Satu Manninen - Camouflage #runosunnuntai

Vihreitä läiskiä rihmastoja maalin tahroja, 
linnut neonkirkkaina sateessa.

Satu Mannisen kuudes runokokoelma Camouflage on värikylläinen kuin Amazonin viidakko tai Paul Gauguinin tahitiaiheiset maalaukset. Tuntuu kuin Manninen kirjaisi runoiksi vaikutelmiaan ja havaintojaan jostain Etelä-Amerikan kaupungista. Postauksen lopussa on lainaus kustantajan sivuilta, josta käy ilmi että Manninen taisi vain mielikuvitella. Mutta siihen hän eläytyy täysillä ja onnistuu luomaan loistavia ja todentuntuisia impressioita. Tiedän, että Manninen valokuvaa ja on opiskellut myös kuvataiteita, niinpä värien valumat, roiskeet ja pesemättömät pensselit selittyvät omakohtaisesti koetulla.

Ananaksen roiskeet hihoissa pensselit pesemättä
olen ymmälläni kesän spiraalissa aurinkokello näyttää
keskipäivää. On luotava on rikottava; taivassilppua
toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia.

Camouflage tarkoittaa naamioitumista. Jo vanha kunnon Darwin puhui tästä ilmiöstä, sillä naamioituminen on monelle eliölajille säilymisen ehto. Varsinaista juonellisuutta en runoista löytänyt, vain irrallisia havaintoja ja vaikutelmia. Toki myös haluttua vastakkaisuutta rehevän trooppisen luonnon ja kuhisevan kaupunkimiljöön kesken. Sanna Reeta Meilahden suunnittelema kansi on kaunis; se tuo värityksellään mieleeni Claude Monetin lummelammet.

... miten äänet 
ja värit tiivistyvät, ympärillä kuhiseva suhiseva luonto, värikkäitä
räjähdyksiä, kukkien makeita leyhähdyksiä kevyitä kuumia henkäyksiä,
lintujen suttuiset pyrähdykset, akryylimaali roiskuu ja valuu.

Runoissa viidakon täyteys, värikkyys ja eläinten metelöinti ja huudot hyökyvät päälle. Kokonaisvaltainen kokemus tuo runoilijan mieleen ajatuksia myös tuhoutuvasta luonnosta, ihmisen raiskaamista sademetsistä. Runoilija tarkkailee myös kaupunkikuvaa: likaisia paikallisia lapsia tahmaisine käsineen ja ihailee pientä auringonläikässä nukkuvaa mestitsivauvaa. Luonnon äänet ja urbaani liikenteen melu ja kaupungin syke kaikuvat kakofoniana päässä. Hotellihuoneessa tapetin köynnöskuvio herää eloon ja kietoo liaanin tavoin sisäänsä, kadotettuun paratiisiin. Trooppisen sateen jälkeen, valvotun hikisen ja kuuman painajaisyön jälkeen huoneet keinuvat viidakon tahdissa. Tropiikin kaupunki on kiihkeä ja juhliva; keskustan laidoilla slummit ja hökkelit; ruosteista aaltopeltiä, muoviroskaa.  Mutta turistit juovat drinkkejään rantabaareissa iänikuisissa tropiikkikuoseissaan.

... Aina vain samaa
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa,
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.

Camouflage on tulvillaan vahvoja värejä ja vahvoja vaikutelmia. Runojen maailma nappaa lukijan mukaansa; tuntuu kuin kulkisi Mannisen mukana havainnoimassa trooppista kasvikuntaa ja eläinkuntaa sekä urbaaneja ilmiöitä - pää yhtä pyörryksissä kuumuudesta, kuhinasta, äänistä, tuoksuista ja unettomista öistä.

Satu Manninen
Camouflage
Kansi Sanna Reeta Meilahti
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________

Satu Manninen kertoo lukeneensa taustatyönä piirustus- ja maalausoppaita sekä sademetsäaiheisia tietokirjoja. ”Halusin runokokoelmaan kaksi tasoa, sekä todellisen sademetsämaiseman, joka kuhisee elämää, rönsyileviä kasvustoja, kummallisia eläimiä, että maalatun maiseman jota koko ajan tehdään ja luodaan: sutataan, korjataan, pyyhitään pois ja maalataan päälle. Sademetsässä ja maalausprosessissa näkyvät molemmissa muuttuminen ja aika. Sademetsässä eläin- ja kasvilajeja syntyy ja toisia kuolee sukupuuttoon, luovassa työssä kuten maalausprosessissa näkyy teoksen muuttuminen sitä mukaa kun sitä työstetään”, hän taustoittaa.

Aiemmin olen lukenut Manniselta kokoelman Nollakatu nolla

Runoilijat kohtaavat:
Satu Manninen & Heli Slunga
Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. klo 15.30-16.00 Töölö

#runo18-haaste

❤︎
Estherin runo Olen luonto

Kirjailijavinkkejä Helsingin kirjamessuille

Helsingin kirjamessut pursuavat taas vaikka mitä kiinnostavaa ohjelmaa. Listasin tähän minua kiinnostavia kirjailijaesiintymisiä syksyn uutuuskirjojen valossa. Aika monta niistä olen jo ehtinyt lukea, mutta en suinkaan kaikkia. Viro viettää tänä vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlavuotta, joten suomeksikin on saatu virolaista nykykirjallisuutta. Ja olenkin lukenut aika paljon Reader why did I marry him? -blogin #rakasviro-haasteeseen. Merkkasin  boldilla sinullekin vinkiksi kiinnostavia Viro-tilaisuuksia. Olen tarkistanut lavat ja kellonajat, mutta tarkista varmuuden vuoksi sinäkin vielä! 

TORSTAI

Sinikka Vuola & Tommi Melender - Maailmojen loput / 12.30-13.00 Töölö
Olli Jalonen - Taivaanpallo / 14.00-14.30 Senaatintori
Risto Isomäki - Viiden meren kansa / 16.30-17.00 Punavuori
Andrei Ivanov - Kourallinen tomua / 17.00-17.30 Töölö

PERJANTAI

Pekka Hakala & Juha Metso - Putinlandia. Tarinoita Venäjältä / 11.00-11.30 Suomenlinna
Minna Rytisalo - Rouva C / 13.00-13.30 Senaatintori
Tua Forsström - Merkintöjä / 14.30-15.00 Fiskehamnen - ”När ett barn dör”
Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin / 16.30-17.00 Esplanadi

Lukupinossani odottaa myös virolaisen Valdur Mikitan ensimmäinen suomennettu teos 

Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018), joka pohtii suomalais-ugrilaista kansanluonnetta.

LAUANTAI

Peter Sandström - Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa / 11.00-11.30 Esplanadi

Ville Hytönen - Eesti on My Mind & Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito / 11.30-12.00 Kruununhaka - ”Me itämerensuomalaiset”

Tuire Malmstedt - Pimeä jää / 13.00-13.30 Punavuori - ”Lapsi uhrina” avec Liina Putkonen

Antti Tuomainen - Pikku Siperia / 16.30-17.00 Punavuori - ”Dekkarin arkkitehdit” avec Marko Kilpi
Joel Willans - More Very Finnish Problems / 17.00-17.30 Esplanadi

Viro ja Suomi - Vaikenemisen kerrokset / 19.00-19.30 Töölö - Maimu Berg, Kätlin Kaldmaa, Sofi Oksanen, Venla Hiidensalo

SUNNUNTAI

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa / 13.00-13.30 Töölö - ”Runoilijat kohtaavat” avec Mikko Rimminen
Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin / 13.30-14.00 Töölö - ”Uusinta runoutta” avec Emma Ahlgren & Miia Kontro
Jarkko Tontti - Perintö / 15.30-16.00 Punavuori
Kai Aareleid - Korttitalo / 16.00-16.30 Hakaniemi

Hyviä messuiluja!

