Runohaasteen koonti & oma runonen #runosunnuntai

Reader why did I marry him? - blogin tämän vuotiseen runohaasteeseen luettiin runoutta myös muista maista. Runous kuljetti minua ympäri maailmaa, sillä luin pari Suomen maahanmuuttajien antologiaa sekä runoutta Virosta, Ruotsista, Espanjasta, Portugalista, Saksasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista. Haasteeseen kuuluu myös se, että osallistuja kirjoittaa runon, jossa esiintyvät haasteeseen luettujen kokoelmien nimet:

”Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee ”oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla.” 

Itse luin tänä vuonna 50 runokokoelmaa, joten niiden kaikkien nimien ymppääminen elegantisti runoon oli haasteellista enkä muutenkaan ole luova kirjoittaja, asiatekstin enemmänkin... Päädyin taivuttamaan kokoelmien nimiä ja joskus sanat esiintyvät väärässä järjestyksessä. Siksi alla on lista kokoelmien nimistä perusmuodossaan, säkeistöittäin. Toivon proosahtavan ja tragikoomisen rakkaussuhteeni  tuovan iloa harmaaseen päivään. Muiden haasterunoja pääset lukemaan täällä.

☆☆☆

MERKINTÖJÄ RAKKAUDELMASTA & VUODEN 2018 RUNOKOHTAUKSISTA

Suudelmasta mustelmaan, niin se menee sanoi Lea 

mutta en uskonut. Euforinen

yritykseni kumppanuudeksi esim. Esan kanssa lässähti
vaikka syötin sille maitoa ja hunajaa.

Kaivoin lammenkin kuuta varten, mutta

vain kylmä kivikuu  loi heijastustaan

kirjoitusmerkkien mereen. 

Vuosisadan rakkaussotamme

jatkuu

katu kadulta taivaaseen

aina vaan  jatkuu

neljänteen polveen!

Pino kirjeitä karkailevalle puolisolle, 
rakkauden aakkosia, satoja sanoja, yksin ja toisin,

rajattomien kuvitelmien villi spiraali
- oikea harhan manifesti!
Kostoksi varastin sen mitättömät
laulajan paperit joilla painoa kuin valolla. 

Regional-Expresss ja suunnaksi
mikä tahansa metropolis tai Canti di Assisi. 

Ooh, Jakutian auringossa ikirouta sulaisi! 

         

Vuosisadan rakkaussotamme

jatkuu

katu kadulta taivaaseen

aina vaan  jatkuu

neljänteen polveen!

Minä, aina vieras; kaikki ilkkuvat minulle. 

Taikkarin mäen yleisössäkin tuuli ja kissa 

söivät vaan tähtiä ja kailottivat: Uutisia! Uutisia! 

Valitus, virret ja korkeat veisut yötä ja lasia

mutta maailmani on tuulenkaatama. 

Toisen sanoin - tämä ei ole kirjoitusvirhe: 

odotan kuin tikatut pilvet jälkitarkastusta 

pelkistettyyn ihmeeseen, 

pysty hiljaisuus verhoaa unelmien siniset vuodet. 

Vuosisadan rakkaussotamme

jatkuu

katu kadulta taivaaseen

aina vaan  jatkuu

neljänteen polveen!

Runoilijan suggestiivinen ääni kumisee päässäni,
suoltaa teoriaa kaikkein pienimmistä ja pelastusta

- camouflage, camouflage! Antaudun.
Sinisiipenä herkin liidoin odotan kimalaispäivää,
 aurinkokelloa, ihmettä - Vantaan Varistossa! 

Universumi auta! 

Ota pois mun kaikki kuusitoista Eesti ja soome luulet,

saaren runot, valikoima Kantelettaren runoja...

Vie mielestä ennen kaikkea tuo retku, esim. Esa

 - tee MINUSTA mies!

Vanha veturi: SusuPetal - Kiitos!

OTSIKKO
Merkintöjä / Rakkaudelma / Runokohtauksia

SÄKEISTÖ 1
Yritys kumppanuudeksi / Esim. Esa / maitoa ja hunajaa / Kaivoin lammen kuuta varten / Kivikuu / Kirjoitusmerkkien meri

SÄKEISTÖ 2
Kirjeitä karkailevalle puolisolle / Rakkauden aakkoset / Sanat / Yksin ja toisin /
Rajattomia kuvitelmia / Spiraali / Laulajan paperit / Valon paino / Regional-Express / Metropolis /
Canti di Assisi / Jakutian aurinko / Ikirouta sulaa

VÄLIVOIHKINA
Vuosisadan rakkaussota / Katu kadulta taivaaseen / Aina / Neljänteen polveen

SÄKEISTÖ 3
Minä, aina vieras /Taikkarin mäellä / Yleisö / Tuuli ja kissa / Syödään tähtiä / Uutisia! /
Valitus, virret, korkeat veisut / Yö ja lasi / Maailma tuulenkaatama / Toisen sanoin /
Tikatut pilvet odottavat jälkitarkastusta pelkistettyyn ihmeeseen / Pysty hiljaisuus / Siniset vuodet

SÄKEISTÖ 4 / VIIMEINEN TOIVE
Teoria kaikkein pienimmistä / Camouflage / Herkin liidoin sinisiipi / Kimalaispäivä / Aurinkokello / Varisto / Take away / 8+8 II Eesti ja soome luulet / Saaren runot / Valikoima Kantelettaren runoja

VUODEN ELÄMYKSELLISIMMÄT RUNOKOKOELMAT

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa (Poesia)

Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin (Wsoy)

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala - Aina (Käsite)

Neljänteen polveen - toim. Jorma Vakkuri (BoD)

Johanna Venho - Saaren runot (Palladium Kirjat)

☆☆☆
Kiitos innostavasta haasteesta Omppu! 
Runosunnuntai jatkuu blogissani tulevanakin vuonna.
Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni ja runouden ystäville!
- riitta

Kerään tähän koontirunoja, koska ne ovat niin hauskoja ja lukuvinkit säilyvät.
Voit itsekin lisätä oman linkkisi.

An InLinkz Link-up

Fernando Pessoa - Minä, aina vieras #runosunnuntai

Jumala ei ole yksi, kuinka minä voisin olla?

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888-1935) oli merkillinen kirjailija. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään, mutta eniten luomillaan kymmenillä heteronyymeillä (72 Wikipedian mukaan). Niistä tunnetuimmat ovat ehkä Alberto Caeiros, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis. On tunnustettava, että Minä, aina vieras on ensikosketukseni Pessoaan. Tosin hiljattain luin José Saramagon teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi, joka kertoo tästä Pessoan heteronyymistä.

