Auli Särkiö - Vedenpeitto #runosunnuntai

veteen pudonneen kuun päälle ei pidä uida

Voi että! Auli Särkiön runokokoelmassa Vedenpeitto on maaginen imu. Säkeet kietovat lukijan unenomaiseen ja keveän kelluvaan tilaan, jossa soljuu ja hiukan kohisee; jossa arjen häly häipyy. Sopivasti suggestiivisella äänellä luettuna tämä olisi oivaa meditaatiorunoutta. Antauduin mielikuvieni vietäväksi ja pidin erityisesti Särkiön ihastuttavista sanoista ja runokuvista: sokeuden hyväys, nukahtamisen uneudessa, olennaisesta eviää kirkkauden musta pehmyt, korkeapaineella hymisee jäässä ilmestynyt sieluparvi... 

Vesielementti on läsnä kautta kokoelman muodossa tai toisessa, aistittuna unennäössä tai alitajunnassa. Olin huomaavinani jotain ilmastonmuutoksen uhkakuvia: "nimetyt karit tornien huippuja" /  "uida yli hukkuneiden asumusten / ja tuo tasainen kuplavana / , sielujen pakoreitti". Tämä hurja mielikuva syöpyi mieleeni jo vuosia sitten lukiessani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa.

Typografia on kauniin eleetöntä. Säkeiden asettelua en pysty oikealla tavalla tekstissäni toistamaan, mutta muutama unenkeveä, valoisa ja mystinenkin tunnelma tammikuisen Runosunnuntain iloksi.

täällä läpikuultava sumu    estää

vastauksia jotka kelluvat hieman

pinnan alapuolella

valveelle paluussa

ohi-

liukuvan
toisen todellisuuden

toinen kaistale
_______________

sitten ilma

pysähtyy aurinko

levittäydyn

kallion levyiseksi suudelmaksi

paksu pylväs valoa

vesi imaisee linnut

aaltoja, kiehkuroita

kiertyy kallion nurkkaan     tajunnan riekaleita

jäljelle jäänyt täyttyy

tuuli pudottaa latvoista itsensä
_______________

mustien rantojen keskellä valo

imeytyi veteen

nukkuva järvi,

veden täyttämä painauma

kun istuu rannalla tarpeeksi pitkään

metsä katoaa

meriveteen on liuennut maailmoja.
_______________

Auli Särkiö - Vedenpeitto
Kansi Olli-Pekka Tennilä
Poesia 2019
Kirjastosta
________________

HS / Vesa Rantama,  kirjailijan kuva myös HS / Maarit Kytöharju / Kiiltomato / Sonja Karlsson

Silja Hiidenheimon muistostipendi 2019:

"Särkiön kolmas teos Vedenpeitto (Poesia, 2019) on tarkka ja vavahduttava kuvaus jostain kuvattavan rajoilta. Kokoelma luo veden ja unen tilan, johon aika ajoin syntyy häilyviä rakenteita ja hahmoja, jotka kerta toisensa jälkeen muistuttavat hetkellisyydestään. Syvyydessä saattaa odottaa tuntemattomia lajikumppaneita tai hukkuneita asumuksia, ja juuri siksi maailman valottomia kerroksia ei saa unohtaa.”

Ester Nuori Leppä - Lauluja avaruudesta & Viekää terveiseni Polkalle! #runosunnuntai

Tämä on hyvin ohut ja ilmava runovihko, jossa säkeet ovat myös lyhyitä. 

Poesian sivuilla sanotaan näin:

"Lauluja avaruudesta on Ester Nuori Lepän kolmas runovihko. Minimalistisen rakennelman palaset nousevat yksinäisyyden, köyhyyden, eriarvoisuuden ja mielenterveyden teemoista. Laululliset runot yhdistelevät yhteiskunnallisuutta ja laajempaa perspektiiviä: ne sinkoilevat leipäjonoista Linnunradalle. Ehkä yhteiskunnallisuus voi näyttäytyä raivon ja huutamisen sijaan myös Lepän paljastamin keinoin. Teos kuiskaa voimalla.”

