Luiz Ruffato - Päättyy myöhäinen kesä

Armoton aika syövyttää salaa nykyisyyttä, joka menee ohi kuin kirjan juoni.

Päättyy myöhäinen kesä on brasilialaisen Luiz Ruffaton (s. 1961) uusin romaani ja neljäs suomennettu. Teos vie kirjailijan synnyinkaupunkiin Cataguesesiin, jossa asuu nykyään noin 75.000 asukasta ja jonka taloudellinen kukoistus on takana päin. Romaanin minäkertoja Oséias on samaa ikäluokkaa Ruffaton kanssa ja myös italialainen syntyperä on heillä yhteistä. São Paulossa kaksikymmentä vuotta asunut 53-vuotias Oséias palaa synnyinkaupunkiinsa tapaamaan sisaruksiaan. Köyhässä italialais-brasilialaisessa maahanmuuttajaperheessä oli viisi sisarusta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. He ovat aikuisina vieraantuneita toisistaan eivätkä ole juuri pitäneet yhteyttä isän ja äidin kuoltua. 

Heti alkuun käy selväksi, että Oséias on vakavasti sairas. Häntä heikottaa ja hikoiluttaa valtavasti, vaikka eletään loppukesää ja lämpötila on vain 30 C eikä mikään ruoka tahdo pysyä sisällä. Romaanista ei käy selville, mikä sairaus miestä vaivaa. Oséias on jättänyt kaiken taakseen ja matkassa on lopullisuuden tuntu. Mukana repussa on vain vaihtovaatteet ja jäljellä olevat rahat. Oséias kokee epäonnistuneensa elämässä täysin. Takana on avioliitto ja työ lannoitteiden myyntiedustajana. Ainoaan poikaan Nicolauhun ei ole mitään yhteyttä.

Sisarusten välien repeämä alkoi sisko Lígian traagisesta kuolemasta, josta Oséias on kantanut musertavaa syyllisyyttä koko ikänsä. Loput  neljä sisarusta jakautuvat sekä köyhiin että rikkaisiin kuten Brasilian kansakin. Vanhin sisko Rosana pääsi jo teininä kurjuudesta rikkaan kummitätinsä avulla. Tyttö avioitui sittemmin kummitädin pojan Ricardon kanssa, joka on lisännyt omaisuuttaan laittomin keinoin, koronkiskonnalla ja asuntoja vuokraamalla. Rosana sietää miehensä syrjähypyt, kuntoilee pakonomaisesti ja on langanlaiha, plastiikkakirurgin parantelema nainen. Ainoa tytär on yhtä ylipainoinen kuin isänsä. Rosana ei halua muistella menneitä eikä puhua Lígiasta eivätkä sisarukset pysty kuromaan välillään olevaa kuilua pienemmäksi.

Kuolema pitää huolen kaikista. Olemme pyhiinvaeltajia kaikki, rikkaat, köyhät, mustat ja valkoiset, matkalla samaan päämäärään, kuoppaan matojen syötäviksi. Minä menen ensin, se on totta, mutta odotan teitä siellä. Siellä ei auta yliolkaisuus, ylpeys, koppavuus, kerskailu… Siellä pätee itku, katumus, tunnontuskat ja kärsimys.

Sisko Isinha on naimisissa juopon ja väkivaltaisen miehen kanssa ja hänen poikansa siittää aviottomia lapsia tuoden nämä köyhän äitinsä hoidettaviksi. Viimeiseksi Oséias matkustaa bussilla veljensä João Lúcion luo. Veli rikastui perimällä setänsä, jolla oli näet vain tyttöjä ja tämä otti João Lúcion kuin omaksi pojakseen. Veli asuu modernissa talossa keskustan ulkopuolella ja veljekset grillaavat ja juovat olutta yhdessä. Sitten veli kuitenkin lähtee pitbulleineen ja revolvereineen naisiin jättäen Oséiaksen taloon yksin.