Antti Tuomainen - Pikku Siperia

Joel Huhta on piskuisen Hurmevaaran pappi jossain itärajan tuntumassa Joensuun korkeudella. Hän ja käännöstöitä tekevä vaimonsa Krista ovat päätyneet etelästä suunnilleen keskelle ei mitään: kylässä on vain vähän päälle tuhat asukasta, muutama yrittäjä ja karaokebaari. Mutta sotamuseo paikkakunnalla on - onneksi on.

Paikkakunnan kuuluisuus, alkoholisoitunut ex rallitähti Tarvainen on umpikujassa. Hän hörppii koskenkorvaa ja kaahaa kuin viimeistä päivää mottonaan Ralli tai henki. Ei lähtenyt henki, mutta kartturin tyhjälle istuimelle tipahti taivaalta meteori. Mutta ei Tarvainen tätä taivaanlahjaa saanut pitää. Se on harvinaisuus ja se kuuluu tieteelle, ja mötikän arvoksi arvioidaan miljoona euroa. Näin ollen meteoriitti päätyy Hurmevaaran sotamuseoon säilytettäväksi ennen siirtoa Lontooseen tutkijoiden huomaan.

Paikkakunnan ukkokööri, pappimme Joel seurassaan, jakaa museon yövalvonnan vuorot keskenään. Vartiointi ei ole liioiteltu juttu, sillä meteorin ryöstöä yritetään heti. Ryöstäjä kuitenkin töpeksii ja nappaa erehdyksessä vanhan käsikranaatin. Moni kylän tyhjätasku haaveilee silmät kiiluen meteoriitista ja  siitä saatavista rahoista: niillä ratkaisisi rahahuolet tai pääsisi pois tästä perslävestä. Mutta pappi Joelilla on elämää ja rahaa isompi ongelma: vaimo Krista on ilmoittanut olevansa raskaana. Joel ei kestä tämän kotoisen kriisin keskellä, vaan haalii itselleen kaikki yövartiointivuorot.

Rauhanturvatehtävissä kovissa paikoissa palvellut Joel on mainio tyyppi. Hän kuuntelee tunnista toiseen ja päivästä toiseen maailman loppua ennustavaa korpisoturia ja tohtii pistäytyä myös baarissa, jossa tumman Karoliinan hajuvesi houkuttelee. Minäkertojana hänen äänensä on looginen ja suggestiivinen, hyvin pohdiskeleva. Sotilastaustansa ansiosta hän ei jahkaile vaan toimii. Mutta pappeus tai jumaluusoppi eivät suojaa miestä piinaavalta mustasukkaisuudelta. Epäilykset hiertävät ja kiertävät kehää ja saavat naurettaviakin piirteitä.

Varsinainen toimintajakso on sijoitettu teoksen loppupuolelle. Pappi Joelin toimintakyky oli yllättävän hyvä saatuihin vammoihin nähden, mutta mitäs pienistä. Kuntosaliyrittäjä Räystäisen pakotettu juoksumattotreeni oli mojova veto. Minäkertoja säilyi hengissä, avioliitto palasi seesteisyyteen ja kirkkosali täyttyi. Elämä on odottamattomia käänteitä täynnä, eikä kukaan voi tietää tulevista etukäteen. Anteeksiannon jalo taito on kunkin opittava.

Lokakuu hehkuu. Syysauringon valo on haikeimmillaan, kauneimmillaan. Se  sytyttää ikkunat miellyttävään tuleen, klämmittää tummat puiset penkkirivit ja tekee tilasta korkean ja vielä korkeamman, kuin valkoista lautakattoa hitaasti, mutta varmasti nostettaisiin ja kuin se lopulta olisi hyvin lähellä taivasta, koskettaisi sitä. 

Hurmevaaran vanha puukirkko on jälleen täynnä. Se on vaatinut minulta hieman totuttelua. Tajusin, että väenpaljous johtuu minusta.

Minua viehätti kovin päähenkilön epätavallinen ammatti ja tausta. Joelin henkilöhahmo oli sympaattinen ja inhimillinen, miehen mustasukkaiset tuumailut osuvasti kuvattu. Syrjäisen pikkupaikkakunnan elämä tuntui aidolta ja todelta. Ei ihme että itänaapurin gangsterit, Leonid ja Grigori, kutsuivat kylää Pikku Siperiaksi: metritolkulla lunta ja pakkasta yli 20 C, eikä mikään toiminut. Pikku Siperia on leppoisa ja hupaisa musta komedia, ei ehkä kovemman genren ystäville, mutta minua Tuomaisen huumori, kerronta ja etenkin päähahmo miellyttivät kovasti.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Kannen kuva Markus Schute
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2018
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Tuijata

Antti Tuomaiselta laiemmin ukemani: Palm Beach Finland & Kaivos 

Dekkarilauantai - Dekkarin arkkitehdit:
Antti Tuomainen & Marko Kilpi
Helsingin kirjamessuilla 

lauantaina 27.10. Klo 16.30-17.00 Punavuori

Ville Hytönen - Eesti on My Mind

Juice levytti Eesti on My Mind -kappaleen vuonna 1984 kun neuvostomiehitys Virossa oli vielä voimissaan ja Ville Hytönen vasta taapero. Kirjassa ei viitata Juiceen tai biisiin, mutta se tuli itselleni mieleen - Eesti, Eesti, kaipaan sinne per*****sti. Hytönen muutti viisi vuotta sitten Viroon suomalaissyntyisen vaimonsa perässä, ja nyt perhe elää lapsiperheen arkea Tallinnan Koplin, hiukan pahamaineisenkin vironvenäläisen asuinalueen kupeessa. Aasinsiltani: teoksen lopussa Hytönen tunnustaa vuolain sanoin rakastavansa uutta kotimaataan, yhtä vahvasti kuin Juice ilmaisi kaipuutaan. Siirrytään aluksi lasten ja Wernerin maailmaan, onhan Hytönen kirjoittanut useita pidettyjä lastenkirjoja. Itse olen virolaisessa kirjallisuudessa törmännyt monesti rakastettuun koko suvun mummoon.

Myyttisestä virolaisesta isoäidistä

... virolaisessa mummofolkloressa lapsi matkustaa äitinsä kanssa junalla pikkupysäkille pikkukylään, jossa asuu pikkuinen mummo pikkuisen puutarhansa keskellä pikkuisen kissansa kanssa. Kaiken sen jälkeen mitä virolaiset ovat kokeneet, heidän käsityksensä lapsuudesta on edelleen kuin Astrid Lindgrenin kirjoista. Siksi niitä kai kuvittikin niin oivasti virolainen Ilon Wikland.

Eesti on My Mind on sisällöltään runsas teos, joka kertoo nautittavasti Viron historiasta, neuvostoajoista ja nykypäivän modernista yhteiskunnasta. Hytönen maustaa kerrontaansa mainioilla anekdooteilla ja tuntuu, ettei hän jätä yhtään virolaisuuden puolta käsittelemättä. Tästä palapelistä syntyy hyvin houkutteleva ja dynaaminen kuva; Hytösen matkassa kuljetaan Viroa pohjoisesta etelään ja lännestä itään - kertakaikkisen kiehtovaa. Eesti on My Mind  on harvinaisen pirskahtelevasti kirjoitettu tietoteos, joka sopii loistavasti Viroon opiskelemaan aikovien suomalaisnuorten luettavaksi. Ynnä kaikille iästä riippumatta.

Hytönen toteaa, ettei Virossa suhtauduta kovin suopeasti tummaihoisiin maahanmuuttajiin, mutta heitäkin on hänen toimeliaassa mamu-ryhmässään. Vaalea Hytönen ui itse virolaisuudessa kuin kala vedessä: hän tuntee Viron omakseen ja tekee töitä lahden molemmin puolin. Varsin esimerkillisenä maahanmuuttajana hän on tutustunut uteliaalla intohimolla uuden kotimaansa moniin puoliin, niin historiaan kuin nykypäivään, kirjallisuuteen ja politiikkaan, trendeihin ja ilmiöihin. Kukahan kirjoittaisi vastaavan tervetulo-oppaan Suomesta täällä asuville 50 000 virolaiselle ja muunmaalaisille maahanmuuttajille?