Lauluja avaruudesta on ensimmäinen ikinä lukemani Poesiavihko. Se on niin ohut ja säkeet niin lyhyitä, etten aluksi tiennyt miten suhtautua.  Runoja ajatuksella lukiessani löysin paljon koskettavaa: varsinkin kuvia yksinäisyydestä ja köyhyydestä, mutta myös rakkautta ja välittämistä. Nuori Leppä todistaa, että vähillä valituilla sanoilla voi ilmaista paljon. Runoissa esiintyy Polka, josta ilmeisestikin kertoo alle linkitetty EP Viekää terveiseni Polkalle! Polka on suljettu psykiatriseen sairaalaan jonkun mielenterveysongelman vuoksi eikä hän enää palaa:

Polka,
huoneessa numero 9 sinä makaat
kun lumi varhain maahan sataa
//

sinä olet kaunis kaikista ilmansuunnista

Varsin koskettava runokuva on myös mies, joka istuu yksin kahvilassa voisilmäpullaa syömässä:

... että onko sillä ketään
vai istuuko se vain voisilmäpullaa syömässä

Nuori Leppä sanoittaa koskettavasti lähiöasumista, leipäjonoja ja rahattomuutta. Miltä tuntuu kun taskussa on vain kaksieuronen? Me, joilla on rahaa ruokaan, emme ymmärrä köyhän nöyryytystä. Eräänä kesäaamuna minun oli mentävä fysioterapiaan Myllypuron terveysasemalle. Siinä metron kupeessa se kiemurteli, satojen ihmisten leipäjono ja epätoivo:

köyhien armeija leipäjonossa
kasa epäkuolleita
ja niin kuin sanotaan: eräänä päivänä ei ole muuta syötävää
kuin rikkaat
//

olemisen sietämätön levottomuus, siedän sinua, toistaiseksi

Ester Nuori Leppä - Lauluja avaruudesta
Kansi Tapio Laitinen
Poesia 2019
Kirjastosta
_______________

Ester Nuori Leppä (s. 1992) on kolme runovihkoa (Suo sammalta, Rukous Eleni Äffälle) ja yhden runolevyn (Viekää terveiseni Polkalle!) julkaissut kirjanpainaja, joka haaveilee rap-artistin urasta.

Kuva Olli-Pekka Tennilä





Viekää terveiseni Polkalle / EP

Runoilijan nimellä googlatessa, löysin muutaman Youtube-linkin. Linkitän tähän, jotta sinäkin voit kuunnella dramaattiset terveiset Polkallle. Minusta on hienoa, että nuoret runoilijat uskovat taiteeseensa ja kokeilevat erilaisia runouden esittämistapoja. Ester Nuori Lepän esikois-EP Viekää terveiseni Polkalle! julkaistiin keväällä 2018. Leppä lausuu tekstejään elektronisten taustojen kanssa, joista vastaa pääsääntöisesti Juho Kalliolahti. Minusta tämä oli hieno, hyvin suggestiivinen. ****

niin kaatuivat betoniseinät,
vuosikymmeniä seisseet
//

Polka, sinulle kaikki männyt

Ester Nuori Leppä tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

perjantaina klo 17.30, Töölö

Jouni Teittinen - Sydäntasku #runosunnuntai

Sydäntasku on Jouni Teittisen (s. 1982) esikoisrunokokoelma. Teoksen nimi tuo mieleeni kivitaskun, joka pomppii iloissaan rannalla kiveltä kivelle. Runominän muistikin pomppii lapsuuden haalenevissa muistikuvissa. Vai tarkoittaisiko nimi sitä, että sydämemme säilöö kaiken meille tapahtuneen, merkityksellisen? Runojen tunnelma on kaihoisa ja rauhallinen, kohtaloonsa tyytyvä: lapsuus on iäksi mennyt, mutta jättänyt meihin hiljaisuutensa ja hapertuvat muistonsa.

Runominän mieleen nousee paljon muistikuvia lapsuuskesistä, mutta oikeastaan hän ei tiedä ovatko ne ’omia’ muistoja, vai onko hänelle näin kerrottu. Muistikuvissa hän on eri-ikäinen: kolmen, neljän, ja loikoilee usein viltillä aikuisten puuhatessa omiaan tai kykkii rannalla ja huuhtoo rakkaita kiviään. Lapsen mielikuvitus on rajaton ja Teittisen runokuvat kertovat hellästi ja osuvasti lapsen kuvittelukyvystä. Runominä ei muista aivan tarkkaan, sillä hänen on täytynyt nukahtaa - mutta aina joku on pitänyt huolta pienestä nukkuvasta.

