Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää #runosunnuntai

mieli sortuu ellei näe toivoa

mutta vasta kun on myöhäistä

tulee hätä

"Vakavuus heijastui runoilijoiden kasvoilta, kun he puhuivat ilmastokatastrofista, jonka vaara on todellinen. Vesa sanoi, että häntä järkyttävät maapallon uhkista eniten ilmastoasiat ja liikakansoitus. Maapallo ei kertakaikkiaan kestä räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä, pitäisi saada aikaan pitävät väestö- ja ilmastosopimukset. Miian runosta kuulsi se, että me hyvinvointivaltion asukkaat emme halua luopua mistään elämässämme; työnnämme ajatuksen pois mielestämme, emmekä ajattele että oma hyvinvointimme perustuu joidenkin (esim. afrikkalaisten) riistolle. Ajatuksia herättävä tilaisuus."

Kirjoitin noin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemastani ohjelmasta Runoilijat ilmaston puolesta, jossa esiintyivät Vesa Haapala, Ilja Lehtinen, Miia Toivio ja Katja Seutu. Ekokatastrofi ja maapallon tila huolettavat runoilijoita. Vesa Haapalan viides runoteos Hämärä ei tanssi enää kertoo pitkänä runotarinana kolmen lapsen isän pelot ja ahdistavat tulevaisuudenkuvat ilmastonmuutoksen varjossa. Runotarina jatkuu otsakkeitta sivulta sivulle, näin muodostuu kuva valkoisen keski-ikäisen perheenisän elämästä ja mielessä pyörivästä ahdistuksesta. Hän on huolissaan lastensa tulevaisuudesta ja elinmahdollisuuksista, miettii jopa oliko itsekästä hankkia lapsia ylipäätään. Hän toivoo, että ihmismassat eivät vyöryisi kotikonnuille.

Lähetän Tansaniaan kaksi vuohta ja koulupukuja

annan että pysyisit siellä missä olet

Haapala lenkkeilee ja kulkee paljon luonnossa, sekä yksin että lastensa kanssa; kerää sieniä, tarkkailee vesistöjen tilaa ja taimenten elinmahdollisuuksia - ja kokkaa. Puuhaa kaikkea sellaista arkista. Mutta arkisten touhujen lomassa mieleen tunkee uutisotsikoita ja muistoja lapsuudesta Pohjanmaalla. Hän muistaa, miten kommari oli maailman kamalin haukkumasana ja näkee tänä päivänä kotikadun ja -seudun muutoksen. Maailma on muuttunut järkyttävän nopeasti! Suomalaisetkin kuluttavat kuin viimeistä päivää aivan kuin amerikkalaisserkut ennen 70-luvulla. Kiina on maailman talousmahti ja väestö lisääntyy räjähdysmäisesti. Miten suuren väestön maapallo kestää? Suljemmeko silmämme, koska emme halua nähdä totuutta?

Minulla on näkökulmia elämään

voin vaihtaa niitä

rajata ja unohtaa

mutta se mikä on maailmassa

on todellisuuskuvistani riippumatta

Koin hankalaksi pitkän ja jatkuvan runotarinan, jonka sisällä ajatukset ja muistelut seilasivat sinne tänne. Olen näet tottunut osioihin jaettuihin kokoelmiin ja otsikoituihin runoihin. Mutta toki jatkuva runo kuvaa hyvin sitä, miten alitajunnassa tietoisuuden takana piilevät uhkakuvat pulpahtavat ajatusvirtaan. Kun on tarpeeksi huolissaan, ei niitä estä mikään. Koskettava ajattelevan perheenisän puheenvuoro.

Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

HS  /  Tekstiluola
Kuvassa Miia Toivio ja Vesa Haapala Helsingin kirjamessuilla

Vesa Haapala (s. 1971 Keuruulla) on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Haapala on kirjoittanut väitöskirjan Edith Södergranin lyriikasta (2005). Esikoisteos Vantaa (2007) sai useita palkintoehdokkuuksia ilmestymisvuotenaan. Teos oli Helsingin Sanomien parhaan esikoisteoksen palkintoehdokkaana, Runeberg-ehdokkaana sekä Einari Vuorela -runopalkintoehdokkaana (2008). Haapala sai teoksestaan Kalevi Jäntin palkinnon.

Minna Eväsoja - Wabi ja Sabi Mietiskelypäiväkirja #runosunnuntai

Surulliselta

näyttää heinien väri

talvipellolla -

viimeisten säteiden alla

veden piirtämä viiva.

Ihastuttava Minna Eväsoja kertoi Helsingin kirjamessuilla uusimmasta teoksestaan, Wabi ja Sabi -Mietiskelypäiväkirja. Hänen aiemmat teoksensa Melkein Geisha ja Shoshin, aloittelijan mieli ovat olleet huippusuosittuja, ja tämä uusin jatkaa samaa hurmaavaa linjaa. Kirja on pieni ja kaunis kuin koru. Mietiskelypäiväkirja on hauskasti tavallaan kääntökirja: toisella puolella on yhdeksän wabi-runoa, toisella yhdeksän sabi-runoa - ja tilaa on myös lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Jos nyt ollenkaan raaskii tähän mitään itse kirjoitella!

Eväsoja kertoi, että Japanissa tanka-runoperinne 1000-luvulta on säilynyt elävänä ja maassa on myös päiväkirjan kirjoittamisessa pitkät perinteet. Päiväkirjoja kutsutaan Japanissa nimellä nikki. Valitut runot wabista ja sabista, ja niiden selitykset, käyvät vuoropuhelua kuvataiteilija Tuula Moilasen yksityiskokoelmasta valittujen japanilaisten puupiirrosten kanssa. Johdannossaan Eväsoja avaa wabin ja sabin käsitteitä. Jännittävää näissä käsitteissä on se, että jokainen japanilainen tietää mitä ne tarkoittavat, mutta näitä sanoja ei koskaan käytetä siellä yhdistelmänä wabi-sabi kuten länsimaissa. Molemmissa on melankolinen pohjavire ja kumpikin voi kuvata jotain vanhaa.

Vuorten kätkössä,

saavuttamattomissa

kukkii kirsikka.

Yksinäisyys sattuu, kun

rankkasade yllättää.

...

Tuuli puhaltaa 

Sumiyoshin männyissä

nostaen äänen:

olkoonkin surullinen

kuu loistaa silti kirkkaana.