Minulle joka en tunne Viroa Tallinnaa enempää, kirja oli anniltaan huippukiinnostava. Pidin kovasti historialla ja anekdooteilla höystetyistä reissuista Saarenmaalle ja Haapsaluun, Narvaan, Tarttoon, joka puolelle! Lukuisista pienistä palasista muodostui hieno potretti Virosta, maasta jossa läsnä on mennyt, mutta joka tähtää tiukasti ja luottavaisesti tulevaisuuteen.

Virolainen on kävelevä paradoksi

Virolaisen tuntee laulamisestaan ja hiljaisuudestaan, taikauskostaan ja rationaalisuudestaan. (...) Virolaiset ovat hiljaista kansaa, joka laulaa silloin kun on tiukka paikka. He eivät juuri kuulu kirkkoihin, mutta uskovat usein johonkin yliluonnolliseen suurempaan voimaan. He tekevät paljon töitä, mutta juovat myös paljon alkoholia ja käyttävät paljon huumeita. Virolaiset ovat metsäläisiä, jotka panostavat valtavasti it-teknologiaan. He ovat eurooppalaisia, mutta nauttivat enemmän pikkukaupungeistaan kuin metropoleista.

Suomalaisissa ja virolaisissa on paljon samaa suomalais-ugrilaisuutta. Meissä on sisäänpäinkääntynyttä introverttiyttä, mutta myös luovaa kylähulluutta. Me juodaan yhtä räväkästi viinaa ja tykätään etsiä halvempia viinan ostopaikkoja. Al Jazeerankin haastattelema ysikymppinen Kihnun Virve / Youtube oli hykerryttävä esimerkki elävästä laulavasta kansanperinteestä, työnsankarin kunniamerkein palkittu viljantilaisen kolhoosin mestarilypsäjä Leida Peips taas neuvostoajoilta. Hytösen kanssa käymme trendikkäissä kahviloissa ja vegaaniravintoloissa, mutta myös ostoksilla halpahallissa ja yleisessä saunassa venäläisukkojen kanssa. Elävää, värikästä ja moni-ilmeistä on arki tämän päivän Virossa. 

Eesti on My Mind on maukas ja maistuva kuin Salvestin hapukapsaborš. Hytönen kirjoittaa vetävästi ja mukaansatempaavasti ja nivoo palasistaan houkuttelevan kokonaisuuden. Kerrassaan mainio ja vivahteikas Viro-kuvaus, joka herätti halun Viro-matkailuun ja halun tutustua lisää suomennettuun virolaiseen kirjallisuuteen.

Ville Hytönen
Eesti on My Mind. Sata askelta Virossa vironsuomalaisen kanssa
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

#rakasviro-lukuhaaste

Virolaisen Valdur Mikitan ensimmäinen suomennettu teos 

Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018) odottaa myös lukupinossa.

Me itämerensuomalaiset:
Ville Hytönen & Valdur Mikita
Helsingin kirjamessuilla
lauantaina 27.10. 11.30-12.00 Kruununhaka

Pekka Hakala & Juha Metso - Putinlandia. Tarinoita Venäjältä

Jos haluat yrittää ymmärtää nykypäivän Venäjää, Putinlandia on teos, jota ei kannata ohittaa. Se on upea, isokokoinen valokuva- ja tietoteos, joka kertoo informatiivisin tekstein ja säväyttävin kuvin mitä maassa on tapahtunut ja mikä on muuttunut 90-luvulta alkaen Neuvostoliiton romahdettua. Tekijäkaksikko tuntee aiheensa, sillä kumpikin on seurannut Venäjää vuosikymmenet tarkasti ja intohimoisesti:

Pekka Hakala (s. 1959) on työskennellyt Helsingin Sanomien toimittajana vuodesta 1989 lähtien ja lehden Moskovan-kirjeenvaihtajana hän toimi vuosina 2014-2018. Hakala on julkaissut aiemmin teoksen Suuri ja sekava Venäjä (2008).

Juha Metso (s. 1965) on valokuvaaja ja kuvataiteilija, jonka kuvia on julkaistu lehdissä, kirjoissa ja näyttelyissä. Hän on arkipäivän dokumentaristi, joka tuo katsojan eteen rosoisia näkymiä ihmisyyden eri kerroksiin. Teoksen valokuvat ajoittuvat vuosille 1997-2018.

Putinlandia on saumatonta yhteispeliä tekstin ja kuvan kesken. Juha Metson isot nelivärikuvat ovat tallentaneet ihmisiä keskellä karua ja köyhää arkielämäänsä. Ilmeet ja vaikutelmat ovat pysäyttäviä, kuvien koko lisää vaikuttavuutta: ne täyttävät koko sivun, joskus myös koko aukeaman. Tavallisen ihmisen elämä on hurjassa kontrastissa kiiltävien kunniamerkkien ja prässättyjen univormujen keskellä. Bloggauksen lopussa on linkki Helsingin Sanomien juttuun, jossa kirjan upeita kuvia voi ihastella mustavalkoisina.

Pekka Hakala on otsikoinut 12 lukua mm. näin: Messias, Juudakset, Farmasiaa ja Mustat joutsenet. Kirjan alussa on polveileva aikajana, joka listaa merkittävimpiä historian tapahtumia: vuonna 1986 Neuvostoliiton aikana tapahtui Tšernobylin ydinvoimaonnettomuus, Berliinin muuri murtui 1989. Neuvostoliitto sinnitteli vielä, kunnes romahti 1991. Putin nousi Jeltsinin pääministeriksi 1999 ja on hallinnut tsaarin elkein Venäjää koko 2000-luvun. Lopussa on kartalle merkitty ne kaupungit, joissa Hakala reissasi vuonna 2016 ikivanhalla Ladallaan. Reitti kulki polveilevasti Viipurista ja Pietarista Vladivostokiin, mittariin kertyi 11 497 km. Ihme että tonnin Lada kesti!

Olen lukenut Putinlandian kertaalleen läpi, mutta en ole ollenkaan varma ymmärränkö muuta Venäjästä kuin sen suuruuden ja kaoottisuuden. Toimittajana Hakala tuntee tapahtumat tarkoin ja henkilöt nimin. Tekstin lukeminen oli hyvin ’terveellistä', koska alati uusia uutisia suoltava uutistarjonta hautaa entiset unohduksiin. Hakala muistuttaa mieleen, miten ja keiden avulla KGB-mies Putin nousi valtaan; miten hän järjesteli itselleen vuorotteluvapaan presidentin virasta Medvedevin sijaistaessa - vuoden 2012 Bolotnaja-protesteista huolimatta. Miten hän hallitsee sisäpiirinsä kanssa, suuremmin valtuuksin kuin tsaari aikoinaan.

Tämä on Putin. Hän voi kannattaa sekä Stalinin kunnian palautusta että Stalinin tuomitsemista. Hän voi kannattaa markkinataloutta ja neuvostohymnin palauttamista kansallislauluksi. Hän voi kannattaa sijoitusilmapiirin parantamista ja yksityisten yritysten kaappaamista valtiojättien haltuun, demokratiaa ja demokratian tukahduttamista, perhearvoja oman avioeronsa keskellä, Leninin hautaamista Pietariin ja mausoleumin säilyttämistä, Volgogradin nimeämistä Stalingradiksi tai Volgogradiksi tai miksi nyt tahansa. Näin siksi, että hän on KGB:n kenttäupseeri.