Portugalin opettaja ja kääntäjä Janne Löppönen on valikoinut tähän kokoelmaan Pessoan omalla nimellään kirjoittamia eli ortonyymisiä runoja useista postuumeista kokoelmista, ajalta 1911-1935. Näitä ortonyymisiä runoja ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Syynä ehkä se, että ne ovat mitallisina  ja loppusoinnullisina liki mahdottomia kääntää. Tässä käännöksessä mitallisuudesta on luovuttu myös siksi, ettei meillä Suomessa ole mitallisen modernin runon perinnettä, jolloin mitallisuus voisi tuntua vanhanaikaiselta.

Kokoelman runot esitetään rinnan portugaliksi ja suomeksi, mikä on hieno juttu. En osaa portugalia ja espanjastani on apua vain hitusen. Silti herää kysymys runouden käännettävyydestä toiselle kielelle. Johanna Venho sanoo Kiiltomadon arviossaan, että kyse on aina tulkinnasta ja kokonaan uudesta runosta. Portugalihan on äännettynä pehmeää, laulavaa ja soinnillista; sanat ovat lyhyempiä kuin suomen sijamuotoiset sanat. Minua alkoi tässä joku häiritä enkä päässyt epäluottamuksen tunteesta eroon. Tuntui, että Pessoan mestarilliset loppusoinnuttelut suomeksi käännettyinä menettävät jotain olennaista. Ymmärrän toki, että loppusointuun kääntäminen on mahdotonta, mutta ehkä sanavalinnoilla olisi voitu pehmentää ilmaisua. En tunne kääntäjän työtä enkä tiedä kuinka suuria vapauksia voi ottaa. Voisiko ajatella, että alla olevan runon käännöksessä muutaman pitkän ja jäykän suomen kielen sanan korvaisi rennommalla ilmauksella: kohtalokasta > pahempi juttu / yhdentekevää > ihan sama / uneksimista > unta tai unennäköä? Alla siis runoesimerkki, josta myös me portugalia osaamattomat näemme, mistä on kyse:

Dizem?

Esquecem.

Nāo dizem?

Disseram.

Fazem?

Fatal.

Nāo fazem?

Igual.

Porquè

Esperar?

- Tudo é

Sonhar.

...

Sanovat?

Unohtavat.

Eivät sano?

Sanoivat.

Tekevät?

Kohtalokasta.

Eivät tee?

Yhdentekevää.

Miksi

odottaa?

- Kaikki on

uneksimista.

Kokoelman alussa on Janne Löppösen ansiokas esipuhe, joka valottaa Pessoan kirjailijuutta, heteronyymejä, valikoiman kriteerejä ja kääntämisen haasteita. Lopusta löytyy myös heteronyymien Ricardo Reisin ja Álvaro de Camposin runoja. Runoissa kuuluu yksinäisyys, eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän, kaiken turhuus. Toistuvia sanoja ovat esimerkiksi vieraus, naamiot, kuolema, tie, varjot, kohtalo, Jumala, jumalat... Kaiken pessimismin keskellä välähtää hiukan komiikkaa, nostalgista lapsuuden muistelua ja eroottisia säkeitä. 

Anna minulle lisää viiniä, sillä elämä ei ole mitään.

- 19.11.1935, Pessoan viimeisen runon loppusäe. 

Hän kuoli 30.11. maksakirroosiin 47-vuotiaana.

...

Hämärä nielee hyödyttömän päivän.

Katteettomaksi käynyt toivokin

murenee... Elämä on humalainen kerjäläinen,

joka ojentaa kättään varjolleen.

...

Kaikki on turhaa, myös tieto siitä.

Päivä johtaa yöhön, yöstä syntyy päivä.

Luopumisen juhlavana aattona

luovu itse luopumisesta.

Runot tuntuivat aforistisilta ja jotenkin steriilin kylmiltä. Tunteettomuus on toki yksi Pessoan päätavoitteista: En käytä sydäntä. Tuntekoon lukija. Tällä lukukerralla Pessoan runot eivät puhutelleet toivomallani tavalla. Ehkä voisin tutustua noihin aiemmin suomennettuihin heteronyymien kokoelmiin... Vai onko niin, että Pessoasta nauttiakseen on oltava eksistentiaalisesti ahdistunut ja osattava portugalia?

Fernando Pessoa
Minä, aina vieras
Suomentaneet Janne Löppönen & Harry Salmenniemi
Kansi Panu Hämeenaho
Poesia 2016
***
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kiiltomato / Johanna Venho, Kirjojen pyörteissä, Maailmankirjat / Henri Nergi, Mummo matkalla,  Tommi Melender

Pessoalta on ilmestynyt aiemmin suomeksi kaksi runovalikoimaa, Hetkien vaellus (1974, suom. Pentti Saaritsa) ja En minä aina ole sama (2001, suom. Pentti Saaritsa), sekä proosateokset Anarkistipankkiiri (1992, suom. Sanna Pernu) ja Levottomuuden kirja (1999, suom. Sanna Pernu).

WIKIPEDIA:

Heteronyymejä Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Álvaro de Camposia, mutta uudempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös sellaisiin hahmoihin kuin António Mora, Vicente Guedes, Alexander Search ja Bernardo Soares. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti, varsinkin kun kirjailija astui kirjalliseen peliinsä myös itse tekemällä kirjailija Fernando Pessoasta heteronyymien kanssa tasavertaisen hahmon. Heteronyymien käyttö tarjosi Pessoalle mahdollisuuden tutkiskella minuuden, olemassaolon ja kirjailijuuden teemoja, jotka kulkevat läpi koko hänen tuotantonsa.

RUNOSUNNUNTAIN JOULUKALENTERI #16 TÄÄLLÄ

An InLinkz Link-up

Miia Toivio - Pysty hiljaisuus #runosunnuntai

Elämä on pistekirjoitusta kaukaisessa maassa, 

johon sormet eivät ulotu.

Pysty hiljaisuus on kauniskantinen runokokoelma. Kansi kuvaa siroa peuraa vajoamassa hiljalleen alas tumman turkoosiin veteen. Peuralla on ollut rakas, kumppani, josta näkyy enää vain haalea varjo, sillä rakkaus - hän - on menetetty erossa tai kuolemassa. Runominä kipuilee koskettavasti tyhjyytensä ja menetyksensä kanssa; hän yrittää selvitellä tuntojaan ja ymmärtää tunteitaan. Hän ei tajua uutta todellisuuttaan, on sekaisin ja sekoittaa vähän lukijaakin: runominä sanoo hän sanoi, se olin minä joka sanoi, eikä runojen äärellä ole varma kuka on äänessä.

Seison parkkipaikalla, on jonkinlainen yö,

monet asiat ovat jonkinlaisia. Juuri nyt ei tunnu miltään.

