Karin Fossum - Ken sutta pelkää, Kondrad Sejer #3

#naistenviikko

Hyvää naistenviikkoa hyvät lukijat! Päivän nimipäiväsankareita ovat 

Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna. Onnittelut.

Osallistun Tuijatan naistenviikkohaasteeseen useammalla naiskirjailijan kirjalla. 

Dekkaripainotteisesti mennään, sillä kesäinen äänikirjatarjonta on joko romantiikkaa tai dekkareita.

Dekkarit kiinnostavat enemmän.

Alkukesästä Johnny Kniga on julkaissut äänikirjoina useammankin osan norjalaisen Karin Fossumin Kondrad Sejer -sarjasta, joita en ole aiemmin lukenut. Kolmas osa Ken sutta pelkää ilmestyi norjaksi jo 1997 ja kyseenalaistaa sen, kuka on normaali ja minkä mittapuun mukaan. Syrjäisessä metsässä asuva 76-vuotias Hjaldis Hjord löydetään raa’asti murhattuna mökkinsä kynnykseltä. Aseena on käytetty Hjaldiksen omaa rikkaruohokuokkaa. Ruumiin löytäjä on lähellä sijaitsevan Poikamäen kasvatuslaitoksen Kannick, ylipainoinen, suklaata mussuttava heppu. 

Hjaldiksen mailla on nähty mielisairaalasta karannut Erkki Jorma, kyläläisten vaarallisena pitämä psykopaatti.  Näin ollen asukkaat ja jopa paikallispoliisi leimaavat Erkin syylliseksi, onhan hän pelottavan näköinenkin: iholtaan tumma, mustatukkainen mies, joka pukeutuu aina mustaan. 24-vuotiaan Erkin isä on suomalainen, norjalainen äiti kuoli pojan ollessa pieni. Äidin kuolema on ollut Erkin elämän suuri tragedia ja se on laukaissut pojassa skitsofrenian väkivaltakuvitelmineen ja päänsisäisine äänineen. 

Kun lähikaupungin pankki ryöstetään, Erkkiä epäillään taas, sillä hänet on nähty samana aamuna pankin lähellä. Erkki ei kuitenkaan ole ryöstäjä, vaan joutuu onnettomuudekseen tämän panttivangiksi. Näin alkaa pankkiryöstäjä Morganin ja Erkin omituinen farssimainen pakomatka. Erkki kertoo pankkiryöstäjälle elämästään ja siitä kohtalokkaasta leikistä, jonka seurauksena äiti kuoli. Erkki oli vain kahdeksanvuotias ja on syyllistänyt itseään siitä saakka. Sitten poika aiheutti tahattomasti myös toisen traagisen onnettomuuden, josta pieni Erkki sai syyt niskoilleen ja hänet vietiin psykiatriseen hoitolaitokseen. 

Tapaukset näyttävät selviltä ainakin paikallisen poliisin mielestä, mutta Konrad Sejer ei kuitenkaan ole aivan vakuuttunut. Karin Fossum luo jännittävän, loppua kohti tihenevän verkon, johon lukija tarttuu haluamatta kirjan loppuvan. Ken sutta pelkää oli minusta koskettava ja liikuttava, Fossum on hieno ihmiskuvaaja. Kondrad Sejerin henkilöstä en osaa lausua mitään tarkempaa yhden osan perusteella. Erinomainen dekkari kaikitenkin ja kiinnostaa tutustua Fossumin tuotantoon lisääkin. 

Fossum ei tyydy punomaan pelkkää murhatarinaa eikä kuvaamaan pelkkää rikoksen selvittelyä, vaan hän kirjoittaa kunnianhimoisesti paitsi hienoa rikosromaania myös ylipäänsä kirjallisesti hyvää tekstiä. - Ruumiin Kulttuuri

Karin Fossum - Ken sutta pelkää

Alkuteos Den som frykter ulven 1997

Suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga 2022
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka
____________________

Karin Fossum (s. 1954) on palkittu ja ylistetty norjalainen rikoskirjailija, jonka teoksia on käännetty kymmenille kielille. Hänen Konrad Sejer -dekkarinsa ovat psykologista jännityskirjallisuutta parhaimmillaan.

