Ville Hytönen - Viro maailmanvallaksi

Olin erittäin ihastunut Ville Hytösen aiempaan Viro-kirjaan Eesti on my Mind. Tämä uusi Viro maailmanvallaksi! jatkaa samalla lennokkaalla ja vetävällä tyylillä ja esittelee erityisesti Viron viimeaikaista menestystä. Kirjan nimi on provosoiva ja hauskan leikillinen, mutta pienessä Virossa kyllä riittää anekdootteja ja menestystarinoita kerrottavaksi. 

Olen laittanut edellisen Viro-kirjan kiertoon enkä voi vertailla näitä kahta, mutta blogitekstissäni sanoin mm. näin ja kaikki tämä sopii tähän uuteenkin kirjaan: Harvinaisen pirskahtelevasti kirjoitettu ja sisällöltään runsas tietokirja kertoo nautittavasti Viron historiasta, neuvostoajoista ja nykypäivän modernista yhteiskunnasta. Hytönen maustaa kerrontaansa mainioilla anekdooteilla ja tuntuu, ettei hän jätä yhtään virolaisuuden puolta käsittelemättä. 

Tämäkin Viro-kirja on palapelimäinen kooste, joka valottaa Viron ja virolaisuuden eri puolia. Kirja jakautuu neljään osioon: Kohti maailmanvaltaa, Persona grata, Kaikki liittyy kaikkeen ja Raskaat laulut. Alaotsikot ovat vetäviä ja hauskoja, mutta aiheen käsittely terävää. Tässä sotilaspoliittisessa tilanteessa, Venäjän uhitellessa, minua kiinnosti erityisesti politiikan kuvaukset. Viro on Naton jäsen, Suomi ei vieläkään uskalla ottaa askelta.

Viro on itsenäinen länsimaa, NATO:n jäsen ja vahvasti sitoutunut Euroopan Unioniin. Vain harvoilla on näistä poikkeavia mielipiteitä. Itäeurooppalaisuus halutaan unohtaa.

…

Tämä linja on ollut Viron merkittävin ohjenuora, sellainen kuin Paasikivi-Kekkosen linja Suomessa, mutta päinvastainen. Siinä realismi löytyy idästä tulevasta uhasta ja sen aktiivisesta vastustamisesta, kun suomalainen linja on ollut myöntyväinen ja lähes vasallimainen. Kotimaastani katsoen synnyinmaani on edelleen suomettunut.

Hytönen kertoo mielenkiintoisesti virolaisten piparkakkumaniasta, Miljoonasateen biisistä Lennä Juri Gagarin, lennä, animistisesta elämänkatsomuksesta, muodista ja virolaisista huippumalleista, ksenofobiasta eli maahanmuuttajien pelosta, Valdur Mikitasta, Homo sovieticuksesta ja peloista:

Pelkoa ulkopuolista kohtaan. Pelkoa miehittäjää kohtaan. Pelkoa virolaista kohtaan. Pelkoa venäläistä kohtaan. Pelkoa asuntokuplaa kohtaan. Pelkoa homoja, lesboja, mustia ja latvialaisia kohtaan. Nuori polvi on karistamassa sitä yltään, mutta Neuvostoliitossa syntyneen ihmisen juurissa ja ydinmehussa se elää yhä vahvana. Yli 40-vuotiaissa virolaisissa on edelleen käsinkosketeltavaa neuvostoihmisen varovaisuutta.

…

Kuten semiootikko Valdur Mikita kirjoittaa, virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Sellaiseksi kuin Lasnamäen jättiläislähiöstä tai pienemmästä Oismäestä löytyy.

Itsenäistymisensä jälkeen vuonna 1991 Viron kehitys on ollut huimaa, vaikka muutos neuvostovallan alaisesta miehitetystä maasta länsimaaksi on vaatinut paljon voimia. Suositan Hytösen molempia Viro-kirjoja lämpimästi Virosta kiinnostuneille. Toivottavasti esiin nostamani muutamat seikat saivat kiinnostuksesi heräämään. Viro maailmanvallaksi! on vetävästi kirjoitettu ja kiinnostava.

Ville Hytönen - Viro maailmanvallaksi
Ulkoasu Riikka Majanen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Mitkä ovat Viron ja virolaisen kulttuurin vahvuudet? Mitkä ovat heikkoudet? Voiko pieni maa nousta kekseliäisyydellään ja uutteruudellaan suureksi? Lämminhenkinen tarinointi Viron lähihistoriasta ja seikkailut virolaisten kera kulkevat piparkakkujen, mutterikioskien ja punkkariluolien kautta kapakkavisojen historiaan, virolaisten mallien maailmaan ja neuvostoestetiikan ytimeen. 

Viro-faneille suositan myös Valdur Mikitan teoksia:
Lingvistinen metsä
Kantarellin kuuntelun taito

Valdur Mikita - Lingvistinen metsä

Valdur Mikitan Lingvistinen metsä on häkellyttävä ja lennokas teos, josta luulen ymmärtäneeni vain murto-osan. Kuuntelin Mikitan ja Urmas Vadin tekstitetyn videokeskustelun kirjasta täällä, ja kyllä se jotain avasi. Videolla Mikita epäilee, ettei teos avaudu oikealla tavalla muunmaalaisille ja hän suhtautui hiukan vastahakoisesti sen kääntämiseen. Vuonna 2013 viroksi ilmestynyt Lingvistiline mets oli Virossa  käsittämätön myyntimenestys ja se on koskettanut syvästi virolaista sielua. Lukiessa tuli tunne, että Mikita on joku etelävirolaisesta ikimetsästä ihmisten ilmoille putkahtanut šamaani, vaikka akateemisen koulutuksen on saanutkin. Mikita on koulutukseltaan sekä biologi että semiootikko ja se kuuluu teoksen esseissä. Alkuun kirjailija sanoo olevansa synesteetikko ja kertoo miltä se tuntuu; jatkaa sitten maapallon geologisilla aikakausilla ja ties millä - ja pudottaa minut aika lailla kärryiltä.

En meinaa millään päästä eroon tunteesta, että olen kyllä lukenut itseni tohtoriksi, mutta jonkin luonnon tekemän hirveän virheen seurauksena minulle on sattunut mystikon aivot. // Esseistiikka on kuin koelaboratorio, jossa alitajunnan hämäristä kiskotaan päivänvaloon jonkin tuntemattoman aihealueen alkuperäinen idea. Siinä piilee myös esseistiikan taika: vauhtia, rehevyyttä ja oivalluksen voimaa. Genrenä esseistiikka on kaikkein lähimpänä villiä ajattelua.

En tunne juuri lainkaan geologisia kehityskaaria, mutta vakuuttavasti Mikita kertoo mm. gambri- ja ordovikikausien maakerrostumista, joita on nähtävissä Viron törmärannikolla. Wikipediasta löytyy kuvia, ja todella hienolta näyttää: siellä eri kerrostumissa miljoonien vuosien takaiset fossiilit uinailevat. Suomessa ei samaa ole, vaikka välissä on vain kapea Suomenlahti. Hän tarinoitsee myös uraania sisältävästä dictyenoma-liuskeesta, joka oli äärimmäisen tärkeää Neuvostoliiton ydinohjelmalle miehityksen aikana ja kertoo myös muinaisista kraatterijärvistä. Kaalin kraatterista löytyy myöskin kuva Wikipediasta. Itämerensuomalaisina kansoina virolaisilla ja suomalaisilla on paljon yhteistä, mutta paljon myös erottavia tekijoitä. Mikita sanoo myös, ettei antiikin taruihin perustuva Kalevipoeg ole samanlainen kansalliseepos kuin meidän Kalevala ja että Viro jakautuu selvästi eri heimoihin ja erilaisiin alueisiin itään, länteen, pohjoiseen ja etelään.

Päitessä oleva ranta Sillamäen lähellä

Baltiansaksalaiset antoivat virolaiselle kulttuurille institutionaalisen ilmeen: laulujuhlat, eepoksen, kirjakielen ja jopa mytologian. Baltiansaksalaiset tekivät homo silvaticusista 1800-luvun kuluessa homo europeaensisin. Ristiriitamme ydin onkin siinä, että olemme yksi Euroopan vanhimpia alkuperäiskansoja ja silti kiinnostavin osa virolaisesta kulttuurista ei näytä koostuvan yhtään mistään. // Nykypäivän virolainen on tutkija ja samaani, markkinointijohtaja ja mystikko, bussikuski ja kansanparantaja. Jokaisella tavallisella virolaisella on vähintään yksi vaihtoehtoinen todellisuus nätisti sisään pakattuna.

