Lokakuun kirjat

Törmäsin vastikään yhden kustantamon sanomaan, että
’blogeilla ei ole markkina-arvoa’.
En tiedä miten tämä markkina-arvon puute on mitattu, mutta haluaisin silti ajatella,
että Suomen parisataa kirjablogia tarjoavat näkyvyyttä sellaisillekin kirjoille,
jotka muuten eivät sitä saisi.
Blogien lukijakunta on myös valmiiksi kirjoista kiinnostunut kohderyhmä.
Omassa blogissani kävi lokakuussa korkeimmillaan yli 23 000 henkilöä.
Kiitos teille siitä hyvät lukijani ❤︎

Luin lokakuussa tavallista vähemmän ja tietokirjapainotteisesti - mutta todella hyviä kirjoja!
Kaikki 11 lukemaani teosta olivat tämän syksyn uutuuksia.
Elämyksellisimmät lokakuussa lukemani olivat:

KOTIMAINEN
Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin **** Otava
- hurmaavaa jutustelua ja inspiroivia historian naisia.

ULKOMAINEN

Lucia Berlin - Tanssia ruusuilla ***** Aula & Co
- elämänmakuisia novelleja elämän rosoista - ilolla.

RUNOUS

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala - Aina ***** Käsite
- persoonallinen rakkausrunoelma koko elämän mullistavasta rakkaudesta.

NÄMÄ SAAVAT MERKINNÄN - EXTRA ❤︎

Pierre Lemaitre - Tulen varjot **** Minerva 

Ville Hytönen - Eesti on My Mind ***** Sammakko
Joel Willans - More Very Finnish Problems ***** Gummerus - liki 4000 lukijaa!
Pekka Hakala & Juha Metso - Putinlandia ***** Otava 
Svetlana Aleksijevitš - Neuvostoihmisen loppu ***** Tammi 

Tämä kirjapino ei ole luettavien pino, vaan se on tässä aurinkoisen värinsä vuoksi :)

Syksyyn iloa ja valoa tuovat tietysti hyvät kirjat ja hyggeily - sekä joulun odotus!

TÄÄLLÄ maalaisromanttisia ideoita oman kodin tunnelmanluontiin.

Tunnelmallisia kotoilu- ja lukuhetkiä toivotellen

- riitta

EDIT
Liitän tähän pitemmin sen kommentin, johon alussa viittasin. Ao. kustantajan edustajaksi arvelemani anonyymi sanoin näin, mielestäni kuitenkin varsin ristiriitaisesti:
”Bloggaajien ”markkinointiarvo” on ymmärretty varmasti erinomaisesti (...) Toiseksi yksittäisellä blogikirjoituksella ei ole kovin suurta markkinointiarvoa. (...) Joukkovoima on toki eri asia, mutta siihen kustantamot pyrkivät esimerkiksi ennakkokappaleita lähettämällä.”
Keskustelua on käyty vilkkaasti Ompun blogissa.

Pierre Lemaitre - Tulen varjot

Lemaitre aloittaa Tulen varjot hyvin dramaattisella kohtauksella: kun pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaissaatto on lähtemässä liikkeelle komean kaupunkipalatsin edustalta, tämän 7-vuotias tyttärenpoika Paul heittäytyy ikkunasta alas ja putoaa verissään isoisänsä arkun päälle. Häikäilemättömästä miehestään Henri d'Aulnay-Pradellesta eronnut äiti Madeleine Péricourt joutuu kovien realiteettien eteen: kohtaamaan poikansa vamman vakavuuden ja isältään perimänsä pankin johtokunnan monimutkaiset päätökset.

Nääntynyt Madeleine luottaa sokeasti pankin nokkamieheen Gustave Joubertiin. Mutta mies kantaa kaunaa ja haluaa kostaa saamansa pakit tälle satumaisen rikkaalle seurapiirinaiselle. Kovin iloinen ei myöskään ole vainajan veli, kansanedustaja Charles Péricourt, sillä hän ei perinyt veljeltään yhtikäs mitään. Madeleinelle lohtua tuo kotona majaileva oma seksipoju, komea André Delcourt, nimellisesti pojan kotiopettaja. Mutta mahtaako tälläkään olla puhtaat jauhot pussissa... Onneksi kaunis seuraneiti Léonce on tukena ja turvana, vai onko?

Lemaitre kuvaa tarkoin vedoin 20-30-lukujen Pariisia ja Ranskaa, joka kärvistelee yleismaailmallisen laman kourissa. Omaa etuaan ajavat pyrkyrit käyttävät sumeilematta hyväkseen hyväuskoisia eivätkä kaihda mitään keinoja. Kaikenlainen kieroilu ja kähmintä ovat päivän sana. Pörssikeinottelu kukoistaa ja sanomalehdet levittävät valheellista tietoa mm. osakkeiden arvosta ajaen eniten maksavan tahon etuja.

Hylätty kosija Joubert ja setä Charles ajavat sinisilmäisen Madeleinen täydelliseen vararikkoon. Hän menettää aivan kaiken: Péricourtin pankki tekee konkurssin, osakesalkku haihtuu, samoin pojan obligaatiot. Ylellinen lapsuuskoti on myytävä ja Madeleine joutuu muuttamaan halvaantuneen poikansa kanssa pieneen vaatimattomaan asuntoon huonolle asuinalueelle. Mutta Madeleinen silmät alkavat avautua ja irtonaiset langanpäät yhdistyä: hän ymmärtää pikkuhiljaa ketkä ovat syösseet hänen elämänsä ja finanssinsa tuhoon.

Tulen varjot on pitkälti Madeleinen koston manifestia. Madeleinestä kehittyy säälimätön koston enkeli samaan tapaan kuin Dumasin Edmond Dantès. Nainen ei hellitä ennen kuin on syössyt viimeisenkin henkilön listaltaan täydelliseen perikatoon. Lemaitren taitava juoni kertoo yksityiskohtaisesti kuinka Madeleine kostonsa toteuttaa - henkilö henkilöltä ja askel askeleelta. Kostossaan naisella on apuna muutama konna ja herra Dupré. He teitittelevät toisiaan, vaikka intiimistikin tunnetaan.

Koin että Näkemiin taivaassa oli hyvin julma, jopa brutaali. Tulen varjot on taas kuin klassinen seikkailukertomus: koston enkelin hahmossa Madeleine liihottelee ympäriinsä ja käy rohkeasti kauppaa jopa Berliinissä natsien kanssa. Lemaitren juonikuvio on loistava, joskin paikoin liiankin monimutkainen. Kirjailija höystää kuvaustaan nautittavilla ironian välähdyksillä. Epilogissaan Lemaitre kertoo mitä kirjan henkilöille myöhemmin elämässä tapahtuu ja listaa muutamia historian tositapahtumia, jotka ovat tätä fiktiota innoittaneet.

On pakko ihailla Lemaitrea. Hän on tunnettu aika raaoista dekkareistaan (Camille Verhoeven -sarja). Sitten hän kirjoittaa psykologisen trillerin Silmukka, ja nyt huumorilla höystetyn ja nerokkaan koston manifestin. Trilogiasta on nyt ilmestynyt kaksi osaa, kolmannen tyylilajia ja ilmestymistä odotan mielenkiinnolla.

Olen lukenut kaikki suomennetut Lemaitrelta: 
Alex, Irène, Camille, Rosie, Silmukka, Verihäät, Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre 

Couleurs de l’incendie 2018

Tulen varjot
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Kansi Taittopalvelu Yliveto

Minerva 2018

****

Kirjastosta

_______________

Leena Lumi, Takkutukka, Tuijata

Satu Manninen - Camouflage #runosunnuntai

Vihreitä läiskiä rihmastoja maalin tahroja, 
linnut neonkirkkaina sateessa.

