Xulio Ricardo Trigo - El objetivo del crimen

#dekkariviikko

Kirjailija, runoilija ja kääntäjä Xulio Ricardo Trigo on syntynyt Galiciassa vuonna 1959 ja hän näyttää kirjoittavan katalaaniksi, koska äänikirjan tiedoissa mainitaan espanjaksi kääntävän nimi. Kirjan nimessä El objetivo del crimen on sanaleikki, sillä el objetivo on sekä kohde että kameran linssi. En oikein keksi hyvää suomennosta, ehkä Rikoksen merkki linssissä, sillä siitä on kyse. Kirjan esittelyssä sanotaankin, että dekkari on kunnianosoitus valokuvauksen kultakaudelle, sen kameroille ja valokuvaajille. 

Dekkari käynnistyy II maailmansodan jälkeisestä Dresdenistä vuonna 1946. Venäjän armeija sieppaa Contaxin kameratehtaassa oppia saamassa olevan 12-vuotiaan Erika Ernemannin, tämän äidin ja sisko Ingen sekä kaksisataa muuta kameratehtaan työntekijää. Heidät viedään junassa härkävaunuilla Kiovaan kuin juutalaiset keskitysleirille. Kiovassa siepattujen tehtävänä on valmistaa venäläisille himoitun Contax-kameran kopio. Nykytason kerronnan välissä on otteita nuoren Erikan päiväkirjasta, jossa tyttö kertoo naisten kauhistuttavista kohtaloista venäläisten seksiorjina. Tehtaan johtaja Iván Gólubev vastasi naistyöläisiin kohdistuneista pahoinpitelyistä, sadismista ja julmuudesta. Kaikki tämä järkytti  nuorta Erikaa, sillä hän joutui kuvaamaan naisten pahoinpitelyt eikä itsekään välttynyt Golubevin kynsistä.

Vuonna 1961 (ennen Berliinin muurin pystyttämistä) kahdeksan vuoden jälkeen Kiovasta pakoon päässyt Erika työskentelee itä-Berliinissä Saksan poliisissa valokuvaajana. Hän juonittelee poliisipäällikkörakastajansa Hans Brugenin avulla itsensä Barcelonaan tutkimaan kahden nuoren tytön murhaa, koska tytöistä murhattuina otetuissa valokuvissa on hänen isänsä Contaxin merkki. Erika haluaa selvittää, kenen hallussa Kiovassa hävinnyt isän kamera nyt on ja miten se liittyy murhiin. Barcelonassa on iso saksalaisemigranttien yhteisö, joka edustaa ylempiä sosiaaliluokkia. Molemmat murhatut tytöt Heike ja Dagmar opiskelivat valokuvausta Luis Dolmenin oppilaitoksessa, samoin kuin Itä-Saksan konsulin tytär Dora.

Kiovan kokemustensa vuoksi Erika on kylmä ja laskelmoiva kuin Stasin agentti. Hän tekee läheistä yhteistyötä Barcelonan poliisin Eusebio Casajoanin kanssa. Vuonna 1961 Francon Espanjassa naispoliisi herättää kummastusta ja Eusebiollakin on peiteltävää: suvun anarkistinen menneisyys. Kiltti ja lainkuuliainen Eusebio joutuu helposti laskelmoivan Erikan pauloihin ja he viettävät muutamat kuumat hetket Eusebion täyshoitolahuoneessa.

El objetivo del crimen oli jännittävä ja varsinkin Erikan päiväkirja oli yli-inhimillisessä pahuudessaan hyytävä. Historia toistaa nyt itseään Ukrainassa, kun ukrainalaisnaiset päätyvät venäläisten raiskaamiksi ja tappamiksi. Trigo on luonut mielikuvituksellisen valokuvauksen historiaan liittyvän ja vetävän dekkarin. Jostain luin, että tämä olisi fiktiivinen mukaelma jonkun todellisen saksalaisen naisvalokuvaajan sodanjälkeisistä kokemuksista. Pidin Erikan ja barcelonalaisen Casajoanin dialogeista, ajankuvasta ja Barcelonan kuvauksesta. Erika tapaa tapauksen yhteydessä myös siskonsa Ingen, jonka luuli menehtyneen Kiovan vuosina, mutta siskosten kohtaaminen ei todellakaan ole mikään iloinen jälleennäkeminen.

Xulio Ricardo Trigo - El objetivo del crimen

Kannen kuva kirjailijan
Storyside 2022
Äänikirjan lukija Eva Coll

____________________________________________________________

Kirsin kirjanurkan vetämään Dekkariviikkoon osallistuu melkein 30 blogia.