Lingvistinen metsä on villi ja runsas teos, joka avaa Viroa ja virolaisuutta lennokkaasti ja pitelemättä. Mikita puhuu myös Suomesta ja Viron rajanaapureista Latviasta ja Liettuasta, mikä oli myös kiinnostavaa, koska tunnen noita maita huonosti. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue, vielä pienempi kuin Suomi. Itsenäistymisen jälkeen maan kehitys on ollut huimaa, siksi virolainen on ymmällään ja tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mutta oikeastaan ei tarvitsisi, sillä virolaisilla (ja meillä suomalaisilla) on tallella henkiinjäämisen taito mahdollisen ekokatastrofin sattuessa.

Olen pohdiskellut, että meillä saattaisi olla käyttöä sellaiselle hypoteettiselle käsitteelle kuin keräilyindeksi. Se määriteltäisiin sen perusteella, montako prosenttia asukasmäärästä kykenisi jäämään eloon valtiosta riippumatta. Meidän ilmastossamme heitä olisivat maalla puulämmitteisissä taloissa asuvat vähäosaisemmat ihmiset, joilla on maata ja riittävästi kärsivällisyyttä ja taitoja hankkia itselleen ruokaa. Tällaiset kotitaloudet ovat käytännössä kadonneet järjestäytyneestä maailmasta. Virossa ja Suomessa niitä on vielä tuhansia, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ne ovat vähentyneet huomattavasti. // Emme voi koskaan tietää, milloin tuota rinnakkaismaailmaa tarvitaan. Stephen Hawkingin sanoin ihmiskunta on astunut olemassaolonsa vaarallisimmalle vuosisadalle. 

 

Onhan tämä loistava teos, joskin minulle vaikeahko.  Kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Anniina Ljokkoi upeasta suomennoksesta. Mikitan lennokkaan tekstin kääntäminen ei varmaankaan ollut helpoimmasta päästä.

Bloggaukseni Mikitan Kantarellin kuuntelun taidosta

 

 

Valdur Mikita - Lingvistinen metsä
Alkuteos Lingvistiline mets 2013
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Ulkoasu Riikka Majanen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
___________________

Mikitan haastattelu Aamulehdessä, josta myös kirjailijan kuva 

Semiootikko ja biologi Valdur Mikitan Lingvistinen metsä pureutuu virolaisen ja itämerensuomalaisen kulttuurin historiaan aina mannerlaattojen liikkeistä alkaen. Mikitan tekstit risteilevät eri aikakausissa, maan pinnanmuodostumissa ja metsätyypeissä. Hänellä on kyky nähdä yhteyksiä nykyajan kulttuuri-ilmiöiden, maantieteellisten sijaintien sekä myyttien ja historian välillä. Itämerensuomalaisilla on edellytykset selviytyä ekokatastrofista, koska meillä on jäljellä kivikautisen keräilijän elämäntavan piirteitä metsissä kulkiessamme, kiitos synestesian, saunan ja sienikorin.

Valdur Mikita (s. 1970) on etelävirolainen kirjailija ja semiootikko. Hän on kirjoittanut useita Virossa suuren suosion saavuttaneita, kaunokirjallisesti ansiokkaita esseekokoelmia, joissa käsitellään esimerkiksi identiteettiä, luontosuhdetta ja animistista maailmankatsomusta. 

Nanna Johansson - Vitsaa säästämättä

Naistenviikkoa riittää vielä.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Tänään vuorossa ruotsalaista sarjakuvaa.

Sarjakuva-albumissaan Vitsaa säästämättä Nanna Johansson antaa huutia vaikka mille. Kokoelma on kaleidoskooppimainen runsaudensarvi eikä keskity yhteen teemaan, kuten monien hänen maannaistensa albumit (Strömquist, Romanova & Gustavsson). Pitempien sarjakuvien väliin Johansson ripottelee yllättäen yhden ruudun pilapiirroksia. Kirjan esittelyteksti kertoo olennaisen:

Vaivaannuttavan tunnelman, höpsön pilailun ja veitsenterävien analyysien mestarin Nanna Johanssonin Vitsaa säästämättä on hillitön kokoelma sarjakuvia ja pilapiirroksia. Johanssonin ensimmäisessä suomennetussa albumissa seikkailee huonosti käyttäytyviä tätejä, fundamentalistisia kahvinjuojia, Tukholmassa toilailevia maalaisia ja pitkäpiimäisiä hääpuheenpitäjiä. Kirja paljastaa miksi pronssiset rintaliivit ovat turha vaatekappale ja miksi Leijonakuningas on silkkaa diktatuuripropagandaa. Johansson vinoilee normeille, patriarkaatille ja kulutushysterialle. 

Jännittävää, että kanteen on valittu valokuva siveästä menneen ajan nuoresta naisesta. Onkohan kuvassa sarjakuvataiteilija itse? Kansikuva vie mielleyhtymät menneeseen aikaan, jossa Johanssonin mielestä vallitsi tylsyys. Elämä oli raakaa puurtamista ja kaikki kiva oli kielletty, siitä piti huolen erityisesti luterilainen usko. Nykyään ei ole sen hauskempaa: töissä on tylsää ja arkiaskareet ovat tylsiä, vaikka kuuluu sanoa, että rrrrakastaa esim. siivoamista. Johansson toivoo, että kakku voitaisiin jakaa tasaisemmin; että hauskanpidon pieni siivu kasvaisi ja työn viemä tylsä aika vähenisi.

Useamman ruokalajin ilallinen oli hauska ja masennusmaan kartta oivaltava ja hienosti toteutettu. Bilehautajaiset liikkuivat minusta hyvän maun rajoilla, mutta Tukholman ja maaseudun vastakkainasettelu taas toimi. Ehkä Ruotsissa on vieläkin suurempi juopa pääkaupungin ja muun maan välillä kuin meillä Suomessa (sanoo hän, joka asuu pääkaupunkiseudulla). Johansson tarjoaa lukijalle myös DIY-homman: voi luoda itselleen oman ääliönimimerkin. Minulle tuli Poison Bastard - ääliömäinenhän se on, vaan ei varmasti ääliömäisin noista vaihtoehdoista syntyvä. Johansson irvailee myös tietokonepeleissä ja fantasiaelokuvissa näkyvistä pronssisista tissiliiveistä. Osansa saavat myös rikossarjat, joiden uhri on melkein poikkeuksetta nuori seksikäs nainen.

Vitsaa säästämättä on kauttaaltaan nelivärinen ja pidin kovasti joistakin hänen piirroksistaan. Kirja on nopeasti luettu välipala, mutta ehkä vähän epätasainen. Vielä ei ole läheskään syksy, mutta näin kauniin kesän jälkeen meillä voi olla tekemistä syysilon löytämisen kanssa.

Bloggaukseni ruotsalaisesta sarjakuvasta:

Hanna Gustavsson - Yölapsi

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa

Liv Strömquist - Einsteinin vaimo, Kielletty hedelmä & Prinssi Charlesin tunne

Nanna Johansson - Vitsaa säästämättä

Alkuteos Jag kommer med stryk
Suomentanut Kreetta Lahtinen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
______________

Skånessa asuva Nanna Johansson (s. 1986) on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä ja radion juontaja. Hän on luonut omintakeisen tyylin, jossa herttaisuus kohtaa karmeuden ja nokkeluus kulkee käsi kädessä ällöttävyyden kanssa. 

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa

Moa Romanovan (s. 1992) debyyttisarjakuva Paniikkiprinsessa ilmestyi Ruotsissa 2018 ja nousi arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Albumi kertoo hänen omasta vaikeasta vuodestaan. Nuori Moa piirtää ja haaveilee taiteilijuudesta, mutta elämää varjostaa vaikea paniikkihäiriö ja häntä masentaa se, ettei oikein mikään tunnu sujuvan.

Ahdistuneena ja pelkoonsa käpertyneenä Moa mehustuu sotkuisessa pienessä kämpässään, jossa likaiset astiat ja vaateröykkiöt valtaavat alaa päivä päivältä. Netissä tulee surffailtua päivät pitkät, tottakai. Tinderistä löytyy 53-vuotias setäjulkkis, joka kehuu tyttöä kauniiksi ja sanoo ihailevansa tämän taidetta. Albumissa paperipussi päässä esiintyvä mies jää tuntemattomaksi, mutta haluaa Moan mesenaatiksi ja tarjoaa tälle viihtyisää huvilaa, jossa levätä. 