Kuljettaja ottaa vesipullon, juo pitkän kulauksen ja sanoo jotain, mikä katoaa bussin kolinaan ulkona maisema näyttää kuin olisi kuumuudesta ylösalaisin

[ ]

herään! Väsymys oli käynyt liian ylivoimaiseksi. Missä me olemme? Ikkunasta vilahtaa ohi piikkilankaa, joka on vedetty kiinni pylväisiin viittaheinän peittämien kalpeanvihreiden kukkuloiden ympäri, rotkoja, käärmekurjen lentoon nousu, pari kolme yksinäisen puun alle ahtautunutta nautaa, haukan joutilas ylilento ja hylätty mökki.

Ruffaton kirjoitustyyli kuvaa loistavasti Oséiaksen kuumeista mieltä. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat saumatta tekstissä, jossa ei ole kappalejakoja. Lukija saa pienen hengähdystauon, kun Oséias uupuneena nukahtaa: sen Ruffato merkitsee sulkumerkein ja rivivälein. Myös välimerkkien käyttö on kaukana tavanomaisesta. Aina ei ole pilkkuja eikä pisteitä, eikä versaalejakaan. Oséiaksen kuumeiset ajatukset puuroutuvat usein sanapötköiksi.

Vaikka on niin sairas ja uupunut, Oséias huolehtii pakonomaisin rituaalein henkilökohtaisesta hygieniastaan. Pesee hampaat ja käy suihkussa aamuin illoin, tyhjentää rakkonsa ja suolensa. Nämä hyvin yksityiskohtaiset aamu- ja iltarutiinien kuvaukset toistuvat melkein identtisinä moneen kertaan. Oséiaksen kuumeisista pohdinnoista tulee ilmi perheen ja suvun vaiheet sekä Cataguasesin surkea nykyisyys, josta rikkaat eristävät itsensä rautaportein. Kaupunki on köyhä ja slummiutunut, konkurssiin menneitten teollisuuslaitosten rakennukset ruostuvat, on rikollisuutta, korruptiota ja huumeita. Kirja ei ole kevyt lukupala, koska kaikki luvut ovat yhtä tiivistä kappaletta. Mutta vaikuttavan ja tyylipuhtaan kuvauksen nyky-Brasiliasta Päättyy myöhäinen kesä kieltämättä antaa.

Romaanissa vilisee tavattoman paljon lintulajeja ja etenkin eksoottisia puulajeja, joille Tarja Härkönen on löytänyt suomenkieliset vastineet. 

Bloggaukseni aiemmin luetuista Ruffaton teoksista:

Tekokukkia

Rutosti hevosia

Lissabonissa muistin sinut

Luiz Ruffato - Päättyy myöhäinen kesä

Alkuteos O verão tardio 2018

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Into 2022

____________________ 

Romaanin on ehtinyt lukea myös Mummo matkalla.

Vakavasti sairas Oséias palaa kotikaupunkiinsa Brasilian Cataguasesiin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Romaani kertoo kuudesta päivästä Oséiaksen elämässä Ruffatolle tyypilliseen hengästyttävään, kuumeiseen tyyliin. Samaan aikaan romaanin voi tulkita heijastavan brasilialaista yhteiskuntaa, jossa luokkien välinen keskusteluyhteys on katkennut. 

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko

Eveliina Talvitien lyhyt romaani Kävin vain uimassa, sisko on tummasävyinen kolmiodraama Marie - Benjamin - Anna. Kirjan alussa on lueteltu kirjan henkilöt, mikä olikin hyvä asia, sillä alkuun oli vaikea hahmottaa kuka kukin on.

Benjamin on ranskalaisen Tentation-nimisen rockbändin öykkärimäinen ja naisiinmenevä keulakuva, joka on naimisissa varakkaan taiteilijan Annan kanssa. Parilla on kaksi lasta ja kaunis koti Marseillessa. Benjamin vastustaa kiihkeästi kapitalismia, mutta ylellisyys omassa elämässä kelpaa kyllä - melko ironista eikö? Tallinnan keikalla Laululavalla hän rakastuu virolaiseen näyttelijään Marieen, jota alkaa kuljettaa mukanaan keikoilla bändin muiden jäsenten vastusteluista huolimatta. Suhde on siis julkinen. Mitä tuumii vaimo Anna?

