosta puusta. Sophia houkuttelee nämä kolme historiantutkijaa kaivamaan mystisen puun ympäriltä, jotta nähdään onko joku piilottanut juuristoon jotain - mutta tietystikään mitään ei löydy. Kuluu muutama päivä ja Sophia katoaa. Hänen ystävättärensä, pientä ravintola Tynnyriä alueella pitävä Juliette saa miehet taas toimeen. Tottahan on selvitettävä, minne Sophia on salaperäisesti ja yllättäen lähtenyt ja miksi. Ja niin tämä epätavallinen ja koominenkin etsiväjoukko alkaa setviä visaista tapausta runsaine lonkeroineen. Kirjan takakansi paljastaa, että syyllinen on tappanut neljä ihmistä kylmäverisesti - enkä minäkään sano muuta.

Tarinan viehätys piilee näissä keskenään kinastelevissa tyypeissä, jotka ovat henkilöhahmoina vallan mainioita. He asuttavat taloaankin historiallisen kronologian mukaan. Alinna rauhallisen Mathiaksen esihistoria,  portaat ylös ja päästään Marcin pimeään keskiaikaan, ja sitten seuraa Lucienin ensimmäinen maailmansota. Ullakolla asustelee vanhaherra Adrian. Miehet ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, sanailevat ja naljailevat toisilleen jatkuvasti eivätkä voi ymmärtää toistensa erikoisalan valintaa. Entinen poliisi Adrian hyödyntää poliisisuhteitaan ja pomottaa arvovallallaan näitä kolmea pyhää.

Vargas taitaa myös jännityksen tihentämisen. Lukijalle annetaan eksyttäviä vihjeitä, potentiaalisia syyllisiä ja menneisyydestä putkahtelevia ihmisiä salaisuuksineen on paljon; muutama kunnon jymypaukkukin. Lopulta hurjien ja vaarallisten käänteiden jälkeen tapaus tietysti ratkeaa. Näiden miesten tutkijan terävät silmät ja luova intuitio soveltuvat eittämättä etsivän hommiin myös.

Vargasin huumori on valloittavaa, sympaattista ja jutustelevaa, tutkimuksen käänteissä on kosolti koomisia piirteitä. Romantiikkaakin leijailee ilmassa: Marcin sydän sykkii epäilyttävän Alexandran suuntaan, Matthewn valkohipiäiselle Juliettelle. Vandoosler julistaa jo aikaisessa vaiheessa, että tämä tappaja on peto. Pystyyn kuolleet on vetävä ja hauska käänteineen kaikkineen - eihän hurmaavan komisario Adamsbergin luojalta muuta voi odottaakaan.

Fred Vargas
Alkuteos Debout les morts (1995)
Suomentanut Marja Luoma
Pystyyn kuolleet
Gummerus 2019 (2002)
****
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Helmet-haaste: 2, 7, 18, 
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ranska

Bloggaukseni Adamsberg-dekkarista Hyisiä aikoja

Evankelista-trilogian muut kaksi osaa:
* Un peu plus loin sur la droite (1996) - ei suomennettu, mutta tulossa!
* Sans feu ni lieu (1997) - Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2003) 

20. tammikuuta 2019

Heli Laaksonen - Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut #runosunnuntai


Mul on kiäl. Tämä oma
tuuline ja merine.

Otin lukuun Heli Laaksosen murrerunoja, koska murteet tuntuvat nyt(kin) olevan in. Tammikuussa on ilmestynyt kaksi hienoa esikoisromaania, joissa kirjailijan oma murre on vahvasti läsnä: Johanna Laitilan Lilium regale ja Katja Kärjen Jumalanhuone. Ja toki muistamme vuonna 2017 ilmestyneen Rosa Liksomin Everstinnan,  ja miten vahvasti Anneli Kanto kirjoitti Lahtareissa.

Heli Laaksonen kirjoittaa lounaismurteella, joka on minulle aivan vieras. Kun aiemmin luin Sulavoita kuvittelin runot ääneen lausuttuina. Silloin ne avautuivat karjalaiselle minulle aika hyvin ja ihastuin. Googlatessa löysin myös tämän eri murteilla kirjoitettujen runojen kokoelman - Runoja murteilla. Mee, mummu ja muut, toimittaneet Heli Laaksonen ja Virpi Adamsson (Sarmala 2004).


Antakka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette.
...

Menen maate ko nukutta
syän ko o nälk
juan ko o jano
istun keinus ja luve
fletkuttelen kintui
kilju välil ko kunnavaivane varpune:
Pysykkä pois!
Häipykkä helkkari!
Tämä o mu oma piirkuntta!