Moa haahuilee kaupungilla, tapailee muutamaa ystäväänsä ja käy psykologin luona juttelemassa paniikkihäiriöstään. Hän yrittää myös etsiä työtä, mutta mitään ei löydy. Albumissa muumimammaksi kuvattu äiti kutsuu käymään, mutta ei Moa kauaa jaksa hoitaa äidin äkäisiä riikinkukkoja. Joku pieni juttu voi muuttaa kaiken. Moan on pakko suostua ärsyttävän pienen tytön lapsenvahdiksi - saisihan siitä edes vähän rahaa - ja siinä kitisevän lapsen vaatimuksesta piirrellessään ja muovailuvahasta dinosauruksia muotoillessaan hän kertoo sadun paniikkiprinsessasta. Vähitellen Moa löytää itsestään voimaa ja uskaltaa luottaa itseensä eikä kaiken maailman namusetiin - jolla muuten itsellään on nolo pelko, voi miten voimaannuttavaa! Hän uskoo vihdoin sen, että paniikkihäiriöön ei kuole, vaikka siltä tuntuisikin.

Romanova kuvaa yksinäisyyttä ja ahdistusta osuvasti taiteellaan, nuo tunteet suorastaan huokuvat sivuilta. Minusta Romanova on todella rohkea nostaessaan pniikkihäiriönsä esille. Siihen liittyy edelleen jonkinlainen stigma, luulo että paniikkihäiriö on merkki jostain vakavammastakin mielenterveydenhäiriöstä. Ja hän piirtää todella hyvin. Alkupuolen synkät kuvat muuttuvat tähän loppunäkyyn: voi huokaista huojentuneena, sillä omat jalat sittenkin kantavat, ikuisesti, aamen.

Ruotsalaissarjakuvaan olen tutustunut aiemmin tietysti Liv Strömquistin teosten kautta. Olen lukenut häneltä albumit Einsteinin vaimo, Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Viime vuonna luin Hanna Gustavssonin Yölapsen, jonka yksinäisestä Iggystä myös pidin kovasti.

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa

Alkuteos Alltid fucka up 2018
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2020
Kirjastosta
______________

Muualla: Donna mobilen kirjat
Svenska Yle
Kuva: Anders Ylander, Göteborgs-Posten

Hanna Gustavsson - Yölapsi

Ruotsalaissarjakuva on tullut tutuksi Liv Strömquistin julistavien & feminististen teosten kautta. Uusi tuttavuus on Hanna Gustavsson, jonka esikoisteos Yölapsi palkittiin vuonna 2014 parhaana ruotsalaisena sarjakuvateoksena. Gustavsson ei ole niin räväkkä ja julistava kuin Strömquist, mutta sanottavaa toki hänelläkin on.

Yölapsi kertoo 14-vuotiaasta Iggystä eli Ingridistä, jonka Gustavsson piirtää isonenäiseksi ja huppareissa kulkevaksi tytöksi. Iggy ei ole mikään kaunotar kuten hänen ainoa ystävänsä Julie, jonka kanssa käydään myymälävarkaissa ja mietitään omaa seksuaalista identiteettiä, lesbo vai bi.

Iggy tuntuu sydäntäsärkevän yksinäiseltä. Äidin kanssa ei voi puhua mitään ja äidin poikaystävät ovat vaihtuvaa lajia. Nyt se on Bruno-tossukka, joka hipsii kalsareissaan aamuisin. Oma seksuaalisuus mietityttää Iggyä kovasti. Hän telkeytyy omaan huoneeseensa ja surffaa porno- ja keskustelusivuilla illasta toiseen.

Liki kolmikymppinen Stefan tekee koulukuvauksia kouluissa ja on Iggyn tavoin Iron Maiden -fani. Mies tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää yksinäistä ja itseensä käpertynyttä Iggyä ja he ryhtyvät viestittelemään eräällä keskustelusaitilla. Jutustelut johtavat tapaamiseen. Onko Stefan nuoria tyttöjä metsästävä pedofiili vai ei?

Gustavssonin tarina herättää empatiat Iggyä kohtaan ja pureutuu realistisesti nuorten nykytodellisuuteen. Netti loputtomine sivustoineen ja keskustelufoorumeineen on aina tarjolla. Koulu ei innosta ja vanhempien kanssa sujuu yleensä huonosti. Oma seksuaalinen identiteetti emmityttää valtavasti. Mistä tietää onko normaali? Mistä tietää onko hetero, bi vai homo?

Minusta teos oli vaikuttava ja koskettava. Pidin isonenäisestä Iggystä ja kaunistelemattomasta arjen kuvauksesta. Mukava kuulla, että jatkoa seuraa: jatko-osa Iggy 4-ever on ilmestynyt jo ruotsiksi ja on Sammakon kustannusohjelmassa. Gustavsson on vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 7.-8.9.

Osallistun tällä postauksella Tuijan Naistenviikon haasteeseen.

Hanna Gustavsson - Yölapsi
Alkuteos Nattbarn  2013
Suomentanut Elias Lahtinen
Sammakko 2019
Lukukappale kustantajalta - kiitän!
_______________

Nattbarn, sai vuonna 2014 Urhunden-palkinnon vuoden parhaasta ruotsalaisesta sarjakuvakirjasta. Teoksen vahvuudeksi todettiin erityisesti sen juonenkuljetuksen kliseettömyys sekä hallittu dramatiikka, sekä Gustavssonin ilmaisuvoimainen ja omaperäinen kerronta. 

Hanna Gustavsson (s. 1985) on ruotsalainen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija. Hän on opiskellut graafista suunnittelua ja suorittanut tarinankerronnan maisteriohjelman Tukholman Konstfack-korkeakoulussa. Lisäksi hän on opiskellut kuvitusta California College of the Artsissa.

Liv Strömquist - Einsteinin vaimo

Olen lukenut aikaisemmin Strömquistin sarjakuvateokset Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Molemmat olivat minusta riemastuttavan railakkaita ja asenteita tuulettavia. Feministisen sarjakuvan ruotsalaistähden uusin suomennos on Einsteinin vaimo, joka sisältää kaksi Strömquistin aiemmin ruotsiksi ilmestynyttä teosta ja niiden lisäksi jotain uutta. Suomessa vain sana uusi on jätetty kirjan nimestä pois.

Suurin osa kirjasta kertoo maailman inhottavimmista poikaystävistä ja aviomiehistä. Miehistä, jotka ovat olleet sairaalloisen mustasukkaisia, pitäneet naisiaan neljän seinän sisällä vankeina, hallinneet ja vallinneet kaikin tavoin tai 'anastaneet' vaimonsa älylliset saavutukset.

Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli fyysikko Mileva Marić (1875-1948) ja pari julkaisi molempien nimillä varhaiset tutkimuksensa. Mutta sitten Albert jätti Milevan ja kaksi lastaan  (joista toinen oli sairas skitsofreenikko) vaimonsa serkun vuoksi - ja Milevan ura tyssäsi siihen. Herää kysymys, kumpi oikein keksi, kumman panos oli suurempi? Tiedemaailmassa naisen oli tuolloin liki mahdoton menestyä omalla nimellään, mieleen tulee vaikkapa Marie Curie. Kirjallisuuden laita on ollut samoin. Moni nainen on toiminut miehensä haamukirjoittajana tai sitten julkaissut kirjoja maskuliinisella pseudonyymillä.

"Marićin osuudesta Einsteinin keksintöihin ollaan erimielisiä: joidenkin mielestä Einstein sai häneltä pääajatuksensa, jotkut taas arvelevat Marićin auttaneen Einsteinia suhteellisuusteorian matemaattisessa puolessa. Nämä spekulaatiot ovat syntyneet Einsteinin kirjeistä, joissa hän puhuu ”meidän” teoriastamme, ja siitä että Einstein lahjoitti Nobel-palkintorahansa Marićille. Marić oli aikanaan suostunut avioeroon vain sillä ehdolla, että saisi rahat kun Einstein saisi Nobel-palkinnon. - Wikipedia

Strömquist esittelee monta mies- ja poikaystäväpahista sarkastisella tyylillään populaarikulttuurin saralta. Heitä ovat mm. Elvis Presley & hänen Gracelandiin telkeämänsä Priscilla, Phil Spector & The Ronettesin päävokalisti Ronnie sekä Stalin & vaimonsa Nadja. Vaimojaan tai tyttöystäviään kaltoin kohtelevien joukkoon kuuluivat myös Karl Marx, Pablo Picasso, Edvard Munch ja Jackson Pollock.

Mikä panee fiksut ja älykkäät naiset alistumaan miehen idioottimaisuuksille ja törkeälle manipuloinnille? Strömquistin - ja minunkin - mielestä pääsyy on romanttisen rakkauden ihannointi. Nuoren lukijan kannattaa kurkata vaikka tuohon linkkiin ja etsiä muutenkin tietoa monen naisen halajamasta romanttisesta rakkaudesta! Toinen syy on se, että nuo naisiaan manipuloivat, vallan sokaisemat miehet, ovat narsisteja. He ovat niin ovelia ja taitavia, että kietovat uhrinsa vähä vähältä verkkoonsa niin että nämä eivät enää osaa tai uskalla pyristellä pois, vapauteen.