Romaani alkaa kolmiodraaman keskeltä: Marie on päätynyt Liettuan Vilnaan parantaja Emilin luo, koska halusi kadota. Selvästi Marie tarvitsee aikaa toipuakseen, mutta mistä? Se selviää näiden kolmen näkökulmahenkilön puheenvuoroista. Puheenvuoron saa vielä Marien äiti Ingrid, joka luottaa siihen, että tytär on elossa, vaikka hänestä ei ole kahteen kuukauteen kuulunut mitään.

Tarina vie lukijan Marien matkassa myös Tukholmaan, jossa kuvataan elokuvaa hänen kaimastaan, tunnetusta virolaisesta runoilijasta Marie Underista (1883-1980). Nyky-Marien virolainen todellisuus on kaukana Benjaminin rikkaasta ja vapaasta länsimaisesta maailmasta. Tämä vastakohtaisuus toi kirjaan jännitettä ja minusta oli kiinnostavaa kurkistaa Viron todellisuuteen itäblokin ajoilta ja itsenäistymisen alkuvuosilta. Kirjan loppukohtaus kahvilassa ja Marien loppurepliikki ovat mainiot - ne kruunaavat koko terävän romaanin!

Tulee mieleen kysyä, onko nimi enne. Romaanissa esiintyy siis kolme Marieta: runoilija Under, Talvitien luoma Marie sekä ranskalainen näyttelijä Marie Trintignant,  jonka kohtalo on inspiroinut Talvitietä. Trintignant menehtyi vuonna 2003 rockmuusikko Bertrand Cantatin pahoinpitelemänä. Minulla ei ole tiedossa, kokiko Under lähisuhdeväkivaltaa, mutta joutui sodan jälkeen pakenemaan Virosta Ruotsiin, jossa asui loppuelämänsä. Kirjan loppusanoissa Talvitie sanoo halunneensa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta, joka Suomessakin jää usein piiloon.

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko
Into 2021
Arvostelukappale kustanrajalta - kiitos!
____________________

Eveliina Talvitien romaani on kolmiodraama, joka antaa äänen triangelin kaikille osapuolille ja tilaa mielen ristiriitaisuuksille. Se kuljettaa lukijan road tripille Baltian halki, palaa Viron itsenäistymisen vuosiin, kävelyttää pitkin Marseillen katuja ja kulkee mukana ranskalaisen rockyhtyeen kiertueella. Kun erilaiset maailmat kohtaavat, syntyy epätavallisia ratkaisuja. Kuin huomaamatta romaani peilaa myös suljetun ja avoimen yhteiskunnan välisiä eroja ja niiden vaikutusta yksilöihin.

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii

Tässä iässä mulla ei ole mitään rajaa mitä voin näytellä. 

Kaikenikäiset Seelat on mun sisällä. Ne on mun käyttövara.

Muuttuuko nainen näkymättömäksi vanhetessaan? Loppuuko elämä vaihdevuosiin ja viiskymppisiin? Ei lopu, sillä tyttöjen eliniänodote oli 84,53 vuotta vuonna 2019. Mutta totta on, että sanat vanhuus ja vanha ovat tabuja. Niihin liittyy niin paljon kielteisiä mielikuvia, että sekä media että monet vanhustyötä tekevät yhteisöt haluavat piilottaa ne kiertoilmauksiin. Sellaisiin kuin ikäihminen, seniori, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt, ikääntynyt tai jopa harmaa pantteri. Tätä vanhuuden häivytystä harrastetaan muuallakin kuin Suomessa. Japanissa 65-75-vuotiaita sanotaan yoldeiksi. Yold on yhdistelmä sanoista young ja old. Vaikka vanha mies vielä menettelee eikä hänen pätevyyttään tai jaksamistaan epäillä (Joe Biden, 78), moni nainen pelkää ja häpeää, kieltää olevansa vanha. Mutta vanheneminen on väistämätön fakta eikä kukaan voi välttyä vanhuudelta, jos elämää riittää. 

