Moa Romanovan (s. 1992) debyyttisarjakuva Paniikkiprinsessa ilmestyi Ruotsissa 2018 ja nousi arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Albumi kertoo hänen omasta vaikeasta vuodestaan. Nuori Moa piirtää ja haaveilee taiteilijuudesta, mutta elämää varjostaa vaikea paniikkihäiriö ja häntä masentaa se, ettei oikein mikään tunnu sujuvan.
Ahdistuneena ja pelkoonsa käpertyneenä Moa mehustuu sotkuisessa pienessä kämpässään, jossa likaiset astiat ja vaateröykkiöt valtaavat alaa päivä päivältä. Netissä tulee surffailtua päivät pitkät, tottakai. Tinderistä löytyy 53-vuotias setäjulkkis, joka kehuu tyttöä kauniiksi ja sanoo ihailevansa tämän taidetta. Albumissa paperipussi päässä esiintyvä mies jää tuntemattomaksi, mutta haluaa Moan mesenaatiksi ja tarjoaa tälle viihtyisää huvilaa, jossa levätä.
Moa haahuilee kaupungilla, tapailee muutamaa ystäväänsä ja käy psykologin luona juttelemassa paniikkihäiriöstään. Hän yrittää myös etsiä työtä, mutta mitään ei löydy. Albumissa muumimammaksi kuvattu äiti kutsuu käymään, mutta ei Moa kauaa jaksa hoitaa äidin äkäisiä riikinkukkoja. Joku pieni juttu voi muuttaa kaiken. Moan on pakko suostua ärsyttävän pienen tytön lapsenvahdiksi - saisihan siitä edes vähän rahaa - ja siinä kitisevän lapsen vaatimuksesta piirrellessään ja muovailuvahasta dinosauruksia muotoillessaan hän kertoo sadun paniikkiprinsessasta. Vähitellen Moa löytää itsestään voimaa ja uskaltaa luottaa itseensä eikä kaiken maailman namusetiin - jolla muuten itsellään on nolo pelko, voi miten voimaannuttavaa! Hän uskoo vihdoin sen, että paniikkihäiriöön ei kuole, vaikka siltä tuntuisikin.
Romanova kuvaa yksinäisyyttä ja ahdistusta osuvasti taiteellaan, nuo tunteet suorastaan huokuvat sivuilta. Minusta Romanova on todella rohkea nostaessaan pniikkihäiriönsä esille. Siihen liittyy edelleen jonkinlainen stigma, luulo että paniikkihäiriö on merkki jostain vakavammastakin mielenterveydenhäiriöstä. Ja hän piirtää todella hyvin. Alkupuolen synkät kuvat muuttuvat tähän loppunäkyyn: voi huokaista huojentuneena, sillä omat jalat sittenkin kantavat, ikuisesti, aamen.
Ruotsalaissarjakuvaan olen tutustunut aiemmin tietysti Liv Strömquistin teosten kautta. Olen lukenut häneltä albumit Einsteinin vaimo, Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Viime vuonna luin Hanna Gustavssonin Yölapsen, jonka yksinäisestä Iggystä myös pidin kovasti.
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2020
Kirjastosta
______________
Muualla: Donna mobilen kirjat
Svenska Yle
Kuva: Anders Ylander, Göteborgs-Posten
Kiitos taas arvostelusta. Olisi antoisa sarjakuvakirja lukea, koska itselläni oli vaikea paniikkihäiriö kolmekymppisenä ja se oireilee silloin tällöin vieläkin. Osaan nykyisin ajatella, ettei siihen kuole tai tule hulluksi. Tunteet, paniikkikin, tulevat ja menevät.
VastaaPoistaRomanova visuaalisti paniikkiaan loistavasti. Hänellä ei ollut oikein ketään aikuista tukenaan, tosin en tiedä minkä ikäinen hän tuolloin oli. Tämä ei ole feministinen kuten Liv Strömquistin hurjat teokset. Sarjakuvat eivät oikeastaan ole minun juttuni, mutta nähdäkseni nuoret aikuiset lukevat niitä paljon. Pitää rikkoa rajojaan :)
PoistaTämähän vaikuttaa kiinnostavalta. Mielenterveysaiheiset kirjat kiinnostavat minua ja sarjakuviakin olen opetellut lukemaan. Minulla kesti todella kauan tajuta, että sarjakuva voi olla jotain muutakin kuin Aku Ankkaa!! Mutta nyt kun olen tajunnut, niitä pitäisi kyllä lukea enemmänkin. Harvoin niitä silti muistaa etsiä käsiinsä, sen verran vierasta ja uutta se on vielä minulle.
VastaaPoistaNäiden ruotsalaissarjakuvien lisäksi olen tainnut lukea vain Johanna Vehkoon & Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin. On hämärä muistikuva, että Kirjaluotsin Tiina olisi blogannut jostain espanjankielisestäkin. Kun monilla nuorilla tuntuu olevan vaikeuksia keskittyä pitkään tekstiin, on hienoa että sarjakuvaa on tarjolla monista teemoista.
Poista