Kirjassa puhutaan myös lapsista ja ydinperheestä. Strömquistin mukaan ’ydinperheprojekti’ sai siivet alleen 1800-luvulla porvariston piirissä. Tähän Kunnes kuolema meidät erottaa - ajatukseen liittyy uskonnon ohella myös romanttisen rakkauden harhaluulo. Ajatellaan, että on elettävä kylki kyljessä tuon kerran valitun kumppanin kanssa, ja jos se ei onnistu epäonnistuminen musertaa alleen.

Sarjakuvillaan Strömquist herättelee ajattelemaan rakkaus- ja suhdeasioita feministisestä näkökulmasta. Hyvä niin. Kuitenkaan aivan samaan ihastuksen asteeseen kuin kahden aikaisemmin lukemani sarjakuvan osalta en nyt päässyt. Liekö syynä se, että uutuudenviehätys oli poissa? Sisältö oli myös vähän pomppiva ja hajanaisen tuntuinen - ärsyttävät äijähenkilöt olisin ehkä itse jättänyt pois. Lisäksi loppua kohti puhekuplissa tuli todella ahdasta. Ehkä suomeksi sanominen vie enemmän tilaa kuin ruotsiksi? Joka tapauksessa minulle pienen fontin lukeminen tuotti tuskaa, suurennuslasin käyttö syö lukuelämystä, niin se vaan on.

Vaikka Einsteinin vaimo ei minulle paljon uutta asiaa tarjonnutkaan, onneksi meillä on Strömquist varoittamassa nuoria naisia näistä machoporsaista!

Liv Strömquist - Einsteinin vaimo
Alkuteos Einsteins nya fru 2018
Sisältää aiemmin julkaistut Einsteins fru (2008) & Ja till Liv! (2011) sekä jotain uutta
Suomentanut Helena Kulmala
Kansikuva Sören Vilks, taitto Josefine Edenvik
Suomenkielisen ulkoasun toteutus Riikka Maijanen ja Jouka Mattila
Sammakko 2019
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Olen lukenut Françoise Gilotin Elämä Picasson rinnalla ja Diane Ducretin Diktaattorien naiset - vinkiksi, jos haluaa syventää tietämystään historian porsastelevista miehistä!

Heli Laaksonen - Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut #runosunnuntai

Mul on kiäl. Tämä oma

tuuline ja merine.

Otin lukuun Heli Laaksosen murrerunoja, koska murteet tuntuvat nyt(kin) olevan in. Tammikuussa on ilmestynyt kaksi hienoa esikoisromaania, joissa kirjailijan oma murre on vahvasti läsnä: Johanna Laitilan Lilium regale ja Katja Kärjen Jumalanhuone. Ja toki muistamme vuonna 2017 ilmestyneen Rosa Liksomin Everstinnan,  ja miten vahvasti Anneli Kanto kirjoitti Lahtareissa.

Heli Laaksonen kirjoittaa lounaismurteella, joka on minulle aivan vieras. Kun aiemmin luin Sulavoita kuvittelin runot ääneen lausuttuina. Silloin ne avautuivat karjalaiselle minulle aika hyvin ja ihastuin. Googlatessa löysin myös tämän eri murteilla kirjoitettujen runojen kokoelman - Runoja murteilla. Mee, mummu ja muut, toimittaneet Heli Laaksonen ja Virpi Adamsson (Sarmala 2004).

Antakka mu olla lehm koivu al.

Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,

kakluni ette.
...

Menen maate ko nukutta

syän ko o nälk

juan ko o jano

istun keinus ja luve

fletkuttelen kintui

kilju välil ko kunnavaivane varpune:

Pysykkä pois!

Häipykkä helkkari!

Tämä o mu oma piirkuntta!

Noin hauskasti sitä rentoillaan ja omaa reviiriä puolustetaan! Kirjan alussa on Heli Laaksosen mainiot saatesanat Taustaks ja tarkotukseks ja lopussa  Siru Kainulaisen lyhyt essee otsikolla Kieli joka vaikuttaa. Murre saa Laaksosen runot kuulostamaan humoristisilta, mutta esim. esikoisteoksesta Pulu uis kuultaa traaginen koti-ikävä ja väärään paikkaan joutuminen. Runoilija asui tuolloin Helsingissä ja hänen kokemastaan vieraudesta nousi jopa haloo: Esikoisen kirjottamise aikoihi asusin pääkaupunkiseurul ja olin hukas ko vasen lapane. Muutamas runos puhisen ääne sen ahristukse, mitä metron oranssil penkil töröttävän maalaisen pääs liikku. Kainulainen selittää lisää: Puhe ei siis olekaan murre-eroista, päälle liimatusta murrekoristeesta vaan olemista syvästi koskettavasta omasta kielestä. 

HERTTONIEMI
sanno täti jostan kaukka
ja kuulosta niim pal fiinilt
ruatiks sanota kans
HERTONÄS
mut mun kiälelän ei san kukka mittä.

Mää aja asema ohitte vaa
kote kerra munst piret
hualtakka.

Laaksosen mukaan Vissinki-laulut ovat kokoomateokseen nonparelleiks runokakun päälle ripoteltui laulunsanoi. Ja Kainulainen: Sanojen katsominen ja näkeminen eivät riitä. Ne on myös kuultava ja niitä on tunnusteltava. / Rytmikäs, korvaan tarttuva, tuttu tai vieras äänteellisyys on osa kommunikaatiotamme joka päivä. Kansanlaulumaiset sanoitukset ovat syntyneet läntisten sananparsien inspiroimina. Harmikseni en löytänyt Vissinkiä Youtubesta, mutta Heli Laaksosesta siellä on montakin tallennetta.

Saatesanoissaan Laaksonen totesi, että mieli olisi tehnyt jättää joitain haparoivia nuoruuden runoja pois Pulu uis -kokoelmasta, mutta kaikki ne otettiin mukaan. Huumorintunnun alta löytyy teräviä Helsinki-huomioita, tuokioita vanhusten elämästä ja hauskasti sinne tänne hypähteleveviä aiheita. Raparperisyrämes esiintyy kualema, vanha hanttapuli. Runoissa vilahtaa evakkoon lähteneitä vanhuksia, hanttapulille vaimonsa menettänyt mies, mutta myös hulvatonta huumoria! Laaksonen päästää sadun ja mielikuvituksen valloilleen. Runominä kutsuu karhun kylään, kasvattaa takapihalla hämähäkkiä ja hirvellä voi olla nilkkasukat jalassa.

VINKEI YKSINÄISIL NAISIL

Jumankek,

meinasi oja aja.

Nii hyvännäköne mänty

ja iha yksi.

...

Sit ko sul se miäs jo o.

Pirä privat pelle-showt hänel sillo tällö.

Silut hänen tukkatas nii et pälvikalju alkka.

VINKEI YKSINÄISIL MIÄHIL

Ei ol ollenka vaikkia lumot tipui.

...

Laulutunnil ja äkki.

Kitara taik käyrätorvi kätte,

taik mikä huilu vaa, 

joku ko eres hiukam piippa.

...

Meil saa vävymplanttu raparpermehu

ja soker o juur päässy loppuma.

Heli Laaksosen murrerunot ovat hauskoja ja viisaita - näistä tulee hyvälle tuulelle, sillä Laaksonen ilottelee mielikuvituksellaan absurdisti ja ratkiriemukkaasti. Suositan, vaikka tämä murre vieras olisikin.

Heli Laaksonen

Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut

Kansi Riikka Majanen 

Sammakko 2015

****

Kirjastosta

_______________

Helmet-haaste: 37 (pienkustantamon julkaisema)

Kirjasähkökäyrän Mai on lukenut kokoelmat Pulu uis ja Sulavoi

Pulu uis (2001) ja Raparperisyrän (2003) ovat molemmat megahittejä ja murrerunouden klassikoita. Muita kokoelmia: Maapuupäiv (2005), Sulavoi (2006) ja Peippo vei (2011). Laaksonen on suomentanut virosta mm. Andrus Kivirähkin lastenkirjan Koiranne alkaa kohta kukkia.

An InLinkz Link-up

Heikki Kännö - Mehiläistie

Lukiessani vastikään Heikki Kännön Sömnön, olin sen verran täpinöissä, että Mehiläistie oli otettava lukuun myös. Genret lomittuvat häpeilemättä tässä Kännön huikeassa esikoisteoksessa. Mehiläistie on trillerin, scifin ja tietokirjan kombo, joka rönsyilee taiteen, taidehistorian, mystiikan, okkultismin ja natsien maailmoissa. Se kiertyy villinä performanssina innoittajansa Joseph Beuysin (1921-1986) elämän ja taiteen ympärille.