Tätä taustaa vasten on hyvin positiivista, että Eveliina Talvitie tuo esille vanhoja naisia kirjassaan Vanha nainen tanssii. Hän pohtii naisen vanhenemista omien kokemustensa sekä haastattelemiensa 11 eri-ikäisen tunnetun naisen elämäntarinan valossa. Talvitie itse on 50-vuotias ja hänen haastattelemansa naiset 50-80-vuotiaita. Kirjassa elämästään ja ajatuksistaan kertovat toimittaja Pirkko Arstila, psykologi Pirkko Lahti, toimittaja Marketta Mattila, elokuvafestivaalin johtaja Leena Pasanen, toimittaja Raisa Rauhamaa, entinen Pamin puheenjohtaja Ann Selin, näyttelijä Seela Sella, näyttelijä Anu Sinisalo, tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén, mallitoimiston toimitusjohtaja Laila Snellman ja kirjailija Katariina Souri. 

Ikä on vain numero, väitetään, mutta ei se niin kevyesti käy. Nykyisin vanhat ihmiset, niin miehet kuin naiset, ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Toinen kokee itsensä vanhukseksi eläkkeelle jäädessään, toinen ei missään tapauksessa. Suomessa ei onneksi ole vielä niin valtaisaa kauneusleikkausbuumia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Meillä on monta esimerkkiä pätevistä, fiksuista ja viehättävistä naisista, jotka antavat piut paut iälleen ja joita sopii ihailla: on lenitaa, airaa, kirstiä ja tarjaa. He eivät ryhtyneet vanhuksiksi saavutettuaan eläkeiän, eivät edes 70-vuotiaina. Mutta on totta, että nuoruutta ja nuorekasta ulkonäköä ihaillaan - kuten meidän edustavia kolmevitosia (nais)ministereitämme. Ja sietääkin ihailla, mutta iän tuomaa elämänkokemusta kannattaa arvostaa myös.

Minun ikäni on julkeasti kasvava numero, 

joka on paljon muutakin kuin numero. Se on itkua, iloa, surua, 

katkeruutta, petosta, kipua, hurmiota, häpeää. 

Viimeksimainittua koko ajan vähemmän.

Talvitien haastattelemat naiset kertovat nuoresta minästään ja itsestään tänä päivänä vanhana naisena. Elämänkokemukset eroavat, mutta yksikään ei haikaile takaisin nuoruuteensa. Vanhuus ja vanhat ihmiset ovat olleet esillä paljon koronavuotena, onhan ikä iso riskitekijä vakavalle koronataudille. Vanhat tunnustavat elämänsä rajallisuuden, nuoret eivät mieti kuolemaa. Me kuolemme jonain päivänä, mutta kaikkina muina päivinä olemme elossa, sanoo Frank Martela. Miksi siis surisimme ryppyjämme ja valittaisimme hiukan hidastunutta menoamme - olemme elossa ja pääsemme liikkeellekin!

Näiden eri aloilta tulevien naisten haastatteluja oli voimaannuttavaa kuunnella. Eniten minua inspiroivat tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén (73) ja näyttelijä Seela Sella (84). Kirjassa on Jyri Pitkäsen upea kuvitus, josta jäin paitsi äänikirjaa kuunnellessani. Naisten taidemuotokuvia löytyy linkkaamistani lehtilinkeistä. Pelkän äänikirjan varassa en voi myöskään palata tekstiin ja Talvitien mainitsemiin tilastoihin ja muihin kiinnostaviin faktoihin. Se, missä iässä nainen on vanha riippuu pohtijan iästä. Näin on käynyt omallakin kohdalla - olen vanha vaan en vanhus, kaikki on suhteellista. Jokaisen naisen, nuoren tai vanhan, pitäisi ottaa hellivämpi ja armollisempi asenne itseään kohtaan. Jos se tuppaa unohtumaan, kannattaa lukea ihanan Eeva Kilven (92) runo mummoista ja tämä:

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 
- Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972)

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii
Kansi ja kuvat Jyri Pitkänen
Into Kustannus 2021
Äänikirjan lukija Eveliina Talvitie
________________