Konrad Sejer -sarja, 11 dekkaria:
Evan katse (1995)
Älä katso taaksesi! (1996)
Ken sutta pelkää (1997)
Piru valoa kantaa (1998)
Rakas Poona (2000)
Mustat sekunnit (2002)
Harriet Krohnin murha (2005)
Toisenlainen rakkaus (2007)
Paha tahto (2008)
Varoitus (2009)
Carmen Zita ja kuolema (2014)

Tuijatan naistenviikkohaaste 2022

Jonas Hassen Khemiri - Soitan veljilleni

Soitan veljilleni ja sanon: Vähän aikaa sitten sattui aivan sairas juttu. Olin matkalla himaan, kun katseeni osui aivan valtavan epäilyttävään yksilöön. Sillä oli musta tukka ja epätavallisen iso selkäreppu ja sen naama oli peitetty palestiinalaishuivilla. Soitan veljilleni ja sanon: Meni sekunnin murto-osa ennen kuin tajusin, että se oli oma peilikuvani.

Minulla on se käsitys, että vuonna 2010 Tukholmassa tapahtuneen terrori-iskun aikoihin kirjoitettu lyhyt teksti (ote ruotsiksi bloggauksen lopussa) laajeni sekä romaaniksi että Stadtsteaternissa esitetyksi näytelmäksi. Soitan veljilleni kertoo nuoren maahanmuuttajataustaisen Amorin paniikinomaisista ja vainoharhaisista tunnelmista tuona joulukuun päivänä. Romaani on lyhyt ja vähän sekavakin, mutta sekavuus kuvastaa vaikuttavasti hätääntyneen Amorin tuntoja ja puhekieliset dialogit nuorten tapaa puhua.

Amor kulkee kaupungilla ja hänen puhelimensa pirisee koko ajan. Kaikkiin puheluihin hän ei vastaa, mutta joihinkin on pakko. Äänikirjan kuuntelijan korvissa vilisee pätkiä useista keskusteluista: serkku Ahlem jankuttaa rikkimenneestä poranterästä ja vaatekaupassa työskentelevää Valerieta on käytävä katsomassa näyteikkunan läpi ja vähän kuherreltavakin. Yksi soittajista on Shavi, joka haluaa huolehtia veljestään, ja Amorkin kuolisi hänen puolestaan. Shavi on itse juuri tullut isäksi ja on innoissaan pienestä tyttövauvastaan.

Amor kulkee kaupungilla, joka kuhisee poliiseja, räjähtänyt auto palaa, siniset valot välkkyvät ja näkymä on apokalyptinen. Hän kuvittelee, että jokainen poliisi tarkkailee juuri häntä, hänen ilmeitään ja liikkeitään. Poliisien äänet kuuluvat kaikuina päässä ja todellisuus hämärtyy painajaiseksi. Eläinaktivisti Karolina soittaa monta kertaa eikä Amor ymmärrä mitä tyttö puhuu. Mutta sen hän ymmärtää, ettei Karolina ole tytön oikea nimi, niin kuin ei olekaan. Tässä kaoottisessa tilanteessa Amor yrittää käyttäytyä tyynen rauhallisesti ja sulautua massaan. Väliin tulee puhelu dementoituneelta isoäidiltä entisestä kotimaasta, jossa isoäiti on oman halunsa mukaan lapsi, teini tai taivaassa. 