Tämän vuoden maaliskuun tapaus Skripal on vielä tuoreessa muistissa, mutta Hakala muistuttaa mieleen myös Anna Politskojan ja Aleksandr Litvinenkon tapaukset vuodelta 2006. Molempien kohtalot liittyvät Tšetsenian tapahtumiin ja paljastuksiin, Litvinenkon myös turvallisuuspalvelu FSB:n valtapeleihin. Litvinenkon esimies Boris Berezovski löytyi 2013 hirtettynä ja muitakin outoja ja äkillisiä kuolemantapauksia on sattunut. Scotland Yard on nimennyt erään Andrei Lugovoin pääepäillyksi Litvinenkon murhaan, mutta Venäjä ei ole luovuttanut miestä oikeudenkäyntiin - vaan sen sijaan palkinnut Lugovoin korkealla asemalla ja mitalilla isänmaan hyväksi tehdystä työstä. Oppositiopoliitikko Boris Nemtsov kohtasi väkivaltaisen kohtalonsa 2015, vain parin kilometrin päässä Hakalan hotellista.

Sivuilla valotetaan Tšetsenian sotia, Georgiaa ja Groznyitä, Krimin valtausta ja Itä-Ukrainan sotaa, ja Aleksei Navalnyin masinoimia mielenosoituksia... Mutta seuraamme parivaljakkoa myös Komin tasavaltaan ja Uralin rinteille. Miltä tuntuisi asua tiettömien taipaleiden takana kylässä, jossa on vain 25 asukasta ja jossa aggregaatin tuottamaa sähköä riittää pariksi tunniksi vuorokaudessa? Kylät tyhjenevät ja vuosittain noin 200 000 ihmistä muuttaa kaupunkiin. Saamme tutustua myös tavallisen kansan arkiongelmiin. Yksi näistä on koko maan ja erityisesti Moskovan alueen valtava jäteongelma: kierrätys on Venäjällä tuntematon käsite, ja kaatopaikkakaasuja synnyttävää ja ihmisiä myrkyttävää sekajätettä syntyy vuosittain huikeat 12 miljoonaa tonnia. Meillä on itänaapurillemme muutamakin halventava nimitys, mutta Hakala kertoo myös mitä ryssittyä tarkoittaa!

Aika moni on jo lukenut tai aikoo lukea Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun. Putinlandia on oiva lisä tähän teemaan. Erinomaista teoksessa on se, että se on ajankohtainen: monet tekstit ja kuvat ovat tältä julkaisuvuodelta. Valokuvat ovat upeita ja teksti tulvii omaa kokemusta ja näkemystä. Kannattaa pitää mielessä miettiessään lahjaa syksyn miehisille päivänsankareille.

Pekka Hakala & Juha Metso
Putinlandia. Tarinoita Venäjältä
Otava 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Upeita kuvia mustavalkoisina tästä kirjasta! / HS

Putinlandia on ihmisen kokoinen läpileikkaus valtavaan itänaapuriin. Sen sivuilla käsitellään muun muassa politiikkaa, mafiaa, Ukrainaa, ja tietenkin myös naapurisuhteita.

Pekka Hakala & Juha Metso
Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 11.00-11.30 Suomenlinna

Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki on kirjoittava reissunainen, jota tulevat matkat, vapaan kirjoittajan toimeentulohuolet ja elämä yleensä valvottavat öisin. Tällöin hän turvautuu yönaisiinsa ammentaakseen heistä rohkeutta ja saadakseen heiltä neuvoja. Kankimäen tyyli on tässä teoksessa sama hurmaavan rupatteleva kuin ihanassa esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Esikoinen vei Kiotoon ja Japaniin 1000-luvulla eläneen Shei Shōnagonin jalanjäljissä. Nyt piipahdetaan Kiotossakin, mutta enemmän aikaa vietetään muualla.

Ensimmäinen yönainen on Karen Blixen (1885-1962). Kankimäki matkustaa etsimään ensin Afrikan lumoa Tansanian lukuisiin luonnonpuistoihin, sitten Nairobiin Blixenin tiluksille. Kankimäen ikiaikainen unelma on ollut kokea telttasafari tämän yönaisen malliin. Aivan fantastista luettavaa, sillä googlailin samalla kuvia sieltä missä Kankimäki liikkui. Ymmärrän hänen haltioitumisensa loputtomilla ruohosavanneilla urosleijonien karjahdellessa. Minun Afrikkani maalailee romantisoidun kuvan Blixenin elämästä, mutta totuus oli aivan toinen. Blixen oli yksinäinen, masentunut, ja jatkuvasti hyvin sairas -  aviomieheltä saadun syfiliksen hoitoon käytettiin tuolloin hurjia myrkkyjä, tuloksetta. Blixen oli myös aivan päättömästi rakastunut sitoutumiskammoiseen Denys Finch Hattoniin, eikä Kankimäki voinut ymmärtää Blixenin eläinten ampumisen hurmiota. Kun kaikki Afrikassa romahti 17 vuoden jälkeen, puilla paljailla oleva Karen palasi kotiin Tanskaan ja ryhtyi kirjailijaksi.

Seuraavana on joukko huikeita uskalikkoja, naisia, jotka tutkimusmatkailivat eri puolilla maailmaa. He matkustivat äärimmäisen vaivalloisesti ja tutkivat vaarallisia seutuja. Näihin uskalikkoihin kuuluvat britti Isabella Bird (1831-1904), itävaltalainen Ida Pfeiffer (1797-1858), britti Mary Kingsley (1862-1900), belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel (1868-1969) ja amerikkalainen Nellie Bly (1864-1922). Nämä naiset hoitivat ensin hyveellisesti hyvänä tyttärenä esim. vanhempansa hautaan, toteuttivat vasta sitten itseään, kun pieni vapaus velvollisuuksista koitti. Tämäkin osuus oli erittäin kiinnostava, mutta minusta aavistuksen pitkä. Mutta heistä Nellie oli mainio mestaripakkaaja: nainen matkusti 72 päivässä maailman ympäri mukanaan vain yksi puku ja yksi lääkärinlaukku!

Italian renessanssin yönaisista menin sen sijaan aivan sekaisin. Kankimäki kertoo Uffizin seiniltä tuijottavista ylhäisistä kaunottarista, jotka pääsääntöisesti kuolivat hyvin nuorina synnytyksiin. Heitä ovat mm. Botticellin Simonetta Vespucci (1453-1476), Piero della Francescan Caterina Sforza (1463-1509) ja Alessando Araldin Beatrice d’Este (1475-1497). Ajan harvoilla naistaiteilijoilla oli ilmeisesti vahvemmat kansangeenit ja pitempi elämä: Sofonishba Anguissola (1532-1625), Lavinia Fontana (1552-1614) ja Artemisia Gentileschi (1593-1653). Mielettömän kiinnostavaa luettavaa - kiitän! Renessanssin ylhäisönaisia ei ylellisyys paljon lohduttanut: nämä synnytyskoneet saivat lapsen 13-vuotiaasta lähtien lähes joka vuosi - kunnes kuolema korjasi lapsivuoteessa. Ei ihme jos hymy hyytyi kuten Beatricella tähän tapaan >>

Letti on toki kaunis, mutta Beatrice näyttää minusta kyllä pikkuisen kypsältä. Profiilikuvassa hänen suunsa on puristunut vittuuntuneen-kyllästyneeseen ilmeeseen, ja silmät tuijottavat mitään näkemättä. Minusta hänen olemuksensa huutaa hiljaa: voi saatana.

Eivät vauvat plopsahdelleet 1500-luvun naisista jotenkin helpommin ja rutiininomaisemmin, kuin liukuhihnalta tai kuin nopeutetussa piirroselokuvassa - synnytys, plop, synnytys, plop, vauva kuoli, voi, voi kävipä hullusti, uusi pulla uuniin vaan, plop, plop, plop. Päin vastoin: jokainen naisenruumis joutui käymään prosessin läpi aivan konkreettisesti. Raskaus, synnytys, hormonit - kaikki se oli naisen keholle ihan samanlaista kuin nykyään, vain pahempaa, sillä lääketieteellinen apu oli vähäistä....