Tuula’s life   /   Iltalehti   /   Helsingin Sanomat

Eveliina Talvitien (s. 1970) esi­koisromaani Kovakuorinen ilmestyi 2019. Tietokirja Ilkka Kanervasta ilmestyi vuonna 2006 ja Matti Vanhasesta 2011. Varsinaisen läpimurron Talvitie teki 2013 Keitäs tyttö kahvia ­-teoksel­laan Muita Talvitien teoksia ovat Hieno vai huono (2015), Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016) ja yhdessä Maryan Abdulkarimin kanssa tehty Noin 10 myyttiä feminismistä (2018). Syyskuussa 2019 ilmestyi Erilaiset, joka kertoo vammaisten lasten arjesta 11 eri maassa. Talvitie on to­teuttanut Erilaiset­-projektin (www.erilaiset.fi) yhdessä valokuvaaja-­dokumentaristi Jyri Pitkäsen kanssa.

Heine Bakkeid - Paratiisin kutsu

Viime vuoden Dekkariviikolla luin Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt oli vuorossa Thorkild Aske -dekkarisarjan kakkososa, Paratiisin kutsu, jonka kustantaja minulle ystävällisesti kesäyllätyksenä lähetti. Edellinen lukemani kirja & dekkari oli Håkan Nesserin Vasenkätisten seura, ja on todettava että Van Veeteren ja Thorkild Aske ovat henkilötyyppeinä kuin yö ja päivä.

En muista ykkösosasta aivan tarkkaan, miksi Aske on sellainen kuin on. Muistan, että hän ajoi huumepöllyssä kolarin, jossa kuoli hänen rakastamansa nainen, Frei. Aske tuomittiin vankilaan, jossa hän yritti tappaa itsensä hirttämällä; ei onnistunut, mutta hapenpuute aiheutti aivovaurion. Edellistä tapausta Pohjois-Norjassa tutkiessaan hän sai lisäksi harppuunan kasvoihinsa, joita koristaa nyt hirvittävä arpi fyysisine kipuineen. Psyykensä ja fyysisen terveydentilansa vuoksi Aske on koukussa kipulääkkeisiin ja rauhoittaviin. Hän käyttäytyy kuin narkomaani ja on valmis seksiin tulevan työnantajansa kanssa pillereitä vastaan.

Nainen on Norjan menestyneimpiin rikoskirjailijoihin kuuluva Milla Lind, joka tarvitsee kokenutta apua seuraavan dekkarinsa taustoituksessa. Kyseesä on moniosaisen dekkarisarjan päätösosa, joka tutkii oudosti kadonneita teinityttöjä. Aske oli itseasiassa pyrkimässä sairaseläkkeelle, mutta ottaa homman  psykiatrinsa Uffen suosituksesta. Aske suuntaa Stavangerista Osloon ja tapaa Lindin elämänkumppanin, kukkaessu päällä kotia hoitelevan ruotsalaisen Joachimin ja kaksi ympärillä pyörivää Drammenin poliisia. Aika nopsaan terävälle Askelle selviää, että Lind salaa jotain. Tapaus laajene kuin pullataikina, Aske on päästä hengestään ja useita kadonneiksi ilmoitettuja henkilöitä löytyy ’itsemurhan’ tehneinä. Johtolangat vievät Asken jopa Arkangeliin ja Pietariin ja hyytävä loppunäytös tapahtuu syksyisillä Lofooteilla.

Bakkeid tarjoilee lukijalle useammankin epäillyn, itse olin puolittain oikeilla jäljillä. Minua olisi miellyttänyt se, että nämä kaksi Drammenin poliisia olisivat nuoruudessaan sekaantuneet yhteen raiskausjuttuun, mutta niin ei ollut! Dekkari käynnistyi minusta melko hitaasti, mutta keskivaiheilla jännitys tiivistyi ja kerronta piti otteessaan. Lofoottien makaaberit tapahtumat ja tappelunnujakka oli hienosti kuvattu. Ihailin Asken terävää päättelykykyä ja kylmäpäisyyttä, joka kumpusi sarjamurhaajien haastattelukoulutuksesta Yhdysvalloissa. Epäuskottavaksi koin, että hyiseen veteen joutunut henkilö ei osoittanut hampaitten kalinaa kummempia hypotermian oireita.