Naiset heittävät varjonsa hiekkaan, 
juoksevat nauraen pitkin rantaa

ja minä istun viltillä, hyräilen, olen löytänyt
uuden kiven ja ruokin sitä hajamielisesti kuin kalaa.

Sitten on välähdyksiä kaupungin korttelipihalta, hiekkalaatikolta ja keinuilta. On aika, jolloin hiekkalaatikko on lapsen koko maailma eikä mitään hiekkaleluja tärkeämpää ole. Hiukan isompana muistellessaan runominä tuntuu kaipaavan sydäntäsärkevästi kutsua pihalta syömään. Se että huudetaan kotiin syömään, merkitsee että joku välittää, että kuuluu joukkoon. Useimmat meistä ovat kokeneet, kuinka ajan kulku muuttaa vääjäämättä lapsuuden leikkipaikkoja: Teittisen runoissa vain hylätty, liikkumaton keinu kertoo vaisusti entisen eloisan kotipihan tarinaa.

Kesän päättyessä suljettiin aurinko
muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen
ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.
Lapset unohtavat auringon yhtä nopeasti kuin kaiken muun,
sanottiin, se on kuitenkin vain lapsuutta.

Runominän mieleen putkahtaa myös säröisiä ja häiritseviä muistoja. Perhealbumin valokuvissa hän ei aina ole mukana, ja jos on, ei ainakaan hymyile. Aikuisten äänikin kuuluu joskus jostain kaukaa ja vähättelevänä: Mistä se tietää, että jotain on tulossa? Mitä sille on kerrottu? Tietääkö se itse edes odottavansa? Totta on, että me usein suhtaudumme lapsuuteen vain välivaiheena, joka ei ole vielä 'oikeaa elämää', vasta aikuisuus on. Kunpa me osaisimme päästä eroon Sitten kun -ajatuksesta, koska se heittää hukkaan paljon ainutkertaisia hetkiä. Jotkut runominän muistot ovat hyvin haaleita ja fragmentaarisia, niistä ei millään muodostu kunnon kuvaa. Visuaalisesti tämä on kokoelmassa tuotu esiin haalistuvalla tekstillä, josta ei saa selvää. Yksi teksteistä tuntuu listaavan mm. lapsuuden leluja, mutta runominä ei saa muistosta kokonaan kiinni ja puuskahtaa: Tätä esineiden mahtia! Aikuisuus tunkee itsensä lapsuusmuistojen väliin uutisista: porot kulkevat laumana kohti tuhoaan ja Marsissa käyneet astronautit eivät ehkä muistaisi edes käyneensä siellä. Muistaako ihminen käyneensä lapsuudessa? Joka tapauksessa sydämemme säilöö kaiken meille tapahtuneen, vaikka tietoinen mielemme ei saa mennyttä esiin.

Olen lukenut Sydäntaskua pitkään saadakseni kiinni Teittisen hienovaraisesta ja arvoituksellisesta tavasta sanoa.  Haasteellisuudestaan huolimatta nautin runoista. Kokoelman tunnelma on herkkä, viipyilevä ja hauras, utuinen niin kuin lapsuusmuistomme. Runot herättävät helliä tunteita runojen pientä poikaa kohtaan: miten turvallista on sittenkin ollut, sillä aina kun on herännyt joku on kantanut sänkyyn. Yksi oma lapsuudenmuistoni on se, että uitan jotain sadevesitynnyrissä, minulla on paljaat varpaat ja päällä punaruutuinen essumekko. Muistan edelleenkin tuon ruostuneen sadevesitynnyrin jännittävän tuoksun kuumana kesäpäivänä. Tätini puki lapsuuttani sanoiksi: Nukkejansa Malla heijaa, perhosena leijaa. Teittisen runot liikuttivat minua leijaillessaan ihanassa ja nostalgisessa lapsuusajassa keveinä kuin perhoset.

Jouni Teittinen - Sydäntasku

Kansi Olli-Pekka Tennilä

Poesia 2019

Kustantajalta - kiitos!

_______________

Jouni Teittinen (s. 1982) on Jyväskylässä kasvanut ja Turussa asuva kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja runouslehti Tuli&Savun entinen päätoimittaja. Vuonna 2013 hän oli yksi Nuoren Voiman”Debytoi runoilijana” -kilpailun voittajista. Lisäksi hänen runojaan on julkaistu Reviiri-antologiassa.