Satu Mannisen kuudes runokokoelma Camouflage on värikylläinen kuin Amazonin viidakko tai Paul Gauguinin tahitiaiheiset maalaukset. Tuntuu kuin Manninen kirjaisi runoiksi vaikutelmiaan ja havaintojaan jostain Etelä-Amerikan kaupungista. Postauksen lopussa on lainaus kustantajan sivuilta, josta käy ilmi että Manninen taisi vain mielikuvitella. Mutta siihen hän eläytyy täysillä ja onnistuu luomaan loistavia ja todentuntuisia impressioita. Tiedän, että Manninen valokuvaa ja on opiskellut myös kuvataiteita, niinpä värien valumat, roiskeet ja pesemättömät pensselit selittyvät omakohtaisesti koetulla.

Ananaksen roiskeet hihoissa pensselit pesemättä
olen ymmälläni kesän spiraalissa aurinkokello näyttää
keskipäivää. On luotava on rikottava; taivassilppua
toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia.

Camouflage tarkoittaa naamioitumista. Jo vanha kunnon Darwin puhui tästä ilmiöstä, sillä naamioituminen on monelle eliölajille säilymisen ehto. Varsinaista juonellisuutta en runoista löytänyt, vain irrallisia havaintoja ja vaikutelmia. Toki myös haluttua vastakkaisuutta rehevän trooppisen luonnon ja kuhisevan kaupunkimiljöön kesken. Sanna Reeta Meilahden suunnittelema kansi on kaunis; se tuo värityksellään mieleeni Claude Monetin lummelammet.

... miten äänet 
ja värit tiivistyvät, ympärillä kuhiseva suhiseva luonto, värikkäitä
räjähdyksiä, kukkien makeita leyhähdyksiä kevyitä kuumia henkäyksiä,
lintujen suttuiset pyrähdykset, akryylimaali roiskuu ja valuu.

Runoissa viidakon täyteys, värikkyys ja eläinten metelöinti ja huudot hyökyvät päälle. Kokonaisvaltainen kokemus tuo runoilijan mieleen ajatuksia myös tuhoutuvasta luonnosta, ihmisen raiskaamista sademetsistä. Runoilija tarkkailee myös kaupunkikuvaa: likaisia paikallisia lapsia tahmaisine käsineen ja ihailee pientä auringonläikässä nukkuvaa mestitsivauvaa. Luonnon äänet ja urbaani liikenteen melu ja kaupungin syke kaikuvat kakofoniana päässä. Hotellihuoneessa tapetin köynnöskuvio herää eloon ja kietoo liaanin tavoin sisäänsä, kadotettuun paratiisiin. Trooppisen sateen jälkeen, valvotun hikisen ja kuuman painajaisyön jälkeen huoneet keinuvat viidakon tahdissa. Tropiikin kaupunki on kiihkeä ja juhliva; keskustan laidoilla slummit ja hökkelit; ruosteista aaltopeltiä, muoviroskaa.  Mutta turistit juovat drinkkejään rantabaareissa iänikuisissa tropiikkikuoseissaan.

... Aina vain samaa
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa,
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.

Camouflage on tulvillaan vahvoja värejä ja vahvoja vaikutelmia. Runojen maailma nappaa lukijan mukaansa; tuntuu kuin kulkisi Mannisen mukana havainnoimassa trooppista kasvikuntaa ja eläinkuntaa sekä urbaaneja ilmiöitä - pää yhtä pyörryksissä kuumuudesta, kuhinasta, äänistä, tuoksuista ja unettomista öistä.

Satu Manninen
Camouflage
Kansi Sanna Reeta Meilahti
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________

Satu Manninen kertoo lukeneensa taustatyönä piirustus- ja maalausoppaita sekä sademetsäaiheisia tietokirjoja. ”Halusin runokokoelmaan kaksi tasoa, sekä todellisen sademetsämaiseman, joka kuhisee elämää, rönsyileviä kasvustoja, kummallisia eläimiä, että maalatun maiseman jota koko ajan tehdään ja luodaan: sutataan, korjataan, pyyhitään pois ja maalataan päälle. Sademetsässä ja maalausprosessissa näkyvät molemmissa muuttuminen ja aika. Sademetsässä eläin- ja kasvilajeja syntyy ja toisia kuolee sukupuuttoon, luovassa työssä kuten maalausprosessissa näkyy teoksen muuttuminen sitä mukaa kun sitä työstetään”, hän taustoittaa.

Aiemmin olen lukenut Manniselta kokoelman Nollakatu nolla

Runoilijat kohtaavat:
Satu Manninen & Heli Slunga
Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. klo 15.30-16.00 Töölö

#runo18-haaste

❤︎
Estherin runo Olen luonto

Kirjailijavinkkejä Helsingin kirjamessuille

Helsingin kirjamessut pursuavat taas vaikka mitä kiinnostavaa ohjelmaa. Listasin tähän minua kiinnostavia kirjailijaesiintymisiä syksyn uutuuskirjojen valossa. Aika monta niistä olen jo ehtinyt lukea, mutta en suinkaan kaikkia. Viro viettää tänä vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlavuotta, joten suomeksikin on saatu virolaista nykykirjallisuutta. Ja olenkin lukenut aika paljon Reader why did I marry him? -blogin #rakasviro-haasteeseen. Merkkasin  boldilla sinullekin vinkiksi kiinnostavia Viro-tilaisuuksia. Olen tarkistanut lavat ja kellonajat, mutta tarkista varmuuden vuoksi sinäkin vielä! 

TORSTAI

Sinikka Vuola & Tommi Melender - Maailmojen loput / 12.30-13.00 Töölö
Olli Jalonen - Taivaanpallo / 14.00-14.30 Senaatintori
Risto Isomäki - Viiden meren kansa / 16.30-17.00 Punavuori
Andrei Ivanov - Kourallinen tomua / 17.00-17.30 Töölö

PERJANTAI

Pekka Hakala & Juha Metso - Putinlandia. Tarinoita Venäjältä / 11.00-11.30 Suomenlinna
Minna Rytisalo - Rouva C / 13.00-13.30 Senaatintori
Tua Forsström - Merkintöjä / 14.30-15.00 Fiskehamnen - ”När ett barn dör”
Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin / 16.30-17.00 Esplanadi

Lukupinossani odottaa myös virolaisen Valdur Mikitan ensimmäinen suomennettu teos 

Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018), joka pohtii suomalais-ugrilaista kansanluonnetta.

LAUANTAI

Peter Sandström - Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa / 11.00-11.30 Esplanadi

Ville Hytönen - Eesti on My Mind & Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito / 11.30-12.00 Kruununhaka - ”Me itämerensuomalaiset”

Tuire Malmstedt - Pimeä jää / 13.00-13.30 Punavuori - ”Lapsi uhrina” avec Liina Putkonen

Antti Tuomainen - Pikku Siperia / 16.30-17.00 Punavuori - ”Dekkarin arkkitehdit” avec Marko Kilpi
Joel Willans - More Very Finnish Problems / 17.00-17.30 Esplanadi

Viro ja Suomi - Vaikenemisen kerrokset / 19.00-19.30 Töölö - Maimu Berg, Kätlin Kaldmaa, Sofi Oksanen, Venla Hiidensalo

SUNNUNTAI

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa / 13.00-13.30 Töölö - ”Runoilijat kohtaavat” avec Mikko Rimminen
Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin / 13.30-14.00 Töölö - ”Uusinta runoutta” avec Emma Ahlgren & Miia Kontro
Jarkko Tontti - Perintö / 15.30-16.00 Punavuori
Kai Aareleid - Korttitalo / 16.00-16.30 Hakaniemi

Hyviä messuiluja!

Antti Tuomainen - Pikku Siperia

Joel Huhta on piskuisen Hurmevaaran pappi jossain itärajan tuntumassa Joensuun korkeudella. Hän ja käännöstöitä tekevä vaimonsa Krista ovat päätyneet etelästä suunnilleen keskelle ei mitään: kylässä on vain vähän päälle tuhat asukasta, muutama yrittäjä ja karaokebaari. Mutta sotamuseo paikkakunnalla on - onneksi on.