Noin hauskasti sitä rentoillaan ja omaa reviiriä puolustetaan! Kirjan alussa on Heli Laaksosen mainiot saatesanat Taustaks ja tarkotukseks ja lopussa  Siru Kainulaisen lyhyt essee otsikolla Kieli joka vaikuttaa. Murre saa Laaksosen runot kuulostamaan humoristisilta, mutta esim. esikoisteoksesta Pulu uis kuultaa traaginen koti-ikävä ja väärään paikkaan joutuminen. Runoilija asui tuolloin Helsingissä ja hänen kokemastaan vieraudesta nousi jopa haloo: Esikoisen kirjottamise aikoihi asusin pääkaupunkiseurul ja olin hukas ko vasen lapane. Muutamas runos puhisen ääne sen ahristukse, mitä metron oranssil penkil töröttävän maalaisen pääs liikku. Kainulainen selittää lisää: Puhe ei siis olekaan murre-eroista, päälle liimatusta murrekoristeesta vaan olemista syvästi koskettavasta omasta kielestä. 

HERTTONIEMI
sanno täti jostan kaukka
ja kuulosta niim pal fiinilt
ruatiks sanota kans
HERTONÄS
mut mun kiälelän ei san kukka mittä.

Mää aja asema ohitte vaa
kote kerra munst piret
hualtakka.

Laaksosen mukaan Vissinki-laulut ovat kokoomateokseen nonparelleiks runokakun päälle ripoteltui laulunsanoi. Ja Kainulainen: Sanojen katsominen ja näkeminen eivät riitä. Ne on myös kuultava ja niitä on tunnusteltava. / Rytmikäs, korvaan tarttuva, tuttu tai vieras äänteellisyys on osa kommunikaatiotamme joka päivä. Kansanlaulumaiset sanoitukset ovat syntyneet läntisten sananparsien inspiroimina. Harmikseni en löytänyt Vissinkiä Youtubesta, mutta Heli Laaksosesta siellä on montakin tallennetta.

Saatesanoissaan Laaksonen totesi, että mieli olisi tehnyt jättää joitain haparoivia nuoruuden runoja pois Pulu uis -kokoelmasta, mutta kaikki ne otettiin mukaan. Huumorintunnun alta löytyy teräviä Helsinki-huomioita, tuokioita vanhusten elämästä ja hauskasti sinne tänne hypähteleveviä aiheita. Raparperisyrämes esiintyy kualema, vanha hanttapuli. Runoissa vilahtaa evakkoon lähteneitä vanhuksia, hanttapulille vaimonsa menettänyt mies, mutta myös hulvatonta huumoria! Laaksonen päästää sadun ja mielikuvituksen valloilleen. Runominä kutsuu karhun kylään, kasvattaa takapihalla hämähäkkiä ja hirvellä voi olla nilkkasukat jalassa.

VINKEI YKSINÄISIL NAISIL
Jumankek,
meinasi oja aja.
Nii hyvännäköne mänty
ja iha yksi.
...
Sit ko sul se miäs jo o.
Pirä privat pelle-showt hänel sillo tällö.
Silut hänen tukkatas nii et pälvikalju alkka.

VINKEI YKSINÄISIL MIÄHIL
Ei ol ollenka vaikkia lumot tipui.
...
Laulutunnil ja äkki.
Kitara taik käyrätorvi kätte,
taik mikä huilu vaa, 
joku ko eres hiukam piippa.

...
Meil saa vävymplanttu raparpermehu
ja soker o juur päässy loppuma.

Heli Laaksosen murrerunot ovat hauskoja ja viisaita - näistä tulee hyvälle tuulelle, sillä Laaksonen ilottelee mielikuvituksellaan absurdisti ja ratkiriemukkaasti. Suositan, vaikka tämä murre vieras olisikin.

Heli Laaksonen
Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut
Kansi Riikka Majanen 
Sammakko 2015
****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 37 (pienkustantamon julkaisema)
Kirjasähkökäyrän Mai on lukenut kokoelmat Pulu uis ja Sulavoi

Pulu uis (2001) ja Raparperisyrän (2003) ovat molemmat megahittejä ja murrerunouden klassikoita. Muita kokoelmia: Maapuupäiv (2005), Sulavoi (2006) ja Peippo vei (2011). Laaksonen on suomentanut virosta mm. Andrus Kivirähkin lastenkirjan Koiranne alkaa kohta kukkia.


18. tammikuuta 2019

Heikki Kännö - Mehiläistie


Lukiessani vastikään Heikki Kännön Sömnön, olin sen verran täpinöissä, että Mehiläistie oli otettava lukuun myös. Genret lomittuvat häpeilemättä tässä Kännön huikeassa esikoisteoksessa. Mehiläistie on trillerin, scifin ja tietokirjan kombo, joka rönsyilee taiteen, taidehistorian, mystiikan, okkultismin ja natsien maailmoissa. Se kiertyy villinä performanssina innoittajansa Joseph Beuysin (1921-1986) elämän ja taiteen ympärille.