Wabi-sabi on minusta hankala käsite ymmärtää ja etsiskelinkin sille selityksiä muualtakin. Wikipedia sanoo:  

Wabi sabi (侘寂) on japanilaisen estetiikan käsite. Se yhdistetään läheisesti zenbuddhalaisuuteen, ja kehityksensä alkuaikoina wabi sabiin yhdistetyt henkilöt olivatkin jossain muodossa zenin harjoittajia. Käsitettä kuvataan monesti epätäydellisyydessä, keskeneräisyydessä ja häviävyydessä olevaksi kauneudeksi sekä yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihannoimiseksi. Wabi-sabi liitetään yleensä japanilaiseen teeseremoniaan, jossa se ilmenee sekä itse seremoniassa että siihen liittyvissä osatekijöissä, kuten teeastioissa ja teehuoneessa. Se on kuitenkin olennainen osa myös monia muita Japanin taiteenlajeja, kuten ikebanaa, japanilaista puutarhataidetta sekä keramiikkaa.

Suru ja tuska -

kelle niistä kertoisi?

Varisee kukat

kuin sateen pisarat

illalla, hiljaa.

Teoksessa on siis yhdeksän runoa wabista ja sama määrä sabista. Tämä luku kätkee symbolikkaa, sillä buddhalaisuudessa numero yhdeksän on hyväenteinen ja buddhalaisilla on myös yhdeksän hyvettä ja yhdeksän maailmaa, jotka vievät kohti valaistumista. Runot on kirjassa kirjoitettu myös kauniisti japanilaisin kirjoitusmerkein. Mukana on Eväsojan ansiokkaita ja selventäviä tulkintoja ja japanilaisessa runoudessa käytettyjen metaforien selityksiä. Tämä on tervetullut asia lukijalle, joka ei tunne japanilaista kulttuuria tai runoutta entuudestaan. Siteeraan tässä muutaman runon ilman mitään selityksiä ja erottelematta onko se wabi- vai sabi-runo. Kannattaa tutustua tähän kirjaan ja Minna Eväsojan hienoihin selityksiin, jolloin runojen nyanssit ja tarkoitukset avautuvat aivan toisella tavalla.

WABI - Kätketty loisto: 

yksinkertaisuus, nöyryys, köyhyys. Koruttomuus ja karuus esteettisinä ihanteina.

SABI - Valkoinen suru: 

Kaiken katoavaisuus, surumielisyys, yksinäisyys, haikeus.  Ajan patinan hienostuneisuus.

En osannut oikein tehdä eroa wabi- ja sabi-runojen tunnelmien välillä, enkä tiedä onko se niin tärkeääkään tavalliselle lukijalle.  Eväsojan kirjassa on yllä olevat alaotsikot: Wabi - Kätketty loisto & Sabi - Valkoinen suru. Melankolinen haikeus huokuu kaikista. Mielestäni aivan yleisesti ajatellen runojen melankolinen mielenmaisema puhuttelee hyvin meitä introvertteja suomalaisia, etenkin syksyn harmaudessa. Runot kertovat yksinäisestä ja vaatimattomasta elämästä syrjässä, usein vuoristossa. Ei ole ystävää kelle kertoisi asioitaan tai surujaan, vieraitakaan ei vaikeitten taipaleitten taakse juuri eksy. Itku on yksinäisinä hetkinä vuolasta kuin rankkasade, mutta sallittu piilossa muitten katseilta. Runomaisemaa kuvaa syksyinen sanasto ja asumus on kolea. Kuitenkin tuulen viuhuessa runominällä on mahdollisuus löytää mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä - jos osaa tyytyä osaansa. Zenbuddhalaisuuden vaikutuksesta puute ja köyhyys ovat nousseet ihanteiksi; ne takaavat sydämen rauhan ja vapauden maallisen elämän kahleista.

Hiljaisessakin

laaksossa humisee

tuuli männyissä.

Ei hälyä maailman,

vain vuorten yksinäisyyttä.

...

Tyydyn köyhyyteen:

teen tulen ja jauhan teen -

nauttien tunnelmasta.

Wabi ja sabi - mietiskelypäiväkirja on kaunis lahja ystävälle ja itselle. Sitä voi käyttää kauniina ’tyynynaluskirjana’ yöpöydällä ja lukea iltaisin ennen nukahtamista kauniin seesteisen runon ja ajatuksen. Ihana tuulahdus japanilaisuutta! Iloinen Minna Eväsoja kertoi Helsingin kirjamessuilla, että uusi kirja on työn alla.

Minna Eväsoja - Wabi ja Sabi - Mietiskelypäiväkirja
Suomennokset Minna Eväsoja, osin Kai Nieminen
Ulkoasu ja taitto Sanna-Reeta Meilahti
Puupiirrokset Tuula Moilasen kokoelmasta
Gummerus 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Päiväkirjojen kirjoittamisella on Japanissa pitkät perinteet. Päivien virtaa ja satunnaisia ajatuksia on kautta kirjoitetun historian laitettu muistiin. Minna Eväsoja on kerännyt tähän nikkiin ajattomia runoja rakkauden tuskasta, yksinäisyydestä ja haikeudesta. - Kustantaja

Ateneumin upea näyttely Hiljainen kauneus 

toi esiin wabia ja sabia keramiikassa ja maalaustaiteessa.

La Colectiva - Imágenes de la memoria #runosunnuntai

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla monikielistä runo-ohjelmaa, jossa esiintyi Tua Forsström ruotsiksi ja Helga West saameksi ja englanniksi. Heitä oli ihana kuulla, mutta etenkin La Colectivan esitys meni suoraan sydämeen. Kaksi La Colectivan edustajaa, Rosamaria Bolom ja Violeta Gutiérrez Zamora, lausuivat otteita tästä teoksesta espanjaksi ja kääntäjä Anne Ketola lausui ne suomeksi. Runot kertovat maahanmuuttajien tunnoista ja vastakkainasettelu siellä, allá - täällä, aquí oli hyvin tehokas ja vaikuttava.

 Vasemmalta Rosamaria, Anne ja Violeta

Ostin itselleni kirjasta espanjankielisen version Imágenes de la memoria. Suomeksi kirja ilmestyy vielä tänä vuonna nimellä Muistikuvat, tarkkaa päivää ei ilmeisesti ole vielä lyöty lukkoon. La Colectivan muodostaa viisi latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevaa puuhanaista, jotka ovat asettuneet Helsinkiin. Helsingin kirjamessuilla esiintyneiden jo mainitsemieni lisäksi ryhmään kuuluvat Martina Miño Perez, Ana Gutiezca ja Roxana Crisólogo.

Teos on itseasiassa kokoelma Suomeen päätyneitten latinalaisamerikkalaisten, sekä miesten että naisten, tuntoja ja tunnelmia. Naiset lähettivät kyselykaavakkeen Suomessa asuville latinalaisamerikkalaisille ja sen palautti sata henkilöä. Heidän vastauksensa on sitten koottu keskenään keskusteleviksi runomaisiksi lauselmiksi. Kuvitus on tyylikkään mustavalkoista ja yksinkertaista. Teoksesta löytyy myös Suomen kartta, jolle on sijoitettu ne paikkakunnat, joissa latinalaisesta Amerikasta lähtöisin olevia asuu sekä graafi heidän synnyinmaistaan ja tulovuosistaan. Luettelematta maita, melkein jokainen latinalaisen Amerikan maa graafista löytyy.

