Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet

Piha jolla leikin lapsena vain

villiintyy, puksipuu ja orapihlaja ovat

nyt pujoa ja raitaa, liuskekivilaatat

ovat halkeilleet, minä harmaannun

ja pelkään solujen kapinaa…

Vuodet on Westön veljesten, Kjellin (s. 1961) ja Mårtenin (s. 1967), nostalginen kirjeenvaihto- ja esseekirja, joka tutustuttaa lukijan veljesten lapsuuteen, tärkeisiin muistoihin ja ajatuksiin hyvin monelta osa-alueelta. Suku on kotoisin Pohjanmaalta, mutta veljekset kasvoivat helsinkiläisiksi, juuriaan unohtamatta. Munkkivuori ja Munkkiniemi olivat heidän lapsuusmaisemaansa ja kasvuvuosina raja suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä oli tiukka. Haukkumanimi hurri raikui tuon tuostakin ja turpaan tuli helposti, jos aukoi päätään vääränkielisessä porukassa. Nyt kaksikielinen Helsinki on muisto vain. Isällä oli hyvä toimi Fazer Musiikilla ja perhe oli hyvin toimeentuleva porvarisperhe, joskin elämää varjosti äidin pitkäkestoinen masennus.

Kun kuljeskelen lapsuuteni kortteleissa nykyään, voin edelleen muistaa minua silloin kalvaneen huolen, huolen joutumisesta väärään paikkaan, väärälle reviirille, jossa oli riski joutua tappeluun koska puhui väärää kieltä. - Mårten

Veljeksistä Mårten on jäänyt suomenkieliselle lukijakunnalle, ainakin minulle, vieraammaksi. Hän on julkaissut novelli- ja runokokoelmia sekä toimii kääntäjänä. Kjellin romaaneista olen itsekin lukenut lähes kaikki, osan ennen blogiaikaa. Usein sanotaan, että saman perheen lapset muistavat lapsuutensa eri tavoin, niin on Mårtenin ja Kjellin tapauksessakin. Ainakin jos tarkastelee niitä aiheita, joita he haluavat ottaa tärkeinä esiin ja muutenkin heidän erilaiset luonteensa kuultavat tekstistä läpi. Elämässämme tapahtuu hirveän paljon ja monet tapahtumat ja muistot painuvat unholaan. Kjell puhuu tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni sa­manaikaisia. Jotkut näistä ajan tihentymistä säilyvät muistoissamme kristallinkirkkaina ja juuri näitä hetkiä molemmat ovat esseisiinsä valinneet.

Kuuden vuoden ikäero oli suuri teini-iässä ja veljekset sanovatkin tutustuneensa toisiinsa paremmin vasta aikuisina. Mårten näyttäytyy rauhallisemmalta ja harkitsevammalta ja minusta oli mukava lukea hänen kokkaus- ja puutarhaintohimoistaan. Kjell oli nuorena sanojensa mukaan temppuja tekevä ’ilveilijä’ ja keräsi vihamiehiäkin (Hufvudstadsbladetin case!),  mutta iän karttuessa isoveli on Mårtenin mukaan rauhoittunut. Yhteistä veljille oli / on rakkaus jalkapalloon ja muuhun urheiluun sekä musiikkiin, minkä olen saanut todistaa monista Kjellin romaaneista - viimeksi Tritoniuksesta. Molemmilla on kesäpaikka Nauvossa ja luonto on tärkeää: Kjell kalastaa, Mårten puutarhuroi.

Mikä minua oikein riivasi siihen aikaan, paitsi ilmiselvä narsismi? Lähtikö käytökseni epävarmuudesta sen suhteen, kuka oikeastaan olin? Hyvin mahdollista, sillä identiteettini oli horjuva monella tärkeällä akselilla - ujo-ekstrovertti, ylimielinen-nöyrä, jätkämäinen-androgyyni, porvarillinen-antiporvarillinen ja niin edespäin. - Kjell

Jo tuotantonsa perusteella koen Kjellin olevan ensisijaisesti vahva Helsingin kuvaaja. Itse muutin Helsinkiin vuonna 1969 ja oli kiinnostavaa lukea veljesten nuoruuden Helsingistä. Löysin monia omia muistoja, mutta vanhaa Fredriksbergiä en muista. Kavahdan sen nykyistä betonista mammuttimaisuutta, ja niin tuntuu tekevän Kjellkin.