<< Artemisia Gentilechin upea omakuva, noin 1638-39. Koko sen ajan kun Lavinia Fontanan maalarin ura oli kuumimmillaan hän oli käytännössä koko ajan raskaana: 17 vuodessa yksitoista synnytystä!


Japanilaisista yönaisista suurimman huomion saa vuonna 1929 syntynyt Yayoi Kusama. Lukija saa tutustua Kusaman elämäntarinaan, pilkullisten pehmopenisten installaatioihin ja seurata Kankimäen naurettavia stalkkausyrityksiä ja -ajatuksia Matsumotossa Japanissa.

Minusta oli kiinnostavaa lukea myös Kankimäen oleskeluista taiteilijaresidensseissä Saksassa ja Italiassa sekä kirjailijaystävänsä kanssa Normandiassa. Luin huvittuneena myös Kankimäen pakkauslistaa: reissuun ei yksinkertaisesti voi lähteä ilman japanilaista teevalikoimaa. Mukana on oltava ainakin genmaicha-teetä! Itselleni pakollinen mukaanotettava on sitruunapippuri.

Naiset joita ajattelen öisin oli sujuvaa ja tuttua Kankimäkeä. Paitsi paljon tietoa, teos antaa valtavasti rohkaisua meille naisille, joita on aina vähätelty ja tytötelty. Sukupuoli ja naiseus määrittelevät edelleenkin, mikä meille muka sopii, mikä ei. Rohkeita naisen roolinsa rajat rikkoneita naisia löytyy historiasta toki muitakin, mutta varsin kiinnostava tämä Kankimäen esille ottama otos oli. Yhtään suomalaista reissunaista ei mukana ollut, paitsi hiukan piilossa lymyävä Seilin Amanda. Mutta hän olikin Katja Kallion yönainen, ei Kankimäen. Valloittava ja nautittava lukukokemus.

Mia Kankimäki

Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018

****

Kirjastosta

_______________

Yönaisten matkassa on seikkaillut myös Kirjakko ruispellossa, Tuijata

Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.

Kuvat: Beatrice Art UK vapaa, Artemisia Public domain

Mia Kankimäki Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 16.30-17.00 Esplanadi

Joel Willans - More Very Finnish Problems

Suomessa yli 16 vuotta asunut britti Joel Willans on osunut huumorillaan kultasuoneen. Vuonna 2016 somessa lanseerattu Very Finnish Problems on ilmiö kaikissa somekanavissa, myös Youtubessa. Tässä linkit Facebookiin: Very Finnish Problems, InkTank ja Very Trump Problems. Vuosi sitten ilmestyi teeman ensimmäinen kirja, 101 Very Finnish Problems (linkki bloggaukseeni) joka jo sekin oli hätätietopaketti eriskummalliseen Suomeen päätyneelle ulkomaalaiselle. Willansin tuore More Very Finnish Problems tarjoaa lisää ja entistäkin sofistikoituneempia vinkkejä Suomessa selviytymiseen. Olen laittanut ensimmäisen kirjan kiertoon enkä voi tarkistaa, mutta Willans tuntuu nyt sukeltavan entistäkin tarkemmin ja syvemmälle suomalaisuuden ytimeen, niin suomalaiseen yksilönä kuin meidän piirteisiimme kansakuntana. Tarkkaa, mainiota ja nautittavaa!

Sanotaan aluksi että tämä on huumorikirja, ja että Willans rakastaa ja arvostaa Suomea ja pitää sitä kotimaanaan. That said, mennään eteenpäin. Tämä on kerrassaan hilpeä teos - must-luettavaa juuri nyt kun syksyn kaamos kolkuttelee ovella. Jos se keltainen hymynaama on mutristanut suupielensä alaspäin, tässä lääke. Willansin humoristisironinen (terrible combination word!) tyyli puri minuun ja sai nauramaan kippurassa. Kirjan 72 pointtia käsittelevät tietysti kliseitä: Suomen pitkää, pimeää ja lumista talvea ja monesti olematonta kesää. Mutta Willans tuntuu aina löytävän jonkun tuoreen tulokulman kliseisiin ja stereotyyppiseen käyttäytymiseemme. Eikä hän pulputa pelkkää huumoria: kirja tarjoaa myös paljon tutkittua faktaa, joka avaa meitä itsellemme ja Suomea ulkomaalaiselle.

Kirjassa on kuvituksena käytetty Michaela Istokin jo Facebook-sivulla julkaistuja meemejä. Itse en ole kuulunut sivun seuraajiin, joten minulle ne olivat täynnä uutuuden viehätystä, oivallusta ja nauruhermojen kutkutusta. Some on lyhyitä viestejä varten. Tässä kirjassa Willansin loistavat kirjoittajankyvyt pääsevät valloilleen. Hän kirjoittaa tavattoman mukaansatempaavasti, terävin huomioin ja hauskoin ilmaisuin. Todella kiinnostavaa oli myös lukea vähän vauhdikkaampaa nykyenglantia monin minulle uusin sanoin ja sanontatavoin.

Otan tähän muutaman esimerkin Willansin huumorista ja oivalluskyvystä. Nurmijärvellä on kiva kotoinen vaakuna, mutta mitä mahtoi Willans siinä nähdä?

Ikonisista Fazerin vihreistä kuulista Willans kertoo minulle uutta: Fazer kuulemma lähettelee niitä  tavan takaa brittikuninkaallisille hää- ja merkkipäivälahjoiksi. Mitä mieltä kuninkaalliset vihreistä kuulista ovat, ei ollut kirjailijalla tiedossa. Muutakin hulvatonta iloa perheen parissa niistä irtoaa!

Minua riemastutti myös juttu siitä, miten kesämökkiläinen metsittyy neljän askeleen kautta, hänestä tulee metsävilli - forest feral. Mainiosti kirjoitettu ja ah, niin todentuntuinen kuvaus siitä, miten mökkielämä asteittain erakoittaa  ja vieroittaa meidät kaupunkilaisuudesta.

Sitten otan yhden sitaatin Lapin yöttömän yön  ainaisen valon ajatuksen ihanuudesta:

The reality is a bit different. The never-ending light lasts for about there months. Never-ending light is cool about 48 hours. After that you realise that never-ending light means never-decent sleep, and that hurts your head... a lot. I stayed in summer Lapland for about a week. By day three I was putting towels over the curtains and wrapping my face in pillows while wearing sunglasses, anything and everything to keep the never-ending light at bay. It didn’t work. I couldn’t sleep. The never-ending light won.

”TORILLA TAVATAAN"

Torilla on tavattu 1995 ja 2011 jääkiekon MM-kultajuhlissa 

sekä Lordin voitettua Euroviisut 2006. 

Aivan mieletön oli myös tarina juuri Suomeen muuttaneesta Willansista vaimonsa suomalaisen suvun päivällispöydässä. Tuli puhetta eläinten äänistä eri kielillä. Brittisiat sanovat oink, oink, suomipossut röh, röh. Kaikki meni hyvin kunnes päästiin pöllöihin. Suomipöllöt sanovat hu huu, senhän me kaikki tiedämme. Kun Willans innostuneesti matki pöydässä brittipöllöä seurasi ulvovaa naurua tai jäätävää hiljaisuutta kuulijan iän mukaan. Seurasi melkein myös skandaali - ja minulle pissahousunauru! Luepa kirjasta miten brittipöllöt ääntelevät, minä repesin!

More Very Finnish Problems on lajissaan minusta aivan huippu. Willans tuntuu ulkomaalaisena näkevän meidät tarkemmin kuin me itse. Kertakaikkiaan mainioita Suomi-havaintoja - kuten esim. se että Nordic Zen löytyy pilkkijäältä. Kyllä, suositan kirjaa lahjaksi meidän kaikkien kaikille ulkomaalaisille ystäville ja meille itsellemme ilon lähteeksi. Nauru tekee tutkitusti hyvää, ikääkin sen sanotaan pidentävän.