Kokoelma alkaa kahdella runositaatilla. Angelus Silesius (1624-1677) puhuu runossaan paikasta, jonne ei voi mennä, mutta kehottaa sinne hiljaisuuteen ja äänettömyyteen menemään, sillä siellä Jumala puhuu. Maurice Blanchotin (1907-2003) runossa puhutaan tyhjyydestä ja naamioista. Pariin muuhunkin runoon Toivio omissa runoissaan viittaa: Julia Kristevan (1941 -) Mustaan aurinkoon ja T. S. Eliotin (1888-1965) The Burial of the Dead. Nämä runot löytyvät kokoelman lopusta.

Toistaminen on niin toistuvaa, samankaltaista,

hiljaisuus on samankaltaista.
Puhtaat tunteet eivät siedä minkäänlaista sekoittumista.
...

Isku iskulta, kaipaus kaipaukselta minä pakotan nimeäsi
tähän hopeaan: rakkaus on rusikoitu pinta,
nopeaan loittoneva, takaikkuna.

...

Toivio sanallistaa herkällä korvalla menetystä ja yksin jäämisen luomaa tyhjyyttä; kaikki on pimeää ja haurasta, oma todellisuus muuttunut ja suunta hukassa. Maailma velloo epätodellisena ympärillä eikä siitä saa otetta. Riipaisevissa painajaismaisissa unissa menetetty rakas ilmestyy, mutta häntä ei voi koskettaa: ... haron sormillani / ilmaa / kuin voikukan siemeniä... / ... työnnän kädet udun lävitse, ja haron ilmaa, kuin kevyttä tukkaa, hienojakoista. Runominä kaipaa, toivoo ja muistelee, miltä kosketus tuntui, miltä toisen sormet tuntuivat niskassa ja poskilla, miltä tuntui yhteisen tanssin ilo, huuma ja halu. Kaipaus menetettyä kohtaan on suunnaton ja runominä toivoo, että hän tulisi vielä kerran. Mutta vain tuuli tulee ja tuulee.

Tänään odotan kynttilä kädessä, että elämä alkaisi lepattaa.
Että helmat sotkeentusivat hieman, että jokin ryömisi nilkkaa pitkin

ja purisi sääriin portaat, joita nousta.

Pidin kovasti Toivion persoonallisista ja yllättävistä tavoista sanoa ja sanavalinnoista. Kokoelma on herkkä, hiljainen ja surullinen, mutta äärettömän kaunis - jotenkin eleetön. Mystisyyttä on paljon, niin etteivät kaikki runot avaa merkitystään. Minulle salaperäisyys oli kuitenkin runon lumovoimaa. Aiheestaan huolimatta kokoelmasta jäi seesteinen ja tyyntynyt olo.

... miten hiljaista on / en tiennyt miten hiljaista on.

Miia Toivio

Pysty hiljaisuus
Kansi Jenni Saari

Teos 2013

*****

Kirjastosta

_______________

Kiiltomato / Katariina Kaarlela, Kosminen K

Pysty hiljaisuus on runokokoelma, joka tutkii minän ja hänen tarinaa. Sitä miten haavoitutaan ja yritetään ympyröidä merkitseviä asioita niin että niitä voisi ymmärtää – tai edes selittää. 

Pysty hiljaisuus on Miia Toivion (s. 1974) kolmas runokokoelma; esikoiskokoelma Loistaen olet (Teos2007) / toinen Suut yhdessä Marko Niemen kanssa (Poesia 2012). Toivio on on työskennellyt monipuolisesti runouden parissa mm. runouslehti Tuli&Savun päätoimittajana ja Helsingin Poetiikkakonferenssin järjestäjänä. Hän on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä mm. Tuli&Savuun, Nuoreen Voimaan, Parnassoon, Helsingin Sanomiin ja Kiiltomatoon ja hänen runojaan on julkaistu useissa suomalaisissa runouslehdissä sekä ruotsalaisessa runouslehti OEI:ssa. Ruotsin lisäksi hänen runojaan on käännetty englanniksi.

_____

Blogissani on ollut Runosunnuntai jokaisena tämän vuoden sunnuntaina.

Olen joko julkaissut muutamia runoja tai kertonut lukemistani kokoelmista.
Olen lukenut 49 runokokoelmaa tai antologiaa keskittyen lähinnä nykyrunouteen.

Mitä mieltä sinä olet?

Pidätkö Runosunnuntai-ideasta, jatketaanko ensi vuonna?

#runosunnuntaihin voi osallistua omalla runolla tai

kertomalla yksittäisen runon tai kokoelman tuomasta runoelämyksestä.
Bloggaajat voivat linkittää bloggauksensa, muut kertoa kommenteissa.
Tervetuloa mukaan.

❤︎

Arja Tiainen - Kirjeitä karkailevalle puolisolle #runosunnuntai

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi,

noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäksi.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on runoilija Arja Tiaisen viidestoista teos, mutta minä tunsin entuudestaan vain hänen sanoituksensa Badding Somerjoen kappaleeseen Paratiisi. Iltasanomien juttu valottaa kirjailijan rempseää persoonaa ja hänen vauhdikkaan elämänsä vaiheita. Osallistuvan ikäluokkansa tavoin Tiainen on seissyt barrikadeilla osoittamassa mieltään milloin minkäkin asian puolesta, kirjoittanut julkilausumia, vastustanut Vietnamin sotaa, rotusortoa, uskonut edistykseen, runouteen sivistykseen solidaarisuuteen... 

Olen aina vihannut köyhyyttä ja aina ollut köyhä.
Asunut vuokralla etäällä
keskuksista ratikkapysäkeistä kauppatorista
polttoaineena lyriikka taide kapina.

Runokokoelma on tarinallinen ja juonellinen. Runot kertovat autofiktion tyylisesti runoilijan elämästä, mutta ehkei kaikkea kannata aivan totena ottaa, sillä hän sanoo näin:  ”Runoilija on sellainen, että se keksii nekin rakkaudet jotka se on oikeasti kokenut. Runoista on rakennettava sellaisia, että ne vaikuttavat realistisilta. Ei voi ottaa kappaletta todellisuudesta ja lykätä sitä suoraan paperille.” 