Pasilan ruotsinkielinen nimi oli ennen Fredriksberg, nyt se on Böle. Jäljellä on vain muutama puutalo ilman puutarhaa, talot kyyhöttävät hytisten yl­leen kohoavien virastojen ja toimistorakennusten varjossa. // Pasilasta kirjoittaessani käytän tunteellista retoriikkaa, joka on ehkä tyypillistä nykyaikaistamisen ja purkamisvimman luvatun vuosikymmenen alussa eli vuonna 1961 syntyneelle ihmiselle. Kerron maalailevasti Pasilasta ja sen villiintyneistä puutarhoista ja vinoista katoista kuin kadonneesta ihmisenkokoisesta idyllistä…

Veljesten rakastama Helsinki on muuttunut, vanhaa on purettu, uutta rakennettu ja kaksikielisestä kaupungista on tullut monikielinen. He kirjoittavat kauniisti äidistään ja tomerasta mummustaan, rakkaudesta ja lapsista. Itsestäänselvästi myös kirjoittamisen ihanuudesta ja tuskasta sekä kirjailijapiirien keskinäisestä kateudesta (kustantamon Finlandia-tilaisuus 2006!). He kirjoittavat matkoista, Berliinin muurin murtumisesta ja miten he ovat kokeneet monet historian tapahtumat. Kirja oli mielenkiintoinen, avoimen ja rehellisen tuntuinen ja haikeakin kuvaus muistoista, elämän kulusta ja lähihistoriasta. Kannattaa kuunnella myös äänikirjaa, sillä kirjailijat lukevat tekstinsä itse.

Kjellin kirjat blogissa:

Tritonus

Westö & Itkonen - Levottoman ajan kirjeitä

Westö & Claire Aho - Helsinki 1968

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet
Alkuteos Åren
Suomentanut Laura Beck
Kannen kuva Tuuli Juusela
Otava 2022

Äänikirjan lukijat Kjell Westö, Mårten Westö
____________________

Esseen, kronikan ja novellin välimaastossa liikkuvissa teksteissään Kjell ja Mårten nostavat menneiltä vuosilta muistoja, niin yksityisiä kuin kollektiivisia, ja peilaavat niitä nykyhetkeemme ja sen kriiseihin ja vaatimuksiin.  

Kjell Westö - Tritonus

Kjell Westön uusimmassa teoksessa Tritonus on paljon musiikkia, sekä klassista että populaarimusiikkia ja jazzia. Etukäteen epäilin saako musiikkiin vihkiytymätön teoksesta mitään irti. Mutta huoli oli turha, ainakin Ville Tiihosen lukemana äänikirjana Westön teksti vei ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen asiantuntevia analysointejaan sävellyksistä ja kuvausta musiikkimaailman kulissien takaisesta armottomasta kilpailusta.

Romaanin päähenkilö on kuuttakymppiä lähestyvä maailmankuulu kapellimestari Thomas Brander, jolla on takanaan menestynyt ura ja runsaasti maallista omaisuutta. Hän ajelee Lexuksella, Liisankadulla Helsingissä on peritty arvoasunto ja lisäksi hän on rakennuttanut saaristoon pömpöösin huvilan, Casa Tritonuksen. Mutta menestyvän fasadin takana on yksinäinen ja säikky mies, jonka tähti on hiipumassa. Naisia on riittänyt maestromme elämässä, mutta viimeisin rakkausjuttu hiertää yhä. Kaunis huippuviulisti Krista on nöyryyttänyt karvaasti ja lyöttäytynyt yhteen yhden pahimman kilpailijan kanssa. Branderin aikuinen tutkijapoika on kiireinen eikä yhteydenpito isään ole pojan elämässä tärkeimmällä sijalla.