Jeder Mensch ist ein Künstler - jokainen ihminen on taiteilija, sanoi Beuys, saksalainen performanssitaiteilija, kuvanveistäjä ja taideteoreetikko, joka toimi myös Düsseldorfin taideakatemian professorina. Taide on kuvataiteilija-kirjailija Kännön intohimo ja hän haluaa jakaa tietoaan kuulijalle, esitelmöidäkin vähän. Beuys ja Fluxus olivat itselleni entuudestaan tuntemattomia, joten oli hienoa tutustua tähän 60-luvulla syntyneeseen avantgardistiseen liikkeeseen, johon voi kurkistaa vaikka täällä ja täällä.

Mehiläistiessä Kännö punoo tyylilleen uskollisena aivan hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan joidenkin todellisten henkilöiden ympärille. Asiaa tuntematon lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on faktaa, mikä fiktiota. Keskiössä on siis Beuys, joka Luftwaffen lentäjänä teki toisen maailmansodan aikana pakkolaskun Krimin vuoristoon. Mies imi siellä itseensä shamaanin voimat ja siellä tapahtui myös mystinen aikasiirtymä, jonka merkitystä Alfred Riemannin häikäilemätön natsiorganisaatio tutki vuosikymmenet. Krimiltä Beuysin performanssit perivät tärkeimmät elementtinsä - huovan, rasvan, hunajan ja lehtikullan - oikeasti. Ja mehiläiset.

Kännön villi performanssi oli minulle paikoin liian teoreettista ja yksityiskohtaista luettavaa, mutta enimmäkseen riemastuttava ja hauskoin kääntein ryyditetty lukukokemus. Joka suuntaan rönsyävän kerronnan ja vuolaan tekstin rivien väleistä pilkistää todellisia herkkuja. Varsin hupaisa kohtaus oli mm. pikku ryövärikaksikon Klausin ja Paulin flyygelin varastusoperaatio Essenin filharmoonikoilta. Samainen rujoksi ruhjottu flyygeli päätyi myöhemmin Beuysin performanssiin. Upeasti oli kuvattu myös Dora Schusterin performanssi New Yorkin MoMA:ssa, jossa nainen kumittaa kynnet verillä 38 neljän neliön kokoista isänsä muotokuvaa.

Hitler vaikutti leppoisalta ja näytti yrittävän pitää itärintamalla yltyvät Neuvostoliiton vastahyökkäykset mielensä takamailla. Hän kertoi Alfredille nimensä etymologiasta. Adolf juontuu muinaisgermaanisesta termistä Adelwolf ja tarkoittaa jaloa sutta. (...) Alfredin niskakarvat nousivat pystyyn, kun Hitler kallisti päänsä takakenoon ja ulvahti malliksi.

Natsit ja taide onkin luku sinänsä. Hitlerin suojatin Alfred Riemannin alias Richard Steinin vetämä, keskitysleireiltä pelastettuja juutalaisia psykopaatteja hyödyntävä organisaatio oli puistattava, mutta nerokkaasti kehitelty. Organisaatio oli mielipuolisen pakkomielteinen Beuysin suhteen, mutta myi ja välitti natsien takavarikoimaa rappiotaidetta ympäri maailman, listien taiteen oikeita juutalaisomistajia ja poistaen omat tietonsa kaikista henkilörekistereistä. Natsien takavarikoimia taideteoksia oli miljoonia - oikeasti - ja niitä putkahtelee päivänvaloon edelleen, ks. tapaus Gurlitt.

Galleristi Walter Schuster syntyi järkyttävissä oloissa Saksassa, kärsi aivoissaan olevan vihreän aineen aiheuttamista valtavista päänsäryistä - kunnes Beuys paransi hänet shamaanin käsillään. Hänellä oli myös todellisilta tuntuvia hallusinaatioita. Mutta olivatko ne hallusinaatioita? Aikuisena New Yorkissa koettu todellisuuden vääristymä vaihtoi vaimo Janen toiseksi.... Mutta onneksi Beuysin taiteellaan rakentamat majakat ja lähettimet mahdollistivat miehelle aikamatkan vuoden 1967 Düsseldorfiin, aikaan ennen syntymäänsä, aikaan jolloin tuleva vaimo Jane oli viisivuotias ja pelastettava.

Sinä, joka luet tätä bloggausta, olet varmasti aivan ymmällä. Mehiläistie on niin hurjaa mielikuvituksen lentoa, että veisi rutkasti sivuja avata se. Eikä puhki selittämisessä olisi ideaakaan - lue ja totea itse!

Heikki Kännö - Mehiläistie
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2017
****
Kirjastosta
_______________

Mehiläistie oli ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon 2018 saajaksi. Raati totesi: 

Rajattoman luovuuden taidonnäyte sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, realististen ihmishahmojen ja tieteiskirjallisten elementtien uumeniin.

Helmet-haaste: 
3 (genre, jota en yleensä lue), 5 (ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi), 16 (todellisen ja epätodellisen rajamailla)

Muualla: Aamulehti,  Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Tähtivaeltaja 

Pää taustalla: Raoul Hausmann - Der Geist unserer Zeit (Mechanischer Kopf 1919), Pompidou Centerin luettelo

Heikki Kännö - Sömnö

Kuvataiteilija-kirjailija Heikki Kännö (s. 1968) on visuaalinen näkijä, joka pyörittää lukijaa maailmoissaan kuin alati kiihtyvän tornadon silmässä. Esikoisteos Mehiläistie (2017) oli ehdolla Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon sekä Tulenkantaja- ja Tähtivaeltaja-palkintojen saajaksi. Sömnö perustuu kirjailijan omaan ilmestysmäiseen näkyyn, jossa valkoisiin vaatteisiin pukeutunut mies seisoi tukka hulmuten myrskyssä ulkosaariston kalliolla Wagnerin pauhatessa taustalla. ”Miehen silmissä kiilui hulluus, ja hän oli vakuuttunut kykenevänsä manipuloimaan todellisuutta maalaustensa avulla.” Sömnö on huimaavan mielikuvituksen tuote ja tarinankerronnan taidonnäyte. Se on kirja, joka venyttää genrerajoja ja polveilee pääjuonesta kiinnostaville sivupoluille. Kännö sekoittaa sukusaagaansa faktaa ja fiktiota, ropsauttaa mausteeksi fantasiaa ja mystiikkaa - ja kuorruttaa kaiken käsittämättömällä mielikuvituksellaan.

Kännö on kirjoittanut tätä teosta 11 vuotta, rinnan esikoisteoksen kanssa, ja lukenut kymmeniä lähdeteoksia perehtyen 1900-luvun aatevirtauksiin, Wagnerin oopperoihin, siirtomaavallan karmeisiin puoliin, natsien toimintaan Euroopassa. ym. Sammakon Sanomien mukaan tekeillä on tetralogia, ja kolmas osa jo lähes valmis ja neljättä aloitettu. Sömnö - suomeksi osuvasti Unien saari - on yksi tämän vuoden Runeberg-palkintoehdokkaista. Raati totesi kirjasta: ”Herkullisesti härnätty lukija voi vain nauraa niin kuin vuoristoradan siinä silmukassa, jossa roikutaan pää alaspäin.” Toivon Sömnölle menestystä!

Elämäkerturi Isak Severin on kuin Kännön alter ego: henkilö, joka ei jätä yhtään kiveä kääntämättä eikä yhtään polkua tutkimatta. Severiniä on kieputtanut jo kymmenisen vuotta kulttimaineeseen nousseen kuvataiteilijan Werner H. Bergerin elämäkerta ja hänen monijäsenisen sukunsa tarina. Severin haluaa selvittää Wernerin isoisän Samuel Schmalin elämäntarinan ymmärtääkseen, miksi Werner on sellainen kuin on. Samuel, pahoinpidelty wieniläinen puoliorpo päätyi 1800-luvun lopulla ensin Belgian Kongoon, josta löysi vaimon ja jossa teki bisnestä ja hurahti elämäniäksi Simon Kimbangun (1887-1951) omintakeiseen uskonlahkoon. Maan levottomuudet pakottivat palaamaan Itävaltaan, mutta kohta Anschlussin tuomia natseja oli paettava väärennetyillä passeilla Ruotsiin. Näin Schmaleista tuli Bergereitä - ja ruotsalaisia.