Paikkakunnan kuuluisuus, alkoholisoitunut ex rallitähti Tarvainen on umpikujassa. Hän hörppii koskenkorvaa ja kaahaa kuin viimeistä päivää mottonaan Ralli tai henki. Ei lähtenyt henki, mutta kartturin tyhjälle istuimelle tipahti taivaalta meteori. Mutta ei Tarvainen tätä taivaanlahjaa saanut pitää. Se on harvinaisuus ja se kuuluu tieteelle, ja mötikän arvoksi arvioidaan miljoona euroa. Näin ollen meteoriitti päätyy Hurmevaaran sotamuseoon säilytettäväksi ennen siirtoa Lontooseen tutkijoiden huomaan.

Paikkakunnan ukkokööri, pappimme Joel seurassaan, jakaa museon yövalvonnan vuorot keskenään. Vartiointi ei ole liioiteltu juttu, sillä meteorin ryöstöä yritetään heti. Ryöstäjä kuitenkin töpeksii ja nappaa erehdyksessä vanhan käsikranaatin. Moni kylän tyhjätasku haaveilee silmät kiiluen meteoriitista ja  siitä saatavista rahoista: niillä ratkaisisi rahahuolet tai pääsisi pois tästä perslävestä. Mutta pappi Joelilla on elämää ja rahaa isompi ongelma: vaimo Krista on ilmoittanut olevansa raskaana. Joel ei kestä tämän kotoisen kriisin keskellä, vaan haalii itselleen kaikki yövartiointivuorot.

Rauhanturvatehtävissä kovissa paikoissa palvellut Joel on mainio tyyppi. Hän kuuntelee tunnista toiseen ja päivästä toiseen maailman loppua ennustavaa korpisoturia ja tohtii pistäytyä myös baarissa, jossa tumman Karoliinan hajuvesi houkuttelee. Minäkertojana hänen äänensä on looginen ja suggestiivinen, hyvin pohdiskeleva. Sotilastaustansa ansiosta hän ei jahkaile vaan toimii. Mutta pappeus tai jumaluusoppi eivät suojaa miestä piinaavalta mustasukkaisuudelta. Epäilykset hiertävät ja kiertävät kehää ja saavat naurettaviakin piirteitä.

Varsinainen toimintajakso on sijoitettu teoksen loppupuolelle. Pappi Joelin toimintakyky oli yllättävän hyvä saatuihin vammoihin nähden, mutta mitäs pienistä. Kuntosaliyrittäjä Räystäisen pakotettu juoksumattotreeni oli mojova veto. Minäkertoja säilyi hengissä, avioliitto palasi seesteisyyteen ja kirkkosali täyttyi. Elämä on odottamattomia käänteitä täynnä, eikä kukaan voi tietää tulevista etukäteen. Anteeksiannon jalo taito on kunkin opittava.

Lokakuu hehkuu. Syysauringon valo on haikeimmillaan, kauneimmillaan. Se  sytyttää ikkunat miellyttävään tuleen, klämmittää tummat puiset penkkirivit ja tekee tilasta korkean ja vielä korkeamman, kuin valkoista lautakattoa hitaasti, mutta varmasti nostettaisiin ja kuin se lopulta olisi hyvin lähellä taivasta, koskettaisi sitä. 

Hurmevaaran vanha puukirkko on jälleen täynnä. Se on vaatinut minulta hieman totuttelua. Tajusin, että väenpaljous johtuu minusta.

Minua viehätti kovin päähenkilön epätavallinen ammatti ja tausta. Joelin henkilöhahmo oli sympaattinen ja inhimillinen, miehen mustasukkaiset tuumailut osuvasti kuvattu. Syrjäisen pikkupaikkakunnan elämä tuntui aidolta ja todelta. Ei ihme että itänaapurin gangsterit, Leonid ja Grigori, kutsuivat kylää Pikku Siperiaksi: metritolkulla lunta ja pakkasta yli 20 C, eikä mikään toiminut. Pikku Siperia on leppoisa ja hupaisa musta komedia, ei ehkä kovemman genren ystäville, mutta minua Tuomaisen huumori, kerronta ja etenkin päähahmo miellyttivät kovasti.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Kannen kuva Markus Schute
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2018
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Tuijata

Antti Tuomaiselta laiemmin ukemani: Palm Beach Finland & Kaivos 

Dekkarilauantai - Dekkarin arkkitehdit:
Antti Tuomainen & Marko Kilpi
Helsingin kirjamessuilla 

lauantaina 27.10. Klo 16.30-17.00 Punavuori

Ville Hytönen - Eesti on My Mind

Juice levytti Eesti on My Mind -kappaleen vuonna 1984 kun neuvostomiehitys Virossa oli vielä voimissaan ja Ville Hytönen vasta taapero. Kirjassa ei viitata Juiceen tai biisiin, mutta se tuli itselleni mieleen - Eesti, Eesti, kaipaan sinne per*****sti. Hytönen muutti viisi vuotta sitten Viroon suomalaissyntyisen vaimonsa perässä, ja nyt perhe elää lapsiperheen arkea Tallinnan Koplin, hiukan pahamaineisenkin vironvenäläisen asuinalueen kupeessa. Aasinsiltani: teoksen lopussa Hytönen tunnustaa vuolain sanoin rakastavansa uutta kotimaataan, yhtä vahvasti kuin Juice ilmaisi kaipuutaan. Siirrytään aluksi lasten ja Wernerin maailmaan, onhan Hytönen kirjoittanut useita pidettyjä lastenkirjoja. Itse olen virolaisessa kirjallisuudessa törmännyt monesti rakastettuun koko suvun mummoon.

Myyttisestä virolaisesta isoäidistä

... virolaisessa mummofolkloressa lapsi matkustaa äitinsä kanssa junalla pikkupysäkille pikkukylään, jossa asuu pikkuinen mummo pikkuisen puutarhansa keskellä pikkuisen kissansa kanssa. Kaiken sen jälkeen mitä virolaiset ovat kokeneet, heidän käsityksensä lapsuudesta on edelleen kuin Astrid Lindgrenin kirjoista. Siksi niitä kai kuvittikin niin oivasti virolainen Ilon Wikland.

Eesti on My Mind on sisällöltään runsas teos, joka kertoo nautittavasti Viron historiasta, neuvostoajoista ja nykypäivän modernista yhteiskunnasta. Hytönen maustaa kerrontaansa mainioilla anekdooteilla ja tuntuu, ettei hän jätä yhtään virolaisuuden puolta käsittelemättä. Tästä palapelistä syntyy hyvin houkutteleva ja dynaaminen kuva; Hytösen matkassa kuljetaan Viroa pohjoisesta etelään ja lännestä itään - kertakaikkisen kiehtovaa. Eesti on My Mind  on harvinaisen pirskahtelevasti kirjoitettu tietoteos, joka sopii loistavasti Viroon opiskelemaan aikovien suomalaisnuorten luettavaksi. Ynnä kaikille iästä riippumatta.

Hytönen toteaa, ettei Virossa suhtauduta kovin suopeasti tummaihoisiin maahanmuuttajiin, mutta heitäkin on hänen toimeliaassa mamu-ryhmässään. Vaalea Hytönen ui itse virolaisuudessa kuin kala vedessä: hän tuntee Viron omakseen ja tekee töitä lahden molemmin puolin. Varsin esimerkillisenä maahanmuuttajana hän on tutustunut uteliaalla intohimolla uuden kotimaansa moniin puoliin, niin historiaan kuin nykypäivään, kirjallisuuteen ja politiikkaan, trendeihin ja ilmiöihin. Kukahan kirjoittaisi vastaavan tervetulo-oppaan Suomesta täällä asuville 50 000 virolaiselle ja muunmaalaisille maahanmuuttajille?

Minulle joka en tunne Viroa Tallinnaa enempää, kirja oli anniltaan huippukiinnostava. Pidin kovasti historialla ja anekdooteilla höystetyistä reissuista Saarenmaalle ja Haapsaluun, Narvaan, Tarttoon, joka puolelle! Lukuisista pienistä palasista muodostui hieno potretti Virosta, maasta jossa läsnä on mennyt, mutta joka tähtää tiukasti ja luottavaisesti tulevaisuuteen.