Amor kulkee kaupungilla ja Shavi soittaa ihan koko ajan, ja Amorin on lopulta vastattava. Hän selviää jähmettyneessä paniikissaan kotiin, kun Valerie ja Shavi sanovat, että liiku, ota askel kerrallaan, käänny tuonne, käänny tänne. Mutta Amor ottaa taskuunsa veitsen turvakseen ja lähtee taas kaupungille. Kuitenkaan hän ei selviä yksin, hän pelkää liikaa ja hänen pelkonsa on käsin kosketeltavaa. Soitto Shaville, joka ymmärtää puolesta sanasta ja ilmoittaa tulevansa, vaikka vauvan syöttämiset ja hoitohommat ovat kesken.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen eläytyy hienosti eri henkilöiden ääniin. Kun teksti ei ollut edessä, oli joskus vaikea hahmottaa, kuka oli äänessä. Terroristiteon tapahtuessa Amorin kaltaiset ovat automaattisesti epäiltyjä: etninen, kantaruotsalaisista erottuva ulkonäkö riittää. Teksti oli vaikuttavaa. Vastaavassa tilanteessa maahanmuuttajan olisi lukittauduttava kotiin, pidettävä matalaa profiilia ja vaihdettava pukeutumistyyliä - mutta mitä se auttaisi?  Vai pitäisikö sittenkin tehdä itsensä kirkuvin värein näkyväksi osoittaakseen, ettei kuulu niihin, terroristeihin ja ääri-islamisteihin? Tekstissä oli huumoriakin, mm. eri alkuainein tyypitellyt ystävät. Erityisen hienoa oli ystävyyden kuvaus ja huolenpito veljestä ja ystävistä.

Jonas Hassen Khemiri - Soitan veljilleni

Alkuteos Jag ringer mina bröder 2012

Suiomentanut Tarja Lipponen

Kansi Maria Mitrunen

Johnny Kniga 2020

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

_______________

Jonas Hassen Khemiri (s. 1978) on yksi sukupolvensa arvostetuimpia ruotsalaiskirjailijoita. Ruotsalaistunisialaisen taustansa vuoksi Khemiristä on tullut joskus hieman tahtomattaankin maahanmuuttajien puolestapuhuja. Suomeksi Khemiriltä on julkaistu aikaisemmin mm. Ajatussulttaani (2005), Montecore (2006) ja Isän säännöt (2019).

Kuva: Stadtsteatern Stockholm
Teksti josta romaani ilmeisesti sai alkunsa: Sveriges Radio

Jag ringer mina bröder och säger: Det hände en så sjuk sak igår. Har ni hört? En man, en bil, två explosioner, mitt i city.

Jag ringer mina bröder och säger: Nej ingen dog. Eller. En dog. Han dog. Han som inte är vår bror. Men visst. Vissa kommer försöka sammankoppla honom med oss. Hans namn, hans ursprung, hans hårfärg. Tillräckligt likt (eller inte likt alls).

Jag ringer mina bröder och säger: Akta er. Ligg lågt i några dagar. Lås dörren. Dra för gardinerna. Om ni måste gå ut: Lämna Palestinaschalen hemma. Bär inte på någon misstänkt väska. Höj volymen i lurarna så att ni inte blir berörda av folks kommentarer. Blunda för att slippa folks blickar. Viska på tunnelbanor, skratta lågt på biografer. Smält in, gör er osynliga, förvandla er till gasform. Väck ingens och jag menar ingens uppmärksamhet.

Jag ringer mina bröder och säger: Glöm det jag sa. Fuck tystnad. Fuck osynlighet. Gå ut på stan endast iklädda julgransljus. Ta på er neonfärgade overaller, orangea bastkjolar. Vissla i visselpipor. Vråla hål i megafoner. Ockupera kvarter, ta över gallerior. Gör er maximalt synliga ända tills dom fattar att det finns motkrafter. Tatuera in PK FOR LIFE i svarta gotiska bokstäver på magen. Försvara alla idioters rätt att vara idioter tills ni tappar rösten. Tills ni dör. Tills dom fattar att vi inte är dom som dom tror att vi är.

Jag ringer mina bröder och säger: Förresten. Vilka då ”dom”? Det finns ju inga ”dom”. Däremot så finns det extremister på alla sidor som vill övertyga oss om att det finns ett ”dom”. Ett farligt hotfullt enhetligt ”dom”. Lita inte på någon som pratar om ”dom”. Alla som pratar om "dom" är idioter. Särskilt dom som påstår att det pågår ett krig. Det finns inget krig hör ni det? Det finns inget krig.