Kursailematta ja silottelematta Tiainen kertoo elämäntarinaansa - vimmalla ja vauhdilla. Ensimmäisen Mistäs tulen -osion runot kertovat köyhästä lapsuudesta evakkoperheen isossa lapsikatraassa Seinäjoella. Evakkoja ei suinkaan aina otettu ilolla vastaan. Ne veivät maita, niillä oli väärä murre ja tytölläkin lukihäiriö. Koulukiusaaminen osattiin jo tuolloin ja erilainen joutui opettajankin silmätikuksi. Karttakeppi läpsähti sormille tavan takaa, niin kuin se muka olisi lukihäiriöön auttanut. Arvoa ei annettu sille faktalle, että tämä pieni tyttö osasi jo 8-vuotiaana ulkoa Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinat. Runot kertovat myös 50-luvun sodankäyneistä perheenisistä, jotka purkavat porukassa sotaansa ja lääkitsevät traumaansa alkoholilla. Ne kertovat miten alkeellista elämä oli sotien jälkeen nykypäivän mittapuun mukaan, mutta sellainen elämä opetti selviytymään: ... ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menevät modernista maailmasta / mä pärjään. 

minun nuoruudessani me pelkäsimme 
ydinsotaa jenkit vastaan neukut
nyt luonto tuhoutuu puut hakataan
poltetaan myydään
sadetta emme saa ajoissa
sää lämpenee ennätysvauhtia
koittaa sato ja kato
nälkä ja jano

Tiainen kertoo elämänsä miehistä ja toisen puolisonsa kuolemasta. Kolmas osio Jääköön kahdenkeskiseksi omistetaan hänen viimeisimmälle rakkaudelleen. Kymmenen vuoden leskeyden jälkeen Tiainen sanoo ymmärtäneensä, että surut on surtu. Hän antoi itselleen luvan ja elämään astui uusi mies ja 'hullu' rakkaus. Nämä runot ovat elämänmakuisia ja hersyvällä huumorilla kuorrutettuja. Tiainen pohtii rakkautta, sen järjettömyyttä ja sattumanvaraisuutta.  Ei voi valita kehen rakastuu ja rakkauteen liittyy kaiken euforian rinnalla kirvelevät mustasukkaisuuden tunnot.

Ikävä kyllä mikään hallitus eduskunta
viranomainen katolinen kristitty muslimi kirkko
ei voi päättää kehen sä rakastut.
(...)
Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta.

Vuonna 1947 syntynyttä runoilijaa ei ikä tunnu juuri rauhoittaneen ja hän sanookin, ettei hänestä tule ikinä mummoa. Oma vanheneminen, laitokseen hoidettavaksi joutuminen hirvittää häntä kyllä. Tiaisessa on aina ollut omapäisyyttä, kapinaa ja feminismiä. Hän ei ole ikinä istunut muotteihin eikä istu niihin nytkään. Iän tuomalla perspektiivillä runoilija katsoo toteavasti menneeseen, repii onnettomistakin asioista huumoria eikä surkuttele. Hän elää vahvasti tätä päivää ja sanoo tiukan pedanttisuuden ja kurinalaisuuden olevan ehdoton edellytys boheemiudelle.

Kun on lupa ihmeellä, ihmettelen kansikuvaa: kuvan nainen tuo pitkine letteineen minulle mieleen intiaanin. Osaako joku avata mikä idea kuvan taakse piiloutuu? Kiinnostava Tiainen kyllä on. Ehkä luen jossain vaiheessa kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006), joka on saanut inspiraationsa omakohtaisesti koetusta ajokortin saamisen vaikeudesta.

Arja Tiainen
Kirjeitä karkailevalle puolisolle
Palladium Kirjat 2017
KIINNOSTAVA **
Kirjastosta
________________

Arja Tiainen Kirjasammossa

Shiwu - Kaivoin lammen kuuta varten #runosunnuntai

Jumalaksi tai buddhaksi ryhtyminen on helppoa,

mutta vaikeinta on olla munkki.

Väsyttää jatkuvasti eikä ehdi levätä riittävästi:

jos ei polttopuita tai vettä, temppelitehtävien hoitamista.

Kaivoin lammen kuuta varten vie kiehtovalle matkalle 1300-luvun Kiinaan ja chanmunkki Shiwu Qinggongin (Kivimajan) elämään ja ajatuksiin. Ajatuskokoelman on suomentanut ja toimittanut Itä-Aasian tutkija Miika Pölkki. Kirjan lopun selitykset avaavat joitakin suomalaiselle lukijalle outoja ilmauksia ja Pölkki kertoo mielenkiintoisesti chanbuddhalaisuudesta. Lyhyt kuvaus Shiwun elämästä avaa hänen ajatuksiaan.

Shiwu (1272-1352) syntyi Jangtse-joen suistoalueella sijaitsevassa Changshun kaupungissa. Elettiin mongolivallan ja Kublai-kaanin perustaman Yuan-dynastian aikaa (1271-1368). Mongolit syrjäyttivät kiinalaisia oppineita valtion viroista, jolloin nämä usein vetäytyivät vuorille kirjoituspuuhiin. Kulttuuri ja kirjallisuus hyötyivät. Parikymppisestä lähtien Shiwu opiskeli useita vuosia eri chanmestareiden johdolla, kunnes hänet kutsuttiin mietiskelymestariksi Hangzhoun temppeliin.

Sinne tänne seilaavat ihmisjoukot täyttävät hallintokäytävät,

heidän viestijuoksunsa jatkuu yötä päivää.

Virkamiehet havittelevat suosiota ja mainetta,

kauppiaat mukavuutta ja voittoja.

...

Skorpionihännät ja susisydämet hallitsevat maailmaa,

jokaisella keinonsa päästä eteenpäin.

Mutta kuinka monesti puhkeaa hymyyn elinaikanaan,

kuinka monta rauhallista hetkeä koittaa päivässä?

Virkamiehen hälisevä elämä vallanhimoisten pyrkyreiden keskellä ei kuitenkaan viehättänyt ja niinpä nelikymppinen Shiwu vetäytyi vuorille yksinäisyyteen. Punapilvivuoren vaatimattomassa ruohomajassa vierähti parikymmentä vuotta. Vielä kerran, jo kuusikymppinen Shiwu hylkäsi rakkaan vuoristomajansa ja lähti keisarin kutsusta temppeliin apotiksi. Kahdeksan vuoden kuluttua hän hylkäsi lopullisesti vallan oravanpyörän ja vetäytyi loppuelämäkseen majaansa Punapilvivuorelle, jossa hän kuoli 81-vuoden iässä.

Hopeakynttilöitä jadehallissa, laulun täyttämiä öitä,

Kultalaaksoa tai varakkaiden talojen silkkiverhoja

ei voi verrata syrjäilijän ruohomajaan,

jossa luumunkukat hohtavat pilvettömässä kuutamossa.

...

Me kukimme ja lakastumme kuin kukat,

keräännymme ja hajaannumme kuin pilvet.

Maalliset ajatukset unohdin ajat sitten,

nyt olen vain virttymässä pois vuoren laella.

Yritin hahmottaa millaiselta Kiinan vuoristoseutu näyttää. Vuoret ovat vihreitä mäntyjen peittämiä ja terävähuippuisia. Ne ovat eittämättä erittäin vaikeakulkuisia tänäänkin, saati sitten 700 vuotta sitten. Katseltuani kuvia ymmärsin paremmin, mistä Shiwu puhui: vain harva jaksoi kulkea vaivalloisen matkan ylös vuorille, vieraita kävi Punapilvivuorella harvoin - eikä Shiwu satunnaisista kulkijoista innostunutkaan. Mutta kun merkityksellinen ystävä tuli vieraaksi hän nuortui ja innostui juttelemaan koko yön.