Virolainen on kävelevä paradoksi

Virolaisen tuntee laulamisestaan ja hiljaisuudestaan, taikauskostaan ja rationaalisuudestaan. (...) Virolaiset ovat hiljaista kansaa, joka laulaa silloin kun on tiukka paikka. He eivät juuri kuulu kirkkoihin, mutta uskovat usein johonkin yliluonnolliseen suurempaan voimaan. He tekevät paljon töitä, mutta juovat myös paljon alkoholia ja käyttävät paljon huumeita. Virolaiset ovat metsäläisiä, jotka panostavat valtavasti it-teknologiaan. He ovat eurooppalaisia, mutta nauttivat enemmän pikkukaupungeistaan kuin metropoleista.

Suomalaisissa ja virolaisissa on paljon samaa suomalais-ugrilaisuutta. Meissä on sisäänpäinkääntynyttä introverttiyttä, mutta myös luovaa kylähulluutta. Me juodaan yhtä räväkästi viinaa ja tykätään etsiä halvempia viinan ostopaikkoja. Al Jazeerankin haastattelema ysikymppinen Kihnun Virve / Youtube oli hykerryttävä esimerkki elävästä laulavasta kansanperinteestä, työnsankarin kunniamerkein palkittu viljantilaisen kolhoosin mestarilypsäjä Leida Peips taas neuvostoajoilta. Hytösen kanssa käymme trendikkäissä kahviloissa ja vegaaniravintoloissa, mutta myös ostoksilla halpahallissa ja yleisessä saunassa venäläisukkojen kanssa. Elävää, värikästä ja moni-ilmeistä on arki tämän päivän Virossa. 

Eesti on My Mind on maukas ja maistuva kuin Salvestin hapukapsaborš. Hytönen kirjoittaa vetävästi ja mukaansatempaavasti ja nivoo palasistaan houkuttelevan kokonaisuuden. Kerrassaan mainio ja vivahteikas Viro-kuvaus, joka herätti halun Viro-matkailuun ja halun tutustua lisää suomennettuun virolaiseen kirjallisuuteen.

Ville Hytönen
Eesti on My Mind. Sata askelta Virossa vironsuomalaisen kanssa
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

#rakasviro-lukuhaaste

Virolaisen Valdur Mikitan ensimmäinen suomennettu teos 

Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018) odottaa myös lukupinossa.

Me itämerensuomalaiset:
Ville Hytönen & Valdur Mikita
Helsingin kirjamessuilla
lauantaina 27.10. 11.30-12.00 Kruununhaka

Oudoilla urilla #runosunnuntai

Kaksilla kasvoilla tornitalon syövereissä, 

hiljaisuus vieroksuva käsite, 

seinillä maalatut huulet, 

katse hapuilee ulospääsyä,

tuudita äiti tuudita 

vielä minä uskon huomiseen, 

ei tulen alta jää kuin tuhkaa.

Helsingin kirjamessujen alla sopii ehkä kysyä mitä kirjabloggari tekee kustantajien vanhoilla katalogeilla - arkistoi hyllyyn tai laittaa paperinkeräykseen? Värikkäitä katalogeja voi käyttää myös taiteellisiin tarkoituksiin, kuten minä tässä. Tein neljä kollaasia kokoon 20 x 20 cm revi, leikkaa & liimaa tyylillä. Valmiit kollaasit saivat vielä kuvankäsittelyn. Kollaasini inspiroivat runoilija Esther Helmiää kirjoittamaan runon jokaiseen. Tässäpä ne - ole hyvä!

Itse bongaan ylimmästä kollaasista Rafael Donnerin. Katalogi kertoi hänen teoksestaan Ihminen on herkkä eläin (Teos), jota en vielä ole lukenut. Samassa kollaasissa pilkottaa myös New Yorkin siluetti viitaten Eeva Vuorenpään teokseen Kaksi rantaa (Minerva). Alimmasta kollaasista erotan kustantamo Reunan kirjakauppakissan. Siinäpä ne. Bongaatko sinä kuvista lisää kirjoja?

Juoksen, 

juoksen suorittamisen tuulet kintereilläni, 

huudan yksin pimeään en jaksa, en jaksa, 

ei kukaan vastaa, 

värikkäät seinät ovat ystäviäni, 

selkään taputtajat kavereitani, 

yritä yritä, ole parempi ole hyvä, 

ole kaunis, älä ole sinä, ethän. 

Askelissa sekoittuu veri ja hiki, 

mutta sieluni on jo irtaantunut.

Olet niin hiljaa, haavekuva, illuusio

repaleinen savuverho on suojasi kovaa maailmaa vastaan.

Kauneutesi huokuu kivistä, kallion syvistä onkaloista

maatunutko jo liet vai onko näkyni harhaa

vaaleanpunaiset silmälasit nenälläni

olen kadottanut eilisen 

Rohkeaa sanoisit

kun ojensit unikoita aamupalaksi.

Veri joka vielä virtaa

antaa seinille värit

sieluni silmillä katselen juopunutta kissaa

se elää omaan tahtiinsa, välittämättä

Kadulta kuuluu askeleita

tuska ahkeroi kärsivien sielujen aallokossa

ei näy ketään 

joka sydämiä keräilisi

ehkä se on liian tavalllista

tähän kaiken sallivaan maailmaan

en ylety käteesi enää.
_____________

#runo18-haaste

❤︎
SusuPetalin runo Kolmekymmentä vuotta sitten
Saassan runot Sieluni sininen lintu & Älä luule

Pekka Hakala & Juha Metso - Putinlandia. Tarinoita Venäjältä

Jos haluat yrittää ymmärtää nykypäivän Venäjää, Putinlandia on teos, jota ei kannata ohittaa. Se on upea, isokokoinen valokuva- ja tietoteos, joka kertoo informatiivisin tekstein ja säväyttävin kuvin mitä maassa on tapahtunut ja mikä on muuttunut 90-luvulta alkaen Neuvostoliiton romahdettua. Tekijäkaksikko tuntee aiheensa, sillä kumpikin on seurannut Venäjää vuosikymmenet tarkasti ja intohimoisesti:

Pekka Hakala (s. 1959) on työskennellyt Helsingin Sanomien toimittajana vuodesta 1989 lähtien ja lehden Moskovan-kirjeenvaihtajana hän toimi vuosina 2014-2018. Hakala on julkaissut aiemmin teoksen Suuri ja sekava Venäjä (2008).

Juha Metso (s. 1965) on valokuvaaja ja kuvataiteilija, jonka kuvia on julkaistu lehdissä, kirjoissa ja näyttelyissä. Hän on arkipäivän dokumentaristi, joka tuo katsojan eteen rosoisia näkymiä ihmisyyden eri kerroksiin. Teoksen valokuvat ajoittuvat vuosille 1997-2018.

Putinlandia on saumatonta yhteispeliä tekstin ja kuvan kesken. Juha Metson isot nelivärikuvat ovat tallentaneet ihmisiä keskellä karua ja köyhää arkielämäänsä. Ilmeet ja vaikutelmat ovat pysäyttäviä, kuvien koko lisää vaikuttavuutta: ne täyttävät koko sivun, joskus myös koko aukeaman. Tavallisen ihmisen elämä on hurjassa kontrastissa kiiltävien kunniamerkkien ja prässättyjen univormujen keskellä. Bloggauksen lopussa on linkki Helsingin Sanomien juttuun, jossa kirjan upeita kuvia voi ihastella mustavalkoisina.