Kirjailijan kuva Poesia.

Jouni Teittinen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

lauantaina klo 17.30, Töölö

Fernando Pessoa - Minä, aina vieras #runosunnuntai

Jumala ei ole yksi, kuinka minä voisin olla?

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888-1935) oli merkillinen kirjailija. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään, mutta eniten luomillaan kymmenillä heteronyymeillä (72 Wikipedian mukaan). Niistä tunnetuimmat ovat ehkä Alberto Caeiros, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis. On tunnustettava, että Minä, aina vieras on ensikosketukseni Pessoaan. Tosin hiljattain luin José Saramagon teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi, joka kertoo tästä Pessoan heteronyymistä.

Portugalin opettaja ja kääntäjä Janne Löppönen on valikoinut tähän kokoelmaan Pessoan omalla nimellään kirjoittamia eli ortonyymisiä runoja useista postuumeista kokoelmista, ajalta 1911-1935. Näitä ortonyymisiä runoja ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Syynä ehkä se, että ne ovat mitallisina  ja loppusoinnullisina liki mahdottomia kääntää. Tässä käännöksessä mitallisuudesta on luovuttu myös siksi, ettei meillä Suomessa ole mitallisen modernin runon perinnettä, jolloin mitallisuus voisi tuntua vanhanaikaiselta.

Kokoelman runot esitetään rinnan portugaliksi ja suomeksi, mikä on hieno juttu. En osaa portugalia ja espanjastani on apua vain hitusen. Silti herää kysymys runouden käännettävyydestä toiselle kielelle. Johanna Venho sanoo Kiiltomadon arviossaan, että kyse on aina tulkinnasta ja kokonaan uudesta runosta. Portugalihan on äännettynä pehmeää, laulavaa ja soinnillista; sanat ovat lyhyempiä kuin suomen sijamuotoiset sanat. Minua alkoi tässä joku häiritä enkä päässyt epäluottamuksen tunteesta eroon. Tuntui, että Pessoan mestarilliset loppusoinnuttelut suomeksi käännettyinä menettävät jotain olennaista. Ymmärrän toki, että loppusointuun kääntäminen on mahdotonta, mutta ehkä sanavalinnoilla olisi voitu pehmentää ilmaisua. En tunne kääntäjän työtä enkä tiedä kuinka suuria vapauksia voi ottaa. Voisiko ajatella, että alla olevan runon käännöksessä muutaman pitkän ja jäykän suomen kielen sanan korvaisi rennommalla ilmauksella: kohtalokasta > pahempi juttu / yhdentekevää > ihan sama / uneksimista > unta tai unennäköä? Alla siis runoesimerkki, josta myös me portugalia osaamattomat näemme, mistä on kyse:

Dizem?

Esquecem.

Nāo dizem?

Disseram.

Fazem?

Fatal.

Nāo fazem?

Igual.

Porquè

Esperar?

- Tudo é

Sonhar.

...

Sanovat?

Unohtavat.

Eivät sano?

Sanoivat.

Tekevät?

Kohtalokasta.

Eivät tee?

Yhdentekevää.

Miksi

odottaa?

- Kaikki on

uneksimista.

Kokoelman alussa on Janne Löppösen ansiokas esipuhe, joka valottaa Pessoan kirjailijuutta, heteronyymejä, valikoiman kriteerejä ja kääntämisen haasteita. Lopusta löytyy myös heteronyymien Ricardo Reisin ja Álvaro de Camposin runoja. Runoissa kuuluu yksinäisyys, eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän, kaiken turhuus. Toistuvia sanoja ovat esimerkiksi vieraus, naamiot, kuolema, tie, varjot, kohtalo, Jumala, jumalat... Kaiken pessimismin keskellä välähtää hiukan komiikkaa, nostalgista lapsuuden muistelua ja eroottisia säkeitä. 

Anna minulle lisää viiniä, sillä elämä ei ole mitään.

- 19.11.1935, Pessoan viimeisen runon loppusäe. 

Hän kuoli 30.11. maksakirroosiin 47-vuotiaana.

...

Hämärä nielee hyödyttömän päivän.

Katteettomaksi käynyt toivokin

murenee... Elämä on humalainen kerjäläinen,

joka ojentaa kättään varjolleen.

...

Kaikki on turhaa, myös tieto siitä.