Eksentrinen, paljain jaloin kulkeva ja trumpettia soittava isoisä Samuel oli Wernerin läheisin ihminen, jolta poika peri kiinnostuksensa mystiikkaan ja Wagnerin musiikkiin. Werner oli luova nero, joka kantoi omissa geeneissään alttiutta hulluuteen ja nosti omaksi gurukseen armenialais-kreikkalaisen G. I. Gurdjieffin (1866-1949). Gurunsa enneagrammeihin perustuva Bergerin suvusta kertova ooppera Kinshasassa oli jo ikääntyvän Wernerin suuruudenhullu elämänhuipennus. Wernerin naissuhteita väritti nuorena poikana koettu rakkaus Manishaan, isän nuoreen vaimoon. Kaikissa naisissa hän etsi tämän piirteitä ja kuvasi Manishaa töissään.  Kuolemanpelossaan ja Gurdjieffin oppeihin nojaten vanha ja sairas Werner uskoi saavansa ikuisen elämän kuvasta kuvaan nuorentuvan omakuvasarjan avulla. Hän työskenteli Sömnön ateljeessaan vimmaisesti ja ämyrit huudattivat Wagnerin Nibelungenin sormusta ja Götterdämmerungia yli ulkosaariston.

Kirjan loppuhuipennus Sömnön saarella oli varsinainen spektaakkeli - loistavan visuaalinen, jännittävä ja dramaattinen. Mitä Sömnössä tapahtui todella?, kirkuivat lööpit myöhemmin ja elämäkerturi Severin totesi, ettei se todennäköisesti selviä ikinä. Kännö luo mahtavan fiktion ja faktan kudelman, aukottoman ja mielikuvituksellisen sukutarinan, johon historian todelliset henkilöt (jopa prinsessa Madeleine) sekä tieteen kehitys, New Age ja enkeliusko istuvat saumattomasti. Loistokkaan ja polveilevan tarinan lisäksi Kännön kieli on riemastuttavan rikasta ja nautittavaa. Kirja on yli 500-sivuinen, mutta taitavasti punottu jännite ei juuri hiipunut. Huikea Sömnö kuuluu kirkkaasti tämän vuoden lukuelämysteni kärkijoukkoon. 

Heikki Kännö
Sömnö
Kansi
Sammakko 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Kiiltomato / Kirsi Laitila, HS / Toni Jerrman, Oksan hyllyltä
Sömnön lumoissa ovat olleet myös Kirjaluotsi & Mummo matkalla

Todellisetkin hahmot uivat fiktion vietäviksi ja sulautuvat kirjailijan mielikuvituksessa yhdeksi valtavaksi oopperaksi, joka tulvii viitteitä kirjallisuushistoriaan, kuvataiteisiin, maailmanselityksiin, filosofisiin koulukuntiin ja okkultistisiin teorioihin.

Liv Strömquist - Kielletty hedelmä

Liv Strömquistin Kielletty hedelmä on todella tärkeä luettava kaikille nuorille tytöille - pojille toki myös. Minulla ei ole tietoa millaista seksuaalikasvatus nykypäivänä esim. Suomen kouluissa on - Ruotsissa virheellistä ja sievistelevää, väittää kirjailija. Uskon, että parempaa kuitenkin kuin oman aikani käytännössä olematon seksuaalikasvatus. Sarjakuvaformaatissa tieto ja väärien käsitysten oikaisu ovat varmasti tehokkaasti nykynuorten omaksuttavissa. Ehkä tärkein kirjan opetus tytöille on: hyväksy itsesi kaikkine ruumiinosinesi, ilman häpeää.  Sillä aivan hirvittävän paljon häpeää on naisen kehoon, sukupuolielimiin ja seksuaalisuuteen ladattu kautta historian - eikä vielä nykyäänkään osata tehdä eroa vaginan ja vulvan välillä.

Strömquist käy läpi esihistoriallisista ajoista aina 2000-luvulle, miten naisen sukuelimiin ja naisen seksuaalisuuteen on suhtauduttu. Karmeimman karhunpalveluksen tekivät 1800-luvun partasuuäijät Sigmund Freudin johdolla. Herrat sabotoivat kokonaisten sukupolvien naisten seksuaalista nautintoa ja omanarvontuntoa esittämällä naisen sukupuolielimen likaiseksi ja naiset seksuaalisesti haluttomiksi. Nainen on kaiken pahan alku ja juuri; juontuuhan se jo luomiskertomuksesta - Eeva tarjosi omenan, ei Aatami.

Esihistoriallisissa kulttuureissa naisen sukupuolielintä pidettiin pyhänä ja maagisena. Tästä kielivät monet pikkupatsaat, jotka näyttelevät vulviaan ylpeinä kaikkiin ilmansuuntiin. Näitä patsaitta ripustettiin suojelemaan mm. koteja ja kirkkoja paholaisilta. Strömquist esittelee joukon historian ukkeleita, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita naisen sukupuolielimestä ja kauhistuneita mm. naisen itsetyydytyksen vaaroista. Ratkaisu tähän ongelmaan on pieni nipsaisu, klitoridektomia - valitettavasti yleisesti käytössä tänäkin herran vuonna.

Kuningatar Kristiinan (1626-1689) miehisyys / androgyynisyys on puhuttanut patriarkaattia satoja vuosia, jopa niin että hänet kaivettiin ylös  haudastaan - 1960-luvulla! Kaikkien syntyvien vauvojen on sovittava tänäkin päivänä kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään. Nykynaiset pienennyttävät häpyhuuliaan plastiikkakirurgeilla ja pitävät visusti huolta siitä, ettei kukaan missään tapauksessa saa vihiä, että heillä on parhaillaan kuukautiset. 

Kirjojen ja lehtien orgasmipuheet Strömquist kääntää päälaelleen. Kun sanat nainen ja mies vaihtavat paikkaa, huomaa miten absurdeja ja naurettavia väitteet ovat. 1800-luvulla viktoriaanisella ajalla siirryttiin kaksinaismoralismiin: kunniallisilla naisilla ei ollut seksuaalisia haluja. Jos oli, nainen oli rietas ja huora. Suurin osa naisista määriteltiin frigideiksi, koska he eivät saaneet orgasmia yhdynnässä. Freudin mukaan tällainen nainen on psykologisen hoidon tarpeessa.

Strömquistilla on myös kiva selitys Prinsessa Ruususen satavuotiselle unelle.

Kuukautiset ovat edelleen tabu. Tämä näkyy terveyssidemainoksissa, joissa korostuu raikkaus ja varmuus, tamponimainoksissa käteen piilotettavan pieni koko. Äärimmäisen noloa on, jos terveysside pullottaa tai se pettää. Tästä tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kohu, kun Twitter poisti Rupi Kaurin kuukautiskuvat. PMS on oma kiva lukunsa, josta miehet naljailevat tavan takaa. Mutta ymmärtäisivätpä he jäävänsä paitsi tuosta mielialasta, raivostuttavasta ja hankalasta kyllä, mutta jonka  moni nainen kokee luovuuden voimavarana.

Ryöpytettävää teemassa siis riittää ja Strömquistilla & kumppaneilla töitä. Kielletty hedelmä on oivaltava ja tarpeellinen, luutuneita käsityksiä riemukkaasti pöllyttävä ja virheitä oikaiseva. Kuvituksena on sarjakuvatyylin ohella myös tavattoman taiteellisia ja upeita nelivärikuvia paratiisista. Tuskastuttavan pieni fontti haittasi paikoin lukemistani. Erittäin hyvä tietokirja.

Liv Strömquist
Kunskapens frukt 2014

Kielletty hedelmä

Suomentanut Helena Kulmala

Sammakko 2016
ERINOMAINEN *****
Lukukappale kustantajalta - kiitän

_______________

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat
Bloggaukseni Strömquistin Prinssi Charlesin tunteesta täällä

Tulossa suomeksi keväällä 2019:

Einsteins nya fru : Samlade serier av Liv Strömquist 2018

Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito

Minulla oli ilo kertoa lukukokemuksestani 

Tuglas-seuran tuoreimmassa Elo-lehdessä.

Näin kirjoitin näistä mainioista Valdur Mikitan esseistä:

Biologi ja semiootikko Valdur Mikita (s. 1970) on mies, jonka juuret ovat syvällä etelävirolaisissa metsissä ja jonka sielussa asuvat virolaisten isoäitien ikiaikaiset opetukset. Hän harrastaa luovaa metsäkävelyä ja rakastaa luontoa maanmiestensä tavoin. Mikitan teos Lingvistline mets (2013) kosketti syvästi virolaista sielua, oli valtava myyntimenestys ja voitti useita palkintoja. Kantarellin kuuntelun taito jatkaa samoilla linjoilla, se on kirjailijan kymmenes teos ja ensimmäinen suomennettu. Esseissään Mikita tutkii itämerensuomalaista maailmankuvaa ja virolaisen identiteetin rakennuspalikoita. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue. Eurooppaan on menty ryminällä, mutta virolainen tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mikitan mukaan eurooppalaisuuteen solahtamisen vaikeus johtuu vahvasta vuosituhantisesta suomalais-ugrilaisesta perimästä. 