Itse postaan näistä dekkareista:

MA: Veronica Sjöstrand - Althea Molin #1 Kuolleet enkelit & #2 Sisäpiiri 

TI: Kim Faber, Janni Pedersen - Tierra de invierno / Juncker #1

KE: Pauli Jokinen - Jääleinikin kuolema

TO: Xulio Ricardo Trigo - El objetivo del crimen

PE: Tero Somppi - Jengit

LA: Anna Ihrén - Manttelinperijä. Smögenin murhat #3

SU: Tove Alsterdal - Juurakko, Ådalen #1

Lukuviikolla ruotsalaisia naiskirjailijoita

Lukemalla parempi maailma on teemana tämän vuoden lukuviikolla, jota vietetään 4. - 10.4. 2022. Me suomalaiset iloitsemme lukutaidostamme ja pidämme itsestään selvänä sitä, että suomen kielellä on saatavissa oppikirjoja ja muuta kirjallisuutta. Näin ei kuitenkaan ole maailman lasten laita. Esimerkiksi Ukrainasta on paennut satojatuhansia kouluikäisiä lapsia muihin maihin ja vie aikansa ennen kuin heille saadaan äidinkielisiä oppikirjoja. Yle kirjoitti asiasta pari päivää sitten - Ukrainankieliset lasten- ja nuortenkirjat viedään käsistä.

Lukukeskus sanoo julisteessaan, että maailmassa joka seitsemäs aikuinen ei osaa lukea ja että lukutaito on ihmisoikeus ja mahdollistaa demokratian. Suomessakin 11 %:lla aikuisista on heikko lukutaito, mikä haittaa elämää monin tavoin.

Nostan tässä esiin kolmen ruotsalaisen naiskirjailijan teokset, jotka olen kuunnellut. Kuunteleminen ei ole sama asia kuin lukeminen, mutta silti äänikirjoilla on oma maailmaa avartava paikkansa.

Marianne Fredriksson - Anna, Hanna ja Johanna ***

Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 1998, Storyside 2021
Äänikirjan lukija Kati Tamminen

Marianne Fredriksson (1927-2007) on rakastettu ruotsalainen kirjailija, jonka upean teoksen Simon kuuntelin vastikään. Sukupolviromaani Anna, Hanna ja Johanna on ilmestynyt äänikirjana viime vuonna ja se kertoo kolmen saman suvun naisen elämänkohtaloista. Isoäiti Hanna syntyy Taalainmaalla Ruotsin ja Norjan rajalla vuonna 1871. Edellisen vuosikymmenen nälkävuodet ovat ihmisten muistissa ja elämä karussa vuoristoisessa kylässä on kovaa eikä ihmisillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kovaan kohtaloonsa. Hanna saa monta lasta, mutta vain yhden tyttären, Johannan, josta kasvaa kaupunkilainen, uuden vuosisadan nainen. Iäkkäänä Johanna dementoituu ja istuessaan äitinsä vuoteen vieressä ainoa tytär Anna alkaa etsiä juuriaan. Hän haluaa kirjoittaa heidän elämästään ja sukupolvien ketjusta.

Kuuntelin sydän sykkyrällä Hannan osuutta ja hänen traagista kohtaloaan, jossa oli paljon samaa kuin tuon ajan suomalaistenkin köyhien naisten elämässä. Suhde äitiin oli kylmä ja Hanna joutui lapsena piiaksi herraskaiseen taloon, jonka hunsvottipoika raiskasi hänet äärimmäisen väkivaltaisesti. Vain kolmetoistavuotiaana Hanna synnytti ensimmäisen lapsensa Ragnarin ja sai huoran leiman otsaansa. Onneksi kylään etelästä muuttanut vanhempi mylläri John otti Hannan vaimokseen ja adoptoi pojan. Syntyi lisää poikia ja isänsä silmäterä Johanna, jota äiti ei kuitenkaan osannut rakastaa. Hanna osasi vain surra tyttären osaksi tulevaa naisen raskasta elämää: työtä ja raadantaa, alistumista miehen seksuaalisille haluille ja kivulla synnyttämistä. 

Hannasta kertova osuus oli hyvin koskettavaa ja karua kuunneltavaa, kirjan parasta antia. Minun on tunnustettava, että en oikein päässyt sisään Johannan ja Annan osuuksiin. Harmi, sillä Hannan osuus oli niin loistava *****. Kirja oli saatavissa vain äänikirjana, joten en voinut paneutua myöhemminkään tarkemmin tekstiin.

_____________________________________________________________

Sara Osman - Kaikki mikä jäi sanomatta ****

Alkuteos Allt vi inte sa

Suomentanut Sirje Niitepōld

Like 2022

Äänikirjan lukija Mimosa Willamo

Sara Osmanin (s. 1992) esikoisromaani Kaikki mikä jäi sanomatta vie sitten nyky-Ruotsiin ja kurkistaa menestyvien tukholmalaisnaisten fasadien taakse paljastaen heidän ystävyytensä säröt. Terävää kritiikkiä valuu myös ruotsalaisen kansankodin niskaan. On kolme ystävätärtä: bilehile Amanda, somalitaustainen juristi Sofia ja oikeustieteen opinnot kesken jättänyt somevaikuttaja Caroline. 

Amandan ja Carolinen varakkaat vanhemmat ovat ostaneet tyttärilleen keskusta-asunnot, mutta Amandan elämänotteen on vienyt veljen nuorena tekemä itsemurha: hän syö ja juo liikaa, käyttää huumeita ja harrastaa irtosuhteita. Sofia on köyhästä kodista ja tehnyt luokkahypyn akateemisen koulutuksensa ansiosta. Hän on seurustellut jo monta vuotta juristikollegansa kanssa, mutta ei halua muuttaa tämän kanssa yhteen, vaan säästää omaa asuntoa varten. Caroline on ulkonäkökeskeinen ja tykkäyksiin koukuttunut twitteristi, joka luo nuorille seuraajilleen epärealistisia hoikkuusihanteita.