Jag ringer mina bröder och säger: Okey. Det finns ett krig. Det finns flera krig. Fast inte krig på sättet som dom påstår. Kriget handlar om våra hjärnor. Kriget handlar om vår rädsla. Och när rädslan sätter sig i oss förvandlas flygplan till missiler och väskor till bomber. Mobiltelefoner blir fjärrutlösare, barnmat blir sprängdeg. All flytande vätska är potentiellt explosiv. Alla svartskäggiga män är potentiella bombbärare. Alla blonda män är potentiella lasermän. Och när rädslan sätter sig i oss börjar vi frukta framtiden och längta tillbaka till igår. Vi börjar önska att man kunde vrida tillbaka klockan, det var så mycket bättre förr, när män var män och kvinnor kvinnor och ingen var homosexuell. När vi hade faxapparater istället för internet och skampåle istället för rättssystem. Med nostalgiska miner minns vi spettekakor och knätofsar, bysamhällen och spöstraff. Det var så mycket enklare då. När gränserna var tydliga och fienden hade ett (och bara ett) ansikte. Men alla är inte rädda. Vi vägrar låta oss skrämmas, vi går med stolta miner in i en framtid av uppluckrade gränser, med en fast vetskap om att inga klockor någonsin kan vridas tillbaka. Vi är inte rädda. Vi är inte rädda.

Jag ringer mina bröder och viskar: Okey. Jag erkänner. Jag är rädd. Jag är livrädd. Jag är rädd för att män som skjuter föräldrar genom lägenhetsfönster i Malmö beskrivs som ensamma galningar och inte som en del av ett större högerextremt nätverk. Jag är rädd för att ingen minns rasister som tänder eld på antirasistiskt engagerade familjers lägenheter i Högdalen. Jag är rädd för nazister i Salem och islamister på Drottninggatan och fascister i vår riksdag. Men mest av allt är jag rädd för att historien ständigt tycks upprepa sig, för att vi aldrig verkar lära oss, för att alla tecken tyder på att vår feghet och rädsla för det så kallat annorlunda är så djupt rotad att vi aldrig kommer kunna besegra den.

Jag ringer mina bröder och säger: Det hände en så sjuk sak ikväll. Jag kom på tunnelbanebanan och fick syn på en väldigt misstänkt individ. Han hade svart hår och en ovanligt stor ryggsäck och hans ansikte var täckt av en Palestinaschal.

Jag ringer mina bröder och säger: Det tog bråkdelen av en sekund innan jag insåg att det var min spegelbild.

Av: Jonas Hassen Khemiri 2010

Lamppu Laamanen - Jumala ja erotiikka, Miina Äkkijyrkkä

Luovan henkilön elämä on keinu, 

jossa tragedia menee ja tulee viuh viuh.

Kaikki 'tuntevat' Miina Äkkijyrkän ja hänen nautaveistoksensa, ja moni muistaa myös lehdistöstä hänen raivokkaan taistelunsa Skatan tilasta. Lamppu Laamasen kirjoittama tuore elämäkerta avaa ikkunan tämän hurjan naisen sisimpään - vimmaan, herkkyyteen ja luovuuteen. Kirja on pyörremyrsky, se on raivokas ja kiihkeä kuin Äkkijyrkkä itse. Tekstiin on valittu minä-kerronta, joka ryöppyää ja rönsyilee villisti teemasta toiseen. Välillä on suoria sitaatteja Äkkijyrkän päiväkirjoista tai sanelukoneelta, välillä Laamasen hillitympää tekstiä, sekin minä-muodossa.

Jo lapsena Miina oli ADHD-sähinkäinen - siis aivan järkyttävän kamala kakara. Äidin hermot eivät kestäneet tytärtään ollenkaan: Miina joutui vasikkakarsinaan, ettei hajottaisi koko huushollia. Sanasotaa ja käsirysyä kesti 40 vuotta, kunnes Miina päätti tutustua äitiinsä. Vasikkakarsinassa vietetty lapsuus piirsi vasikat ja naudat hänen sieluunsa. Koko ikänsä Miina on puolustanut kyyttöjä, tuota alkuperäisnautaa ja ikuistanut niitä. Itse muistan Äkkijyrkän aina kun näen hänen peltilehmänsä, tilateoksen Joy, Hakaniemessä.

Vasikan riemu on mulle ikuista, se on iätöntä ja ajatonta, loputonta ja ääretöntä kun se sinkoaa kinttujaan.