Synnyinmaa ei koskaan unohdu, siellä ovat juuret, läheiset ja lapsuus. Sieltä ovat tärkeimmät muistot. Runoteoksen sivuilta saamme lukea, miltä tuntui lähteä, miltä tuntuu olla täällä. Lähdön syyt ovat moninaisia: väkivaltaiset olot ja poliittinen vaino, työ ja myös rakkaus. Täällä on luotava uusi identiteetti, jossa on osa sieltä, osa täältä. Monet ovat kotiutuneet hyvin, mutta täysin täkäläisiksi he eivät tietenkään koskaan itseään tunne. Suomennan vapaasti muutamia tunnelmia eri otsikoitten alta, jokainen nyanssi ei ehkä ole kohdillaan, mutta toivon että ajatus.

KUN LÄKSIN

Kun läksin, hautasin menneisyyteni ja astuin epävarmaan tulevaisuuteen.

*

Tunsin, että tapahtuisi mitä tahansa, olisin aina perulainen. Itkin.

*

Kun läksin, maani oli kuolleitten preeria.

KUN SAAVUIN

Kaikki oli minulle uutta eikä missään ollut muistoja.

*

Toin mukanani kaikki pelot ja epävarmuudet, jotka olivat kerääntyneet minuun lapsesta asti.

*

Huomasin, miten kamalaa on osata vain yhtä kieltä.

*

Luulin tulleeni täysin väärään paikkaan.

NYT KUN OLEN TÄÄLLÄ

Panin samaan pataan kuubalaisen  ja suomalaisen kulttuurin. Tuli hyvä sekoitus.

*

Luulen, etten kuulu minnekään ja toisaalta kuulun kaikkialle.

*

Sain juuret, vain lainaksi - ehkä.

*

En pelkää talvea enää.

TÄÄLLÄ

Olen luonut elämäni ja se on täysin minun.

*

Täällä on nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Olen onnellinen, tunnen olevani kotona.

*

Maahanmuuttovirasto saa minut tuntemaan itseni haavoittuvaiseksi.

*

Täällä pitäisi tanssia enemmän.

SIELLÄ

Sadetta, aurinkoa, sateenkaaria, sumua. Siellä on aina täällä.

*

Nyt siellä kukkivat jakarandat.

*

Sinne jäivät vahvimmat värit.

*

Maahanmuuttajan draamaa: ei ole sieltä eikä täältä.

*

Siellä on kaikki vallankaappaukset ja iskut yhdessä: 
Chile 11.9.1973; Argentiina 24.3.1976; Peru 5.4.1992.

*

Siellä pitäisi tappaa vähemmän.

Meille suomalaisille on terveellistä asettua maahanmuuttajan asemaan joskus. Painavia syitä lähtöön on eikä solahtaminen introverttiin suomalaiseen kulttuuriin ja kylmään ilmastoon ole helppoa. Ymmärtääkseni La Colectivan aikomus on jatkaa latinalaista projektiaan eri muodoissa. Maahanmuuttajien erilaiset, mutta toisaalta samankaltaiset tunnot siellä vs täällä puhuttelivat minua. Lisää ryhmästä voi lukea heidän kotisivuiltaan, myös suomeksi. Kiihkoton ja hieno projekti, kannattaa tutustua!

EDIT

Runokokoelman suomenkielisen version julkistamistilaisuus 

torstaina 21.11. klo 18.00 – 20.00, Tehtaankatu 21 B 45, Helsinki

La Colectiva - Imágenes de la memoria
Tulossa suomeksi vielä tänä vuonna nimellä Muistikuvat
Suomentaa Anne Ketola
Filodecaballos 2019
Omasta hyllystä
_______________

Alin kuva La Colectivan Facebook-sivuilta

Dijo en Instagram:

El programa de poesía de La Colectiva en la Feria del Libro de Helsinki fue directo al corazón. Extractos de este libro fueron leídos por Rosamaria Bolom y Violeta Gutiérrez Zamora y traducidos al finés por la traductora Anne Ketola. Los poemas hablan sobre los sentimientos de los inmigrantes latinoamericanos y el contraste entre allá y aquí fue muy efectivo e impresionante. ⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

La tierra natal nunca será olvidada, allá son las raíces, seres queridos y la infancia. De allá son los recuerdos más importantes. Leí el libro en español, pero será publicado este año en finlandés.⠀⠀⠀

Suvi Vaarla - Westend

Suvi Vaarlan esikoisromaani Westend vie lukijan yrittäjäperheen tyttären Elinan silmin 90-luvun laman synkkiin tunnelmiin ja laman seurauksiin hänen elämässään. 80-luvun nousukiidossa Elinan isä Pekka perusti rakennusalan yrityksen, unelmanaan rakentaa Lappiin lomakylä. Rahaa tuli, perhe vaurastui ja osti kauniin valkoisen omakotitalon rikkaiden Westendistä. Äiti teki venäjän käännöstöitä, mutta yrittäjäisällä meni lujaa: tuttavapiiriin alkoi pian kuulua johtajaa, toimittajaa ja talouselämän vaikuttajaa. Naapuriin ulkomaan komennukselta palanneen perheen tyttärestä Sandrasta yksinäinen Elina sai vuosiksi sydänystävän. Kasinotalous oli luonut lujan uskon, että yrittäjyydellä ja omalla osaavalla työpanoksella pärjää ja rikastuu. Mutta yli varojen elänyt Suomi romahti laman ja devalvaation syvään kuiluun: tuli massatyöttömyys ja leipäjonot, takaajille velkataakat, yrittäjille konkurssit ja henkinen pahoinvointi. Laman jäljet seuraavat laman uhreja ja heidän lapsiaan tänäänkin.

Vaarla kertoo, miltä tuntuu kun kaikki menee. Kun toivo menee. Isä on Elinalle läheinen ja isän muuttuminen iloisesta huolten painamaksi mieheksi ahdistaa tyttöä. Kodin ilmapiiri kiristyy ja vanhempien riidat lisääntyvät. Tarina etenee vääjäämättä täydelliseen romahdukseen, vaikka joku pieni toivon oljenkorsi joskus vilahtaakin. Tulee konkurssi - uusi muskelivene myydään, oma koti myydään, tulee lehtiotsikoita, tulee rahapula. Riita naapuriperheen kanssa lomaosakesijoituksesta hiertää ja vaikeuttaa myös Elinan ja Sandran ystävyyttä. Koko perhe eristetään entisistä piireistä häpeään ja hiljaisuuteen.