Vuosi on ollut rankka. Niin kapellimestarivierailut kuin soolokonsertit klarinetistina eivät ole tuoneet kriitikoilta ja yleisöltä kiitoksia. Kalenterissa on yhä enemmän tyhjää eikä agentti saa sovittua Branderille mieluisia esiintymisiä. Niinpä Brander viettää aikaansa saaristossa huvilallaan ja tutustuu naapuriinsa, koulukuraattorina toimivaan psykologi Reidar Lindelliin, joka kalastaa eikä matkusta kuten Brander. Miehet ovat samanikäisiä ja heillä on erilaisesta elämäntilanteesta huolimatta paljon yhteistä. Musiikki on tärkeää myös Lindellille ja hän on jo 17 vuotta johtanut perustamaansa tanssiorkesteri Rainbowta. Lindell palvoo kuolleen vaimonsa Madeleinen muistoa ja Punaisen Ristin lääkärinä maailman kriisipesäkkeissä toimiva tytär ehtii tapaamaan isäänsä vain harvoin.

Branderia ja Lindelliä yhdistää rakkaus musiikkiin, ei väliä että heidän musiikilliset intohimonsa kohdistuvat eri genreihin. He ystävystyvät ja keskustelevat, aluksi kierrellen ja kaarrellen, mutta keskustelu syvenee ja terävöityy ystävyyden edetessä. Tritonus kertoo myös verisestä kilpailusta musiikkimaailman huipulla. Aika ja nuoret, salskeat ja ahneet kapellimestarit ovat ajaneet Branderin ohi. Hän on kuin harmahtuva metronomi liehuvin frakinliepein, ja tilanteessa riittää työstämistä. 

Romaanissa Suomi elää koronanjälkeistä aikaa, mutta voidaan jo kokoontua ja lentää, joskaan ei täysin vailla huolta. Ilmastonmuutos ja sään lämpeneminen näkyvät saaristossa kuivuutena, punkkien lisääntymisenä ja lintuinfluenssan aiheuttamina lintujen joukkokuolemina. Pieni Mustasaari palaa apokalyptisin liekein ulapalla Branderin vieraineen katsellessa näkyä Casa Tritonuksen näköalaikkunasta. Syyrialaiset maahanmuuttajat aiheuttavat skismaa ja muutama nuori saaristolaispoika kannattaa äärioikeistolaisia aatteita. Branderin maailma on enemmän kaaoksessa kuin Lindellin: kaiken uraan ja Kristaan liittyvän harmin lisäksi niskassa on metoo-syytös ja sisimmässä vuosia sitten koetun terroristi-iskun aiheuttama traumaattinen pelko. 

Missä kuljimme kerran on edelleen minulle ykkönen Westön tuotannossa. Moni on sanonut, että Tritonuksessa on liikaa päälleliimattuja aineksia. Minua ei häirinnyt kuin uusnatsisympatioita hellivä Jonas. Rikinkeltaisesta taivaasta tuttu Rabellien suku putkahtaa yllättävästi myös Tritonukseen. Vaikka en tunnekaan kovin hyvin musiikkia, oli kiinnostavaa kuulla enemmän Mahlerista, Mozartista, Sibeliuksesta ja muista klassikkosäveltäjistä ja heidän musiikkinsa analysointeja. Rainbown ohjelmistossa oli sitten kevyempää ja biisi Fisherman’s Blues oli tärkeä Lindellille ja koko orkesterille. Se on skotlantilaisen The Waterboysin kappale vuodelta 1988 ja kuunneltavissa Youtubessa.