Jotta virolainen (tai suomalainen) voi olla sinut itsensä kanssa, hänen on ymmärrettävä itämerensuomalainen puoli itsessään. Eurooppalaiset ovat small talkia puhuvia ekstroverttejä, mutta me olemme herkkiä introverttejä, jotka tarvitsemme omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Hyvinvoinnin ehto meille on luonto ja erityisesti vanhat metsät, joista löytyvät kansakunnan sielun pyhät paikat. Luonnossa pääsemme hengentilaan, josta luovuus kumpuaa.

Mikitan missiona on auttaa virolaisia ymmärtämään itseään, millaisia he ovat ja miksi. Hän toivoo, että virolaiset olisivat ylpeitä juuristaan ja arvostaisivat kotimaansa puhdasta ja ainutlaatuista luontoa. On muutama seikka, jotka määrittelevät virolaisuutta eniten: metsät ja syvä luontokokemus sekä suvun tiiviys, vanha maalaistalo ja myyttinen isoäiti, perimätiedon pankki. Kaiken yllä leijailee animistinen sielu, usko luonnon elollisuuteen. Mikita siteeraa muutamaa tuoretta tutkimusta: kansainvälisissä vertailuissa Viro näyttäytyy vähiten uskonnollisena maana, valtionkirkkoa ei ole, mutta 60 % ihmisistä uskoo väkeen, aivan kuten islantilaiset sikäläiseen piilokansaan.

Mikita ylistää monesti Etelä-Viron haja-asutusta, joista edustavimmat Mulgimaan alueet pitäisi hänen mielestään suojella ja liittää Unescon maailmanperintökohteisiin. Hän ylistää myös hurmaavasti virolaisen maatilan poetiikkaa: vanhan lahoavan maalaistalon pihalta löytyy romun keskeltä se oikea hengentila, luovuus ja luontoyhteys. Ränsistyvä maalaistalo pihapiireineen edustaa Mikitan mukaan japanilaista wabi-sabia, karua zeniläistä kauneutta. Siellä on puuhaillut patriarkaalisen Kalevipoegin peittoava, virolaisen kulttuurin matriarkaalinen voimahahmo, isoäiti, jonka hillokellari on edelleen varanto pahan päivän varalle. Sinne karauttaa nuori sukupolvi katumaastureillaan - olemaan ja latautumaan. Nykyään moni muuttaa maalle pysyvästikin, kiitos tietotekniikan. 

A. H. Tammsaaren synnyinkoti

Mikita on terävä ja hauska; hän kirjoittaa vauhdikkaasti ja mukaansatempaavasti. Hän pudottelee virolaisia kirjailijanimiä A. H. Tammsaaresta kansanrunouden keräilijöihin Jakob Hurtiin ja Oskar Looritsiin. Tunnustusta saavat myös monet virolaiset huippuluonnontieteilijät. Lukijan iloksi on kymmenkohtainen luontoihmisen testi. Jos olet perusugrin tyyliin introvertti, sääherkkä metsästäjä-keräilijä, koet usein säästä riippuvia masennuksen puuskia, mutta myös ekstaattisia tiloja, joista tasaisempi eurooppalainen jää paitsi. Meidän on hyväksyttävä se, ettei eurooppalainen ymmärrä hiljaisuuttamme ja eleetöntä kehonkieltämme. Mikitan mukaan ugrilainen herkkyys on lahja, tuskallinen kyllä, mutta myös elämysten lähde.

Luonnonsuojelu on Mikitan sydämen asia. Hän esittääkin vielä toisen kymmenen kohdan toimenpideohjelman Viron luonnon ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi. Hän toivoo mm. kuudetta kansallispuistoa ja peräänkuuluttaa nykyajan lapsille villiä lapsuutta. Ymmärrän hyvin mitä Mikita tarkoittaa. Hänen oma 70-lukulainen lapsuutensa maalla oli täynnä seikkailuja luonnossa ja ulkoilmassa, kun taas nykylapset on tiukka harrastusten lukujärjestys kahlinnut ja ohjelmoinut lähinnä sisätiloihin, usein tietotekniikan äärelle.

Lopuksi pitäisi varmaan päästä teoksen otsikkoon ja kantarelleihin. Edelleen vahvana elävä metsästäjä-keräilijätraditio toistuu teoksessa usein. Kun perinteinen kukkakalenteri ja sisäsyntyinen vihreä vaisto sanovat, että mustikat ovat kypsiä, metsään riennetään koko suvun voimin. Kantarelli on Mikitan mukaan jääräpäinen ja itsetietoinen itämerensuomalainen sieni: se ei suostu tehoviljelyn suoriin riveihin, vaan se kasvaa ja kukoistaa vain ja ainoastaan metsässä.

Suomalainen lukija löytää kuvauksissa paljon osuvaa itsestään, mutta mielenkiintoisia eroja virolaisen ja suomalaisen sielusta myös löytyy. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta tietoanniltaan suuri.

Valdur Mikita
Kukeseene kuulamise kunst 2017
Kantarellin kuuntelun taito

Suomentanut Anniina Ljokkoi
Kansi Riikka Majanen

Sammakko 2018

ERINOMAINEN *****

Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos

_______________

Valdur Mikita tavattavissa Martin markkinoilla / Kaapelitehdas, Helsinki 24.-25.11.

#rakasviro-lukuhaaste

Liv Strömquist - Prinssi Charlesin tunne

Naisina meidät on kasvatettu 

ottamaan vastuu kaikenmaailman idioottien tunteista!

Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne on railakasta feminististä sarjakuvaa Ruotsista. Nimensä albumi on saanut kaikkien tuntemasta kuninkaallisesta kolmiodraamasta. Charlesin, Dianan ja Camillan soppa ei suinkaan ole ainoa Strömquistin ruotima onneton rakkaustarina, vaan myös Whitney Houston laulaa häntä huonosti kohdelleelle Bobbylleen And I will always love you - ja menehtyy huumeisiin. Strömquist tutkii mitä rakkaus on ja miten tähän on tultu; miten älykkäästä ja lahjakkaastakin naisesta on tullut miehelle näin alisteinen.

Skandinaavisen mytologian jumalattaret, mm. Freija ja Frigg, olivat nimittäin itsenäisiä ja omapäisiä, seksuaalisesti paljon vapaampia kuin myöhemmät siskonsa. Ikävä kehitys on toki monimutkainen kulttuurihistoriallinen juttu, mutta suurimmat syylliset ovat viktoriaaninen naiskuva ja se, että avioliittoja alettiin solmia rakkaudesta. Kyllä, näin on.

• 1800-luvulla liu’uttiin viktoriaaniseen ja kaksinaismoralistiseen naiskuvaan: nainen oli joko madonna tai huora. Kunnon kristillisen aviovaimon ja äidin ei ollut sopivaa nauttia seksistä, eikä ylipäätään käyttäytyä normeista poikkeavalla tavalla. 
• Naisen ainoa valuutta avioliittomarkkinoilla oli seksi. Ei siis pitänyt suostua seksiin ennen avioliittoa, koska siten naisen ainoan kauppatavaran arvo oli vaarassa devalvoitua. 
• Rakkausavioliitot loivat yhteiskunnan, jossa rakkauden arvoa pidetään suhteettoman suurena. Tärkeydestä rummuttavat viihdekirjat ja elokuvat.

Rakkauteen osana kuuluvan seksuaalisen omistusoikeuden kuvaus oli hulvatonta ja osuvaa. Tämän omistusoikeuden loukkaaminen synnyttää toisessa osapuolessa - niin miehessä kuin naisessa - äärimmäisen vahvoja vihan ja mustasukkaisuuden tunteita. Strömquist kuvaa näitä loukattuja tunteita todella mainiosti ja osuvin sanankääntein. Uskoton nainen päätyy tänäänkin usein - traagista kyllä - kumppaninsa pahoinpitelemäksi, pääsee jopa hengestään. Nykyään rakkaus sisältää lupauksen täydellisestä onnesta, ennen tämän lupauksen antoi uskonto. Strömquist vetää johtopäätöksen: rakkaus on kahdenvälinen miniuskonto.

Miehet antavat itsestään parisuhteessa paljon vähemmän, naiset taas panostavat suhteeseen ja ovat uhrautuvia huolenpidossaan. Miehet ovat egoisteja ja kykenemättömiä todelliseen läheisyyteen, mutta siitä huolimatta me naiset matelemme heidän edessään ja anelemme hyväksyntää. Strömquistin Hoivaa miestä MM oli aika mainio veto. Kisassa mitalin saivat mm. rouva Hemingway, joka hoivasi pahasti alkoholisoitunutta Ernestiä 10 vuotta, miestään 36 vuotta nuorempi Oona Chaplin sekä Alzheimeriin sairastunutta miestään Ronaldia hoivannut Nancy Reagan. Ronaldin sairauden kuvaus hipoi tosin hyvän maun rajoja.