2000-luvun aikataso kuvaa Elinan opiskeluaikoja ja häntä työelämässä. Elina halusi Kauppakorkeaan opiskelemaan laskentatoimea ymmärtääkseen paremmin maailmantalouden suhdanteita ja talouden lainalaisuuksia. Mutta opintolaina oli hänelle hirvittävä peikko. Isänsä konkurssin kokeneena lainanotto oli mahdoton ajatus; ennemmin vaikka toimistosiivousta. Myöhemmin työelämässä Elina tunsi itsensä ulkopuoliseksi työtovereitten ostaessa sijoitusasuntoja surutta lainarahalla. Ja tulihan se sieltä taas vuonna 2008, finanssikriisi - ja Elinan oli pakko myöntää itselleen, ettei hän tätä ennalta nähnyt, vaikka koulutuksensa ansiosta olisi pitänyt.

Suomalaisessa yhteiskunnassa konkurssi ja työttömyys ovat olleet melkein ne suurimmat häpeät mitä olla voi. Elina häpesi kovasti kaikkea sitä, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Hänellä oli sisimmässään pärjäämisen pakko ja kuuluakseen joukkoon oli salattava perheen historia. Hän sulki surun ja menetyksen sisäänsä, tuloksena väistämättä paniikki ja burnout. Puolet ensimmäisestä opiskeluvuodesta kului masennuksen sumussa Ida Aalbergintien soluhuoneessa, ja paniikki ilmaantui myöhemminkin työelämässä. Vasta vuosia myöhemmin Elina alkoi päästä jonkunlaiseen selvyyteen ja tasapainoon itsensä ja menneen kanssa. Hän päätti vihdoin kertoa tulevalle miehelleen lapsuuskokemuksistaan lama-ajan konkurssiyrittäjän tyttärenä.

Suvi Vaarla puhuu lama-ajasta kuin sen omassa lapsuudessaan kokenut. Jostain lehtijutusta luinkin, että lama kosketti myös hänen omaa lapsuudenperhettään.  Taloustieteitä opiskelleena hän osaa kertoa tapahtumista ja ilmiöistä asiantuntevasti. Helsingin kirjamessuilla Vaarla sanoi ihmetelleensä, miksi lamasta ja yleensä rahasta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa niin vähän. Se on totta. Itselleni tulee mieleen  pari lukemaani, Tanja Kaarlelan Lasissa on tyttö ja Marja Björkin Lainaa vain.

Itse lama-ajan kokeneena Westend toi mieleen kirveleviä ja masentavia muistoja. Helsingin Sanomien pullea työpaikkaliite lakkasi ilmestymästä eikä minullakaan, työttömäksi jääneellä mainosnaisella, ollut mitään toivoa löytää uutta työpaikkaa. Tämä oli uutta ja outoa, koska olin aina löytänyt uuden työpaikan hetkessä. Muistan myös ankean yleisen tunnelman ja tyhjyyttään ammottavat liikehuoneistot ympäri Helsinkiä, Töölössä, Aleksilla ja Kaisaniemenkadulla. Merkillistä 90-luvun lamassa oli se, että joitakin se ei koskettanut millään lailla ja toiset se vei vuosien velkakierteeseen, konkurssiin ja työttömyyteen. Jotkut loivat myös omaisuuden vaikkapa asuntokaupoilla. Lama-ajasta alkoi varallisuuden entistä suurempi jakautuminen ja syrjäytyminen. Lama-ajan lapsista on tehty tutkimuksia, joissa heidän turvallisuushakuisuutensa ilmenee esim. ammatinvalinnassa.

Westend on erittäin kiinnostava ja tervetullut juuri lapsen ja nuoren näkökulmallaan. Oli se niin hurjaa aikaa Suomessa, että siitä toivoisin kirjoitettavan lisääkin. Olisin toivonut, että alun lyhyt prologi olisi jätetty pois, koska se paljasti liikaa tulevasta.  Vaarla kirjoitti loistavasti esiin tuon ajan tunnelmat, katunäkymät ja yleisen ilmapiirin, ja teksti oli kaunista, sujuvaa ja huoliteltua. Siitä huokui melankolisuus, vai tulkitsinkohan minä vain niin omista kokemuksistani käsin? Koskettava ja aidonoloinen lama-ajan kuvaus, hieno esikoisromaani.

Suvi Vaarla vasemmalla keltaisessa asussa Helsingin kirjamessuilla

Suvi Vaarla - Westend
Wsoy 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Muualla: Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta,  Leena Lumi

Helsingistä kotoisin oleva Suvi Vaarla on opiskellut ja työskennellyt muun muassa Helsingissä, Brysselissä, Pariisissa ja Lontoossa. Hänellä on yhteiskuntatieteellinen koulutus ja hän on käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun. Hän on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä.

Lamppu Laamanen - Jumala ja erotiikka, Miina Äkkijyrkkä

Luovan henkilön elämä on keinu, 

jossa tragedia menee ja tulee viuh viuh.

Kaikki 'tuntevat' Miina Äkkijyrkän ja hänen nautaveistoksensa, ja moni muistaa myös lehdistöstä hänen raivokkaan taistelunsa Skatan tilasta. Lamppu Laamasen kirjoittama tuore elämäkerta avaa ikkunan tämän hurjan naisen sisimpään - vimmaan, herkkyyteen ja luovuuteen. Kirja on pyörremyrsky, se on raivokas ja kiihkeä kuin Äkkijyrkkä itse. Tekstiin on valittu minä-kerronta, joka ryöppyää ja rönsyilee villisti teemasta toiseen. Välillä on suoria sitaatteja Äkkijyrkän päiväkirjoista tai sanelukoneelta, välillä Laamasen hillitympää tekstiä, sekin minä-muodossa.

Jo lapsena Miina oli ADHD-sähinkäinen - siis aivan järkyttävän kamala kakara. Äidin hermot eivät kestäneet tytärtään ollenkaan: Miina joutui vasikkakarsinaan, ettei hajottaisi koko huushollia. Sanasotaa ja käsirysyä kesti 40 vuotta, kunnes Miina päätti tutustua äitiinsä. Vasikkakarsinassa vietetty lapsuus piirsi vasikat ja naudat hänen sieluunsa. Koko ikänsä Miina on puolustanut kyyttöjä, tuota alkuperäisnautaa ja ikuistanut niitä. Itse muistan Äkkijyrkän aina kun näen hänen peltilehmänsä, tilateoksen Joy, Hakaniemessä.

Vasikan riemu on mulle ikuista, se on iätöntä ja ajatonta, loputonta ja ääretöntä kun se sinkoaa kinttujaan.