Ystävyyden pinnan alla kytee. Kaikki kolme naista puhuvat selän takana toisistaan purevan ilkeästi. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan kosteissa juhannusjuhlissa Carolinen perheen kesähuvilalla. Tapahtuu kauheita ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille. Osman tavoittaa terävästi nykyelämän pinnallisuuden ja someilmiöt. Hän kirjoittaa terävästi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja mukaystävyydestä, mutta henkilöhahmot jäivät etäälle ja heidän elämäntapansa oli minulle vierasta ja kylmää. Lähimmäs tuli Sofia, joka kamppaili syntyperänsä, uskontonsa ja rasismin kanssa. Uskon, että romaani puhuttelee samastuttavammin itseäni nuorempia naislukijoita, jotka painivat työelämän suorituspaineiden kanssa.

_____________________________________________________________

Karin Smirnoff - Lähdin veljen luo **** & Viedään äiti pohjoiseen ***

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021 & 2022

Äänikirjan lukija Satu Paavola

Karin Smirnoffin (s. 1964) trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet sensaatioita ja niistä on varmaan sanottu jo kaikki. Rajussa realistisuudessaan ja kurjuuskuvauksessaan Kippon albiinokaksosista kertovat teokset ovat hurjia, joissain kohdissa jopa pöyristyttäviä ja kuvottavia: alkoholismia, väkivaltaa, insestiä ja pedofiliaa - sitä oli Janan ja Brorin helvetillinen lapsuus. Ensimmäisen osan alkaessa vajaa nelikymppiset Jana ja Bror ovat taas yhdessä surkealla kotitilallaan Smalångerissa Västerbottenin läänissä, äitimuori on halvaantuneena hoivakodissa. Jana palasi pääsiäisen alla hurjassa lumipyryssä veljensä luo, joka on ryyppäämässä itseään hengiltä ja saa yllättäen paikan kiertävänä kodinhoitajana, koska aiempi kodinhoitaja, enkelimäinen, kaunis ja salaperäinen Maria on kuollut.

Kaksosten lapsuutta väritti äärimmäinen paha taaton eli isän hahmossa ja lahkouskovainen äiti sulki silmänsä siltä, mitä mies teki lapsille. Navetan maitohuone oli Janan piinahuone, josta ei päässyt pakoon ja piti tehdä kaikki, mitä kuvottava ja isomahainen taatto vaati. 13-vuotiaana Jana yritti ratkaista tilanteen talikolla, mutta vasta pari vuotta myöhemmin Bror onnistui saamaan heidän kiusaajansa hengiltä. 

Lasten lapsuus oli kuin pahinta painajaista, jota väritti piinaava pelko ja taaton käsittämätön julmuus, joka kohdistui vaimoon ja lapsiin ja kaikkeen heille rakkaaseen. Smalånger on edelleen ankea ja kurja kylä, jossa lapsuudenaikaiset aikuiset ovat dementoituneita vaippapotilaita. Jana on seksuaalinen nainen ja etsiytyy himokkaasti autiotalossa asuvan rujon Johnin sänkyyn. Johnilla on omat rankat lapsuustraumansa ja mies on yllättävässä väkivaltaisuudessaan tikittävä aikapommi, joka pelottaa Janaa.

Ensimmäiseen osan lopussa Marian arvoitus selviää, ja myös se, että äiti osasi meän kieltä ja oli kotoisin Kukkojärveltä Ylitorniosta.  Toisessa osassa Jana ja Bror lähtevät hautaamaan äitiä tämän kotikonnuille. Siiri Rahannin vaiettu aikaisempi elämä uskonlahkossa alkaa paljastua ja kiivas uskonyhteisö saa Brorin valtaansa. Janan elämään astuu uusi mies, serkkupoika Jussi Rahanni. 

Omaan makuuni toisessa osassa oli liikaa tapahtumia ja sekasortoista menoa enkä vaikuttunut aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Mutta onhan tämä imussaan pitävä ja karmiva kurjuuskertomus. Äänikirjaa kuunnellessa Smirnoffin tapa kirjoittaa ei tule tietenkään esiin, mutta Smirnoff ei käytä isoja alkukirjaimia ja kirjoittaa nimet yhteen - janakippo, brorkippo. Hurjaa ja vimmaista vuodatusta & järkyttävä tarina, jossa on myös paljon hurttia huumoria. Trilogian kolmas osa Sen for jag hem  ilmestynee suomeksi syksyllä.

Janakippo lämnar Smalånger för att delta i en utställning i Stockholm. Där kommer hennes förflutna åter en gång i kapp henne, samtidigt som nya möjligheter öppnar sig. Kanske innebär det en chans till ett värdigt liv. Med kärleken och konsten som kraft. Om det inte vore för john bror diana och de andra som kallar från norr. 

Lukutaito on yksi elämän ihanista asioista.