Ihania vasikoita! Kuva: Auran galleria 2015

Miina on tuntenut itsensä kuvanveistäjäksi nelivuotiaasta. Piste. Äidin ja ympäristön vähättelyt ja innon littaaminen kaikuivat kuuroille korville. Karjakoksi tuli tosin ensin opiskeltua, sitten seurasi Suomen Taideakatemian koulun kuvanveistolinja. Miina on tuntenut itsensä neroksi ja superlahjakkaaksi, mutta tuntenut itsensä tyystin arvottomaksi ja mitättömäksi myös. Tämä mielen vuoristorata oli rankkaa luettavaa: hetkessä maan matosesta ja sysimustista mietteistä luovuuden euforiaan, välillä mielisairaalankin kautta. Kyllä semmoinen voimia kysyy! Miina on vahva eikä ole antanut periksi, vaan aina noussut. Kun luova vaihe on päällä, hän ei syö, ei nuku.

Pitää olla helvetin iso ja polttava roihu ja juuri siksi tämä työ on niin yksinäistä - kaikki palaa ympäriltä.

Kirjan nimessä olevat Jumala ja erotiikka ovat osuvat, sillä niistä puhutaan paljon. Miinan uskonnollisuus ja luottamus Jumalaan ja Jeesukseen voivat tuntua kadunmiehestä hämmentäviltä. Suusta pääsee kirosanoja kuin vanhalta merikarhulta, mutta luottamus korkeampaan voimaan on luja. Taivaan isä ja rukous ovat pelastaneet monta kertaa. Paljon on Miinan elämässä erotiikkaa ja miehiä ollut, mutta yksikään heistä ei jäänyt pysyväksi elämänkumppaniksi. Tässä kohtaa eivät rukouksetkaan ole auttaneet. Eikä hän enää tässä vaiheessa elämää miestä kotiinsa ottaisikaan, suhteen kyllä.

Lähtökohtana luovuuden mysteeri on yhtä taistelua, kuolijan virkaa.
...

Tavallinen perhe-elämä ja turvallisuuden elementtien hankkiminen ei ole taiteilijan päätehtävä.

Miinan elämäntarina on tällaiselle tasaisemmalle normi-ihmiselle pyörryttävää luettavaa, ja minulle mielenkiintoisinta antia olivatkin hänen kuvailunsa luovasta ihmisestä. Tasaisesta elämästä ei suurta taidetta synny, siihen tarvitaan roihuavaa sisäistä tulta.

Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle.

Teos on runsaudensarvi. Se kertoo Miinan lapsuudesta ja sukulaisista, opiskeluajasta ja tutuista, suuresta rakkaudesta ja muista miehistä ja taiteellisista esikuvista, esim. David Wynnestä. Kirjassa vilisee julkkiksia, sillä kyllä julkkis toisen tuntee. Miina on myös matkustellut paljon: Englannissa, Yhdysvalloissa ja moneen otteeseen Goalla, jossa hänen rakastamansa naudat kulkevat edelleen vapaina. Minua huvitti suuresti tämä Dubaissa koettu juttu:

Salissa minuun iski voimakas körttiläisseuratunnelma sillä erotuksella, että Dubaissa käytettiin iPadeja. Meidän virsien sanathan olivat kehittyneimmilläänkin pienissä, muovikantisissa kirjoissa. Lisäksi muslimien seuroissa oli iso orkesteri, meillä hanurikin olisi ollut rienausta.

Teoksessa on kaksi kuvaliitettä ja yhteenveto vuosiluvuittain Miinan elämästä ja toiminnasta kyyttöjen hyväksi.   Jumala ja erotiikka - Äkkijyrkkä avaa hurjan ja mielenkiintoisen elämäntarinan. Paljon on Miina ehtinyt ja paljon kärsinyt - kyyttöjensä, taiteensa, miestensä, rakkauksiensa ja poliisin vuoksi. Teoksen teksti ei ehkä ole kaunokirjallisesti loistavinta, mutta se on aitoa ja Äkkijyrkän näköistä. Kuinkahan monta kertaa sana hurja bloggauksessani jo esiintyy? Mutta Miina on HURJA, HURJA nainen! Helsingin kirjamessuilla koko täpötäysi Esplanadi-lavan katsomo veisasi Miinan johdolla Herraa hyvää kiittäkää! Ja minä sain omistuskirjoitukseeni näin upean punaisen naudan ❤︎