Joel Willans
More Very Finnish Problems. An even more essential guide to surviving in Finland
Gummerus 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos!
_______________

Joel Willans Helsingin kirjamessuilla 
lauantaina 27.10. Klo 17.00-17.30 Esplanadi

More Very Finnish Problems is a brand-new selection of essential insights into the highs and lows of fantastic Finland. Following on from the wildly successful 101 Very Finnish Problems, Joel Willans’s hilarious new guide will help you live and love Finnish life to the max… even at minus 25 degrees. 

Joel Willans came from the UK to Finland for love. He originally planned to stay for just a few months, but 16 years later, he’s still here. He’s an award-winning author and copywriter, the co-founder of the digital marketing agency Ink Tank Media and the creator of the social media sensation Very Finnish Problems.

Minna Rytisalo - Rouva C

Rouva C on fiktio nuoren Minna Canthin elämästä ja avioliitosta - niinpä teos istuu loistavasti Minna Canth 175 vuotta - juhlintaan. Minna Rytisalo sanoo lukeneensa Canthin elämästä kaiken, mutta antoi sitten mielikuvituksensa lentää. Tuloksena on kuulas ja kaunis rakkaustarina; se on kuvaus avioliitosta, joka solmittiin yksipuolisin tuntein, mutta joka kasvoi lujaksi liitoksi, ystävyydeksi ja elämänkumppanuudeksi. 

Nuori lehtori Ferdinand rakastui Jyväskylän opettajaseminaarissa kauniiseen ja älykkääseen oppilaaseensa neiti Johnsoniin. Mutta neiti oli päättänyt ryhtyä opettajaksi, hän oli sen isälleen pyhästi ja moninkertaisesti luvannut. Neiti Johnson torjui siis innokkaan ihailijansa ensimmäisen kosinnan. Mutta elämän realiteetit - perheen taloudellinen tilanne ja isän puodissa lähentelevä karkea Jaakob - saivat toisiin aatoksiin. Minna ymmärsi, että Ferdinand oli hänen pelastuksensa ja ainoa mahdollisuutensa. Avioliitto solmittiin yksipuolisen tunteen varaan, mutta läheisyys kasvoi ja sitä riitti. 

Minna oli omanlaisensa, välillä innostui jostain ja välillä rauhottui ja vetäytyi, siinä oli selvä rytmi. Vaimo suhtautui asioihin niin kiikeästi ja sitten aina väsähti, jos ei tullut ymmärretyksi, mutta hän seisoi rinnalla kummassakin tilanteessa.

Tässä he ovat hellyttävinä kihlakuvassaan vuonna 1865: hentoinen ja kaunis 21-vuotias Minna, jonka katseessa kuultaa uhma, ja yhdeksän vuotta vanhempi Ferdinand kihartuvine ruskeine hiuksineen. Minna ei ollut miehelleen helppo puoliso. Hän oli nainen, jonka mielialat aaltoilivat syvästä masennuksesta euforisiin toimeliaisuuden puuskiin. Ajan kanssa Ferdinand oppi elämään vaimonsa mielialojen rytmin mukaan ja soi vaimolleen nämä joskus ärsyttävätkin makoiluajat. Mies antoi vaimolleen vapauksia, jotka kuohuttivat silloista sovinnaista ja kaavoihinsa kangistunutta pikkukaupunkia. Vaimo harppoi kumisaappaissaan tekemässä hyväntekeväisyystyötä, kirjoitti lehtiartikkeleita,   meuhkasi ja perusti rouvasväenyhdistyksiään. Sekä Minna että Ferdinand olivat köyhistä oloista, ja tunsivat aina säätyläisten seurassa huonommuutta. Ferdinand oli aluksi opettajan työssäänkin arka ja epävarma, hapuili suomenkielen sanoja. Mutta Minna toi miehelle voimaa ja itseluottamusta. Minusta Ferdinand oli kerrassaan hellyttävä ja nöyrä mies: uuttera ja kiltti, ymmärtävä puoliso ja hyvä isä; uusien tuulien airut ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Vakat olivat löytäneet kantensa.

Järven vesi oli ikiaikainen ja tuore, ja avioliitto oli pelottomuutta ja pysyvyyttä, toisen onnistumisessa elämistä, kannustusta ja riehakasta varmuutta meistä vastaan muut....

... ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat taas kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi.

Minnan ajan naisella vaihtoehdot olivat todella vähissä: oli pakko mennä naimisiin ja saada itselleen elättäjä. Naisen tahto oli aina miehen taskussa - ensin isän, sitten puolison. Tuohon aikaan elettiin Suomessa myös suuria nälkävuosia, kuolleisuus oli järkyttävän suuri. Suomalaisuusaate oli kiihkeää ja kansaa haluttiin valistaa. Häveliäisyys ja tietämättömyys esim. seksuaaliasioissa olikin tyrmistyttävää. Luokkakuilu ruotsia puhuvan säätyläisluokan ja suomea puhuvan rahvaan välillä oli iso.

Ajattelin syvällä myötätunnolla 35-vuotiaana leskeksi jäänyttä Minnaa: tuvassa jo kuusi lasta ja seitsemäs kasvamassa rinnan alla. Elämän suuri syöveri ja pikimusta hetki. Minna putosikin elämänsä pahimpaan mustaan aukkoon, viikoiksi eikä uskaltanut edes koskea uuteen vauvaan, koska ei voinut mennä itsestään takuuseen. Elämässä tuli eteen luopumisten suma ja epävarmuus toimeentulosta. Äärimmäisen rakas ja Minnan itsensä suunnittelema huvila oli pantava myyntiin, jätettävä hyvästit sen puutarhalle ja suurelle koivulle. Nuori leski muutti lapsineen lapsuutensa Kuopioon pitämään isältä jäänyttä kangaskauppaa. Rajuja elämän muutoksia, mutta jostain sisimmästä Minna vahvuutensa ammensi, eikä oikeastaan muuta vaihtoehtoa ollut.

Rytisalo on loistava kirjoittaja. Hänen tekstinsä on kaunista ja koskettavaa, ja ihanasti soljuvaa. Havainnot ajankuvasta ovat tarkkoja ja avioparin keskinäinen rakkaus ja perhe-elämän pienet hetket piirtyvät lämmöllä. Rouva C kertoo Minna Canthista, mutta tämä tarina kertoo minusta yleisemminkin elämästä tuon ajan Suomessa. Meidän nykynaisten onneksi älykäs Minna haikaili elämäänsä muutakin kuin pienet lapset, mies ja koti. 

Todellisiin henkilöihin perustuva fiktio hämmentää minua joskus, joskus taas ei. Rouva C:ssä minua hämmensi faktan ja fiktion villi ja hyvin intiimi liitto. Rytisalo sukeltaa todella syvälle parin arkoihin ja yksityisiin hetkiin. Uno Cygnaeuksen kirjassa saama #meetoo-rooli häkellytti myös. Mutta jos irrotan Rouva C:n todellisista henkilöesikuvistaan, onhan tämä hieno ajankuva ja tunteet sulattava rakkaustarina. Minna Rytisalon esikoisteos  Lempi  oli lumoava, ja se kahmi runsaasti palkintoehdokkuuksia: HS, Runeberg ja Lappi. Teos voitti Blogistanian Finlandian, Botnia-palkinnon 2017 ja sille myönnettiin Kiitos kirjasta -mitali 2017. Eiköhän Rouva C:llekin ehdokkuuksia satele, vaikka minä en aivan samaan lumoasteeseen häkellyksieni kanssa päässyt.