Kirjallisuus vie muihin kulttuureihin ja antaa sanomattoman paljon.

Aki Shimazaki - Hôzuki, la librería de Mitsuko

Valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi kirjailijan japanilaisen nimen takia. Selvisi, että Aki Shimazaki (s. 1954, Gifu, Japani) on tuottelias, ranskaksi kirjoittava kirjailija, joka muutti Kanadaan vuonna 1981. Hän asuu nykyään Montrealissa, jossa opettaa japania ja julkaisee kirjojaan. Espanjaksi kuuntelemani pieni teos Hôzuki, Mitsukon kirjakauppa oli todella viehättävä tarina, jota suosittelen lämpimästi espanjaksi kuunteleville. Shimazakin kirjoja on ilmeisesti käännetty vain italiaksi ja espanjaksi.

Mitsukon kirjakauppa on erikoistunut filosofisiin teoksiin, ja myynti on vähäistä. Kaupan yläkerrassa on asunto, jonka Mitsuko jakaa eronneen äitinsä ja pienen kuuromykän poikansa Taron kanssa. Tullakseen toimeen Mitsukon on joka perjantai-ilta muuntauduttava vetäväksi baariemännäksi. Eräänä päivänä myymälään astuu hienostunut diplomaatin puoliso rouva Sato pienen tyttärensä Hanakon kanssa. Rouva Sato etsii miehelleen useita filosofisia ja psykologiaa käsitteleviä kirjoja. Lapset ihastuvat välittömästi toisiinsa ja yksinäisen Taron silmät loistavat onnellisina.

Rouva Sato osoittaa outoa kiinnostusta Mitsukoa ja Taroa kohtaan, vaikka he tulevat aivan eri yhteiskuntaluokista. Onko kyseessä uteliaisuus pojan tummaa ihonväriä kohtaan? Poika ei nimittäin ole puhdas japanilainen, vaan hänen piirteissään on selvästi jotain muutakin rotua. Rouva Sato vaatimalla vaatii Mitsukoa ja poikaa vieraisille kotiinsa. Kauan epäröityään Mitsuko suostuu, vaikka hän on yleensä vetäytyvä eikä halua seurustella tuttavallisesti asiakkaiden kanssa. Rouva Sato toivoo, että lapset tapaisivat toisiaan niin usein kuin mahdollista, ennen kuin he muuttavat diplomaattipuolison luo Saksaan.

Tarina alkaa hyvin tavallisena ja arkipäiväisenä, mutta Shimazaki tuo lukijalle yllätyksen toisensa perään. Mitsukolla on syynsä olla varuillaan, sillä Taro ei ole hänen biologinen lapsensa, vaan poika on löytölapsi. Kahdeksan vuotta sitten Mitsuko oli eksyksissä: seurustelusuhde oli päättynyt ja hän oli tehnyt abortin, koska ei halunnut äidiksi. Mutta löytövauva oli hänen mielestään joku merkki, joka pelastaisi hänen elämänsä. Hän järjesti pojalle väärennetyn syntymätodistuksen vanhan kätilön avulla ja otti pojan omakseen. Rouva Satollakin on omat syynsä olla kiinnostunut tästä nimenomaisesta pojasta, joka on kuin aave menneisyydestä.  

En osaa arvioida, mille vuosikymmenille tarina ajoittuu, mutta se kertoo äidinrakkaudesta ja japanilaisen naisen alisteisesta asemasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa - aivan kuten Mieko Kawakamin Breasts and Eggs. Naisen asema on alisteinen riippumatta siitä mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Varaton nainen joutuu elättämään itsensä baariemäntänä tai prostituoituna. Varakas joutuu alistumaan järjestettyyn avioliittoon suvun maineen takia. Vahinkoraskaudet päättyvät usein aborttiin, koska avioton lapsi on suuri häpeä.

Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa myös japanilaisista kirjoitusmerkeistä, mikä minulle oli tietysti täysin tuntematon asia. Merkkijärjestelmää kanjista hiraganaan vaihtamalla sanan merkitys muuttuu. Äänikirjatoteutus oli uskomattoman hieno. Taron innostunut lapsen ääni oli eläytyvästi tulkittu, samoin kummankin naisen japanilaisen hillityt mutta avoimet puheenvuorot, joissa he avautuivat vilpittömästi elämästään.

Aki Shimazaki - Hôzuki, la librería de Mitsuko

Storyside, Nórdica Libros 2018
Äänikirjan lukija Ana Viñuela

Anne Stern - Luces y sombras en Berlín, Hulda Gold #1

Berliiniläisen Anne Sternin kirjat ovat olleet Saksassa bestsellereitä. Hän kirjoittaa kirjoissaan vahvoista naisista 1900-luvun alkuvuosikymmenillä ja tapahtumapaikkana on kirjailijan kotikaupunki Berliini. Kirjailijan kotisivuilla on esitelty jo yhdeksän romaania. Fräulein Gold. Schatten und Licht / Luces y sombras en Berlín kertoo tomerasta ja pelottomasta 26-vuotiaasta Hulda Goldista, joka tekee pidettynä kätilönä kotikäyntejä raskaana olevien köyhien naisten koteihin. Hulda ei ole juutalainen, vaikka nimestä voisi niin päätellä.