I wish I was a fisherman 
Tumblin' on the seas 
Far away from dry land 
And it's bitter memories 

Castin' out my sweet line 
With abandonment and love 
No ceiling bearin' down on me 
Save the starry sky above 

With light in my head 
With you in my arms

Tritonus on musiikkitermi, ns. paholaisen intervalli, joka oli kielletty keskiajalla. Wikipediasta voi lukea siitä lisää. Romaaniin perustuvaa Sanat ja sävelet -konserttia on kaavailtu Tampereelle, Turkuun ja Helsinkiin 29.11.-2.12. Savoy-teatteri ilmoittaa, että konsertti on siirtynyt koronatilanteen vuoksi myöhemmin esitettäväksi, muiden paikkakuntien tilanteesta en tiedä. Minusta idea on todella hieno! "Konsertissa esitettävät kappaleet tulevat olemaan yllätys, mutta voimme paljastaa, että konsertissa tullaan kuulemaan sekä kapellimestari Thomas Branderin että saaristolaiscoverbändiliideri Reidar Lindellin musiikillista maailmaa suomalaisten eturivin taiteilijoiden tulkintoina", kertoo Tampere-talon toimitusjohtaja Paulina Ahokas.

Hän tiesi että seuraavat neljäsataa sekuntia, ehkä vähän vähemmän tai enemmän, ei missään tapauksessa kuitenkaan paljon, maailma olisi yksin­kertainen ja kaunis, ja lisäksi myös ehjä ja ymmärrettävä.

Kjell Westö - Tritonus
Suomentanut Laura Beck
Otava 2020
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen
______________

Tritonus-musiikkilista - Balladeja, juurimusiikkia ym.

Tritonus-musiikkilista - Klassista, kamari- ja kuoromusiikkia

Thomas Brander havahtuu keski-iän yksinäisyyteen jälleen yhden rakkaussuhteen kariuduttua. Täpärä pelastuminen terrori-iskusta ja metoo-syytös horjuttavat häntä entisestään. On saatava uusi kiintopiste. Hän rakennuttaa saaristoon huvilaa. Kolmikerroksinen betonikuutio herättää huomiota, samoin kuin miehen hopeanvärinen Lexus. Kyläläiset ovat kaukana Branderin elitistisistä piireistä, mutta vähitellen yhteyksiä syntyy. Naapuri Lindell, harrastajakitaristi, yllättää hänet ehdotuksellaan. Tummasävyinen kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta.

Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Tartuin näihin Levottoman ajan kirjeisiin Kjell Westön vuoksi. Tunnustaudun faniksi ja Missä kuljimme kerran (2006) on kaikkien aikojen lempiromaanini. Olen lukenut kaikki Westön romaanit, joskin vain Rikinkeltaisen taivaan (2017) blogiaikana. Juha Itkoselta en ole lukenut vielä yhtään teosta. Toki olen hänen persoonaansa törmännyt kirjallisuustapahtumissa ja lehdistössä. Kustantaja on esittänyt idean näiden kahden kirjailijan kirjeenvaihdosta. Niinpä Itkonen kirjoittaa ensimmäisen seitsemästä kirjeestään, jossa kertoo haastatelleensa Westötä opiskelijajulkaisu Contactoriin, kun tämän esikoisromaani Leijat Helsingin yllä (1996) oli ilmestynyt. Westö muisti haastattelun, mutta haastattelijan nimi oli unohtunut.

Aluksi Itkonen ja Westö puhuvat kirjeissään nostalgiasta, josta on syytetty molempien tuotantoa. Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta, mutta Westö sanoo "Henkilökohtaisesti minä en haikaile, minä kuvaan.” Molempia kirjailijoita kiehtoo muistamisen ja keksimisen ero, siitä fiktiossa on kysymys. Ja fiktio on molemmista ihanin, joskin haastavin kirjallisuudenlaji. Puhe kääntyy nopeasti isyyteen, onhan Itkosen perhekoko "ylittänyt normin": perheessä on neljä lasta, kaksi varhaisteini-ikäistä ja pienet keskoskaksoset. Westö on 14 vuotta vanhempi ja hänen poikansa ovat jo omillaan. Näin ollen kirjailijoiden elämäntilanne on eri.