Majani sijaitsee Punapilvihuipun laella,

vain harvat vieraat uhmaavat kielekkeitä ja rotkoja.

Kantaessani polttopuita torille liukastelen sammaleissa,

ja kantaessani riisiä takaisin ylös uin hiessä.

Vähä riittää kun nälkä ei lopu,

ei auta ahnehtia kun aikaa on rajallisesti.

En halua pilata toisten iloja,

vain näyttää miten joutavuuksista vapaudutaan.

Vuoristosyrjäilijän elämä oli niukkaa ja työntäyteistä. Toisin kuin jotkut vuorille vetäytyneet munkit Shiwu halusi olla omavarainen eikä kulkea kulho kourassa almuja anelemassa. Hän istutti mäntyjä ja keräsi polttopuita, ja kantoi niitä myytäväksi alas kylään. Hän muokkasi pengerrettyjä kasvatuspenkkejään, kuokki, kylvi ja korjasi, ja keräsi myös luonnosta syötävää. Ruokavalio koostui kulloisenkin vuodenajan antimista: vuoristoriisiä, jamssia, bataattia sekä bambunversoja ja -juuria. Hurmaavalta kuulostivat keväisen sinisateen silmut. 

Hiukan ristiriitaisesti Shiwu puhuu työn paljoudesta ja uuvuttavuudesta, mutta sanoo toisaalta laiskottelevansa ja kuluttavansa aikaa jouten ollen. Yhä uudestaan hän ylistää luonnon kauneutta, kuun valoa ja lintujen laulua - ja tottakai luumupuitten hurmaavaa kukintaa. Monissa runoissa tulee esiin vastakkaisuus Shiwun itsensä valitseman ja temppeleissä mainetta hamuavien elämäntavan välillä. Hän miettii mikä on elämässä tärkeää. Kun ihmisen elämä kestää maksimissaan sata vuotta, kannattaako kerätä tavaraa?

Harvoin yltää elämänkaari sataan vuoteen, 

miksi siis tavoitella voittoja ja mainetta?

...

Sata vuotta vilahtaa ohitse hetkessä,

mutta pohtiiko kukaan tätä läpikotaisin?

Jos ei ole selvillä siitä mitä tekee,

elämän ja kuoleman reuna tulee vastaan äkisti.

Vanheneminen ei tunnu chanmunkistakaan ylevältä: voimat ovat huvenneet ja mies on luuta ja nahkaa. Hatarassa majassa on hytisyttävän kylmää talvisin ja vaatteet ovat resuisia ja riekaleina.  Niitä hän paikkailee lootuksen lehdillä ja pilvipaikoilla. Joskus hän on päivän töistä täysin uupunut, rojahtaa vain kovalle ruohomatolleen ja painaa päänsä puiselle tyynylle. Vanhemmiten hän nukkuu mielellään pitkään. Bambuseinämä kahisee ja gibbonit huhuilevat. Tähdet loistavat taivaalla ja kuu valaisee satumaisesti maiseman ja heijastuu Taivasjärven lähteeseen. Shiwun todellinen ilo on tässä hetkessä.

Kun suljin silmäni kaikki oli hyvin,

mutta avaan silmäni jälleen,

koska rakastan vuoria.

Suomalainen voi kokea syvän luontoyhteyden, kaikkeuden läsnäolon ja zen-hetken vaikka varhain sumuisena aamuna mökillä kun maailma herää uuteen päivään. Moni kohtaa skorpionihäntiä ja susisydämiä työelämässä. Vaikka emme voi eristäytyä maailmasta Shiwun tavoin, voisimme joskus miettiä rajallista aikaamme. Ehkä silloin monet asiat asettuisivat oikeisiin mittasuhteisiin. Shiwun mietteet veivät minut kauas Kiinan vuorille ikiaikaiseen rauhaan. Kaivoin lammen kuuta varten on lisäksi kirjana kaunis kuin koru. Se on pieni ja kompakti; kannen satiininen pinta ripauksella kultaa ja bambun lehvien takaa pilkottavine kuineen on ihastuttava. Valloittava ja viehättävä zen-matka.

Shiwu Qinggong

Kaivoin lammen kuuta varten
Suomentanut Miika Pölkki
Kansi Satu Kontinen
Art House 2018
ERITTÄIN HYVÄ ****
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Kaivoin lammen kuuta varten on ensimmäinen suomennettu kokoelma Shiwun ajatuksista. Sen on suomentanut ja kommentein täydentänyt ansioitunut Itä-Aasian tutkija Miika Pölkki (s. 1975), joka on kääntänyt itäaasialaista kirjallisuutta ja julkaissut kirjoja muun muassa zenbuddhalaisuudesta.

Temppeliaiheinen tapetti täältä
Jangtse-joen kuva täältä
Vuoristomaisemia Kiinasta haulla tianmenshan mountain

#runo18-haaste

❤︎
Tuija luki rakkausrunoelman Aina
Takkutukka rauhoittui myös Shiwun ajatuksissa - Kaivoin lammen kuuta varten
Estherin runossa Hämärä laskeutuu

Satu Manninen - Camouflage #runosunnuntai

Vihreitä läiskiä rihmastoja maalin tahroja, 
linnut neonkirkkaina sateessa.

Satu Mannisen kuudes runokokoelma Camouflage on värikylläinen kuin Amazonin viidakko tai Paul Gauguinin tahitiaiheiset maalaukset. Tuntuu kuin Manninen kirjaisi runoiksi vaikutelmiaan ja havaintojaan jostain Etelä-Amerikan kaupungista. Postauksen lopussa on lainaus kustantajan sivuilta, josta käy ilmi että Manninen taisi vain mielikuvitella. Mutta siihen hän eläytyy täysillä ja onnistuu luomaan loistavia ja todentuntuisia impressioita. Tiedän, että Manninen valokuvaa ja on opiskellut myös kuvataiteita, niinpä värien valumat, roiskeet ja pesemättömät pensselit selittyvät omakohtaisesti koetulla.

Ananaksen roiskeet hihoissa pensselit pesemättä
olen ymmälläni kesän spiraalissa aurinkokello näyttää
keskipäivää. On luotava on rikottava; taivassilppua
toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia.

Camouflage tarkoittaa naamioitumista. Jo vanha kunnon Darwin puhui tästä ilmiöstä, sillä naamioituminen on monelle eliölajille säilymisen ehto. Varsinaista juonellisuutta en runoista löytänyt, vain irrallisia havaintoja ja vaikutelmia. Toki myös haluttua vastakkaisuutta rehevän trooppisen luonnon ja kuhisevan kaupunkimiljöön kesken. Sanna Reeta Meilahden suunnittelema kansi on kaunis; se tuo värityksellään mieleeni Claude Monetin lummelammet.