Ihania vasikoita! Kuva: Auran galleria 2015

Miina on tuntenut itsensä kuvanveistäjäksi nelivuotiaasta. Piste. Äidin ja ympäristön vähättelyt ja innon littaaminen kaikuivat kuuroille korville. Karjakoksi tuli tosin ensin opiskeltua, sitten seurasi Suomen Taideakatemian koulun kuvanveistolinja. Miina on tuntenut itsensä neroksi ja superlahjakkaaksi, mutta tuntenut itsensä tyystin arvottomaksi ja mitättömäksi myös. Tämä mielen vuoristorata oli rankkaa luettavaa: hetkessä maan matosesta ja sysimustista mietteistä luovuuden euforiaan, välillä mielisairaalankin kautta. Kyllä semmoinen voimia kysyy! Miina on vahva eikä ole antanut periksi, vaan aina noussut. Kun luova vaihe on päällä, hän ei syö, ei nuku.

Pitää olla helvetin iso ja polttava roihu ja juuri siksi tämä työ on niin yksinäistä - kaikki palaa ympäriltä.

Kirjan nimessä olevat Jumala ja erotiikka ovat osuvat, sillä niistä puhutaan paljon. Miinan uskonnollisuus ja luottamus Jumalaan ja Jeesukseen voivat tuntua kadunmiehestä hämmentäviltä. Suusta pääsee kirosanoja kuin vanhalta merikarhulta, mutta luottamus korkeampaan voimaan on luja. Taivaan isä ja rukous ovat pelastaneet monta kertaa. Paljon on Miinan elämässä erotiikkaa ja miehiä ollut, mutta yksikään heistä ei jäänyt pysyväksi elämänkumppaniksi. Tässä kohtaa eivät rukouksetkaan ole auttaneet. Eikä hän enää tässä vaiheessa elämää miestä kotiinsa ottaisikaan, suhteen kyllä.

Lähtökohtana luovuuden mysteeri on yhtä taistelua, kuolijan virkaa.
...

Tavallinen perhe-elämä ja turvallisuuden elementtien hankkiminen ei ole taiteilijan päätehtävä.

Miinan elämäntarina on tällaiselle tasaisemmalle normi-ihmiselle pyörryttävää luettavaa, ja minulle mielenkiintoisinta antia olivatkin hänen kuvailunsa luovasta ihmisestä. Tasaisesta elämästä ei suurta taidetta synny, siihen tarvitaan roihuavaa sisäistä tulta.

Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle.

Teos on runsaudensarvi. Se kertoo Miinan lapsuudesta ja sukulaisista, opiskeluajasta ja tutuista, suuresta rakkaudesta ja muista miehistä ja taiteellisista esikuvista, esim. David Wynnestä. Kirjassa vilisee julkkiksia, sillä kyllä julkkis toisen tuntee. Miina on myös matkustellut paljon: Englannissa, Yhdysvalloissa ja moneen otteeseen Goalla, jossa hänen rakastamansa naudat kulkevat edelleen vapaina. Minua huvitti suuresti tämä Dubaissa koettu juttu:

Salissa minuun iski voimakas körttiläisseuratunnelma sillä erotuksella, että Dubaissa käytettiin iPadeja. Meidän virsien sanathan olivat kehittyneimmilläänkin pienissä, muovikantisissa kirjoissa. Lisäksi muslimien seuroissa oli iso orkesteri, meillä hanurikin olisi ollut rienausta.

Teoksessa on kaksi kuvaliitettä ja yhteenveto vuosiluvuittain Miinan elämästä ja toiminnasta kyyttöjen hyväksi.   Jumala ja erotiikka - Äkkijyrkkä avaa hurjan ja mielenkiintoisen elämäntarinan. Paljon on Miina ehtinyt ja paljon kärsinyt - kyyttöjensä, taiteensa, miestensä, rakkauksiensa ja poliisin vuoksi. Teoksen teksti ei ehkä ole kaunokirjallisesti loistavinta, mutta se on aitoa ja Äkkijyrkän näköistä. Kuinkahan monta kertaa sana hurja bloggauksessani jo esiintyy? Mutta Miina on HURJA, HURJA nainen! Helsingin kirjamessuilla koko täpötäysi Esplanadi-lavan katsomo veisasi Miinan johdolla Herraa hyvää kiittäkää! Ja minä sain omistuskirjoitukseeni näin upean punaisen naudan ❤︎

Lamppu Laamanen - Jumala ja erotiikka, Miina Äkkijyrkkä
Johnny Kniga 2019
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Miina Äkkijyrkän elämä alkoi hurjana ja on jatkunut sellaisena jo seitsemänkymmentä vuotta. Äkkijyrkän tietä eivät ole katkaisseet mielisairaalareissut, itsemurha-ajatukset tai rankat yhteenotot poliisin kanssa. Luovuuskin on jatkunut lähes katkeamattomana: ainutlaatuisia nautaveistoksia ja -maalauksia syntyy edelleen. - Kustantaja

Miina Äkkijyrkkä (s. 1949 Iisalmi) on suomalainen kuvanveistäjä, karjakko ja perinteisen suomalaisen karjan puolustaja. Hänet tunnetaan erityisesti nauta-aiheisista veistoksistaan. Äkkijyrkälle myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014. - Wikipedia

HS

”Äiti oli kaikista pahin vastustaja. Se ajatteli, että vain fyysinen työ on oikeaa työtä. Mutta isä sanoi aina, että sinusta tulee taiteilija.” / ”Iisalmessa minua pidettiin kummajaisena, jolla oli oudot vaatteet ja aatteet, mutta Helsingissä olin omieni joukossa. Ristiriita oli vain siinä, että ympäristö oli erilainen kuin se, mihin olin tottunut. Ahdistuneena hakkasin kivitalojen seiniä rystyset verillä.”

Cristina Sandu - Vesileikit

Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.

Cristina Sandun Vesileikit on ohut ja nopeasti luettu, mutta se mietityttää pitkään. Häikäisevintä tässä vain 118-sivuisessa pienoisromaanissa on se, että Sandu on pystynyt loihtimaan vähiin sivuihin kokonaisen maailman ja kertomaan kunkin kuuden naisen koskettavat kohtalot vielä lyhyemmin, vain muutamalla sivulla. Kustantajan sivuilla sanotaan tätä maagiseksi kudelmaksi - ja sitä tämä on. Jokainen lause on harkittu ja hiottu, jokainen sana valittu niin, että se vie tarinaa eteenpäin ja taikoo lukijan lumoonsa. Kaunis kansigrafiikka ja kirjan nimi viestivät kepeää ja iloista kesäistä tarinaa, mutta siitä ei ole kyse. Tarina on koskettava, surullinenkin.

Sandu kertoo kauniin sadun tavoin, miten nämä kahden joen ja kahden valtakunnan välisellä kannaksella, ei kenenkään maalla, kasvavat kuusi nuorta tyttöä löysivät unelmansa ja pitivät siitä sitkeästi kiinni, kyläläisten vähättelyistä ja naureskeluista välittämättä. He ymmärsivät, että vain tämä päämäärä, tämä unelma, olisi heidän lippunsa vapauteen. Tytöt asettivat itsensä pilkan ja vartalonsa katseen kohteiksi, mutta heistä tuli myös maansa ylpeyden aiheita. 