Pekka Hakala on otsikoinut 12 lukua mm. näin: Messias, Juudakset, Farmasiaa ja Mustat joutsenet. Kirjan alussa on polveileva aikajana, joka listaa merkittävimpiä historian tapahtumia: vuonna 1986 Neuvostoliiton aikana tapahtui Tšernobylin ydinvoimaonnettomuus, Berliinin muuri murtui 1989. Neuvostoliitto sinnitteli vielä, kunnes romahti 1991. Putin nousi Jeltsinin pääministeriksi 1999 ja on hallinnut tsaarin elkein Venäjää koko 2000-luvun. Lopussa on kartalle merkitty ne kaupungit, joissa Hakala reissasi vuonna 2016 ikivanhalla Ladallaan. Reitti kulki polveilevasti Viipurista ja Pietarista Vladivostokiin, mittariin kertyi 11 497 km. Ihme että tonnin Lada kesti!

Olen lukenut Putinlandian kertaalleen läpi, mutta en ole ollenkaan varma ymmärränkö muuta Venäjästä kuin sen suuruuden ja kaoottisuuden. Toimittajana Hakala tuntee tapahtumat tarkoin ja henkilöt nimin. Tekstin lukeminen oli hyvin ’terveellistä', koska alati uusia uutisia suoltava uutistarjonta hautaa entiset unohduksiin. Hakala muistuttaa mieleen, miten ja keiden avulla KGB-mies Putin nousi valtaan; miten hän järjesteli itselleen vuorotteluvapaan presidentin virasta Medvedevin sijaistaessa - vuoden 2012 Bolotnaja-protesteista huolimatta. Miten hän hallitsee sisäpiirinsä kanssa, suuremmin valtuuksin kuin tsaari aikoinaan.

Tämä on Putin. Hän voi kannattaa sekä Stalinin kunnian palautusta että Stalinin tuomitsemista. Hän voi kannattaa markkinataloutta ja neuvostohymnin palauttamista kansallislauluksi. Hän voi kannattaa sijoitusilmapiirin parantamista ja yksityisten yritysten kaappaamista valtiojättien haltuun, demokratiaa ja demokratian tukahduttamista, perhearvoja oman avioeronsa keskellä, Leninin hautaamista Pietariin ja mausoleumin säilyttämistä, Volgogradin nimeämistä Stalingradiksi tai Volgogradiksi tai miksi nyt tahansa. Näin siksi, että hän on KGB:n kenttäupseeri.

Tämän vuoden maaliskuun tapaus Skripal on vielä tuoreessa muistissa, mutta Hakala muistuttaa mieleen myös Anna Politskojan ja Aleksandr Litvinenkon tapaukset vuodelta 2006. Molempien kohtalot liittyvät Tšetsenian tapahtumiin ja paljastuksiin, Litvinenkon myös turvallisuuspalvelu FSB:n valtapeleihin. Litvinenkon esimies Boris Berezovski löytyi 2013 hirtettynä ja muitakin outoja ja äkillisiä kuolemantapauksia on sattunut. Scotland Yard on nimennyt erään Andrei Lugovoin pääepäillyksi Litvinenkon murhaan, mutta Venäjä ei ole luovuttanut miestä oikeudenkäyntiin - vaan sen sijaan palkinnut Lugovoin korkealla asemalla ja mitalilla isänmaan hyväksi tehdystä työstä. Oppositiopoliitikko Boris Nemtsov kohtasi väkivaltaisen kohtalonsa 2015, vain parin kilometrin päässä Hakalan hotellista.

Sivuilla valotetaan Tšetsenian sotia, Georgiaa ja Groznyitä, Krimin valtausta ja Itä-Ukrainan sotaa, ja Aleksei Navalnyin masinoimia mielenosoituksia... Mutta seuraamme parivaljakkoa myös Komin tasavaltaan ja Uralin rinteille. Miltä tuntuisi asua tiettömien taipaleiden takana kylässä, jossa on vain 25 asukasta ja jossa aggregaatin tuottamaa sähköä riittää pariksi tunniksi vuorokaudessa? Kylät tyhjenevät ja vuosittain noin 200 000 ihmistä muuttaa kaupunkiin. Saamme tutustua myös tavallisen kansan arkiongelmiin. Yksi näistä on koko maan ja erityisesti Moskovan alueen valtava jäteongelma: kierrätys on Venäjällä tuntematon käsite, ja kaatopaikkakaasuja synnyttävää ja ihmisiä myrkyttävää sekajätettä syntyy vuosittain huikeat 12 miljoonaa tonnia. Meillä on itänaapurillemme muutamakin halventava nimitys, mutta Hakala kertoo myös mitä ryssittyä tarkoittaa!

Aika moni on jo lukenut tai aikoo lukea Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun. Putinlandia on oiva lisä tähän teemaan. Erinomaista teoksessa on se, että se on ajankohtainen: monet tekstit ja kuvat ovat tältä julkaisuvuodelta. Valokuvat ovat upeita ja teksti tulvii omaa kokemusta ja näkemystä. Kannattaa pitää mielessä miettiessään lahjaa syksyn miehisille päivänsankareille.

Pekka Hakala & Juha Metso
Putinlandia. Tarinoita Venäjältä
Otava 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Upeita kuvia mustavalkoisina tästä kirjasta! / HS

Putinlandia on ihmisen kokoinen läpileikkaus valtavaan itänaapuriin. Sen sivuilla käsitellään muun muassa politiikkaa, mafiaa, Ukrainaa, ja tietenkin myös naapurisuhteita.

Pekka Hakala & Juha Metso
Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 11.00-11.30 Suomenlinna

Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki on kirjoittava reissunainen, jota tulevat matkat, vapaan kirjoittajan toimeentulohuolet ja elämä yleensä valvottavat öisin. Tällöin hän turvautuu yönaisiinsa ammentaakseen heistä rohkeutta ja saadakseen heiltä neuvoja. Kankimäen tyyli on tässä teoksessa sama hurmaavan rupatteleva kuin ihanassa esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Esikoinen vei Kiotoon ja Japaniin 1000-luvulla eläneen Shei Shōnagonin jalanjäljissä. Nyt piipahdetaan Kiotossakin, mutta enemmän aikaa vietetään muualla.

Ensimmäinen yönainen on Karen Blixen (1885-1962). Kankimäki matkustaa etsimään ensin Afrikan lumoa Tansanian lukuisiin luonnonpuistoihin, sitten Nairobiin Blixenin tiluksille. Kankimäen ikiaikainen unelma on ollut kokea telttasafari tämän yönaisen malliin. Aivan fantastista luettavaa, sillä googlailin samalla kuvia sieltä missä Kankimäki liikkui. Ymmärrän hänen haltioitumisensa loputtomilla ruohosavanneilla urosleijonien karjahdellessa. Minun Afrikkani maalailee romantisoidun kuvan Blixenin elämästä, mutta totuus oli aivan toinen. Blixen oli yksinäinen, masentunut, ja jatkuvasti hyvin sairas -  aviomieheltä saadun syfiliksen hoitoon käytettiin tuolloin hurjia myrkkyjä, tuloksetta. Blixen oli myös aivan päättömästi rakastunut sitoutumiskammoiseen Denys Finch Hattoniin, eikä Kankimäki voinut ymmärtää Blixenin eläinten ampumisen hurmiota. Kun kaikki Afrikassa romahti 17 vuoden jälkeen, puilla paljailla oleva Karen palasi kotiin Tanskaan ja ryhtyi kirjailijaksi.

Seuraavana on joukko huikeita uskalikkoja, naisia, jotka tutkimusmatkailivat eri puolilla maailmaa. He matkustivat äärimmäisen vaivalloisesti ja tutkivat vaarallisia seutuja. Näihin uskalikkoihin kuuluvat britti Isabella Bird (1831-1904), itävaltalainen Ida Pfeiffer (1797-1858), britti Mary Kingsley (1862-1900), belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel (1868-1969) ja amerikkalainen Nellie Bly (1864-1922). Nämä naiset hoitivat ensin hyveellisesti hyvänä tyttärenä esim. vanhempansa hautaan, toteuttivat vasta sitten itseään, kun pieni vapaus velvollisuuksista koitti. Tämäkin osuus oli erittäin kiinnostava, mutta minusta aavistuksen pitkä. Mutta heistä Nellie oli mainio mestaripakkaaja: nainen matkusti 72 päivässä maailman ympäri mukanaan vain yksi puku ja yksi lääkärinlaukku!