Lamppu Laamanen - Jumala ja erotiikka, Miina Äkkijyrkkä
Johnny Kniga 2019
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Miina Äkkijyrkän elämä alkoi hurjana ja on jatkunut sellaisena jo seitsemänkymmentä vuotta. Äkkijyrkän tietä eivät ole katkaisseet mielisairaalareissut, itsemurha-ajatukset tai rankat yhteenotot poliisin kanssa. Luovuuskin on jatkunut lähes katkeamattomana: ainutlaatuisia nautaveistoksia ja -maalauksia syntyy edelleen. - Kustantaja

Miina Äkkijyrkkä (s. 1949 Iisalmi) on suomalainen kuvanveistäjä, karjakko ja perinteisen suomalaisen karjan puolustaja. Hänet tunnetaan erityisesti nauta-aiheisista veistoksistaan. Äkkijyrkälle myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014. - Wikipedia

HS

”Äiti oli kaikista pahin vastustaja. Se ajatteli, että vain fyysinen työ on oikeaa työtä. Mutta isä sanoi aina, että sinusta tulee taiteilija.” / ”Iisalmessa minua pidettiin kummajaisena, jolla oli oudot vaatteet ja aatteet, mutta Helsingissä olin omieni joukossa. Ristiriita oli vain siinä, että ympäristö oli erilainen kuin se, mihin olin tottunut. Ahdistuneena hakkasin kivitalojen seiniä rystyset verillä.”

Tapio Koivukari - Poltetun miehen tytär

WANTED
”Ja tällainen on hänen ulkomuotonsa:

Hyvinkin keskimittainen, vaaleaverinen, poskipäiltään

korkea, kepeäliikkeinen ja puheissaan järkevä.

Runonlaulajana miltei naisten parhaita.”

- etsintäkuulutus yleiskäräjien pöytäkirjoissa kesällä 1656

Valitsin Poltetun miehen tyttären luettavaksi, koska noitavainot kiinnostavat. Tapio Koivukarin tarinan pohjana on islantilainen tositapaus 1600-luvulta. Asetelmahan on hyvin mieltä kutkuttava: Islanti on kiehtova maa, jossa usko piiloväkeen ja maahisiin elää tänäkin päivänä voimakkaana.  Koivukarin Islannin ja teologian tuntemus antavat syvyyttä tarinalle: kirjailija on asunut maassa useita vuosia, kääntänyt islantilaista kirjallisuutta suomeksi ja on koulutukseltaan teologi.

• Päällimmäisenä tarinasta huokui tuon ajan ihmisten äärimmäisen köyhä ja kova elämä maailman rajoilla, meren piiskaamassa puuttomassa maassa. Meren antimilla elettiin ja vesille oli lähdettävä aina kun sää suinkin sen salli. 
• Toisaalta koko elämää hallitsevan kirkon valta oli pelottavan vahva. Iänkaikkisen kadotuksen ja tuomiopäivän julistuksillaan kirkko hallitsi yksinkertaista kansaa. Paholaisen pelkoon liittyi kansanperinteen arveltavuus ja noidiksi alettiin epäillä normeista poikkeavia, vaikka protestanttisessa maassa elettiinkin. 
• Kolmanneksi mieleen piirtyivät vanhat islantilaiset kansanuskomukset, joita kirkko siis pakanallisiksi kutsui sekä vahva tarina- ja runonlaulantaperinne. Mitä sitä pimeissä turveasumuksissa olisi muuta iltaisin tehty puhurien vinkuessa hatarissa nurkissa, kuin tuotu lohtua itselle ja muulle talonväelle yhteislausunnalla. Näistä aineksista syntyy Koivukarin taianomainen ja tummasävyinen tunnelma.