Berliini, 1922. Yhdessä kaupungin monista slummeista asuva ensisynnyttäjä  Lilo on järkyttynyt, koska hänen naapurinsa Rita on löydetty hukkuneena kanavasta. Lehdistö väittää tapausta traagiseksi onnettomuudeksi tai itsemurhaksi, mutta ensisynnyttäjän mukaan Rita ei ollut itsetuhoinen.  Rita Schönbrunn oli jo keski-ikäinen nainen, joka oli menettänyt elämässään kaiken ja elättänyt itsensä viime vuosina prostituoituna. Hänen miehensä ja poikansa kuolivat sodan aikana Espanjan tautiin ja Rita menetti sairaanhoitajan työnsä mielisairaalassa tekemänsä virheen takia. Tapausta selvittää rikostarkastaja Karl North, jolla on oma iso traumansa ja myös Hulda ryhtyy tonkimaan tapausta omin nokkineen ja kohtaa sodanjälkeisen Berliinin varjoissa monia vaaratilanteita.

20-luvun Berliini on pimeä ja köyhä. Ihmiset näkevät nälkää ja elävät ahtaasti; katulapsia on paljon. Kansallissosialistinen aate tulee näkyviin erityisesti siinä, miten mielisairaanhoitajat ja lääkärit puhuvat potilaistaan. He väittävät, että puolet kansasta on menettänyt järkensä eivätkä lääkärit usko I maailmansodan rintamilla kauhuja kokeneiden sotilaiden posttraumaattisiin oireisiin, vaan väittävät näiden teeskentelevän.

Ajankuva kirjassa on hieno. Berliinin synkkyys ja goottisuus tulee iholle ja sen kautta ymmärtää natsiaatteen nousun. Epäoikeudenmukainen Versaillesin rauha on kostettava ja Saksa nostettava uuteen nousuun. Karl Northin ja Huldan välille kehittyy orastava rakkaus, mutta mikään sentimentaalinen naistenkirja ei ole kyseessä. Stern kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja historiaa tuntien Berliinistä ja empaattisesti ihmisten surkeista elämänkohtaloista. Espanjankielinen äänikirja viihdytti minua mukavasti joululahjoja paketoidessa ja muita jouluvalmisteluita tehdessä. Jos Hulda Gold -sarjaa ilmestyy vielä englanniksi tai espanjaksi, luen mielelläni lisää!

Anne Stern - Luces y sombras en Berlín

Alkuteos Fräulein Gold. Schatten und Licht

Storyside 2021
Äänikirjan lukija África Luca de Tena
____________________

Hulda Gold ist Hebamme, clever, unerschrocken und im Viertel äußerst beliebt. Im berüchtigten Bülowbogen, einem der vielen Elendsviertel der Stadt, kümmert sich Hulda um eine Schwangere. Die junge Frau ist erschüttert, weil man ihre Nachbarin tot im Landwehrkanal gefunden hat. Angeblich ein tragischer Unfall. Aber wieso interessiert sich der undurchsichtige Kriminalkommissar Karl North für den Fall? Und weshalb fühlt sich Hulda von ihm so angezogen? Sie stellt Nachforschungen an und gerät dabei immer tiefer in die Abgründe einer Stadt, in der Schatten und Licht dicht beieinander liegen.

Tatiana Tibuleac - El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes

Mi madre me había apartado de un puntapié como a un perro 

cuando yo estaba dispuesto a ser un perro solo por sus caricias.

Äiti oli potkaissut minut pois luotaan kuin koiran, 

ja minä olin valmis koiraksikin saadakseni häneltä hellyyttä.

 

Huomasin espanjankielisenä äänikirjana tämän moldovalaiskirjailija Tatiana Tibuleacin esikoisteoksen, jonka kansi on upea ja dramaattinen. El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes (Kesä jolloin äidin silmät olivat vihreät) on käännetty espanjaksi, ranskaksi ja saksaksi. Kirjailijan toinen romaani El jardín de vidrio (Lasinen puutarha) voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019 ja se on käännetty espanjaksi ja ranskaksi.

Romaanin minäkertoja on Aleksy, joka sanoo itseään hulluksi, ja mieleltään järkkynyt hän onkin. Lapsuuden traumat ja hylkäämiskokemus olivat sitä luokkaa, että hän on mennyt rikki. Itäeurooppalaissyntyinen perhe asuu Lontoossa, mutta isä hylkäsi perheensä jo pojan ollessa pieni, tyhjensi kodin ja pikkusiskokin kuoli. Äiti suri niin kovin tyttärensä kuolemaa ja elämäntilannettaan, ettei lamaantuneena kyennyt rakastamaan poikaansa eikä suomaan tälle huomiota. Aleksy on käynyt vammaisten ja ongelmalasten koulua eikä nyt teini-ikäisenä osaa muuta kuin raivota ja vihata. Aikuiseksi tultuaan  Aleksystä on tullut rikas ja maailmankuulu taiteilija. Jos on hullu ja rikas, voi tehdä mitä haluttaa, sanoo Aleksy. Käsittelemättömät lapsuustraumat verottavat kuitenkin hänen luomiskykyään ja psykiatrinsa kehoituksesta Aleksy palaa muistoissaan äitinsä kanssa Ranskan maaseudulla viettämäänsä viimeiseen kesään.