Herkullinen sivujuoni oli Asken ja hänen entisen pomonsa Gunnar Oren suhde. Heitä yhdistää pitkä yhteistyö murhajutuissa sekä Asken ex vaimo Ann Marie. Traagisia tapahtumia seuratessa mietin sitä, mitenhän tosielämässä vastaavassa tilanteessa miehet suhtautuisivat. Yksi epäeettinen juttukin tapauksen loppuratkaisuihin liittyi. Paratiisin kutsu on kerännyt kiittäviä arvioita ja antisankari Askea on verrattu Nesbøn Harry Holeen. Minua tämä kakkososa ei lumonnut aivan ykkösosan tapaan, ja syyksi arvelen tuoretta Van Veeteren kuuntelukokemusta. Norja miljöönä on kyllä kiinnostava.

Heine Bakkeid - Paratiisin kutsu
Alkuteos Møt meg i paradis 2018
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Into 2020
Kustantajalta
_______________

Kirjan ehti lukea myös Tuija

Norjalainen Heine Bakkeid yhdistää rikoskirjallisuu­teen kauhun aineksia hyytävän taitavasti. Hänen dekka­reidensa tummasävyistä maailmaa sävyttävät terävä tyyli, omaperäinen huumori ja ripaus yliluonnollista. Paratiisin kutsu oli vahva ehdokas vuoden 2019 par­haaksi norjalaiseksi rikoskirjaksi.

Dekkariviikkoa kirjablogeissa luotsaa Luetut.net / Mari

Risto Isomäki - Mitä koronapandemian jälkeen

Siat, kanat ja tietyt lepakkolajit 

ovat planeetan vaarallisimpia eläimiä.

Koko maailma on elänyt tämän vuoden apokalyptisissa tunnelmissa. Kirjassaan Mitä koronapandemian jälkeen Risto Isomäki selvittää kansantajuisesti ja ymmärrettävästi, mistä on kysymys ja mitä kenties on odotettavissa - ja päätyy yllä esittämäänsä väitteeseen. Hän esittää, että tästä kaikesta maailma voi myös oppia jotain ja uudenlainen käyttäytyminen voi luoda uusia mahdollisuuksia Suomellekin. Teos on silmiäavaava, auttaa tilanteen tiedostamisessa ja painottaa ihmiskunnan toimintatapojen muuttamisen tärkeyttä. Muutamia huomioita.

Isomäki aloittaa kertomalla virusten ja taudinaiheuttajien evoluutiosta ja vie lukijan aluksi kiinalaisten ruokatorien karmeaan ja makaaberiin todellisuuteen. Kiinalaiset uusrikkaat etsivät toreilta lautaselleen eksklusiivia lihoja ja potenssilääkettä, kalliiksi kävi. Historia kertoo, että vuoden 1918 Espanjantauti niitti laskutavoista riippuen 50-100 miljoonaa uhria. Tauti alkoi kanoista Yhdysvalloissa ja tappoi nuoria ja vahvoja sotamiehiä, koska ensimmäinen maailmansota tarjosi taudin leviämiselle ja yhä vaarallisemmaksi muuntumiselle loistavat puitteet. Vuoden 2009 sikainfluenssa sensijaan ei ollutkaan niin tappava kuin alussa luultiin. Tämä johtui siitä, että muutettiin käyttäytymistä ja estettiin tehokkaasti viruksen leviäminen, jolloin se muuntui vähemmän vaaralliseksi. Surullisenkuuluisa rokote auttoi tietenkin myös epidemian nujertamisessa.

Antibioottiresistenssi on ihmiskunnalle vakava uhka. Kohta pienikin leikkaus tai mitätön haava voi aiheuttaa tappavan tulehduksen. Antibioottien huoleton liikakäyttö on johtanut resistenttien bakteerikantojen syntyyn. Hurjaa on, että 80% antibiooteista käytetään jättisuurissa laitoksissa eläintuotannossa ennaltaehkäisyyn ja kasvun edistämiseen. Suomessa ja EU:ssa on parempi tilanne, mutta sikatalous on edelleen ongelma. Sianliha on niin halpaa, että eläinten sairastuessa ei kutsuta lääkäriä, vaan syötetään eläinlääkäreiden sikatilallisille varmuudeksi kirjoittamia antibiootteja.