Tekstillään lukijaa hyväilevän sadunoloisen kehystarinan väliin Sandu sijoittaa kunkin kuuden tytön henkilökuvat heidän myöhemmästä elämästään. Nämä ovat lyhyitä realistisia novelleja, joissa kerronta lumoaa, mutta kontrasti sadun ja realismin välillä on iso ja luo jännitettä. Anita on päätynyt Helsinkiin, kuten maanmiehensä Hämähäkkimieskin. Nainen tekeytyy kuitenkin syntyperäiseksi suomalaiseksi ja pitäytyy visusti englannissa, sillä yhteinen kieli toisi miehen liian lähelle, tarvitaan suojamuuri menneen ja nykyisen väliin. Paulinan tapaamme laivalla turskaa pyytämässä Kalifornian rannikolla. Kun hän havaitsee muiden matkustajien supisevan jotain, häpeä ja epäily nostavat taas päätään. Paulina uskoo, että paikalliset haistavat hänet maahanmuuttajaksi - mutta ei, he supisevatkin parista kamerunilaisesta mustasta miehestä, jotka on syytä opettaa maan tavoille.

Sandra liftaa Ranskassa ja kertoo ystävällisesti kuskille olevansa muuttamassa Pariisiin, mutta tämä alkaa ilkeästi pilkata hänen ääntämystään. Elämä on vienyt Bettyn Karibialla kasinolle, sillä hän tarvitsee epätoivoisesti rahaa. Loistavan strategiansa avulla hän pääseekin takaisin Pariisiin, mutta rahat eivät enää riitä loppumatkaan. Nina on saanut töitä Roomassa varastotyöntekijänä. Hän on jo oppinut italiaa ja tuntee solahtaneensa italialaisiin oloihin; hän tuntee vapautta ja onnea, josta häpeä puuttuu. Mutta hänen 'ystävänsä' Angelo ja Valerie osoittautuvat selän takana pahaa puhuviksi. Kotikylään Yhdysvalloista palannut sairas Lydia huomaa, että mikään ei kotikylässä ole muuttunut; vain iäkäs Lintukasvattaja odottaa luottavaisesti suuria rahoja aurinkopaneeleista.

Vesileikit kertoo hyvin koskettavasti näiden naisten kokemasta vieraudesta ja ulkopuolisuudesta, kun he ovat heittäytyneet maailman virtaan. Välttyäkseen ryssittelyltä he haluavat salata juurensa, mutta sisimmässä kaikki entinen silti kaihertaa - ja paljastumisen pelko. Sillä kieli / aksentti erottaa ja ilmiantaa. En voi välttyä ajatukselta, että me olemme toiselle susia, emmekä kestä erilaisuutta. Me olemme järkyttävän omanapaisia ja kaksinaamaisia, paljastaa Sandu. Elämä on raskasta, jos ei voi luottaa toisen ihmisen hyvyyteen, mutta luottamus voi merkitä märkää rättiä kasvoille tai huijarin naurua; ja sukupuolensa vuoksi naisille kaikki on kaksinverroin vaikeampaa, aina löytyy ystävällisiä ’auttajia’.

Vesileikit on surullinen, mutta loistelias tarina, joka osoittaa ihmisen raadollisuuden lähimmäistään kohtaan. Kerronta on sadunhohtoista ja pelkistettyä. Sandu pakottaa lukijan lukemaan rivien välit. Cristina sanoi Seppo Puttosen haastattelussa halunneensa tutkia naisen eri rooleja, yksinäisyyttä, juurettomuutta ja vierautta toisissa kulttuureissa. Hän onnistui liikuttamaan minua syvästi tällä kokoaan suuremmalla pienellä kirjalla ❤︎

Cristina Sandu - Vesileikit
Kansi Tuuli Juusela
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

Muualla: Tuija
Sandun hieno esikoisteos Valas nimeltä Goliat oli Finlandia-ehdokkaana pari vuotta sitten. 

Helsingin kirjamessut - Runoa & tunnelmia sunnuntailta

Suomalaista runoutta monikielisesti / Rosamaria Bolom, Violeta Gutiérrez Zamora, 

Helga West & Tua Forsström

Päivän koskettavin runokohtaaminen oli tämä ❤︎ Iki-ihana Tua aloitti lausumalla ruotsiksi Marilynistä kertovan runon. Sitten hän luki vielä Claes Anderssonin muistolle yhden hänen runoistaan. Saamelainen Helga West kirjoittaa sekä saameksi että englanniksi. Oli hienoa kuulla myös häntä! Sitten La Colectivan runot virtasivat suoraan sydämeen. He ovat viiden latinalaisamerikkalaisen naisen ryhmä, joka kirjoittaa runoja ja tekee taidetta. Naiset lukivat runoa Täällä - Siellä, jossa vastakkainasettelu oli hyvin koskettavaa. Ostin runokirjasta Muistikuvat - Imágenes de la memoria espanjankielisen version, mutta se ilmestyy suomeksi vielä tänä syksynä. Kustantaja jäi hieman epäselväksi, ehkä Schildts & Söderström?

Kritiikittömät / Vesa Rantama, Virpi Alanen & Susinukke Kosola

Miltä tuntuu jäädä ilman julkista vastaanottoa? Pääsy julkisen kritiikin kohteeksi on myös proosatulvassa kivistä, mutta sitä se on ennen kaikkea runoilijalle. Keskustelu alkoi maininnalla Mediapinnan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden runokirjatulvasta: niitä ilmestyi monta sataa ja suurinta osaa ei huomioitu julkisuudessa millään lailla. Jos runokirja saa vain yhden kritiikin, kriitikon vastuu on valtava ja valta liian suuri. Tämä yksi kritiikki jää sitten leimaksi. Minä en tiedä, kuinka monta runokriitikkoa Suomessa on, mutta eittämättä heitä on minimaalisen vähän. Virpi sanoi, että jo kymmenenkin lisäkriitikkoa parantaisi tilannetta huomattavasti. Susinukke mainitsi, että kirjabloggaajat auttavat tilannetta jonkun verran, mutta eivät blogit ammattikritiikkiä korvaa. Silti hän painotti, että tavallisen lukijan olisi hyvä uskaltaa puhua omista runokokemuksistaan, sillä ne ovat tosia ja valideja.

Huomiotta, ilman ammattikritiikkiä, jääneistä runoteoksista nostettiin esiin Pirjo Kotamäen Lehtiä kuolleitten kirjaan, Mediapinta, Riikka Ala-Hakulan Kaupunkikaleidoskooppi, Poesia-vihkot, Timo Salon Mutta ennen muuta, Poesia sekä Tuija Välipakan interaktiivinen Red.