Molemmat kirjailijat avautuvat saamansa kritiikin haavoittavuudesta. Maan suurin päivälehti HS teilasi kritiikissään Itkosen Palatkaa perhoset (2016); se oli kirvelevä kolaus, joka veti maton alta. Varsinkin kun kirjoitustyö oli sujunut uskomattoman hienossa flowssa. Westölläkin on omat kovat kokemuksensa kritiikin haavoittavuudesta, mutta hän sanoo oppineensa suojelemaan itseään. Hän ei esimerkiksi ole somessa, ei Facebookissa eikä Twitterissä. Westö jakelee nuoremmalle kollegalleen neuvoja. Ei esimerkiksi kannata vastata somessa, kuten Itkonen myöntää tuohduksissa tehneensä. Kirjailija on aina herkillä, haavoittuvainen ja peloissaan odotellessaan uuden kirjansa vastaanottoa. Rakentava kritiikki kylläkin on tervetullutta, koska se voi avata omia sokeita pisteitä.

Kirjeet ovat pitkiä ja huoliteltuja, esseemäisiä. Postitusvälit venähtävät pitkiksi, etenkin Westön monien kirjallisuusmatkojen vuoksi. Kirjeissä pulpahtaa esiin runsaasti eri teemoja, joista toinen joutuu valitsemaan mihin tarttuu. On niin paljon sanottavaa, jota ei puolitoista vuotta kestävän kirjeenvaihdonkaan aikana ehditä käsitellä. Moneen otteeseen puidaan perusteellisesti ja vakavasti ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä 2018 antaa tälle hyvän pohjan.  Westö myöntää olevansa käsistä karanneen kulutuskulttuurin edustaja: hän lentää paljon, tuntee lentohäpeää ja pitää elämän pienistä ylellisyyksistä, kuten hyvästä pippuripihvistä. Hänen pitäisi istuttaa 10 000 puuta kompensoidakseen hiilijalanjälkensä, mutta vain seitsemän on tullut istutettua Nauvon kesäpaikkaan. Itkonen taas tuntee ilmastonmuutoksen vellovassa keskustelussa, että hänellä on käsissään 'neljä katumaasturia', mutta ei suostu tuntemaan lapsihäpeää. Hän rakastaa lapsiaan kaiken sen surun ja huolen jälkeen, joista kirjoitti teoksessa Ihmettä kaikki (2018) ja on syvällä lapsiperhearjessa

Kirjailijat puivat paljon fiktiota ja autofiktiobuumia. Autofiktiota on ollut aina, ei Knausgård sitä keksinyt. Fiktion kirjoittaminen kuvitteellisten ihmisten kuvitteellisine elämineen ja maailmoineen on hurmoksellista, mutta rankkaa. Silloin kulkee 'kahden maailman välissä', usein todellisen kustannuksella, mistä kärsivät läheiset. Westö sanoo tarvitsevansa fiktion kirjoittamiseen täydellisen rauhan, hänestä tulee 'näkymätön mies'. Itkonen puolestaan tuskailee, pystyykö enää koskaan kirjoittamaan fiktiivisen romaanin, ja miettii milloin se olisi lapsiperhearjessa mahdollista. Westöllä sen sijaan on työn alla klassisen musiikin maailmaan sijoittuva romaani, jonka kirjoitustyö etenee pikku hiljaa kirjeenvaihdon ja matkojen ohesa.

Keskustelu kääntyy monesti myös #metoo-liikkeeseen ja patriarkaattiin. Hyvinkäyttäytyvinä keski-ikäisinä heteromiehinä he eivät tunnista itsessään toksista maskuliinisuutta ja kummastelevat feministien käyttämää setämiesilmausta. Puhutaan myös omista vanhemmista, ihmisen hauraudesta ja vahvuudesta, luonnon ja kesäpaikan merkityksestä, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta, musiikista, nuoruudesta ja ajan kulusta.

Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoa oli varsin nautinnollista kuunnella näiden kirjailijoiden omalla äänellä. Olen iloinen, että valitsin tämän elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi! Ihminen kummankin julkisuuskuvan takana tuli lähemmäksi ja luulen lukevani heidän tuotantoaan jatkossa hiukan toisin silmin. Pahoittelen, jos olen väittänyt jomman kumman sanomaksi sitä, mitä hän ei ole sanonut tai tarkoittanut. Kustantajille tiedoksi: vastaavaa lukisin jatkossakin mielelläni.

Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Westön kirjeet suomentanut Laura Beck

Otava 2019

Äänikirjan lukijat Juha Itkonen & Kjell Westö

_______________

Kirjaluotsi / Tuijata / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Keväällä 1997 nuori toimittaja Juha Itkonen (s. 1975) haastatteli menestyskirjailija Kjell Westötä (s. 1961) ja elätteli omia kirjoitushaaveitaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin nämä kaksi kirjailijaa pohtivat kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Käsittelynsä saavat myös kirjailijan työn varjopuolet, kateus, pettymykset ja pelot. Mutta myös sen onni: se on vapaata liikkumista ajassa, tilassa ja ihmismielessä.

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968

Jokaisen kaupungin historiassa on hetkiä, jolloin uusi ja vanha, 

tuleva ja väistymään tuomittu ovat yhtä vahvasti läsnä. 

- Kjell Westö.

Tutustuin vasta hiljattain Claire Ahon valokuvataiteeseen teoksessa Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä. Kirjastossa sattui silmiini myös tämä valokuvateos, jossa kotikaupungistaan Helsingistä kirjoittaa kirjailija Kjell Westö (s. 1961). Odotin ehkä vähän pulleampaa teosta ja petyin hiukan Westön tekstiin, mutta kyllä tämä oli ehdottomasti tutustumisen väärti. Vuosi 1968 oli erityisesti Euroopan hullu vuosi, mutta liikehdintää oli myös Euroopan ulkopuolella. Kjell Westön lyhyehköstä tekstistä saa oivan ajankuvakatsauksen:

• Uutiskuva My Lain verilöylystä Vietnamissa on piirtynyt lähtemättömästi verkkokalvoille
• Kiinan kulttuurivallankumous velloi Pekingissä
• Shokkeja olivat myös Tšekkoslovakian miehitys ja Biafran nälänhätä
• Martin Luther King ammuttiin kuoliaaksi Memphisissä
• Robert F. Kennedy kuoli luotiin Los Angelesissa 
• Ja Richard Nixon valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi!

Näihin hurjiin maailmanhistorian tapahtumiin verrattuna Helsinki oli kuin lintukoto, hiljainen pieni kaupunki rauhallisessa pienessä maassa - vaikka Vanha  vallattiinkin ja mielenosoituksia näkyi sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustoilla. Westö listaa ytimekkäästi pienillä kuivilla luonnehdinnoilla, mitä tuona vuonna tapahtui Helsingissä ja muualla Suomessa. Kaikki kiintoisaa muistiinpalautusta vanhemmalle lukijalle ja kenties aivan uutta tietoa nuoremmalle.

• Komeita rakennuksia nousi Helsinkiin kuin sieniä sateella: Ympyrätalo, Hotelli Marski, Makkaratalo, Helsingin kaupunginteatteri, Yleisradion Kesäkatu...
• Mutta Itäkeskus oli vielä pelkkää niittyä
• Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle 
• Peruskoulun puitelaki hyväksyttiin 
• Ja keskiolut rynni marketteihin!

Kuvassa Claire Ahon poika Jussi rakkaan koiransa kanssa.

Claire Aho oli jo tuolloin tunnettu ja arvostettu valokuvaaja. Hän sai yllättävän ja nopean kutsun osallistua Helsinki-valokuvillaan Saksan Kielissä järjestettävään Neljä pohjoismaista pääkaupunkia -näyttelyyn. Aikaa kuvaamiseen oli vain joitakin viikkoja. Aho otti viisikymmentä mustavalkokuvaa, joiden punaisena lankana on yllätyksellisyys. Hän katsoo tavallista elämänmenoa linssinsä läpi totutusta poikkeavista kulmista ja sommittelee kuvansa persoonallisella tavallaan. Kuviin tallentui vuoden 1968 helsinkiläisiä kaduilla, toreilla ja puistoissa, pihoilla ja rannoilla.  Kuvissa vilahtavat vanhat ja nuoret, torimummot ja varakkaampi väki, sekä tietysti myös kaupungin näkymät. Valokuva on dramaattinen taidemuoto mustavalkoisena. Pidin kovasti Ahon kuvista.