Koronavirus saattaa muuntua eri tavoin eri alueilla, joko tappavampaan tai vähemmän tappavaan suuntaan. Isomäki arvelee, että koronaviruksesta tulee uusi kausi-influenssa, jolloin rokote on otettava vuosittain. Liki kaikki maailman maat ovat ryhtyneet koronaviruksen estämistoimiin ja voi olla, että vastatoimet muuntavat sitä vähemmän vaaralliseen suuntaan. Tulevaisuuden skenaario silti on, että eri alueilla kehittyy uusia kantoja, jotka jossain pääsevät valloilleen. Näin ollen matkustaminen tulee jatkossa olemaan vaarallisempaa erityisesti vanhemmille tai riskiryhmiin kuuluville.

Entä onnistuuko maailmantalouden potkaiseminen entiseen vauhtiin? Muutamassa kuukaudessa Yhdysvaltojen työttömyysprosentti on noussut noin 4 prosentista 15 prosenttiin ja Isomäki arvelee sen voivan nousta jopa 30 prosenttiin. Erityisen rankasti pandemia on iskenyt palvelualoihin ja turismiin. Isomäki kritisoi turbovaihteelle ajettua globaalia talousjärjestelmää, joka on herkkä romahduksille. Globaalin talouden vuoksi pandemiariski on kasvanut ihmisten matkustaessa ympäri maailmaa ja resistentit bakteerikannat ovat lisääntyneet. Tulo- ja varallisuuserot jatkavat kasvamistaan ja ääriliikkeet kehittymistään.

Mikä avuksi Suomelle muuttuneessa tilanteessa? Suomen huipputeknologialle avautuu monia uusia mahdollisuuksia, joista voit tarkemmin lukea kirjasta. Monet näistä liittyvät ilmastonmuutoksen suitsimiseen, kuten aurinkopaneelien uusi tekniikka. Entä sitten matkailu? Suomalaiset käyttävät vuodessa 5 miljardia euroa ulkomaanmatkailuun / VisitFinland. Entä jos ne kulutettaisiinkin kotimaassa? Ehkä maallemuuttokin tulee mahdolliseksi kun etätyö tulee normiksi. Isomäki esittää argumentein, ettei kaupunkien urbaani rakenne ole sen halvempaa kuin maaseudun haja-asutus.

On monia muitakin zoonooseja - eläimestä ihmiseen tarttuvia tauteja, joista meidän tulisi olla huolissamme. Näitä ovat lintujen ja sikojen influenssavirukset, Ebola ja Nipah. Neljäntenä ryhmänä Isomäki kertoo kanoille syöpää aiheuttavista viruksista. Isomäki korostaa influenssarokotteiden tärkeyttä, sillä rokote saattaa estää myös muita heikentyneen vastustuskyvn aikana puhkeavia sairauksia (syövät, sydänkohtaukset). Tämä ajatus oli todella mielenkiintoinen! Nipahia levittävät tietyt hedelmälepakot, joista se on hypännyt sikoihin ja sitä kautta ihmiseen Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa. Kuolleisuus on 75%. Afrikan pelättyjen Ebola-virusten kuolleisuus on 95% ja vaikka siitä selviäisikin, jälkioireet ovat pahat. Isomäki päätyy väitteeseen, että siat, kanat ja tietyt lepakkolajit ovat planeetan vaarallisimpia eläimiä. 

Eläintuotannon muotoja on muutettava ja sikojen ja kanojen tuotannossa siirryttävä pienempiin yksiköihin. Tämä vähentää antibioottien tarvetta ja sitä kautta antibioottiresistenssiä. Lopuksi Isomäki kertoo, mitkä ovat maailman todennäköisimmät uhkat brittitutkijoiden mukaan. Niitä ovat globaali pandemia ja Carrington-myrsky eli auringon plasmapurkaus, jonka todennäköisyys on 12% vuosikymmenessä. On selvää, ettei maailma ole entisensä tämän pandemian jälkeen. Minulle tuli selväksi, että jonkinlaisen pandemian uhka on jatkuva. Monessa kohtaa Isomäki painottaa ilmastonmuutoksen suitsimista ja kysyy, miten onnistuisivat pandemian hillitsemistoimet, kun ilmastopakolaisten hallitsematon vyöry on saattanut yhteiskunnat kaaokseen ja jos vielä sähköverkotkin ovat romahtaneet. Sitäpä sietää itsekunkin pohtia.