Runoilijat ilmaston puolesta / Miia Toivio - Sukupuutot, Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää, Katja Seutu - Jäätyväinen & Ilja Lehtinen - Elinvoima

Vakavuus heijastui runoilijoiden kasvoilta, kun he puhuivat ilmastokatastrofista, jonka vaara on todellinen. Vesa sanoi, että häntä järkyttävät maapallon uhkista eniten ilmastoasiat ja liikakansoitus. Maapallo ei kertakaikkiaan kestä räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä, pitäisi saada aikaan pitävät väestö- ja ilmastosopimukset. Miian runosta kuulsi se, että me hyvinvointivaltion asukkaat emme halua luopua mistään elämässämme; työnnämme ajatuksen pois mielestämme, emmekä ajattele että oma hyvinvointimme perustuu joidenkin (esim. afrikkalaisten) riistolle. Ajatuksia herättävä tilaisuus.

Runoilijat kohtaavat: Heli Laaksonen & Tõnu Õnnepalu, Seppo Puttonen

Virolaiselta Tõnu Õnnepalulta on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi runokokoelma Mitta, jota en ole vielä lukenut. Sen sijaan Heli Laaksoselta olen lukenut useammankin ihanan kokoelman, viimeisimpänä Aurinko. Porkkana. Vesi.

Infosotaa ja valeuutisia / Jessica Aro & Johanna Vehkoo

Nämä huipputerävät naiset kertoivat kirjoistaan Putinin trollit ja Valheenpaljastajan käsikirja. Oli aika hyytävää kuunneltavaa, miten meitä johdetaan harhaan ja manipuloidaan sosiaalisessa mediassa ’Digitaalinen itäraja vuotaa', mutta samaa masinointia puuhaavat myös ylinkansalliset jätit, Google ja Facebook. Näihin teoksiin olisi ehdottomasti tutustuttava!

Dioraama / Anna-Kaari Hakkarainen

Hurmaava Anna-Kaari kertoi eloisasti uuden romaaninsa kirjoitusprosessista ja dioraamoista. Dioraamat ovat lasin sisään suljettuja, jähmetettyjä kuvia, joissa luonnonlait eivät päde. Inspiraatio kirjaan tuli Tukholman biologisessa museossa olevista Gustav Golthoffin (1845-1913) dioraamoista. Kirjailija luonnehti teostaan ’muistin palatsiksi’. Kuulostaa todella jännittävälle; haluan tietää mitä kolibri tässä symboloi ja mikä rooli sukupuuttoon kuolleella kwaggalla teoksessa on. Pidin todella paljon kirjailijan edellisestä teoksesta Kristallipalatsi. Kirjoittaminen on Anna-Kaarille tapa olla olemassa, se tuottaa alati hämmästystä ja ihmetystä elämän edessä.

Kymmenen HS-esikoiskirjapalkintoehdokasta  / Suvi Ahola ja Antti Majander

Katso ehdokkaitten esittely täältä/HS. Itse olen lukenut heistä vain Laura Laakson Mrs. Milkywayn ja Jouni Teittisen Sydäntaskun. Voittajaa en oikein tohdi veikata, niin erilaisia nämä ehdokkaat keskenään ovat. Viime vuonna HS-palkinnon nappasi Eeva Turusen hulvaton Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä / Henrik Meinander

Tämä Claire Ahon valokuvakirja on varmasti tutustumisen arvoinen. Valokuvat kertovat millaiselta Suomi näytti, ja ne ovat apuväline muistamisessa, mutta kertovat myös yhteiskunnan muutoksesta. Esipuheen tai kuvauksen kirjaan ovat laatineet historiantutkija, professori Henrik Meinander ja presidentti Tarja Halonen. Aikaisemmin olen tutustunut Ahon valokuvateokseen 50-luvun Helsingistä ja teokseen Helsinki 1968.

Osan sunnuntaista vietin messuilla perheen kanssa. Lasten alueet olivat hienoja ja värikkäitä,
ja nuoriso osasi ottaa rennosti. Minun jälkikasvuani kiinnostivat erityisesti
antikvariaatit ja vanhat lehdet!

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!
Kyllä näillä elämyksillä pitkään jaksaa!

Helsingin kirjamessut - Tunnelmia lauantailta

Käännöksen äärellä / Pasi Ilmari Jääskeläinen & Leena Lehtolainen

Nykyään puhutaan paljon kirjallisuusviennistä ja aina on hienoa lukea kun suomalaisen kirjallisuuden käännöksiä myydään muille kielille. Entä miltä tuntuu kirjailijasta, jos ei osaa ollenkaan kohdekieltä. Lehtolainen on suosittu erityisesti Saksassa ja hänen teoksiaan on käännetty yli 25 kielelle. Jääskeläisen oikeuksia on myyty 14 maahan ja käännöksiä on mm. tsekiksi ja koreaksi. Molemmat kiittelivät kääntäjiä, jotka ovat huipputyyppejä ja joiden kanssa yhteistyö sujuu hyvin. Paneutumisesta kielii mm. se miten paljon kääntäjä lähestyy kirjailijaa kysymyksillään. Visaisia sanoja pohditaan yhdessä. Näin se menee: kirjailija kirjoittaa, agentti myy ja kääntäjä kääntää - kukin hoitaa oman pestinsä!

Mihin menet kirjallisuus? / Riikka Pelo & Juha Siro

Tämä oli tosi kiinnostava keskustelu, joka ryöppysi ja rönsysi moneen suuntaan. Kun autofiktio on kuuma juttu juuri nyt, onko fiktio luisunut jonkinlaiseen kriisiin? Siro totesi, että elämä ja kirjallisuus ovat aaltoliikettä ja mainitsi autofiktion ’isän ja äidin’ - Walt Whitmanin ja Emily Dickinsonin. Runous on hänen mielestään kirjallisuuden kasvukärki. Kirjallisuuden kenttä on laaja, ja romaanikeskeisyydestä olisi syytä päästä eroon. Meillä Suomessa runojen ohella myöskään novellit eivätkä esseet saa ansaitsemaansa huomiota. Pelolle puhdas fiktio on tärkeää, mutta hän mainitsi myös Jenny Erpenbeckin ja Svetlana Alekšjievitsin dokumentaariset tyylit. Molemmat pitivät hienona kustantamokentän laajentumista, jolloin kokeellisellakin kirjallisuudella on mahdollisuus. Molempien kirjailijoiden uutuuskirjat ovat lukematta, Pelon Kaikki elävä / Teos ja Siron Yllämme kaartuva taivas / Like.