Päivä johtaa yöhön, yöstä syntyy päivä.

Luopumisen juhlavana aattona

luovu itse luopumisesta.

Runot tuntuivat aforistisilta ja jotenkin steriilin kylmiltä. Tunteettomuus on toki yksi Pessoan päätavoitteista: En käytä sydäntä. Tuntekoon lukija. Tällä lukukerralla Pessoan runot eivät puhutelleet toivomallani tavalla. Ehkä voisin tutustua noihin aiemmin suomennettuihin heteronyymien kokoelmiin... Vai onko niin, että Pessoasta nauttiakseen on oltava eksistentiaalisesti ahdistunut ja osattava portugalia?

Fernando Pessoa
Minä, aina vieras
Suomentaneet Janne Löppönen & Harry Salmenniemi
Kansi Panu Hämeenaho
Poesia 2016
***
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kiiltomato / Johanna Venho, Kirjojen pyörteissä, Maailmankirjat / Henri Nergi, Mummo matkalla,  Tommi Melender

Pessoalta on ilmestynyt aiemmin suomeksi kaksi runovalikoimaa, Hetkien vaellus (1974, suom. Pentti Saaritsa) ja En minä aina ole sama (2001, suom. Pentti Saaritsa), sekä proosateokset Anarkistipankkiiri (1992, suom. Sanna Pernu) ja Levottomuuden kirja (1999, suom. Sanna Pernu).

WIKIPEDIA:

Heteronyymejä Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Álvaro de Camposia, mutta uudempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös sellaisiin hahmoihin kuin António Mora, Vicente Guedes, Alexander Search ja Bernardo Soares. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti, varsinkin kun kirjailija astui kirjalliseen peliinsä myös itse tekemällä kirjailija Fernando Pessoasta heteronyymien kanssa tasavertaisen hahmon. Heteronyymien käyttö tarjosi Pessoalle mahdollisuuden tutkiskella minuuden, olemassaolon ja kirjailijuuden teemoja, jotka kulkevat läpi koko hänen tuotantonsa.

RUNOSUNNUNTAIN JOULUKALENTERI #16 TÄÄLLÄ

An InLinkz Link-up

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa #runosunnuntai

EDIT 4.7. 

'Kissuuden ytimessä' Ylen Tanssiva karhu Tuulelle ja kissalle!

Ylen Tanssiva karhu 2018 -runopalkinnon voittaja selviää 4.7. Lassi Hyvärisen kolmas runokokoelma Tuuli ja kissa on yksi kuudesta ehdokkaasta. Bloggauksen lopusta löytyy Karhuraadin perustelu, jonka allekirjoitan täysin. Kokoelman runojen maailma on hyvin mielikuvituksellinen, surrealistinen ja absurdi, niissä tapahtuu vaikka mitä arkijärjen ylittävää.

Minulle tuli Hyvärisen runokuvista Tuijan tapaan mieleen Marc Chagallin taide. Chagallin taiteessahan taivaalla lentelevät naivistiset morsiusparit, talot ja lehmät. Chagall on maalannut paljon kukkoja sekä kukontöyhtöisiä ja -nokkaisia hevosia. Liekö joku yhteys runominän omakuvaan? Runominä puhuu hatustaan ja sen lieristä, ei töyhdöstä; mutta seuraelämän koettelemukset ovat kuitenkin kuluttaneet hänen helttansa. 

Jotain chagallmaista Tuuli ja kissa tarjoilee. Runoissa seikkailevat tuuli ja omapäinen ja päsmäröivä kissa, joita voisi sanoa ystävyksiksi. Tapahtumien näyttämönä on maalaismaisema ja maalaistalo, jonka ullakolla nämä kaksi ystävystä katselevat tähtiä ja maailmaa; onpa kissalla siellä suurtalouskeittiökin. Runokokoelman kissasta minulle tuli mieleen sadun Saapasjalkakissa. Sekin keikaroi korollisissa bootseissa, lierihattu päässä ja taisi olla länkkäriversiossa revolverikin lonkalla. Alakerta on pääasiassa runominän valtakuntaa, etenkin keittiö, jossa padassa porisee iloisesti hillokkeessa Augustuksen pää. Roolinsa tarinassa saavat myös mehiläishoitaja ja sipulinvarsihameinen nainen, joka välillä kantaa ruukkua, joten nainen voisi olla lähi-idästä.