Strömquist on kärjekäs ja liioitteleva, mutta monesti hillittömän riemastuttava. Kuvitus oli minusta paikoin todella taiteellista ja upeaa. Tekstiä oli aavistuksen liian paljon ja joskus se oli vaikeasti luettavaa. Strömquist on ihailtavan terävä ja oivaltava, sanottavaansa feministiseen suuntaan liioitteleva. Silmille lävähtivät monet rakkauden normaaleina ja hyväksyttävinä pitämämme omituiset ja koomiset piirteet.

Learnig to love yourself is the greatest love of all.

Ruodin lopuksi kirjan kansikuvaa: minusta se on tavattoman ruma ja mauton. Varmasti taustalla on jotain (amerikkalaisen) romanttisen rakkauden parodiaa, joka ei avaudu minulle. Kuvituksena Stömquist käyttää joutsenia kirjassaan monessakin kohtaa, sillä nehän symboloivat ikuista parisuhdetta. Jos huonosti käy, sanoma ehkä kuuluu ’nalkissa oot ikuisesti’. Kun Strömquist on loistava piirtäjä, kysyn eikö esimerkiksi tästä kirjan aukeaman kuvasta olisi saanut puhuttelevamman ja lukemaan houkuttelevamman kannen?

Liv Strömquist

Prins Charles känsla 2010
Prinssi Charlesin tunne

Suomentanut Helena Kulmala

Sammakko 2017
ERITTÄIN HYVÄ ****
S. Lahtinen Sammakolta muisti minua ystävällisesti Strömquistin sarjakuvilla - kiitän lämpimästi!

______________

Kirjavarkaan tunnustuksia, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä

Länsimaisen kulttuurin totuuksia riemukkaasti kyseenalaistava Strömquist tutkii Prinssi Charlesin tunteessa parisuhdetta, romanttista rakkautta ja avioliittoa – sekä niihin kuuluvia valta-asetelmia ja hullunkurisia ehtoja, joita olemme tottuneet pitämään normaaleina ja jopa ”romanttisuuden” määritelmänä. 

Tulossa suomeksi keväällä 2019:

Einsteins nya fru : Samlade serier av Liv Strömquist 2018

Ville Hytönen - Eesti on My Mind

Juice levytti Eesti on My Mind -kappaleen vuonna 1984 kun neuvostomiehitys Virossa oli vielä voimissaan ja Ville Hytönen vasta taapero. Kirjassa ei viitata Juiceen tai biisiin, mutta se tuli itselleni mieleen - Eesti, Eesti, kaipaan sinne per*****sti. Hytönen muutti viisi vuotta sitten Viroon suomalaissyntyisen vaimonsa perässä, ja nyt perhe elää lapsiperheen arkea Tallinnan Koplin, hiukan pahamaineisenkin vironvenäläisen asuinalueen kupeessa. Aasinsiltani: teoksen lopussa Hytönen tunnustaa vuolain sanoin rakastavansa uutta kotimaataan, yhtä vahvasti kuin Juice ilmaisi kaipuutaan. Siirrytään aluksi lasten ja Wernerin maailmaan, onhan Hytönen kirjoittanut useita pidettyjä lastenkirjoja. Itse olen virolaisessa kirjallisuudessa törmännyt monesti rakastettuun koko suvun mummoon.

Myyttisestä virolaisesta isoäidistä

... virolaisessa mummofolkloressa lapsi matkustaa äitinsä kanssa junalla pikkupysäkille pikkukylään, jossa asuu pikkuinen mummo pikkuisen puutarhansa keskellä pikkuisen kissansa kanssa. Kaiken sen jälkeen mitä virolaiset ovat kokeneet, heidän käsityksensä lapsuudesta on edelleen kuin Astrid Lindgrenin kirjoista. Siksi niitä kai kuvittikin niin oivasti virolainen Ilon Wikland.

Eesti on My Mind on sisällöltään runsas teos, joka kertoo nautittavasti Viron historiasta, neuvostoajoista ja nykypäivän modernista yhteiskunnasta. Hytönen maustaa kerrontaansa mainioilla anekdooteilla ja tuntuu, ettei hän jätä yhtään virolaisuuden puolta käsittelemättä. Tästä palapelistä syntyy hyvin houkutteleva ja dynaaminen kuva; Hytösen matkassa kuljetaan Viroa pohjoisesta etelään ja lännestä itään - kertakaikkisen kiehtovaa. Eesti on My Mind  on harvinaisen pirskahtelevasti kirjoitettu tietoteos, joka sopii loistavasti Viroon opiskelemaan aikovien suomalaisnuorten luettavaksi. Ynnä kaikille iästä riippumatta.

Hytönen toteaa, ettei Virossa suhtauduta kovin suopeasti tummaihoisiin maahanmuuttajiin, mutta heitäkin on hänen toimeliaassa mamu-ryhmässään. Vaalea Hytönen ui itse virolaisuudessa kuin kala vedessä: hän tuntee Viron omakseen ja tekee töitä lahden molemmin puolin. Varsin esimerkillisenä maahanmuuttajana hän on tutustunut uteliaalla intohimolla uuden kotimaansa moniin puoliin, niin historiaan kuin nykypäivään, kirjallisuuteen ja politiikkaan, trendeihin ja ilmiöihin. Kukahan kirjoittaisi vastaavan tervetulo-oppaan Suomesta täällä asuville 50 000 virolaiselle ja muunmaalaisille maahanmuuttajille?

Minulle joka en tunne Viroa Tallinnaa enempää, kirja oli anniltaan huippukiinnostava. Pidin kovasti historialla ja anekdooteilla höystetyistä reissuista Saarenmaalle ja Haapsaluun, Narvaan, Tarttoon, joka puolelle! Lukuisista pienistä palasista muodostui hieno potretti Virosta, maasta jossa läsnä on mennyt, mutta joka tähtää tiukasti ja luottavaisesti tulevaisuuteen.

Virolainen on kävelevä paradoksi

Virolaisen tuntee laulamisestaan ja hiljaisuudestaan, taikauskostaan ja rationaalisuudestaan. (...) Virolaiset ovat hiljaista kansaa, joka laulaa silloin kun on tiukka paikka. He eivät juuri kuulu kirkkoihin, mutta uskovat usein johonkin yliluonnolliseen suurempaan voimaan. He tekevät paljon töitä, mutta juovat myös paljon alkoholia ja käyttävät paljon huumeita. Virolaiset ovat metsäläisiä, jotka panostavat valtavasti it-teknologiaan. He ovat eurooppalaisia, mutta nauttivat enemmän pikkukaupungeistaan kuin metropoleista.

Suomalaisissa ja virolaisissa on paljon samaa suomalais-ugrilaisuutta. Meissä on sisäänpäinkääntynyttä introverttiyttä, mutta myös luovaa kylähulluutta. Me juodaan yhtä räväkästi viinaa ja tykätään etsiä halvempia viinan ostopaikkoja. Al Jazeerankin haastattelema ysikymppinen Kihnun Virve / Youtube oli hykerryttävä esimerkki elävästä laulavasta kansanperinteestä, työnsankarin kunniamerkein palkittu viljantilaisen kolhoosin mestarilypsäjä Leida Peips taas neuvostoajoilta. Hytösen kanssa käymme trendikkäissä kahviloissa ja vegaaniravintoloissa, mutta myös ostoksilla halpahallissa ja yleisessä saunassa venäläisukkojen kanssa. Elävää, värikästä ja moni-ilmeistä on arki tämän päivän Virossa. 

Eesti on My Mind on maukas ja maistuva kuin Salvestin hapukapsaborš. Hytönen kirjoittaa vetävästi ja mukaansatempaavasti ja nivoo palasistaan houkuttelevan kokonaisuuden. Kerrassaan mainio ja vivahteikas Viro-kuvaus, joka herätti halun Viro-matkailuun ja halun tutustua lisää suomennettuun virolaiseen kirjallisuuteen.

Ville Hytönen
Eesti on My Mind. Sata askelta Virossa vironsuomalaisen kanssa
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

#rakasviro-lukuhaaste

Virolaisen Valdur Mikitan ensimmäinen suomennettu teos 

Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018) odottaa myös lukupinossa.

Me itämerensuomalaiset:
Ville Hytönen & Valdur Mikita
Helsingin kirjamessuilla
lauantaina 27.10. 11.30-12.00 Kruununhaka