... miten äänet 
ja värit tiivistyvät, ympärillä kuhiseva suhiseva luonto, värikkäitä
räjähdyksiä, kukkien makeita leyhähdyksiä kevyitä kuumia henkäyksiä,
lintujen suttuiset pyrähdykset, akryylimaali roiskuu ja valuu.

Runoissa viidakon täyteys, värikkyys ja eläinten metelöinti ja huudot hyökyvät päälle. Kokonaisvaltainen kokemus tuo runoilijan mieleen ajatuksia myös tuhoutuvasta luonnosta, ihmisen raiskaamista sademetsistä. Runoilija tarkkailee myös kaupunkikuvaa: likaisia paikallisia lapsia tahmaisine käsineen ja ihailee pientä auringonläikässä nukkuvaa mestitsivauvaa. Luonnon äänet ja urbaani liikenteen melu ja kaupungin syke kaikuvat kakofoniana päässä. Hotellihuoneessa tapetin köynnöskuvio herää eloon ja kietoo liaanin tavoin sisäänsä, kadotettuun paratiisiin. Trooppisen sateen jälkeen, valvotun hikisen ja kuuman painajaisyön jälkeen huoneet keinuvat viidakon tahdissa. Tropiikin kaupunki on kiihkeä ja juhliva; keskustan laidoilla slummit ja hökkelit; ruosteista aaltopeltiä, muoviroskaa.  Mutta turistit juovat drinkkejään rantabaareissa iänikuisissa tropiikkikuoseissaan.

... Aina vain samaa
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa,
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.

Camouflage on tulvillaan vahvoja värejä ja vahvoja vaikutelmia. Runojen maailma nappaa lukijan mukaansa; tuntuu kuin kulkisi Mannisen mukana havainnoimassa trooppista kasvikuntaa ja eläinkuntaa sekä urbaaneja ilmiöitä - pää yhtä pyörryksissä kuumuudesta, kuhinasta, äänistä, tuoksuista ja unettomista öistä.

Satu Manninen
Camouflage
Kansi Sanna Reeta Meilahti
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________

Satu Manninen kertoo lukeneensa taustatyönä piirustus- ja maalausoppaita sekä sademetsäaiheisia tietokirjoja. ”Halusin runokokoelmaan kaksi tasoa, sekä todellisen sademetsämaiseman, joka kuhisee elämää, rönsyileviä kasvustoja, kummallisia eläimiä, että maalatun maiseman jota koko ajan tehdään ja luodaan: sutataan, korjataan, pyyhitään pois ja maalataan päälle. Sademetsässä ja maalausprosessissa näkyvät molemmissa muuttuminen ja aika. Sademetsässä eläin- ja kasvilajeja syntyy ja toisia kuolee sukupuuttoon, luovassa työssä kuten maalausprosessissa näkyy teoksen muuttuminen sitä mukaa kun sitä työstetään”, hän taustoittaa.

Aiemmin olen lukenut Manniselta kokoelman Nollakatu nolla

Runoilijat kohtaavat:
Satu Manninen & Heli Slunga
Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. klo 15.30-16.00 Töölö

#runo18-haaste

❤︎
Estherin runo Olen luonto

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala - Aina #runosunnuntai

Kaksi pientä ymmällään jumalhämärässä... 

Mahdoton on totta, sain sut ansiotta.

Aina. Rakkausrunoelma on trilogian ensimmäinen osa ja kirjoittajiensa esikoisteos.  Runoelman takana ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala, nuori pariskunta, joka kirjoittaa kaiken mullistaneesta kohtaamisestaan ja rakastumisestaan. Rakkaus teki ’rynnäkön, tuli kohdalle kuin hyökyaalto; ei kysynyt lupaa, repi ovet saranoiltaan ja  rikkoi ikkunat' - niinkin proosallisessa miljöössä kuin ruotsinlaiva. Voiko kornimpaa olla! Mutta maailma tärähti, maailmankatsomus muuttui, koko olemassaolon perusta muuttui. Aika jakaantui aikaan ennen ja jälkeen:

Ei oo aikaa ennen meitä / ei aikaa meidän jälkeemme / on vain aika ja me ajatta / ennen ajan, jälkeen kaiken.

Tämä tunne oli ihme ja veti ymmälle. Mutta heti kuitenkin tuli varmuus siitä, että juuri tuo on minulle oikea. Mutta riemusta pomppivaan sydämeen iski myös pelko ja hätä: ’Tiedän että olet oikea, mutta entä jos sinä olet sokea?’ Tämä suunnaton hätä on kuvattu typografisesti hienosti: nämä kaksi pientä kysymystä täyttävät tiiviisti ladottuina neljä sivua. Kaikki me tiedämme, että toisen onnea on suomalaisen mahdoton kestää. Niinpä ympäristö ilkkui kateellisena ja naureskellen:

alkuhuumaa / alkuhuumaa se on vain /  arki koittaa kyllä. / Voi teitä rakastavaiset / voi teitä suloisuuden hattaraisessa harhassa.

Mutta Heidille ja Niilolle tämä rakkaus on johdatusta; tämä rakkaus on elämää suurempi ja se tulee voittamaan kateellisten noloa loppua ennustavat puheet. Heidän rakkautensa on kauniisti muuttanut kaksi janaa yhdeksi, kaksi köyttä nuoraksi. Heillä on varmuus ja luottamus; tämä rakkaus on ikuinen, se on kaikki, se kestää. Eivät he silti missään pilvissä tai hollywoodkuplassa kulje, vaan hihkaisevat kyynikoille tietävänsä, ettei rakkaus ole muodissa. 

Alkupuolen runoista löytyy hurjaa draamaa ja synkkyyttä. Ehkä ne kertovat runoilijoiden elämästä ennen tätä kaiken mullistanutta kohtaamista. On ollut etsimistä, eksyksissä oloa ja ties mitä. On ollut monta entistä, kummallakin; heitä jotka on nyt kohdattava pystypäin mustasukkaisuudesta huolimatta. Tutustutaan toiseen, revitään kappaleiksi; testataan toista ja tunnetta.

Lopulta kuitenkin tiedän
se valo ei tule sinusta eikä minusta
se valo syntyy meistä
ja ilman meitä
me palaamme molemmat pimeään

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.

Runot kuvaavat rakkauden räjäyttävää ja kaiken mullistavaa kokemusta monella tyylillä. Vapaan nykyrunon väliin pujahtaa pitempiä mitallisia runoja, jotka voin kuvitella laulettuina - kuten lauluntekijä Niilolle sopii. Riimittely ei tunnu ollenkaan banaalilta, vaan se on virkistävää ja nuorta, tuoretta ja persoonallista. Kirjoittajat etsivät rakkaudelleen uutta parempaa ja kuvaavampaa ilmaisua ja päätyvät sanaan AINA. He ovat niin vakuuttuneita rakkautensa ikuisuudesta, että  versaaleilla ladottu sana AINA täyttää koko sivun, monta sivua.