Vahva ja yritteliäs kalastaja Thórdur erottui kylän muista miehistä ja herätti kateutta, sillä hän oli yksi niistä harvoista, jotka kykenivät hinaamaan ranskalaisten gaskonien pyydystämät valaat maihin. Lisäksi Thórdur suojasi veneensä havereilta vanhojen riimumerkkien taikavoimalla; ei itse nähnyt niissä mitään jumalatonta tai kirkonoppien vastaista - olihan perimätieto omalta isältä lähtöisin.  Mutta tämä ei ollut kyläläisten mieleen: puuhata nyt moisten epäilyttävien merkkien kanssa ja ylpistellä mahtavalla kahdeksanairoisella! Juuri leskeksi jääneellä miehellä oli kolme lasta: esikoispoika Grímur, kuvankaunis nuori tytär Margrét eli Manga ja putoamisonnettomuudessa päänsä pahasti loukannut kuopus Gunnlaugur. Aivovamman saanutta Gunnlauguria kyläläiset sanoivat piiloväen vaihdokkaaksi, koska poika pystyi onnettomuutensa jälkeen ennustamaan rajuilmat sataprosenttisella tarkkuudella. Tämähän oli selvä merkki liitosta paholaisen kanssa ja epäilykset hyökyivät Thórdurin talon ylle.

Huhut kulkivat ja riehaantuivat. Noituuden ja paholaisen pelko - suorastaan hysteria - levisi yhteisössä vyörynä: aivan pienimmätkin sattumukset tulkittiin paholaisen tekosiksi. Jos saarnan aikana papin suuhun lennähti kärpänen, se oli paholaisesta; jos jonkun lammas hukkui vuonoon, se oli paholaisesta - tai jonkun paholaisen kanssa liiton tehneen noituma kirous. Kun joutui epäilysten alaiseksi ja yhteisön silmätikuksi, paluuta ei ollut.

Tässäkin, kuten aiemmin lukemissani noitaoikeudenkäyntikuvauksissa, pelastumisen toivoa ei ollut. Kysymykset on laadittu niin nerokkaasti ja itsensä syyttömäksi todistaminen tehty niin vaikeaksi, että tuloksena on aina syyllinen. Paholaishysteria velloi tarinassa kuvatuilla seuduilla vuosikaudet, ja monta miestä poltettiin roviolla noitina. Koivukari sanookin jälkisanoissa, että päinvastoin kuin Keski-Euroopassa Pohjoismaissa noitina poltetut olivat pääsääntöisesti miehiä.

Poltetun miehen tytär oli kiinnostava tarina karujen olojen myyttisestä Islannista ja islantilaisten perinteitten kuvaus oli asiantuntevaa ja kiehtovaa. Kirjailija oli mukauttanut runsaan sanavarastonsa istumaan hienosti tuohon 1600-luvun aikaan. Vanhahtavat, tai kenties itse sepitetyt, sanat loivat atmosfääriä. Alkupuolella hainpyynnin kuvausta oli tosin aika paljon ja myöhemmin teologista pohdintaa, mikä teki teoksen ajoittain raskaslukuiseksi. Tässä oli myös kaunis rakkaustarina, joka ylitti yhteisön kapeat normit ja kesti kirkon paheksunnat.

Poltetun miehen tytär on värikäs ja elävä kurkistus noitavainojen pimeään aikakauteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, sillä Koivukari loihti miljöön maisemineen, asumuksineen ja ihmisineen hienosti lukijan katseltavaksi.

Tapio Koivukari
Poltetun miehen tytär
Kansi Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2018
****
Kirjastosta
_______________

Aamulehti, Satakunnan Kansa

- "Kyse on toisaalta ihmisen herkistymisestä itseä huomattavasti voimakkaamman luonnon äärellä. Ihmisestä tulee Islannissa hiukan aavistelevainen ja unia uneksuva.” - Koivukari

Edellisestä romaanistaan Unissasaarnaaja (2015) Tapio Koivukari (s. 1959) vastaanotti Runeberg-palkinnon. Se on ilmestynyt myös islanniksi. Poltetun miehen tytär ilmestyy samaan aikaan sekä islanniksi että suomeksi. 

Dave Lindholm - Sanat #runosunnuntai

Toisessa postauksssa Nippernaati #2 - Runot.