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968
Wsoy 2010
Kirjastosta
________________

Kuvasin vain kaksi kuvaa kirjasta, lisää kuvia teoksesta - täällä.

Claire Aho (1925-2015) on Juhani Ahon ja Venny Soldanin pojantytär. Paitsi merkittävään kulttuurisukuun, hän kuuluu myös suomalaisen värivalokuvauksen pioneereihin. Monipuolinen Aho on kuvannut lehti-, mainos- ja kansikuviksi muoti-, muoto-, sisutus-, ruoka-, luonto-, muotoilu- ja taiteilijakuvia. Lisäksi hän on tehnyt dokumenttielokuvia, muun muassa Helsingin olympialaisista 1952.

Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas

Westön Rikinkeltainen taivas on yksi niistä syksyn uutuuskirjoista, joihin olen ladannut suurimmat odotukset. Pettymyksen humahdus iski alkumetreillä, ja kestikin pitkään, mutta sitten Westö alkoi kuljettaa tätä suurta sukupolvisaagaansa sellaisella imulla, etten edes vikissyt. Kirjan kertoja on takavuosien bestselleristi, joka on sittemmin flopannut kahdella romaanillaan. Hän yrittää kertoa rehellisesti oman ja tiiviin ystäväpiirinsä elämäntarinan 60-luvulta nykypäivään valoineen, varjoineen ja kirvelevine kipupisteineen. Tapahtumapaikkana tietenkin suomenruotsalainen Helsinki ympäristöineen.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä kertomusta kolmekymmentä vuotta, olen yrittänyt kerran toisensa jälkeen, ja siihen että olen epäonnistunut yhä uudestaan on monia syitä. XX ja XX ovat kaksi syytä, joiden takia minun on ollut vaikea saada tarinastani kokonaista ja ymmärrettävää ja antaa ihmisille sitä arvokkuutta ja merkitystä jonka he ansaitsevat. (...) Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia.

Rabellien mahtisuvun vaikutus kertojaan alkaa kun hän on kymmenvuotias pikkupoika. Rautakaupan myyjänä työskentelevä isä on pystynyt vihdoin vuokraamaan perheelle kesämökin meren rannalta. Kyläkaupalla kertoja törmää Alex Rabelliin, Eirassa asuvan yläluokkaisen perheen poikaan. Kertoja alkaa melkein asua uuden ystävänsä kotona Ehrensvärdintiellä ja kesäisin suvun kartanossa. Hän ihastuu kaikkeen tähän loistoon ja varakkuuteen, mutta luokkakuilu on syvä ja pysyvä: vaikka kelpuutetaankin joukkoon, tasavertaiseksi ei pääse ikinä. Rabelleilla on synkät salaisuutensa, joita Alex yrittää määrätietoisesti piilottaa, mutta harhautus ei kestä ikuisesti. Isä on poissa arkipäivän kuvioista, isoisä Poa hallitsee ja sijoittaa, lisäten liikeyrityksillään perheen varallisuutta.

16-vuotiaana tämä alemman keskiluokan kertojamme rakastuu päättömästi ja pakkomielteisesti ylimieliseen ja hemmoteltuun Stellaan, Alexin siskoon. He ovat eri maailmoista, mutta fyysistä vetovoimaa pakoon he eivät pääse. Heidän rakkaussuhteensa on tulevina vuosina alituisten on-off -vaiheitten rikkomaa. Ollaan erossa jopa vuosikausia kunnes taas päädytään muiden suhteiden jälkeen samaan sänkyyn. Kun fyysinen intohimo vanhuuden kynnyksellä lopulta on kulutettu loppuun jää kaunis ystävyys ilman seksuaalisia jännitteitä. Minusta tämä oli hienoa tässä parissa ja Westön kuvauksessa. Tarinan tärkeä nainen on myös Linda Vogt, kertojan toinen suuri rakkaus: Lindan syliin hän etsiytyy aina kun Stellan kanssa käy mutkikkaaksi.