Italian renessanssin yönaisista menin sen sijaan aivan sekaisin. Kankimäki kertoo Uffizin seiniltä tuijottavista ylhäisistä kaunottarista, jotka pääsääntöisesti kuolivat hyvin nuorina synnytyksiin. Heitä ovat mm. Botticellin Simonetta Vespucci (1453-1476), Piero della Francescan Caterina Sforza (1463-1509) ja Alessando Araldin Beatrice d’Este (1475-1497). Ajan harvoilla naistaiteilijoilla oli ilmeisesti vahvemmat kansangeenit ja pitempi elämä: Sofonishba Anguissola (1532-1625), Lavinia Fontana (1552-1614) ja Artemisia Gentileschi (1593-1653). Mielettömän kiinnostavaa luettavaa - kiitän! Renessanssin ylhäisönaisia ei ylellisyys paljon lohduttanut: nämä synnytyskoneet saivat lapsen 13-vuotiaasta lähtien lähes joka vuosi - kunnes kuolema korjasi lapsivuoteessa. Ei ihme jos hymy hyytyi kuten Beatricella tähän tapaan >>

Letti on toki kaunis, mutta Beatrice näyttää minusta kyllä pikkuisen kypsältä. Profiilikuvassa hänen suunsa on puristunut vittuuntuneen-kyllästyneeseen ilmeeseen, ja silmät tuijottavat mitään näkemättä. Minusta hänen olemuksensa huutaa hiljaa: voi saatana.

Eivät vauvat plopsahdelleet 1500-luvun naisista jotenkin helpommin ja rutiininomaisemmin, kuin liukuhihnalta tai kuin nopeutetussa piirroselokuvassa - synnytys, plop, synnytys, plop, vauva kuoli, voi, voi kävipä hullusti, uusi pulla uuniin vaan, plop, plop, plop. Päin vastoin: jokainen naisenruumis joutui käymään prosessin läpi aivan konkreettisesti. Raskaus, synnytys, hormonit - kaikki se oli naisen keholle ihan samanlaista kuin nykyään, vain pahempaa, sillä lääketieteellinen apu oli vähäistä....

<< Artemisia Gentilechin upea omakuva, noin 1638-39. Koko sen ajan kun Lavinia Fontanan maalarin ura oli kuumimmillaan hän oli käytännössä koko ajan raskaana: 17 vuodessa yksitoista synnytystä!


Japanilaisista yönaisista suurimman huomion saa vuonna 1929 syntynyt Yayoi Kusama. Lukija saa tutustua Kusaman elämäntarinaan, pilkullisten pehmopenisten installaatioihin ja seurata Kankimäen naurettavia stalkkausyrityksiä ja -ajatuksia Matsumotossa Japanissa.

Minusta oli kiinnostavaa lukea myös Kankimäen oleskeluista taiteilijaresidensseissä Saksassa ja Italiassa sekä kirjailijaystävänsä kanssa Normandiassa. Luin huvittuneena myös Kankimäen pakkauslistaa: reissuun ei yksinkertaisesti voi lähteä ilman japanilaista teevalikoimaa. Mukana on oltava ainakin genmaicha-teetä! Itselleni pakollinen mukaanotettava on sitruunapippuri.

Naiset joita ajattelen öisin oli sujuvaa ja tuttua Kankimäkeä. Paitsi paljon tietoa, teos antaa valtavasti rohkaisua meille naisille, joita on aina vähätelty ja tytötelty. Sukupuoli ja naiseus määrittelevät edelleenkin, mikä meille muka sopii, mikä ei. Rohkeita naisen roolinsa rajat rikkoneita naisia löytyy historiasta toki muitakin, mutta varsin kiinnostava tämä Kankimäen esille ottama otos oli. Yhtään suomalaista reissunaista ei mukana ollut, paitsi hiukan piilossa lymyävä Seilin Amanda. Mutta hän olikin Katja Kallion yönainen, ei Kankimäen. Valloittava ja nautittava lukukokemus.

Mia Kankimäki

Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018

****

Kirjastosta

_______________

Yönaisten matkassa on seikkaillut myös Kirjakko ruispellossa, Tuijata

Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.

Kuvat: Beatrice Art UK vapaa, Artemisia Public domain

Mia Kankimäki Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 16.30-17.00 Esplanadi

Lucia Berlin - Tanssia ruusuilla

Message on my tombstone: Breathless.

Hullaannuin lukemattomien muiden tavoin Lucia Berlinin novellikokoelman ykkösosaan Siivoojan käsikirja. Kakkososa Tanssia ruusuilla  on aivan yhtä riemukas, vauhdikas ja nautittava. Tuntuu, että käytin jo kaikki superlatiivini ja kehuni edellisen osan bloggauksessa, mutta yritän sanoa jotain uuttakin. Etsiessäni tietoa Lucian (1936-2004) uskomattomasta elämästä, törmäsin Elizabeth Geogheganin juttuun Smoking with Lucia The Paris Review’ssä (linkki postauksen lopussa). Hän oli Lucian ystävä ja sai kirjailijalta viimeisessä kirjeessä suttuisen viestilapun: Lukekoon hautakivessäni: Hengästynyt. Toki sen voi hengettömäksikin suomentaa. Mutta oi kyllä, huumoria lisähapella elävällä Lucialla riitti, loppuun asti!

Luciaa muovasi vaikea skolioosi, jonka vaatima tuki myöhempinä vuosina aiheutti keuhkovamman. Häntä muovasivat lapsuus alkoholistien ympäröimänä, vihattu äiti ja kateus pikkusiskoon Sallyyn. Lucia hämärtää autofiktion ja fiktion rajoja, sillä vaikka kuinka todentuntuiselta kuulostaa, ikinä ei voi olla varma tapahtuiko näin vai noin. Kokoelman novellit kertovat siis usein Lucian omasta värikkäästä elämästä, mutta kirjailija värittää tarinoita uskomattomalla mielikuvituksellaan, sillä Tärkeintä on hyvä tarina.  

I exaggerate a lot and I get fiction and reality mixed up, 

but I don’t actually ever lie.

Ja hyvistä tarinoista lukija saa taaskin nauttia. Aina välillä palataan Sally-siskon sairasvuoteen äärelle. Siskokset ovat lähentyneet vuosien välirikon jälkeen, ja kun kuolemansairas sisko kutsuu Apúrate! - Tule heti! Lucia luopuu asunnostaan Oaklandissa, laittaa koko oman elämänsä jäähylle ja rientää kuukausiksi siskon luo Meksikoon. Kuolemaa tekevän siskon sairasvuoteella eletään elämää, ehkä epäsovinnaisestikin monen mittapuun mukaan.

Novelleissa piirtyy tavattoman mielenkiintoisena elämä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. El Paso Yhdysvaltojen ja Juárez Meksikon puolella muodostavat kuhisevan miljoonakaupungin.  Rajan yli kulkevat huumekuriirit ja laittomat maahanmuuttajat, aivan kuten nytkin. Sinne tänne ripotellut espanjankieliset sanat ilmentävät nopeasti ja tehokkaasti maantieteellistä sijaintia. Rajalta kertovien novellien keskiössä ovat marginaalissa elävät ihmiset, työtaakan alle uupuvat lääkärit ja heidän paperittomat potilaansa. Kaaosmaisesta sairaanhoitajan työpäivästä ei puutu draamaa, mutta ei myöskään huumoria.

Jo Siivoojan käsikirjassa viehätyin Lucian tavasta yks kaks muuttaa näkökulmaa. Tähän riittää parin sanan yllättävä heitto kesken kerronnan: Olipa kerran äiti. /  Peeveli. /  Kauhu ja säkkipimeä selli. / Minusta on tullut vanha. Yhtäkkiä, de repente. Näillä mainioilla lyhyillä siirtymillään Lucia ilmaisee paljon. Ne ovat tehokkaita ja ällistyttävän yllättäviä ja kääntävät tarinankulun odottamattomaan suuntaan.