Dave Lindholm on uskomattoman tuottelias sanoittaja, kitaristi ja muusikko. Täällä listaa hänen tuotannostaan. Vuonna 2006 Lindholm sai säveltaiteen valtionpalkinnon pitkästä ja tinkimättömästä urastaan. Tällöin tuli kuluneeksi 35 vuotta Lindholmin ensilevytyksestä. Vuonna 2009 hän sai Juha Vainio -palkinnon ja vuoden 2011 Emma-gaalassa Erikois-Emman. Häntä luonnehdittiin näin: Aito bluesmies, suomalaisen bluesin ja rockin peruskallio.

Olen aina pitänyt Lindholmin persoonallisesta äänestä, tyylistä ja hänen musiikistaan, joten oli aivan pakko tutustua tähän teokseen. Kävin myös kuuntelemassa Lindholmia Helsingin kirjamessuilla. Sanat sisältää kaikki muusikon suomenkieliset sanoitukset vuosilta 1972 - 2016, ja niitä on parisen sataa. Sanoitukset on jaettu kolmeen osioon: Rakkaus +, Rakkaus - ja Elämä. Hidas & Nopee. Ryhmittely olisi voinut olla myös kronologinen ja levytyskohtainen. Näin sanoja olisi ollut kätevä pitää esillä levytyksiä kuunnellessa. Sanoitusten aakkosellinen hakemisto on kyllä, mutta plaraamiseksihan se menee.

Sanoituksia lukiessa tuli hiukan häkeltynyt olo. Lindholmin sanoitukset kaipaavat mielestäni ympärilleen ehdottomasti laulajan äänen, kitaran ja sävelen. Laulettaessa puhekieli ja slangi toimivat niin upeasti, pelkkänä lyriikkana eivät niinkään. Mutta on hienoa että Lindholmin sanoitukset on saatu talteen yksiin kansiin, suorastaan kulttuuriteko. Ehkä vielä saadaan kerättyä kirjaksi englanninkielisetkin sanoitukset, joita on toinen mokoma.

Kirjassa oli paljon tuttujen laulujen sanoja, mutta myös itselleni outoja. Siteeraan tässä kokonaisuudessaan minua erityisesti puhutellutta sanoitusta Voinko jättää kyyneleet pöytään vuodelta 2009. Kun kuuntelee laulun ja samalla seuraa sanoja, huomaa miten hienosti Lindholm fraseeraa ja painottaa. Teksti herää eloon aivan huikealla tavalla.

Silmästä silmään

sen tiedät

mielessäs on muu

aika on mennyt

menee vähiin

aika loppuu

Et halua päättää

toivot vain ett haihtuisin pois

päätin tämän ja se pitää

elämä yksin alkaa

Voinko jättää kyyneleet pöytään?

Niit ei oo syytä pyyhkii

eihän ne häiritse ketään

en tarvii niitä enää

Rauhaa, rauhaa sitä kaipaan

Ketään ei voi pakottaa rakastamaan

ymmärrän sen taas

Voinko jättää kyyneleet pöytään?

Niit ei oo syytä pyyhkii

eihän ne häiritse ketään

en tarvii niitä enää

Aikaa, aikaa nyt sitä taas on

Valheen ajan tuolla puolen näen uuden huomisen

"Vuonna 1972 ilmestyneestä ensilevystään alkaen Dave Lindholm on näyttänyt, mihin suomenkielinen laululyriikka taipuu. Kaikkihan me muistamme mm. nämä: Pieni & hento ote, Sitähän se kaikki on, Annan kitaran laulaa vaan, Joo, joo, mä rakastan sua... Vuonna -52 syntyneen Lindholmin perhe oli ruotsinkielinen, mutta hän on kirjoittanut tuotantonsa suomeksi ja englanniksi."

Dave Lindholm
Sanat, Sitähän se kaikki on
Toim. Timo Ernamo, Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls
Johnny Kniga 2017
Kustantajan lukukappale - kiitos

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Harmaasusi
Tuija luki Olli Sinivaaran Purkautuvan sataman
Estherin herkkä kuva & runo
Heidi luki Kaisa Ijäksen Aurinkokellon