Alexin ja Stellan kanssa vietettyjen varhaisten vuosien yllä lepäsi kimallus. (...) Nyt niillä kesillä on musta reunus, ja tiedän että se reunus oli niissä jo alusta asti. Minä en vain nähnyt sitä.

Kylmä ja laskelmoiva Alex on itsestäänselvä kingi ystäväporukassa, jota hän pyörittää miten tahtoo jo nuorena. Samaa häikäilemättömyyttä hän osoittaa myöhemmin myös bisneksissään, mikä johtaa tavattoman hienosti kuvatun 90-luvun laman kierteissä tragediaan, jolla on sitten dramaattiset seurauksensa myöhemmin. Tiiviiseen porukkaan kuuluivat myös pahis ja hyvis, nuoruuden seksisekoilut, ryyppäämiset, tappelut ja ristiinnaimiset. Ihmettelin mikä Alexia ja kertojaa  yhdisti. Yksinäisyys ja rikkonaiset kodit, vai sekö että Alex tarvitsi ympärilleen tämänkin ihailevan alamaisen, ja kertoja halusi itselleen rahtusen yläluokan glamourista?

Westö luo henkilöittensä ympärille pääkaupunkiseudulle levittäytyvän upean kudelman, kokonaisen maailman, jossa on paljon nyansseja. Mielenterveyspotilaisiin ei osata suhtautua hyvin vieläkään. Siksi voin hyvin kuvitella, että etenkin paremmissa piireissä toimittiin juuri kuten Rabellin suvussa: henkisesti sairas suvun jäsen oli piiloteltava suunnaton häpeä,  ja rahan ja vallan sokaisemia ihmisiä on ollut kaikkina aikoina,

Westö kirjoittaa lempeästi ja ymmärtävästi ihmisen elämästä ja ajan vääjäämättömästä kulusta, mutta hyvin realistisesti rumuutta kaihtamatta. Kerronta tuntuu avoimelta ja rehelliseltä kuvatessaan tiivistä ystäväpiiriä väärinymmärryksineen ja riitoineen, välirikkoineen ja taas uudestaan löytyvine yhteyksineen; se on terävää tutkailua suomenruotsalaisten piiri pieni pyörii -systeemistä, johon joskus joku vähempivarainenkin kelpuutetaan; mutta ennen kaikkea se on elämänmittainen rakkaustarina kertojan ja Stella Rabellin välillä.

Rikinkeltaisesta taivaasta löytyy paljonkin pohdittavaa: yhteiskuntaluokkien välinen kuilu, ystäväporukan dynamiikka, raha ja valta, ihmisten heikkoudet, alhaisuudet ja typerät teot, intohimo ja seksuaalisuus, vanheneminen, lasten suhde vanhempiin, elämän vaikeudet, nykymaailman haasteet... loputtomiin. Romaanin henkilöhahmot joutuivat luopumaan monesta rakkaasta ja tärkeänä pitämästään ihmisestä ja asiasta. Luopumisen kuvauksen koinkin itselleni hyvin puhuttelevana: jopa Stella Rabell joutui luopumaan rakkaasta lapsuuden Ramsvikista ja kertojamme sekä siitä että pitkäaikaisesta perheen vuokramökistä. Ei pettänyt Westö odotuksiani, sillä Rikinkeltainen taivas on terävä, avoimelta ja rehellisen raadolliselta tuntuva kuvaus ihmisen elämästä valoineen ja varjoineen.

Kjell Westö

Den svavelgula himlen 2017

Rikinkeltainen taivas

Suomentanut Laura Beck

Otava 2017

*****

Kustantajan lukukappale - kiitos

Muissa blogeissa on luettu jo paljonkin mm.:
Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Reader why did I marry him?, Tuijata