Moni-ilmeisten runojen joukossa on ylistyshymnejä tai korkeaveisuja rakkaudelle. On Danten jumalaista näytelmää ja kansanrunoa Kaksipa tähteä taivahalla. Mutta ei tutun Kaj Chydeniuksen laulun sanoin, vaan omin:

Kaksipa tähteä taivahalla
toinen on kirkkaampi toista
se pienempi tähdestä kirkkahasta
sen suuremman valoa toistaa.
(...)
Ne katsovat maailmaa tahtoessaan
ja joskus vain sopivat silleen
et katseensa kääntävät pois kokonaan
ja tuikkivat ain vain toisilleen.

Ja valoa tätä et silmällä nää
se sielulla kokea pitää
sen valon tuikkeesta tuhannesta
niin kauniita hippuja itää.

Aina on hieno esikoiskokoelma. Se on liikuttava, tuore ja koskettava.  Jokainen joka on kokenut rakastumisen huuman tunnistaa tunteensa näistä runoista. Onni, keveys, kiitollisuus, armo. Ihme. Itse olen kirjoittanut rakastumisen euforiassa joskus suunnilleen näin: 'Sinä olet mieheni, minä sinun vaimosi / rakkaus on muuttanut meidät. / Jälkeen surun vuosien / löytyi oma ihminen / harmaan hehkumaan saa.' Näin kokevat myös Heidi ja Niilo. Olen eri mieltä kirjoittajien provosoivan lausahduksen kanssa. Kyllä rakkaus on universaali ja aina muodissa! Olen aika kovapintainen lukija enkä herkisty vähällä, mutta Aina sai sydämeni syrjälleen.

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala

Aina. Rakkausrunoelma

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

Käsite 2018

*****

Lukukappale kustantajalta - kiitos elämyksestä!
_______________

Heidi Pyykkönen on entinen kansikuvatyttö ja nykyinen nainen. Niilo Rantala on entinen lapsitähti ja nykyinen mies. Aina on heidän esikoisteoksensa ja Rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Auki ilmestyy keväällä 2019.
Niilosta: Turkulainen

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Miia Kontron Tunnustuksen
SusuPetalin runo Koiranunta
Tuija luki Eija Aromaan Eksymisen kartaston
Saassan runo Tuhat tähteä
Estherillä Lentäviä sanoja

Heidi Haataja - Ikirouta sulaa #runosunnuntai

Tänä talvena on arki levällään.

Huutoa ja riehumista,

vaatimuksia.

Ikirouta sulaa on monessa mukana olevan Heidi Haatajan toinen runokokoelma.  Rundgren-nimellä julkaistu esikoiskokoelma Syntymä voitti Möllärimestari-kilpailussa 2012 ensimmäisen palkinnon. Tämän uuden runokokoelman alussa Limingassa asuva runoilija esittelee itsensä. Hän syntyi vuonna 1974 Ruotsissa, asui ja opiskeli sitten eri paikkakunnilla Suomessa ja on ollut liminkalainen jo viisitoista vuotta. Tämä kolmen teini-ikäisen tyttären äiti on ansiotyönsä ohella aktiivinen kulttuurin eri saroilla, harrastaa savitöitä, on Limingan kunnanvaltuutettu ja tuore kansanedustajaehdokas. Ei ihme että hiljaisuus vetää joskus kuin magneetti:

Joskus haluan juosta pakoon,

irrottaa itseni tästä.

Asuisin meren rannalla,

istuisin laiturilla,

eikä kukaan tuntisi minua.

Tervehtisin vain

yksinäistä lokkia

ja ohikiitäviä kaloja.

Heidin kiireinen elämä kuuluu siis monista runoista: on levättävä että jaksaa; on nukuttava että jaksaa. Luin Syntymän vajaa pari vuotta sitten. Muistelen, että siinä oli paljon herkkiä lapsuusmuistoja ja luonnon havainnointia. Nyt aistin runoissa naisen, joka elää täpötäysiä ruuhkavuosiaan. Hän istuu typertyneenä keittiössä kuuntelemassa murrosikäisten tyttäriensä mutinoita ja yrittää ehtiä tekemään kaiken sen, mitä on tavoitteekseen asettanut. Runoissa on läsnä  rakkaus luontoon ja kesään - niistä Heidi tuntuu ammentavan voimansa. Aistin runoissa myös jotain tummaa ja synkkää menneisyydestä sekä ihmisen ikävää, kenties menetetyn rakkauden surua. Tuli tunne, että runoilija on voittanut itsessään joitain arkuuden demoneita ja uskaltaa tänä päivänä seistä rohkeasti omilla jaloillaan - olla näkyvä. Aika ja elämän kulku mietityttävät myös, ja hengellisyys saa pohtimaan sekä vakavia että ironisia.

Minulla on hidas sielu.

Jään usein utuna kellumaan paikoilleen,

kun muu maailma nytkähtää eteenpäin.

...

Olen nähnyt kolmena yönä unta,

jossa riitelen
elämästäni pois menneen kanssa.

Hänen kanssaan

on helppo riidellä.

Kokoelmassa on kolme tyyliltään erilaista osiota: Kesästä kesään, Tahdon kertoa sinulle tarinan ja Kaikki mitä jäljelle jäi. Runot ovat kiteytettyjä ja lyhyitä tuttuun tapaan, ja kätkevät sisälleen filosofisia aforismeja. Mutta ihanasti niistä huumoriakin pilkahtaa: aivan järjettömiä hommia puutarhaan hurahtanut keksiikin! Mutta yhdyn täysin runoilijan tuntoihin: kesällä elän ja hengitän.

Viikko sitten

kävin kuuntelemassa runoja

ravintolassa.

Keskittymiseni herpaantui toisen esiintyjän

jälkeen.

Tutkin ilmoitustaulun kuvia.

...

Nykyisin runoni ovat joskus

niin lyhyitä,

ettei niissä ole sanoja.

Runot tuntuvat varsin omaelämäkerrallisilta, mutta se voi olla pettävä tunne. En lähde arvioimaan mikä on itse koettua, mikä sivusta seurattua. Runoilijalla on fiktion vapaus. Yhdessä runossa Heidi sanoo, että se mitä hän itsestään kertoo on vain jäävuoren huippu. Varmasti julkisuuden kanssa tasapainoilua riittääkin - mitä avaa itsestään, minkä pitää yksityisenä. Heidi sanoo haluavansa herättää lukijassa tunteita, se millaisia ne sitten ovat on hänen vaikuttamisensa ulottumattomissa.

Olen tässä 

sateen keskellä. 

Minusta näkyy 

heijastuksia. 

Elämä on optinen harha.