Minna Rytisalo
Rouva C
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________

Haastattelu MeNaiset-lehdessä: Pelottaako kirjailijaa, että joku suuttuu?
Muita lukukokemuksia: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Täällä toisen tähden alla

Kuva: Museovirasto

Minna Rytisalo Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 13.00-13.30 Senaatintori

Kai Aareleid - Korttitalo

Tämä kaupunki rankaisee minua yhteensattumilla. 

Tarinoilla, jotka aukeavat ja vievät minut takaisin. 

Epäilemättä Kai Aareleid puhuu synnyinkaupungistaan Tartosta, jonka idyllisissä kortteleissa ja vanhoissa puutaloissa hänen juurensa ovat syvällä. Nyt Tartto on kuiskinut kirjailijan korviin haikean ja melankolisen perhetarinan, hataran ja huteran kuin Korttitalo. Viro-instituutin Nippernaateissa ihastuin jo Aareleidin herkkään ja keveään kerrontaan. Samaa ihastuttavaa runollisuutta tarjosi myös tämä uusi romaani. Nippernaatissa siteeratussa runossa Aareleid muisteli myös haikeasti lapsuuttaan:

elämä ei tuoksu enää niin kuin ennen / mutta monen asian / tuoksu on entisellään / vanhan puutalon rappu / tyhjä hillokellari / romahtanut leivinuuni / hylätty verstas / kylmä kappeli // suru ja muistot / tuoksuvat yhä / samalta

Tarton idylli oli 40-luvulla raunioina ja jännitteistä järkkynyt. On sodan syytä tai ansiota, että Tiina syntyi ja hänen vanhempansa päätyivät yhteen. Äiti Liisi oli jäänyt leskeksi tuoreen aviomiehensä kaaduttua, isä Peeter oli menettänyt rakkaansa poliittisten syiden takia. Isällä oli noina puutteen aikoina kadehdittava virka: alueen päävaraston johtajana perheelle sai toimitettua ruokaa, hyviä vaatteita ja jopa pieniä ylellisyyksiä. Kaikki tuntui niin onnelliselta, mutta vaimoaan parikymmentä vuotta vanhemmalla Peeterillä oli pakkomielle, joka vei hänet iltaisin pois kotoa ja lopulta tuhoon. Avioliitto alkoi rakoilla.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytör. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.

Elämänjanoinen Liisi halusi aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä ikäisensä miehen kanssa. Hän jahtasi unelmaansa onnesta, mutta ei se onni uuden juovan miehen luota löytynyt. Pieni Tiina jäi isän luo ja iltaisin isän lähtiessä omille teilleen naapurien silmälläpidolle. Virolaiset ja venäläiset eivät aina tulleet kovin hyvin toimeen keskenään; tämä ilmeni myös koululaisten välisissä selkkauksissa. Mutta yksinäinen Tiina löysi parhaan ystävän ja ensirakkautensa Vladimirissa eli Vovassa, jonka yläluokkainen perhe oli saanut siirron Tarttoon isän ammatin vuoksi. Elämänikäiseksi tarkoitettu syvä sielunkumppanuus haihtui poliittisiin siirtoihin: Vovan perhe määrättiin muuttamaan takaisin Venäjälle - kauas, kauas Valkoisen meren taakse.

Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain.

Aareleidilla on pehmeä ääni ja lämmin ote.  Kirjan sivuilta piirtyy neuvostomiehityksen aikainen Tartto; kirjan sivuilta piirtyvät riipaisevasti pienen Tiinan yksinäisyys, tunteet ja turvattomuus. Tiinan elämä oli huojuva korttitalo, jota hänen oli pääosin itse pidettävä pystyssä. Liikuttava tarina tytöstä, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain ja ottamaan vastuuta, joka ei vielä hänen ikäiselleen kuuluisi. Mutta Tiinasta kasvoi vahva nuori nainen kaiken tämän poliittisen myllerryksen ja vanhempiensa itsekkäiltäkin tuntuvien päätösten keskellä. Hän on tytär, joka säilöö vanhaan konvehtirasiaan muistot isästään, sillä vanha isä oli heikkouksistaan huolimatta rakkaampi kuin äiti kaikessa itsekkyydessään.

Isäni. Minun rakkain isäni. Minun ainoa isäni. Ne ajatukset hakkaavat päässä, kloks, kloks, kloks, pistävät korvat lukkoon kuin kirjoituskoneen iskureiden lyönnit vasten paperin pintaa. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan: minun isäni, minun isäni, minun isäni. - Hän taluttaa äitiä kotia kohti. Hän on äitiä puoli päätä pidempi. Häntä ei taluta kukaan.

Korttitalossa on monia syvältä koskettavia kohtauksia, joista yksi on ehdottomasti se kuinka Tiina juoksee ja juoksee ahdistuksissaan läpi koko Tarton, kuin koko kaupungin kartan, isänsä hautajaisten jälkeen. Mitä ihmisestä jää,  Aareleid kysyy ja vastaa:

Pään painauma tyynyllä. Huulenmuotoinen tahra kupin reunassa. Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot.

Kai Aareleid 

Linnade põletamine 2016

Korttitalo

Suomentanut Outi Hytönen

Kansi Inari Savola

Schildts & Söderströms 2018

*****

Kirjastosta

_______________

Näin Aareleid esittelee itsensä

Rakas Viro -lukuhaaste juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä

AARELEID TURUN KIRJAMESSUILLA:

pe 5.10. 11.50–12.15 Eino-lava: Korttitalo
pe 5.10. 14.40–15.15 Auditorio: Suomalais-virolainen runokavalkadi
pe 5.10. 17.00–17.20 Agricola-lava: Vaietut perhetarinat. Kai Aareleidia ja Venla Hiidensaloa haastattelee Juha Hietanen.
______

Kai Aareleid Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. Klo 16.00-16.30 Hakaniemi

Tua Forsström - Merkintöjä #runosunnuntai

Merkintöjä on kooltaan niin pieni runokirja, että sitä pitää käsitellä hellin käsin ja varoen. Pienen kirjan sisältämät säkeet kertovat pohjattomasta surusta ja suuresta menetyksestä. Runoilijan paljaat ja intiimit tunteet avautuvat lukijalle runo runolta. Ei raskaina vaan ilmavan keveinä. Tämä Tua Forsströmin kahdestoista runokokoelma kirjaa hänen tuntojaan lapsenlapsen äkillisen kuoleman jälkeen. Vanessa oli keveä ja eteerinen kuin perhonen, pieni tyttö joka ihastui Islantiin ja piti uimisesta. Isoäidille jäivät muistot, jotka tulevat uniin öisin ja mieleen päivisin hajanaisina ja lyhyinä sirpaleisina muistoina ja ajatuksina.

Tua Forsström vei surun äärelle. Runoilija yrittää pukea sanoiksi sen mitä ei oikeastaan voi. Enkä voinut minäkään, siksi vain muutama säe sitaatteina.

Muistatko yhä kun olit lapsi

ja kävelit kanssamme samaa

matkaa päivästä toiseen?

...

Me molemmat olemme väärässä

maailmassa, mutta emme samassa

...

Jos unilla on koti on se ehkä tämä

ranta missä mustarastas laulaa iltaisin

kallion varjossa missä pidämme toisiamme kädestä

ja leikimme ja olemme aina yhtä vanhoja

...

Tällaisilla siivillä ei voi lentää,

tällaisilla jaloilla ei voi kävellä

...

Miksi juuri hän joka oli pieni, miksi en minä?

...

Mutta mitä minä teen tavaroillasi?

...

Nyt sanon jo:

se oli sinä vuonna kun Vanessa kuoli.

Forsström on ottanut tähän kokoelmaan mukaan kokonaan yhden runon kokoelmasta Lokakuun iltana soudin järvelle (2012). Runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti sen pohjalta kysymystentäyteisen proosarunon Mitä pilviä ne on? Tästä linkistä pääset lukemaan Huotarisen tekstin kokonaisuudessaan Runouslehti Janon sivuilta. Nämä molemmat runot osoittavat koskettavasti, että suru ei lopu, ikävä ei lopu - eivätkä kysymykset.