Luurit korvilla / Laura Paloheimo & Jukka Viikilä

Tämä oli kiinnostavaa, koska itse edelleen haluan kirjani vain kirjoina. Viikilä kertoi lukeneensa äänikirjaksi teoksensa Suomalainen vuosi, mutta yhtään äänikirjaa hän ei ole minun laillani kuunnellut. Paloheimo kertoi innokkaasti ja vakuuttavasti äänikirjojen eduista. Hän on kirjoittanut kirjakirjoja, mutta myös pelkästään äänikirjana ilmestyneen moniosaisen Sinut haluan vain. Ehkä tottelen Paloheimoa ja kokeilen jotakin!

Musta vyö / Petri Tamminen

Petri Tammista oli ihana kuunnella, niin aito ja ’tavallinen’. Hän on kirjoittanut autofiktiota aina, jo ennen kuin siitä tuli nykyinen kuuma trendi. Matemaattisen tarkan luonteensa mukaisesti Tamminen kertoi viilaavansa ja hiovansa lauseitaan ainakin 17 kierrosta. Hän haluaa viljellä ilmaisuja, jotka tuntuvat huumorilta, mutta samalla puristavat sydämestä. Isän kuolema suisti kirjailijan epäselvään ja ahdistavaan jaksoon, etsimään elämän merkitystä. Omakohtaisesti koetun teoksen työnimi olikin ”Pelkään että kuolen”.

Kun yö saapuu Venezuelaan - taistelu oikeusvaltiosta / Mikko Pyhälä

Karina Sainz Borgon loistava teos Caracasissa on vielä yö, jätti lähtemättömän jäljen. Venezuelassa Suomen suurlähettiläänä vuosina 2006-2013 toimineen Mikko Pyhälän tarinointi Hugo Chavezin hulluudesta tuntui tuhannen ja yhden yön sadulta, niin hurjaa kaikki on Venezuelassa ollut. Maasta on paennut 5-7 miljoonaa ihmistä, heistä noin 2 miljoonaa pääasiassa jalan, koska julkista liikennettä ei käytännössä ole. Pyhälän kertoma vahvisti sen, ettei Sainz Borgon romaanissa yhtään mikään ollut liioiteltua!

Valuvika / Soili Pohjalainen

Valuvika asettaa vastakkain kaksi sukupolvea sekä pääkaupunkiseudun ja Pohjois-Karjalan. Marian isoisä Arttu on eräänlainen Pohjois-Karjalan murretta puhuva mielensäpahoittaja, jonka elämänviisaudet eivät ole syvällisiä aforismeja, mutta joskus paras roolimalli onkin karvalakkimalli.

Miina Äkkijyrkkä

Miina Äkkijyrkkä on raflaava nainen. Siitä kertoo jo elämäkerran nimi Jumala ja erotiikka. Hän kertoi olevansa körttikodin kasvatti, jonka johtotähdet elämässä ovat luovuus, usko, erotiikka ja naudat. Ensimmäisen nautaveistoksensa hän teki jo pikkutyttönä, ja niitä syntyy edelleen. Raflaava Miina hihkaisi yleisölle: Te ootte karjaa! Muistakaa rukoilla ja naida! Haastattelu päättyi yhteiseen virrenveisuuseen. Ehkä oli kirjamessuilla ensimmäinen kerta kun katsomo veisaa virttä.

Älä heittäydy junan alle / Viv Groskop 

Englantilainen Groskop oli loistava ja hauska esiintyjä! Hän kertoi nuorena ihmetelleensä sukunimeään ja arveli sen olevan saksalaista perua. Myöhemmin selvisi, että sukunimi oli Puolan juutalainen = Fat Head. Kirjailijan suosikki venäläisistä klassikoista on Saatana saapuu Moskovaan ja hän suositteli lukijoille Tsehovin novelleja. Haluan ehdottomasti lukea tämän, sillä luulen että hauskuutta on tiedossa. Groskop kertoi asuneensa Moskovassa ja opiskelleensa venäjää ja pyöritelleensä tätä aihetta liki 20 vuotta. Kirja esittelee yksitoista venäläistä klassikkoa kirjailijoineen sekä huvittaa wanna-be-venäläisen Groskopin Venäjän-kokemuksilla.

Sömnö / Heikki Kännö

Ihmemies Heikki Kännön halusin nähdä livenä, sillä myös hänen teoksensa Mehiläistie oli mielikuvituksen ilotulitusta! Kännö kertoi, että Perussuomalaisten jytky sinetöi lopullisesti Sömnön tapahtumien sijoittamisen Ruotsiin. Kirjassa mainitaan Suomi vain kaksi kertaa: puhutaan suomalaisesta vodkasta ja jääkylmästä Helsingistä. Kännö sanoi, että kirjailijan on luotava fiktiossa oma maailmansa, jossa pätee oma logiikkansa. Keväällä 2020 ilmestyvä ”Runoilija" lähtee Nietzchestä ja kertoo miehisyyden voittokulusta historiassa ja luotaa misogyniaa. Tämä on kirja, jota odotan innolla!

Sammakon sarjakuvataiteilijoista tuttu on Liv Strömquist, jolta olen lukenut kolme teosta, viimeisimpänä Einsteinin vaimon. Hänen kollegansa Moa Romanova ei ole vielä tuttu. Molemmilta tulee uusi kirja ensi keväänä.

Bolla / Pajtim Statovci 

Statovci tuntui hyvin hämmentyneeltä valtavasta ihmismäärästä, joka oli kerääntynyt häntä kuulemaan. Rauhallisesti hän kertoi, että toiseuden tematiikka kiinnostaa häntä, koska hän on itsekin sitä kokenut. Hän sanoo yrittävänsä ymmärtää ihmisen pimeitäkin puolia ja pitävänsä narratiiveista, joissa unelmat eivät toteudu. Bollan Arsim oli hänestä raskas hahmo luoda, mutta joskus on hahmon kannalta vaikea sanoa mikä on oikein, mikä väärin.

Kirjamessujen organisaatiolle ensi vuodeksi minulla olisi yksi toivomus. 

Kun tiedetään yleisömagneetit, eikö millään voitaisi järjestää isompaa tilaa tai heille useampaa esiintymiskertaa? Liki mahdotonta oli esim. lauantaina kuunnella Statovicia, Sofi Oksasta, Loiria ja David Nichollsia. Koirapuistoa yritin kuunnella Esplanadi-lavan syrjässä seisten, mutta sitten viereen tuli iäkäs herra, joka oli kadottanut tungoksessa vaimonsa. Hän jatkoi järjestysmiehen kanssa tilanteen pohtimista korvani juuressa kunnes kyllästyin ja lähdin pois.

Tämä bloggaus on nopeasti kirjoitettu. Jos olen pannut jonkun kirjailijan suuhun
sanoja, joita hän ei ole sanonut tai ajatuksia, joita hän ei ole tarkoittanut, pyydän anteeksi.
Jaksaa, jaksaa - vielä sunnuntai!