The only reason I have lived so long is that I let go of my past.
Shut the door on grief on regret on remorse.

Kokoelman lopussa on lyhyesti kerrottu Lucian elämäntarina ja analysoitu novellien nyansseja suurennuslasilla. Mutta voi myös heittää analyysit sikseen ja antautua Lucian lumoavalle kerronnalle. Minä voin kuvitella Lucian köpöttelemässä vanhoilla päivillään Coloradon Boulderin rauhaisilla kaduilla happisäiliö selässään. Onneksi hän oli armahtanut itseään ja lopettanut elämänsä sotkujen katumisen ja vatvomisen. Kaikki Entä jos -kysymykset olivat viime kädessä turhia. Lucia oli raitistunut jo vuosia sitten, mutta Boulderin viinatarjonnasta riitti silti huumoria revittäväksi.

Olen iloinen, että raitistuin ennen kuin muutin Boulderiin. Tämä on elämäni ensimmäinen asuinpaikka, jossa ei ole viinakauppaa joka kadunkulmassa. (...) Alkoholimyymälöitä on lähinnä kaupungin laitamilla, joten herra armahda, jos olet köyhä puliukko karseassa darrassa ja sataa lunta.

Tanssia ruusuilla on värikäs ja runsas novellikokoelma, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Henkilöt on napattu Lucialle tutusta marginaalista; ja hän totisesti tuntee henkilönsä, sillä marginaalissa hän itsekin pääosin eli. Onni, tai ehkä pikemminkin huumori, löytyy Lucian tarinoissa pienistä jutuista, ja Lucia kirjoittaa ihmisten tragedioista ymmärtävästi ja lämmöllä. Suosikkinovellia on vaikea valita, mutta voisin mainita vaikka nämä: mainio keski-ikäisen Ruthin Romanssi, huippuasianajaja Cohenista kertova Hymyilisit vähän, karmiva huumesalakuljetuksesta kertova Carmen, traaginen, nuoren meksikolaistytön Amalian pienestä poikavauvasta Jesuksesta kertova Mijito sekä aivan hulvaton 502.

Lucia Berlin
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos
_______________

Lucian tahtiin ovat tanssineet myös: 
Kirjaluotsi, Kirjamies, Kirjasähkökäyrä, Reader why did I marry him?

Smoking with Lucia / The Paris Review / by Elizabeth Geoghegan, joka on Roomassa asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Juttu Lucian kanssa tupakalla valittiin The Paris Review’n parhaaksi jutuksi 2015.

”Like most great storytellers, Lucia was a first-rate gossip. But her gossip was never banal. The best of it was always connected to her life. It could be risky, though, to think you’d understood her biography, to believe you knew which son or husband a particular story was about. Much less to conflate the affairs, abortions, and suicides of her stories with what actually happened. She had lived all over the world, spoke several languages, married and divorced three times by age thirty-two. She raised four sons, spent time in the New York jazz scene, hung out with the Beats and Black Mountain poets, packed her children into a private plane to go live in a thatch-roofed hut with a sand floor on the Pacific Coast of Mexico. She moved, albeit not quite seamlessly, between lives, between worlds. Reading everything. Meeting everybody.”

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala - Aina #runosunnuntai

Kaksi pientä ymmällään jumalhämärässä... 

Mahdoton on totta, sain sut ansiotta.

Aina. Rakkausrunoelma on trilogian ensimmäinen osa ja kirjoittajiensa esikoisteos.  Runoelman takana ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala, nuori pariskunta, joka kirjoittaa kaiken mullistaneesta kohtaamisestaan ja rakastumisestaan. Rakkaus teki ’rynnäkön, tuli kohdalle kuin hyökyaalto; ei kysynyt lupaa, repi ovet saranoiltaan ja  rikkoi ikkunat' - niinkin proosallisessa miljöössä kuin ruotsinlaiva. Voiko kornimpaa olla! Mutta maailma tärähti, maailmankatsomus muuttui, koko olemassaolon perusta muuttui. Aika jakaantui aikaan ennen ja jälkeen:

Ei oo aikaa ennen meitä / ei aikaa meidän jälkeemme / on vain aika ja me ajatta / ennen ajan, jälkeen kaiken.

Tämä tunne oli ihme ja veti ymmälle. Mutta heti kuitenkin tuli varmuus siitä, että juuri tuo on minulle oikea. Mutta riemusta pomppivaan sydämeen iski myös pelko ja hätä: ’Tiedän että olet oikea, mutta entä jos sinä olet sokea?’ Tämä suunnaton hätä on kuvattu typografisesti hienosti: nämä kaksi pientä kysymystä täyttävät tiiviisti ladottuina neljä sivua. Kaikki me tiedämme, että toisen onnea on suomalaisen mahdoton kestää. Niinpä ympäristö ilkkui kateellisena ja naureskellen:

alkuhuumaa / alkuhuumaa se on vain /  arki koittaa kyllä. / Voi teitä rakastavaiset / voi teitä suloisuuden hattaraisessa harhassa.

Mutta Heidille ja Niilolle tämä rakkaus on johdatusta; tämä rakkaus on elämää suurempi ja se tulee voittamaan kateellisten noloa loppua ennustavat puheet. Heidän rakkautensa on kauniisti muuttanut kaksi janaa yhdeksi, kaksi köyttä nuoraksi. Heillä on varmuus ja luottamus; tämä rakkaus on ikuinen, se on kaikki, se kestää. Eivät he silti missään pilvissä tai hollywoodkuplassa kulje, vaan hihkaisevat kyynikoille tietävänsä, ettei rakkaus ole muodissa. 

Alkupuolen runoista löytyy hurjaa draamaa ja synkkyyttä. Ehkä ne kertovat runoilijoiden elämästä ennen tätä kaiken mullistanutta kohtaamista. On ollut etsimistä, eksyksissä oloa ja ties mitä. On ollut monta entistä, kummallakin; heitä jotka on nyt kohdattava pystypäin mustasukkaisuudesta huolimatta. Tutustutaan toiseen, revitään kappaleiksi; testataan toista ja tunnetta.

Lopulta kuitenkin tiedän
se valo ei tule sinusta eikä minusta
se valo syntyy meistä
ja ilman meitä
me palaamme molemmat pimeään

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.

Runot kuvaavat rakkauden räjäyttävää ja kaiken mullistavaa kokemusta monella tyylillä. Vapaan nykyrunon väliin pujahtaa pitempiä mitallisia runoja, jotka voin kuvitella laulettuina - kuten lauluntekijä Niilolle sopii. Riimittely ei tunnu ollenkaan banaalilta, vaan se on virkistävää ja nuorta, tuoretta ja persoonallista. Kirjoittajat etsivät rakkaudelleen uutta parempaa ja kuvaavampaa ilmaisua ja päätyvät sanaan AINA. He ovat niin vakuuttuneita rakkautensa ikuisuudesta, että  versaaleilla ladottu sana AINA täyttää koko sivun, monta sivua.

Moni-ilmeisten runojen joukossa on ylistyshymnejä tai korkeaveisuja rakkaudelle. On Danten jumalaista näytelmää ja kansanrunoa Kaksipa tähteä taivahalla. Mutta ei tutun Kaj Chydeniuksen laulun sanoin, vaan omin:

Kaksipa tähteä taivahalla
toinen on kirkkaampi toista
se pienempi tähdestä kirkkahasta
sen suuremman valoa toistaa.
(...)
Ne katsovat maailmaa tahtoessaan
ja joskus vain sopivat silleen
et katseensa kääntävät pois kokonaan
ja tuikkivat ain vain toisilleen.

Ja valoa tätä et silmällä nää
se sielulla kokea pitää
sen valon tuikkeesta tuhannesta
niin kauniita hippuja itää.