Pilvet itku ja sumu Vanessa

Vesi valuu pitkin poskia kaulaa

Itkee kunnes itku lakkaa itkun

Paljon vettä ja kalat uivat

Paljon unia ja kalat uivat

Kalojen äiti ja isä ovat poissa

Vesi ja pilvet eikä maata lainkaan

Kalat leikkivät toisten kalojen kanssa

Kalat haluavat olla iloisia ja uida

Järvi on pelkkä pieni järvi 

Kalat jäätyvät kun vesi jäätyy

Veteen tuulee ja kalat uivat

Kalat uivat ja vesi tuulee

_______

Tua Forsström
Anteckningar 2018
Merkintöjä
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Kansi Anders Carpelan
Siltala 2018
***
Kirjastosta
_______________

Merkintöjä myös täällä:  Reader why did I marry him?, Svenska Yle

"Mutta mitä runot siis voivat tehdä? Sallia meidän keskustella kuolleiden kanssa, sanoi W. H Auden, muistuttaa että iloitsisimme vähän elämästä tai ainakin kestäisimme vähän paremmin, pitää meille hetken seuraa.”

Tua Forsströmin (s. 1947) runoja on käännetty mm. tanskaksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja englanniksi. Vuonna 1998 hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2007 arvostetun Samfundet De Nion palkinnon.

__________

Listaan tähän aiemmin lukemiani surutyörunoja, joista läheisensä menettänyt voi löytää lohtua:

• Kristiina Wallin Valon paino (isä) 
• Tomi Kontio Saattaa, olla (sisar) 
• Esther Helmiä Surun tie (äiti)
• Sanna Karlström Saatesanat (isä)
• Johanna Venho Saaren runot (isä) 

Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyy.

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Veera Antsalon Imagon
Saassan runo Voimaton puhuu myös koskettavasti surusta - Tavistaide 23.9.2018
SusuPetalin runo Kolmen vanha
Uunan syksyisen yön tunnelmia täällä
_____

Tua Forsström Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 14.30-15.00 Fiskehamnen

Tuire Malmstedt - Pimeä jää

Unien kuvissa pimeä jää. Kun kaikki on mennyt, pimeä jää.

Tuire Malmstedtin upea esikoistrilleri Pimeä jää vie Savon sydämeen Savonlinnaan ja piskuiseen sadan asukkaan kalastajakylään Oraviin. Ei noissa idyllisissä ja rauhallisissa maisemissa juuri henkirikoksia tapahdu, mutta nyt poliisin kujanjuoksu alkaa varhain keväällä koivujen ollessa hiirenkorvalla. Oravissa Saimaan rantavededestä löytyy katiska, johon on sullottu pieni Sofia. Koko pikkukylää kuohuttavaa tapausta alkavat selvittää Savonlinnan poliisin rikostarkastajat Isa Karos ja hänen uusi parinsa Niiles Aarnikoski. Haravoidaan, tutkitaan ja johtokankoja etsitään, mutta mitään mainittavaa ei löydy.

Isa Karokselle tämä murhatutkimus on lähes ylivoimainen henkilökohtaisen tragedian vuoksi. Avioliitossakin menee huonosti ja Isa on siirtynyt nukkumaan tyttärensä Elisabethin sänkyyn. Hienoa oli se, että Isan kokeman tragedian koko karmeus selvisi vasta lukemisen edetessä. Lukija saattoi vain ounastella, mutta työkaverit olivat herkällä kuulolla naisen jaksamisen suhteen. Niiles on hänkin jättänyt rankan jutun kotipaikkakunnalleen Kemijärvelle ja tavallaan paennut syyllisyyttään etelään, mutta etelässäkin miehellä on oma raskas ristinsä kestettävänä. Pidin siitä, että tutkijakaksikolla oli kummallakin elämässään rosoa ja draamaa, mikä toisaalta herätti heissä keskinäisiä epäilyjä siitä, voiko tuohon pariin ylipäätään luottaa.

Nykypäivän Oravin tapahtumien ohella siirrytään ajassa 1800-luvun lopun Alaskaan pienen Tlingit-heimoon kuuluvan intiaanipojan elämän kuvauksissa sekä toisaalta sodanaikaisiin ja -jälkeisiin julmiin tapahtumiin Naarajärvellä. Pidin erityisesti pienen intiaanipojan Naanlishin liikuttavista osuuksista. Kirjailija oli tavoittanut siskoaan Mayaa rakastavan ja suojelevan pienen pojan äänen ihastuttavalla tavalla.

Ensimmäisen pienen katiskatytön tapauksen tutkinta uhkaa päätyä hyllytetyksi, kunnes syksyllä ilmaantuu toinen. Ollaan siis sarjamurhaajan kanssa tekemisissä. Keskusrikospoliisin profiloijasta, loputtomista tutkimuksista, kuulusteluista tai yleisövihjeistä ei ole yhtikäs mitään apua. Tutkimukset junnaavat. Tyttöjen kaulassa roikkuneiden puukorujen kirjainarvoitusta selvitetään ja merkit KAH ja SHU tuntuvat viittaavan Tlingit-intiaanien Kah-shu-gooh-yah jumalhahmoon. 

Isan avioliitto on päätynyt tutkinnan kuluessa eroon ja hänen kotiinsa ilmaantuu outoja ja raskauttavia esineitä, ja joku hiippailee hänen talonsa ympärillä. Isan öiset painajaiset jatkuvat ja pahenevat; naisen uusi romahtaminen psykoosiin tuntuu olevan lähellä - sisäistä tutkintaakin väläytellään naisen oudon käyttäytymisen vuoksi. Lopulta monen selvitetyn mutkan kautta syyllisen jäljille vihdoin päästään,  ja syyllinen löytyy kylmäävän läheltä.

Persoonallinen  esikoistrilleri. Juoni- ja henkilökuviot ovat monimutkaiset ja lukijaa eksyttävät. Välillä iski epäilys mitenkä kirjailija pärjää kaiken tämän runsauden kanssa, mutta epäilykset olivat turhia. Juonikudelman monimutkainen ja jännittävä verkko piti loistavasti kutinsa. Pidin myös pienestä maagisesta vivahteesta ja intiaanien uskomuksista, joihin  sairastuneet psyyket lisäsivät tosin sairaita piirteitä. Kaikki se paha, kaikki se julmuus, jota pienet lapset joutuivat liian varhain kokemaan ja näkemään oli kylmäävää. Lasten psyyke meni rikki, mikä ulotti varjonsa ja käyttäytymismallinsa seuraaviin sukupolviin. 

Erityiskiitoksena haluan mainita tarkan oikoluvun: silmiin ei sattunut yhtään oikeinkirjoitusvirhettä, mikä on harvinaista. Malmstedtin kieli on kauttaaltaan sujuvaa ja selkeää - kuten kielen ammattilaiselta sopii odottaakin. Pikkukylän tunnelmat olivat aidon pelon- ja kyräilyntäyteisiä ja henkilökuvat eläviä ja todentuntuisia. Pimeä jää on Isa Karos - sarjan aloitusosa. On hienoa että jatkoa on tulossa, odotan innostuneesti! Äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja vakuuttava esikoistrilleri - onnittelut kirjailijalle!

Tuire Malmstedt

Pimeä jää

Myllylahti 2018

*****

Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos

_______________

Muissa blogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen kuisketta, Luetut.net

Kuva kirjailijan Facebook-sivulta

Tuire Malmstedt (s. 1974) on esikoiskirjailija, joka toimii kieltenopettajana, ja on aiemmin työskennellyt kääntäjänä ja teknisenä kirjoittajana.

Dekkarilauantai - Lapsi uhrina:
Tuire Malmstedt & Liina Putkonen
Helsingin kirjamessuilla 

lauantaina 27.10. Klo 13.00-13.30 Punavuori