Aquella mañana en que la odiaba más que nunca, mi madre cumplió treinta y nueve años. Era bajita y gorda, tonta y fea. Era la madre más inútil que haya existido jamás. Yo la miraba desde la ventana mientras ella esperaba junto a la puerta de la escuela como una pordiosera. La habría matado con medio pensamiento. Junto a mí, silenciosos y asustados, desfilaban los padres. Un triste hatajo de perlas falsas y corbatas baratas, venido a recoger a sus hijos defectuosos, escondidos de los ojos de la gente. Al menos ellos se habían tomado la molestia de subir. A mi madre yo le importaba un pimiento, al igual que el hecho de que hubiera conseguido terminar unos estudios.

Suomennettuna suunnilleen näin: "Sinä aamuna, jolloin vihasin häntä enemmän kuin koskaan, äitini täytti kolmekymmentäyhdeksän. Hän oli lyhyt ja lihava, tyhmä ja ruma. Hän oli maailman surkein äiti. Katsoin ikkunasta, kun hän odotti koulun portin vieressä kuin kerjäläinen. Olisin tappanut hänet helposti. Toisten vanhemmat ohittivat minut hiljaa ja peloissaan. He olivat surullinen joukko tekohelmiä ja halpoja solmioita noutamassa ihmisten silmiltä piilotettuja viallisia lapsiaan. Mutta he olivat edes vaivautuneet kiipeämään portaat ylös. Minä en kiinnostanut äitiäni tippaakaan, eikä sekään, että olin onnistunut saamaan opintoni päätökseen."

Teos alkaa dramaattisesti yllä olevalla Aleksyn vihapuuskahduksella ja viha, katkeruus ja raivo huokuvat lähes joka sivulta. Aleksy vihaa äitiään silmittömästi. Äiti on ruma ja lihava, hänessä ei ole mitään kaunista paitsi vihreät silmät. Kaverit lähtivät Amsterdamiin, mutta Aleksyn oli lähdettävä äitinsä kanssa viettämään kesää Ranskan maaseudulle. Jossain vaiheessa äiti paljastaa pojalleen, että sairastaa terminaalivaiheen syöpää, mutta ei tämä tieto Aleksyä lepytä - viha on ja pysyy.

Viikkojen kuluessa äiti laihtuu ja Aleksyn on tunnustettava, että äiti näyttää nätimmältä ja hänen vihreät silmänsä loistavat edelleen. Äiti ja poika kävelevät kylässä, käyvät torilla ja puhuvat suhdettaan selväksi. Äidin voinnin heiketessä poika pesee ja pukee, syöttää ja hoitaa äitiään. Lopun lähetessä heillä on joskus jopa keveää iloa. Vähä kerrassaan syntyy sovinto menneisyyden kanssa.

Mi madre parecía una planta de interior sacada al balcón. 

Yo parecía un criminal lobotomizado. Éramos, al fin, una familia.

Äitini näytti parvekkelle viedyltä viherkasvilta.

Minä lobotomoidulta rikolliselta. Olimme perhe, lopultakin.

Kirja on brutaalin kaunis. Aleksyn silmitön viha ja katkeruus on sanoitettu upeasti, jopa runollisesti. Päiväkirjanomaisissa  teksteissä Aleksy tunnustaa ikävöivänsä äitiään joka päivä ja hän on muuttanut samaan ranskalaiseen kylään, jossa tuottaa maalauksiaan maailman tärkeimille galleristeille. Teos on kerännyt paljon kehuja ja Tibuleacia on ylistetty, eikä suotta. Kuuntelin sydän syrjällä suoraa ja brutaalia tekstiä, josta kuuluu Aleksyn sairas mieli. Äitiys on Moldoviassa (niin kuin monissa kulttuureissa) pyhä asia eikä huonoakaan äitiä ole soveliasta kritisoida, sanoi Tibuleac jossain haastattelussa. Tibuleacin toinen romaani löytyy espanjaksi e-kirjana ja sen lukeminen kiinnostaa myös.

Tatiana Tibuleac - El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes

Alkuteos Vara în care mama a avut ochii verzi 2017
Impedimenta 2020, Storyside 2021
Äänikirjan kertoja Miquel García
_______________

Tatiana Tibuleac (b. 1978) is a Moldovan-Romanian writer. She was born in Chisinau and studied journalism and communications at Moldova State University. She first gained renown for her "True Stories" column which appeared in the Flux newspaper in the mid-1990s. She also worked as a TV reporter and news anchor in Chisinau. She moved to Paris in 2008.