Runoissa on paljon luontokuvastoa: laaksoja, metsää, kuuta, tähtiä ja tähdenlentoja. Nykyaikaan viittaavat kissan sotainen into, panssarivaunut, ihmisten leirit, salakuljettajat ja junat; historiaan mm. viikinkiveneet, joonialaiset pylväät ja Roomaan matkaavat jonot. Niin, ja alakerran keittiön padassa muhiva Augustuksen pää.

Ovatko runot kokoelma Hyvärisen surrealistisia unia, parodiaa joistain saduista vai hänen tapansa nähdä maailma ja tehdä taidetta - mene tiedä. Koin kokoelman hurmaavan vinksahtaneeksi ja käänteiltään yllätykselliseksi. Pidin kissasta; siinä otuksessa oli särmää ja sen sanomiset suorasukaisia ja tempaukset aikasten railakkaita.

Hyvärisen kieli tuntui lempeän pehmeältä ja kiltiltä, se puhutteli selkeydellään. Kiitokset haluan antaa Hyväriselle myös lukijaystävällisyydestä: ilkamoivasta absurdiudestaan huolimatta Tuuli ja kissa on myös nykyrunouteen vihkiytymättömän, ns. tavislukijan nautittavissa. Kokonaisuus tuntui harkitulta ja hiotulta pitkältä sadulta (faabelilta): kaikki istui kaikkeen, kielikuvat kävivät söpösti vuoropuhelua keskenään. En väitä ymmärtäneeni mihin runoilija pyrki: satuun, nykymaailman kuvaan vai sekä että. Ei toki ole tarviskaan. Löysin kosolti minua puhutelleita säkeitä, joista tässä asiayhteydestään irrotettuna muutama, useimmista absurdius käy hyvin ilmi::

Tuuli narisuttaa venettä. Puro hulisee jään alla.

Talvi tulee mereltä kuin höyhentyyny ja sulkee minut sisäänsä.

...

En tiedä miten nainen sulatetaan

joten nostan hänet vain eteiseen.

Jos nukkuisin, näkisin unta

että eteisessä on huhtikuu, leppä kukkii ja puro solisee,

mutta koska en nuku, se on vain todellisuutta.

...

Juoksen harjupolkua rinnassani lohikäärmettä lennättävän tytön ilo.

...

Tunnustelen sanomalehtiä ullakolla.

Tähdenlento osuu kissan siluettia päähän.

Se kaatuu ja kierii heinikkoon.

...

Istun taas junan takapenkillä.

Kesä virtaa ohi, nainen sipulinvarsihameessa

kylvettää pajukossa mehiläisiä.

Luin kokoelmaa satuna, jossa mielikuvitus ja assosiaatiot ryöpsähtelevät ja mielleyhtymät tanssahtelevat. Heitin logiikan syrjään ja nautin Hyvärisen mielenliikkeistä. Mainio!

Lassi Hyvärinen

Tuuli ja kissa

Kannen kuva Heikki Räisänen

Kannen suunnittelu Olli-Pekka Tennilä

Poesia 2018

*****

Kirjastosta

_______________

Muualla:  Kiiltomato / Esa Mäkijärvi, Tuijata, Reader why did I marry him?

YLEN TANSSIVA KARHU -EHDOKAS 2018 / RAADIN PERUSTELUT / VOITTAJA SELVILLÄ 4.7.

Lassi Hyvärinen kirjoittaa yllättävää, ilkikurista ja absurdia faabelia, joka kasvattaa huomaamatta suuria teemoja ystävyydestä ja luonnon tilasta. Tuulessa ja kissassa rakennetaan lähes romaanimaista fiktiivistä maailmaa, jossa on kertomuksen pysyvyyttä. Samaan aikaan yksityiskohtien tasolla sen poetiikka on arvaamatonta, loputtoman kekseliästä ja ehtymättömän raikasta. Tuuli ja kissa on mielikuvituksen runoutta, joka nousee yllättävästi ja arvaamattomasti tähän päivään.

Tanssiva karhu -ehdokkaista lukemani: 
Riina Katajavuori - Maailma tuulenkaatama *** Tammi 2018

#runo18-haaste 

❤︎

Tuijata luki myös Tanssiva karhu -ehdokkaana olevan Kaisa Ijäksen Aurinkokellon