Aina on hieno esikoiskokoelma. Se on liikuttava, tuore ja koskettava.  Jokainen joka on kokenut rakastumisen huuman tunnistaa tunteensa näistä runoista. Onni, keveys, kiitollisuus, armo. Ihme. Itse olen kirjoittanut rakastumisen euforiassa joskus suunnilleen näin: 'Sinä olet mieheni, minä sinun vaimosi / rakkaus on muuttanut meidät. / Jälkeen surun vuosien / löytyi oma ihminen / harmaan hehkumaan saa.' Näin kokevat myös Heidi ja Niilo. Olen eri mieltä kirjoittajien provosoivan lausahduksen kanssa. Kyllä rakkaus on universaali ja aina muodissa! Olen aika kovapintainen lukija enkä herkisty vähällä, mutta Aina sai sydämeni syrjälleen.

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala

Aina. Rakkausrunoelma

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

Käsite 2018

*****

Lukukappale kustantajalta - kiitos elämyksestä!
_______________

Heidi Pyykkönen on entinen kansikuvatyttö ja nykyinen nainen. Niilo Rantala on entinen lapsitähti ja nykyinen mies. Aina on heidän esikoisteoksensa ja Rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Auki ilmestyy keväällä 2019.
Niilosta: Turkulainen

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Miia Kontron Tunnustuksen
SusuPetalin runo Koiranunta
Tuija luki Eija Aromaan Eksymisen kartaston
Saassan runo Tuhat tähteä
Estherillä Lentäviä sanoja

Joel Willans - More Very Finnish Problems

Suomessa yli 16 vuotta asunut britti Joel Willans on osunut huumorillaan kultasuoneen. Vuonna 2016 somessa lanseerattu Very Finnish Problems on ilmiö kaikissa somekanavissa, myös Youtubessa. Tässä linkit Facebookiin: Very Finnish Problems, InkTank ja Very Trump Problems. Vuosi sitten ilmestyi teeman ensimmäinen kirja, 101 Very Finnish Problems (linkki bloggaukseeni) joka jo sekin oli hätätietopaketti eriskummalliseen Suomeen päätyneelle ulkomaalaiselle. Willansin tuore More Very Finnish Problems tarjoaa lisää ja entistäkin sofistikoituneempia vinkkejä Suomessa selviytymiseen. Olen laittanut ensimmäisen kirjan kiertoon enkä voi tarkistaa, mutta Willans tuntuu nyt sukeltavan entistäkin tarkemmin ja syvemmälle suomalaisuuden ytimeen, niin suomalaiseen yksilönä kuin meidän piirteisiimme kansakuntana. Tarkkaa, mainiota ja nautittavaa!

Sanotaan aluksi että tämä on huumorikirja, ja että Willans rakastaa ja arvostaa Suomea ja pitää sitä kotimaanaan. That said, mennään eteenpäin. Tämä on kerrassaan hilpeä teos - must-luettavaa juuri nyt kun syksyn kaamos kolkuttelee ovella. Jos se keltainen hymynaama on mutristanut suupielensä alaspäin, tässä lääke. Willansin humoristisironinen (terrible combination word!) tyyli puri minuun ja sai nauramaan kippurassa. Kirjan 72 pointtia käsittelevät tietysti kliseitä: Suomen pitkää, pimeää ja lumista talvea ja monesti olematonta kesää. Mutta Willans tuntuu aina löytävän jonkun tuoreen tulokulman kliseisiin ja stereotyyppiseen käyttäytymiseemme. Eikä hän pulputa pelkkää huumoria: kirja tarjoaa myös paljon tutkittua faktaa, joka avaa meitä itsellemme ja Suomea ulkomaalaiselle.

Kirjassa on kuvituksena käytetty Michaela Istokin jo Facebook-sivulla julkaistuja meemejä. Itse en ole kuulunut sivun seuraajiin, joten minulle ne olivat täynnä uutuuden viehätystä, oivallusta ja nauruhermojen kutkutusta. Some on lyhyitä viestejä varten. Tässä kirjassa Willansin loistavat kirjoittajankyvyt pääsevät valloilleen. Hän kirjoittaa tavattoman mukaansatempaavasti, terävin huomioin ja hauskoin ilmaisuin. Todella kiinnostavaa oli myös lukea vähän vauhdikkaampaa nykyenglantia monin minulle uusin sanoin ja sanontatavoin.

Otan tähän muutaman esimerkin Willansin huumorista ja oivalluskyvystä. Nurmijärvellä on kiva kotoinen vaakuna, mutta mitä mahtoi Willans siinä nähdä?

Ikonisista Fazerin vihreistä kuulista Willans kertoo minulle uutta: Fazer kuulemma lähettelee niitä  tavan takaa brittikuninkaallisille hää- ja merkkipäivälahjoiksi. Mitä mieltä kuninkaalliset vihreistä kuulista ovat, ei ollut kirjailijalla tiedossa. Muutakin hulvatonta iloa perheen parissa niistä irtoaa!

Minua riemastutti myös juttu siitä, miten kesämökkiläinen metsittyy neljän askeleen kautta, hänestä tulee metsävilli - forest feral. Mainiosti kirjoitettu ja ah, niin todentuntuinen kuvaus siitä, miten mökkielämä asteittain erakoittaa  ja vieroittaa meidät kaupunkilaisuudesta.

Sitten otan yhden sitaatin Lapin yöttömän yön  ainaisen valon ajatuksen ihanuudesta:

The reality is a bit different. The never-ending light lasts for about there months. Never-ending light is cool about 48 hours. After that you realise that never-ending light means never-decent sleep, and that hurts your head... a lot. I stayed in summer Lapland for about a week. By day three I was putting towels over the curtains and wrapping my face in pillows while wearing sunglasses, anything and everything to keep the never-ending light at bay. It didn’t work. I couldn’t sleep. The never-ending light won.

”TORILLA TAVATAAN"

Torilla on tavattu 1995 ja 2011 jääkiekon MM-kultajuhlissa 

sekä Lordin voitettua Euroviisut 2006. 

Aivan mieletön oli myös tarina juuri Suomeen muuttaneesta Willansista vaimonsa suomalaisen suvun päivällispöydässä. Tuli puhetta eläinten äänistä eri kielillä. Brittisiat sanovat oink, oink, suomipossut röh, röh. Kaikki meni hyvin kunnes päästiin pöllöihin. Suomipöllöt sanovat hu huu, senhän me kaikki tiedämme. Kun Willans innostuneesti matki pöydässä brittipöllöä seurasi ulvovaa naurua tai jäätävää hiljaisuutta kuulijan iän mukaan. Seurasi melkein myös skandaali - ja minulle pissahousunauru! Luepa kirjasta miten brittipöllöt ääntelevät, minä repesin!

More Very Finnish Problems on lajissaan minusta aivan huippu. Willans tuntuu ulkomaalaisena näkevän meidät tarkemmin kuin me itse. Kertakaikkiaan mainioita Suomi-havaintoja - kuten esim. se että Nordic Zen löytyy pilkkijäältä. Kyllä, suositan kirjaa lahjaksi meidän kaikkien kaikille ulkomaalaisille ystäville ja meille itsellemme ilon lähteeksi. Nauru tekee tutkitusti hyvää, ikääkin sen sanotaan pidentävän.

Joel Willans
More Very Finnish Problems. An even more essential guide to surviving in Finland
Gummerus 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos!
_______________

Joel Willans Helsingin kirjamessuilla 
lauantaina 27.10. Klo 17.00-17.30 Esplanadi

More Very Finnish Problems is a brand-new selection of essential insights into the highs and lows of fantastic Finland. Following on from the wildly successful 101 Very Finnish Problems, Joel Willans’s hilarious new guide will help you live and love Finnish life to the max… even at minus 25 degrees. 

Joel Willans came from the UK to Finland for love. He originally planned to stay for just a few months, but 16 years later, he’s still here. He’s an award-winning author and copywriter, the co-founder of the digital marketing agency Ink Tank Media and the creator of the social media sensation Very Finnish Problems.