She published her first book Fabule Moderne (short stories) in 2014, and her first novel Vara în care mama a avut ochii verzi in 2017. The novel won multiple literary prizes and has been translated into French and Spanish. Her second novel Grădina de sticlă won the EU Prize for Literature

Daisy Hernández - Un vaso de agua bajo mi cama

Tämä Daisy Hernándezin kirja Un vaso de agua bajo mi cama / Lasi vettä sänkyni alla oli ihastuttavaa kuunneltava, sillä sekä teksti että lukija olivat upeita. Hernández on syntynyt Yhdysvalloissa 1975, mutta hänen vanhempansa ovat latinomaahanmuuttajia: äiti Kolumbiasta ja isä Kuubasta. Hernández kertoo köyhästä lapsuudestaan ja perheestään, jossa on paljon taikauskoisia tätejä ja uskonnollinen äiti. Isä vaikuttaa ateistilta, mutta ei isä ateisti ole, hän luottaa vanhaan kuubalaiseen taikauskoon, Santeríaan.

Oli kiinnostavaa kuunnella Yhdysvalloista latinonaisen silmin; miten murtaa perinteiden kahleet kun on sekä feministi että biseksuaali? Kirjailija koki sen, mitä maahanmuuttajien lapset niin usein: hän joutui toimimaan vanhempiensa tulkkina niin lääkärissä kuin viranomaisiin nähden. Isän jäätyä työttömäksi rutiiniksi tuli ruksailla työvoimatoimiston kaavakkeita ilta toisensa jälkeen. Yksi Hernándezin tädeistä sairasti hyvin vaikeaa Kissing Bug -sairautta, josta on kuvauksia kirjassa. En ollut kuullutkaan tästä taudista, joka tappaa vuosittain 20 000 ihmistä Meksikossa ja Etelä-Amerikassa. Hernándezilta on juuri ilmestynyt taudista kertova teos The Kissing Bug.

Erittäin kiehtovaa oli se, miten kirjailija puhui kaksikielisyydestä. Hänellä oli aikuisena paljon aukkoja espanjan kielessä, koska hän ei ollut sitä koulussa opiskellut, oppinut vain käytännössä. Korrekteja ilmauksia ja sanoja puuttui. Kuuntelin kirjan espanjaksi ja jäin näin ollen paitsi hauskaa englannin ja espanjan sekoitusta, josta bloggauksen lopussa oleva kirjan englanninkielinen esittelyteksti kertoo. Kirja on saatavissa myös englanniksi ja minusta teos oli todella kiinnostava kurkistus yhdysvaltalaisen latinonaisen elämään ja ajatuksiin. Kyllä, suorastaan hurmaannuin tästä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kirja tuntui kevyeltä ja satumaiselta.

Daisy Hernández - Un vaso de agua bajo mi cama
Storyside 2021, Rey Naranjo Editores 2018
Äänikirjan lukija Sara Delgado
_______________

A Cup of Water Under My Bed / Amazon

A coming-of-age memoir by a Colombian-Cuban woman about shaping lessons from home into a new, queer life.
 

In this lyrical, coming-of-age memoir, Daisy Hernández chronicles what the women in her Cuban-Colombian family taught her about love, money, and race. Her mother warns her about envidia and men who seduce you with pastries, while one tía bemoans that her niece is turning out to be “una india” instead of an American. Another auntie instructs that when two people are close, they are bound to become like uña y mugre, fingernails and dirt, and that no, Daisy’s father is not godless. He’s simply praying to a candy dish that can be traced back to Africa. 

These lessons—rooted in women’s experiences of migration, colonization, y cariño—define in evocative detail what it means to grow up female in an immigrant home. In one story, Daisy sets out to defy the dictates of race and class that preoccupy her mother and tías, but dating women and transmen, and coming to identify as bisexual, leads her to unexpected questions. In another piece, NAFTA shuts local factories in her hometown on the outskirts of New York City, and she begins translating unemployment forms for her parents, moving between English and Spanish, as well as private and collective fears. In prose that is both memoir and commentary, Daisy reflects on reporting for the New York Times as the paper is rocked by the biggest plagiarism scandal in its history and plunged into debates about the role of race in the newsroom.

Guadalupe Loaeza - En el clóset / Kaapissa

Guadalupe Loaeza (s. 1946) on tuottelias meksikolainen kirjailija, joka kertoo teoksessaan En el clóset / Kaapissa 1900-luvun tunnetuimmista homoseksuaaleista ja heidän elämästään. Huolimatta seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi kokemastaan syrjinnästä ja vainosta, he antoivat merkittävän panoksensa maailmankirjallisuuteen, elokuvaan, musiikkiin, muotiin etc. Monet salasivat homoutensa ja solmivat peiteavioliittoja, jotkut uskalsivat astua ulos kaapista ja kohdata maailman omana itsenään. He elivät aikana jona homoseksuaalisuus oli rikos ja sitä pidettiin parannettavissa olevana sairautena, etenkin katolisissa maissa. Nykyään tilanne on parempi, mutta silti Loaeza aloittaa teoksensa maininnalla, että maailmassa on kahdeksan maata, joissa homoseksuaalisuudesta voidaan tuomita kuolemaan. QX listaa muutaman enemmän.