Jeder Mensch ist ein Künstler - jokainen ihminen on taiteilija, sanoi Beuys, saksalainen performanssitaiteilija, kuvanveistäjä ja taideteoreetikko, joka toimi myös Düsseldorfin taideakatemian professorina. Taide on kuvataiteilija-kirjailija Kännön intohimo ja hän haluaa jakaa tietoaan kuulijalle, esitelmöidäkin vähän. Beuys ja Fluxus olivat itselleni entuudestaan tuntemattomia, joten oli hienoa tutustua tähän 60-luvulla syntyneeseen avantgardistiseen liikkeeseen, johon voi kurkistaa vaikka täällä ja täällä.

Mehiläistiessä Kännö punoo tyylilleen uskollisena aivan hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan joidenkin todellisten henkilöiden ympärille. Asiaa tuntematon lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on faktaa, mikä fiktiota. Keskiössä on siis Beuys, joka Luftwaffen lentäjänä teki toisen maailmansodan aikana pakkolaskun Krimin vuoristoon. Mies imi siellä itseensä shamaanin voimat ja siellä tapahtui myös mystinen aikasiirtymä, jonka merkitystä Alfred Riemannin häikäilemätön natsiorganisaatio tutki vuosikymmenet. Krimiltä Beuysin performanssit perivät tärkeimmät elementtinsä - huovan, rasvan, hunajan ja lehtikullan - oikeasti. Ja mehiläiset.

Kännön villi performanssi oli minulle paikoin liian teoreettista ja yksityiskohtaista luettavaa, mutta enimmäkseen riemastuttava ja hauskoin kääntein ryyditetty lukukokemus. Joka suuntaan rönsyävän kerronnan ja vuolaan tekstin rivien väleistä pilkistää todellisia herkkuja. Varsin hupaisa kohtaus oli mm. pikku ryövärikaksikon Klausin ja Paulin flyygelin varastusoperaatio Essenin filharmoonikoilta. Samainen rujoksi ruhjottu flyygeli päätyi myöhemmin Beuysin performanssiin. Upeasti oli kuvattu myös Dora Schusterin performanssi New Yorkin MoMA:ssa, jossa nainen kumittaa kynnet verillä 38 neljän neliön kokoista isänsä muotokuvaa.

Hitler vaikutti leppoisalta ja näytti yrittävän pitää itärintamalla yltyvät Neuvostoliiton vastahyökkäykset mielensä takamailla. Hän kertoi Alfredille nimensä etymologiasta. Adolf juontuu muinaisgermaanisesta termistä Adelwolf ja tarkoittaa jaloa sutta. (...) Alfredin niskakarvat nousivat pystyyn, kun Hitler kallisti päänsä takakenoon ja ulvahti malliksi.

Natsit ja taide onkin luku sinänsä. Hitlerin suojatin Alfred Riemannin alias Richard Steinin vetämä, keskitysleireiltä pelastettuja juutalaisia psykopaatteja hyödyntävä organisaatio oli puistattava, mutta nerokkaasti kehitelty. Organisaatio oli mielipuolisen pakkomielteinen Beuysin suhteen, mutta myi ja välitti natsien takavarikoimaa rappiotaidetta ympäri maailman, listien taiteen oikeita juutalaisomistajia ja poistaen omat tietonsa kaikista henkilörekistereistä. Natsien takavarikoimia taideteoksia oli miljoonia - oikeasti - ja niitä putkahtelee päivänvaloon edelleen, ks. tapaus Gurlitt.

Galleristi Walter Schuster syntyi järkyttävissä oloissa Saksassa, kärsi aivoissaan olevan vihreän aineen aiheuttamista valtavista päänsäryistä - kunnes Beuys paransi hänet shamaanin käsillään. Hänellä oli myös todellisilta tuntuvia hallusinaatioita. Mutta olivatko ne hallusinaatioita? Aikuisena New Yorkissa koettu todellisuuden vääristymä vaihtoi vaimo Janen toiseksi.... Mutta onneksi Beuysin taiteellaan rakentamat majakat ja lähettimet mahdollistivat miehelle aikamatkan vuoden 1967 Düsseldorfiin, aikaan ennen syntymäänsä, aikaan jolloin tuleva vaimo Jane oli viisivuotias ja pelastettava.

Sinä, joka luet tätä bloggausta, olet varmasti aivan ymmällä. Mehiläistie on niin hurjaa mielikuvituksen lentoa, että veisi rutkasti sivuja avata se. Eikä puhki selittämisessä olisi ideaakaan - lue ja totea itse!

Heikki Kännö
Mehiläistie
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2017
****
Kirjastosta
_______________

Mehiläistie oli ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon 2018 saajaksi. Raati totesi: 
Rajattoman luovuuden taidonnäyte sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, realististen ihmishahmojen ja tieteiskirjallisten elementtien uumeniin.

Helmet-haaste: 
3 (genre, jota en yleensä lue), 5 (ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi), 16 (todellisen ja epätodellisen rajamailla)

Muualla: Aamulehti,  Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Tähtivaeltaja 


Pää taustalla: Raoul Hausmann - Der Geist unserer Zeit (Mechanischer Kopf 1919), Pompidou Centerin luettelo