Vanhatalo on kärsinyt kaamosmasennuksen tyyppisestä oireistosta monesti aiemminkin. Yleensä masennus on hyökynyt päälle joulun välipäivinä ja hävinnyt maaliskuussa. Nyt ei kuitenkaan niin käynyt. Hän aloittaa masennuslääkityksen ja yrittää voittaa masennuksensa monin keinoin, olla hyvä masennuspotilas. Arsenaaliin kuuluvat hölkkätreeni, avantouinti, kävelyt, vitamiinit, meditaatio... Toisinaan auttaa, toisinaan zenistä ei ole tietoakaan. Vanhatalo tunnistaa itsessään kaikki masentuneen tyypilliset piirteet: ei jaksa, on aina uupunut; aivot eivät toimi entiseen malliin, työ ei suju; itsesyytökset ja huonommuuden tunteet vainoavat; kykenemättömyys kestää ihmisiä ja lasten kysymyksiä ja hälinää; itkuisuus ja mielen vuoristorata.
Introverttius ja sen vaikutukset äitiyteen
Vanhatalo on pienestä pitäen viihtynyt kirjojen parissa, mielikuvitusmaailmassa. Luovana henkilönä yksinäisyyteen vetäytyminen ja omien ajatusten äärellä olo ovat hänelle elinehto. Lapsiperheen arki isojen remonttitöiden keskellä uhkaa nyt hänen yksityisiä hetkiään ja rauhaansa. Netistä kirjailija löytää introverttien vanhempien vertaissivustoja, tukea ajatuksilleen ja tunnoilleen.
Palava halu menestyä kirjailijana sekä hänen introverttinä kokemansa tunne, että on huono äiti katkaisivat kamelin seän. Vanhatalo kertoo olevansa myös suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Kun ei koe riittävänsä, ahdistus ja toivottomuushan siitä seuraa. Mutta miksi ihmeessä meissä naisissa elävät edelleen hyvän äitiyden myytit! Se joka ei ole pullantuoksuinen emo, tuntee epäonnistuvansa surkeasti.
Minua huvitti, kun Vanhatalo kertoi nuorena pitäneensä Wayne W. Dyeria eräänlaisena gurunaan. Aika monta Dyerin kirjaa olen itsekin takavuosina lukenut, kunnes sitten joku niistä osoittautui mielestäni aivan huuhaaksi...
Vanhatalon puoliso oli tavattoman kiltti ja myötätuntoinen, vaimoaan ymmärtävä mies. Ihailtavaa, sillä masennuspotilaan kanssa ei ole helppo elää. Puoliso jousti ja antoi vaimolleen tämän tarvitsemaa omaa tilaa ottaen ajoittain päävastuun perheen arjesta. Kirja on päiväkirjamaisuutensa vuoksi pääosin minä-vuodatusta, mutta sentään näinkin kirjailija kerran tuumi:
Alan pelätä että mies saa tarpeekseen. Hän vaikuttaa väsyneeltä enkä ihmettele. En minäkään pidä itsestäni, en jaksaisi itseäni ollenkaan. (...) Lupaan miehelle että hän saa halutessaan minusta ystävällisen eron.
Alan pelätä että mies saa tarpeekseen. Hän vaikuttaa väsyneeltä enkä ihmettele. En minäkään pidä itsestäni, en jaksaisi itseäni ollenkaan. (...) Lupaan miehelle että hän saa halutessaan minusta ystävällisen eron.
Vanhatalo suo lukijalle kurkistuksen vapaan kirjailijan paineisiin. Miten rankkaa on kun panee sisimpänsä peliin ja alttiiksi aivan eri tavoin kuin vähemmän luovan työn tekijä. Odottaa hyväksyykö kustantaja käsikirjoituksen vai ei, mikä on lukijoiden reaktio. Luovalla työllä on siunauksensa ja kirouksensa.
Keskivaikea vuosi oli paljon valoisampi kuin etukäteen ounastelin. Se oli vaikeiden asioiden avoin ja rehellinen kuvaus. Lopussa päivä piteni, valo ja iloisuus lisääntyivät. Mutta kaikkien meidän masennuksen kokeneiden on hyvä muistaa:
Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi.
Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi.
Linkitän pariin bloggaukseen: Katja / Kirjojen kamari ja Bleue / Kirjapolkuni
Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
Schildts & Söderströms 2016
★★★★
Kirjastosta