Luonnehtisin tätä kokoelmaa vahvasti elämänmakuiseksi. Runot tarjoavat välähdyksiä aikuisen naisen elämästä, niin arjesta kuin syvemmistä pohdinnoista. Uskon, että moni naislukija löytää säkeistä paljon itseään: on kiire mennä ja tulla, kiire tehdä ja suorittaa. Väliin sitten pysähtyy ihmettelemään omaa elämäänsä ja vaikka maailman tilaa. Millaisen jäljen jätän, miten maailman käy:

Ikirouta sulaa.

Ikuisuus on väliaikainen.

Kirja on tuoreen liminkalaisen Kustannus Mäntypuron julkaisema. Minua miellytti kovin kannen valokuva ja kiiltävän kannen napakkuus. Visuaalisesti erittäin kaunis runokokoelma, eikä mitään typografisia kikkailuja. Ikirouta sulaa sulatti minussakin jotain, puhutteli ja herätti ajatuksia. Pidin kovasti.

Heidi Haataja 

Ikirouta sulaa

Kustannus Mäntypuro 2018

***

Lukukappale runoilijalta - kiitän lämpimästi

_______________

Vieressä Heidin savityö - Omakuva

Youtube / Teoksen julkistamistilaisuus Limingan kirjastossa: video on pitkä ja mielenkiintoinen teknisistä puutteistaan huolimatta.

Rantalakeus.fi:

- Kai­pa­sin po­li­tii­kan, yh­dis­tys­toi­min­nan ja työs­täni yri­tyk­sen ta­lous­hal­lin­non kes­kel­tä ta­kai­sin luo­vuu­den ää­rel­le. Pää­tin lait­taa vuo­sien var­rel­la syn­ty­nei­tä ru­no­ja­ni ja teks­te­jä­ni jär­jes­tyk­seen. Osan niis­tä olin jul­kais­sut Fa­ce­book-si­vuil­la­ni, osaa en ol­len­kaan.

Hei­di Haa­ta­ja sa­noo, et­tei ole pöy­tälaa­tik­koru­noi­li­ja. Hän ha­lu­aa ja­kaa aja­tuk­si­aan ja tun­to­jaan.

- Ny­ky­ään py­rin kai­kes­sa sel­ke­ään, na­pak­kaan, ly­hy­een ja yk­sin­ker­tai­seen il­mai­suun. Kar­sin ru­no­ja­ni­kin mah­dol­li­sim­man pel­kis­te­tyik­si, et­tä ne oli­si­vat tii­vis­tet­tyä poh­din­taa.

#runo18-haaste

❤︎
Tuija luki Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville
SusuPetalin runo Musta kuu
Uuna Syrjäsuon runot Jäljet & Kriisi
Esther Helmiän runo Minä herään kylmään
Saassan runot Toive ja Ta-ri- na

Tua Forsström - Merkintöjä #runosunnuntai

Merkintöjä on kooltaan niin pieni runokirja, että sitä pitää käsitellä hellin käsin ja varoen. Pienen kirjan sisältämät säkeet kertovat pohjattomasta surusta ja suuresta menetyksestä. Runoilijan paljaat ja intiimit tunteet avautuvat lukijalle runo runolta. Ei raskaina vaan ilmavan keveinä. Tämä Tua Forsströmin kahdestoista runokokoelma kirjaa hänen tuntojaan lapsenlapsen äkillisen kuoleman jälkeen. Vanessa oli keveä ja eteerinen kuin perhonen, pieni tyttö joka ihastui Islantiin ja piti uimisesta. Isoäidille jäivät muistot, jotka tulevat uniin öisin ja mieleen päivisin hajanaisina ja lyhyinä sirpaleisina muistoina ja ajatuksina.

Tua Forsström vei surun äärelle. Runoilija yrittää pukea sanoiksi sen mitä ei oikeastaan voi. Enkä voinut minäkään, siksi vain muutama säe sitaatteina.

Muistatko yhä kun olit lapsi

ja kävelit kanssamme samaa

matkaa päivästä toiseen?

...

Me molemmat olemme väärässä

maailmassa, mutta emme samassa

...

Jos unilla on koti on se ehkä tämä

ranta missä mustarastas laulaa iltaisin

kallion varjossa missä pidämme toisiamme kädestä

ja leikimme ja olemme aina yhtä vanhoja

...

Tällaisilla siivillä ei voi lentää,

tällaisilla jaloilla ei voi kävellä

...

Miksi juuri hän joka oli pieni, miksi en minä?

...

Mutta mitä minä teen tavaroillasi?

...

Nyt sanon jo:

se oli sinä vuonna kun Vanessa kuoli.

Forsström on ottanut tähän kokoelmaan mukaan kokonaan yhden runon kokoelmasta Lokakuun iltana soudin järvelle (2012). Runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti sen pohjalta kysymystentäyteisen proosarunon Mitä pilviä ne on? Tästä linkistä pääset lukemaan Huotarisen tekstin kokonaisuudessaan Runouslehti Janon sivuilta. Nämä molemmat runot osoittavat koskettavasti, että suru ei lopu, ikävä ei lopu - eivätkä kysymykset.

Pilvet itku ja sumu Vanessa

Vesi valuu pitkin poskia kaulaa

Itkee kunnes itku lakkaa itkun

Paljon vettä ja kalat uivat

Paljon unia ja kalat uivat

Kalojen äiti ja isä ovat poissa

Vesi ja pilvet eikä maata lainkaan

Kalat leikkivät toisten kalojen kanssa

Kalat haluavat olla iloisia ja uida

Järvi on pelkkä pieni järvi 

Kalat jäätyvät kun vesi jäätyy

Veteen tuulee ja kalat uivat

Kalat uivat ja vesi tuulee

_______

Tua Forsström
Anteckningar 2018
Merkintöjä
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Kansi Anders Carpelan
Siltala 2018
***
Kirjastosta
_______________

Merkintöjä myös täällä:  Reader why did I marry him?, Svenska Yle

"Mutta mitä runot siis voivat tehdä? Sallia meidän keskustella kuolleiden kanssa, sanoi W. H Auden, muistuttaa että iloitsisimme vähän elämästä tai ainakin kestäisimme vähän paremmin, pitää meille hetken seuraa.”

Tua Forsströmin (s. 1947) runoja on käännetty mm. tanskaksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja englanniksi. Vuonna 1998 hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2007 arvostetun Samfundet De Nion palkinnon.

__________

Listaan tähän aiemmin lukemiani surutyörunoja, joista läheisensä menettänyt voi löytää lohtua:

• Kristiina Wallin Valon paino (isä) 
• Tomi Kontio Saattaa, olla (sisar) 
• Esther Helmiä Surun tie (äiti)
• Sanna Karlström Saatesanat (isä)
• Johanna Venho Saaren runot (isä) 

Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyy.

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Veera Antsalon Imagon
Saassan runo Voimaton puhuu myös koskettavasti surusta - Tavistaide 23.9.2018
SusuPetalin runo Kolmen vanha
Uunan syksyisen yön tunnelmia täällä
_____

Tua Forsström Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 14.30-15.00 Fiskehamnen