Kirjailija valottaa erityisesti tietenkin Meksikon homojen asemaa. Siellä homoja kutsutaan halventavalla nimityksellä los jotos ja edelleenkin homot joutuvat Meksikossa viharikosten uhreiksi, heitä pahoinpidellään ja murhataan. Meksikolaiset kulttuurinimet menivät minulta ohi enkä niitä tässä mainitse, mutta teosta oli mielenkiintoista kuunnella. Toki seksuaalinen suuntautuminen on jokaisen yksityisasia, mutta silti voi eläytyä näiden ihmisten ahdistukseen ja ahdinkoon, kun heitä aikanaan syrjittiin ja vainottiin. Miten paljon inhimillistä hätää ja kärsimystä. Toki julkkisheteroidenkin (rakkaus)elämä saattoi olla vaikeuksia täynnä, mutta homoseksuaalit joutuivat turvautumaan monenlaisiin peiteoperaatioihin. Nimiä on kirjassa paljon, bloggauksessa muutamasta henkilöstä vähän enemmän. 

Me muistamme komean ja miehekkään Rock Hudsonin, joka antoi kasvot aidsille 80-luvulla. Hudson oli muutaman vuoden naimisissa sihteerinsä kanssa salatakseen homoseksuaalisuutensa ja näytteli lukuisissa romanttisissa komedioissa Doris Dayn kanssa. Kirjailija-käsikirjoittaja Pier Paolo Pasolini oli avoimesti homoseksuaali, joka sai ainakin 33 moraalittomuussyytöstä tuotannostaan. Cole Porter oli rikas perijä, joka vietti ylellistä elämää Pariisissa ja solmi kulissiavioliiton, joka kesti kuitenkin kolmisenkymmentä vuotta. Vuoden 1952 Nobel-voittaja, ranskalainen François Mauriac oli myös homo. Aidsiin kuolleen Anthony Perkinsin me kaikki muistamme Hitchcockin Psykosta. Hän sai kaksi lasta vaimonsa kanssa, mutta rakkaussuhteisiin kuului myös Rudolf Nurejev. 

Useimmat meistä tuntevat Federico García Lorcan traagisen kohtalon. Hän oli rakastunut palavasti itseään kuusi vuotta nuorempaan Salvador Daliin, joka tosin kielsi rakkaussuhteen, mutta jälkipolville on säilynyt intohimoisia kirjeitä sekä Lorcan oodi Dalille. Yves Saint Laurentista kertoessaan kirjailija huomauttaa, etteivät naiset päässeet Yhdysvalloissa housuasussa ravintoloihin ennen vuotta -69. Homomiesten joukkoon kuuluvat tietysti Andy Warhol ja koreasti pukeutunut pianisti Liberace, joka kuoli aidsiin 80-luvun lopulla. Näyttelijä Dirk Bogarde ei koskaan solminut lumeavioliittoa, mutta salasi suuntautumisensa, koska se olisi tiennyt loppua hänen elokuvauralleen. 

Thomas Mann toi julki kokemuksiaan homoseksuaalisesta rakkaudesta esim. teoksessaan Kuolema Venetsiassa.  Oscar Wilden ystävä, vuoden 1947 nobelisti, André Gide oli avoimesti gay. Marcel Proust ei koskaan myöntänyt olevansa homo, mutta Kadonnutta aikaa etsimässä ja hänen homoerootiset tekstinsä puhuvat puolestaan. Ja lista jatkuu: Arthur Rimbaud, Paul Verlaine, Francis Bacon, Tennessee Williams ja Tsaikovski. Naisia esiintyy kirjassa vähemmän, mutta muutama sentään. Chileläinen kirjailija Gabriela Mistral,  vuoden 1945 nobelisti, oli avoimesti lesbosuhteessa kääntäjänsä Doris Danan kanssa. Marlene Dietrich oli avoimesti biseksuaali ja huhuttiin, että hänellä ja Greta Garbolla olisi ollut suhde. Aikansa naispari olivat Susan Sonntag ja Annie Leibovitz.

Otan tähän loppuun tapauksen Un matrimonio sin hombre / Avioliitto ilman miestä. Vuonna 1901 kaksi espanjalaista opettajatarta, Marcela ja Elisa, keksivät keinon julkistaa rakkautensa ja päästä naimisiin. Toinen heistä muutti nimensä, leikkasi tukkansa ja pukeutui mieheksi, ja vilppiä arvaamaton pappi vihki heidät avioliittoon. Parin petos paljastui ja seurasi suuri skandaali. Myöhemmin naiset muuttivat Portugalin kautta Argentiinaan ja katosivat jäljettömiin.

Loaezan kirjassa on tietysti vähän tirkistelyn ja julkkisjuoruilun makua, mutta uskon että tarkoitus on ollut hyvä. Kirjassa mainitut ja muut tuhannet mainitsemattomat homoseksuaalit ovat raivanneet tietä paremmalle sukupuolten tasa-arvolle.

Guadalupe Loaeza - En el clóset 
Storyside 2021
Äänikirjan lukija Anabel Méndez
_______________

En estas páginas haremos un recorrido por las vidas de los homosexuales más influyentes en la cultura y en la historia. Hay que decir que se trata de un reconocimiento a su inteligencia, a su influencia en la sociedad y en la cultura, pero sobre todo a su valor; no hay que olvidar que muchos de ellos son personajes que a pesar de las épocas de represión en que han vivido, pudieron llevar una vida abierta y fuera del clóset.