Risto Isomäki - Mitä koronaepidemian jälkeen
Into 2020
Äänikirjan lukija Tuomo Norvasuo
_______________

Risto Isomäki (s. 1961) on tieto- ja tieteiskirjailija ja ympäristöaktivisti, joka on ollut neljänkymmenen vuoden ajan mukana tarttuvien tautien torjuntaan globaalissa etelässä liittyvissä hankkeissa. Itse olen lukenut Isomäen tuotannosta aiemmin vain teoksen Sarasvatin hiekkaa (2005), joka on piirtynyt muistiin lähtemättömästi.

Anu Patrakka - Totuuden portaat

Anu Patrakan Totuuden portaat on jo neljäs Rui Santos -dekkari, mutta minulle ensimmäinen. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan nykyiseen kotikaupunkiin Portoon. Kirjan nimi tulee kaupungissa sijaitsevista Verdadesin (totuuden) portaista, jonka ylimmältä askelmalta löytyy murhattu nuori mies. Vainaja on jäänyt istuvaan asentoon ja saanut kuolettavan viillon kaulaansa. Mutta miksi hänen sormenpäänsä on viilletty rikki? Rui Santos ja alaisensa Rita Pereira tutkivat tapausta, mutta vainajan henkilöllisyyttä on vaikea saada selville, koska mitään erityistuntomerkkejä ei ole. Kaikki nuoret miehet ovat samannäköisiä partasuita ja monella muullakin on tatuointi.

Silminnäkijöitä saattaisi löytyä Verdadesin portaita vastapäätä sijaitsevien talojen asukkaista. Yhdessä talossa asuu vanha pariskunta Fatima ja Diamantino ja toisessa pankinjohtaja Alberto Moinha ruotsalaissyntyisen vaimonsa Ingan ja kolmen lapsensa kanssa. Kolmatta taloa asustaa naapureitten elämän helvetiksi tekevä, yksinäinen 78-vuotias Carmelinda. Tämä vanha nainen terrorisoi naapureitaan soittelemalla poliisille ja lähettelemällä solvausviestejä, jotka hän kirjoittaa ryppyisille leipäpusseista leikatuille papereille. Hän on yksinäinen ja katkeroitunut, eikä kestä mitään elämän ääniä ympärillään. Kukaan näiden talojen asukkaista ei ole nähnyt eikä kuullut mitään, niin he ainakin väittävät, Carmelindakin.

Tarina kiertyy varakkaiden vs köyhien perheiden nuorten ja heidän keskinäisten suhteittensa ympärille. Köyhä ja sinisilmäinen 16-vuotias Aida on menettänyt neitsyytensä rikkaalle Damienille, joka hylkää tytön traagisin seurauksin. Poika halua iskeä niin monta naista kuin kykenee eikä ajattelekaan vakiintumista.  Tytön veli Ivan on kunnollinen farmaseutiksi aikova poika. Hän ja Damien olivat aiemmin parhaat ystävykset, mutta ystävyys lopahti varsin karmeasta syystä. Saatuaan tietää sisarensa ja Damienin salaisesta seurustelusta, veli hautoo kostoa.

Patrakka kehittää taidokkaan ja hyvin monimutkaisen juonen, jossa henkilöt nivoutuvat toisiinsa ja heillä ei moitteettomasta julkisivusta huolimatta mene hyvin. Portugalilaisnuoret viihtyvät kuppiloissa, juovat humalahakuisesti ja huumeitakin on liikkeellä. Turistien kansoittama Portugali-idylli kätkee paikallisten asukkaitten kovaa elämää ja tragedioita. Monet vanhukset asuvat yksin Carmelindan tavoin eikä elannon hankkiminen ole helppoa. Aidan ja Ivanin äiti Maria tienaa päivässä 15 € pimeästi kotisiivousta tekemällä.

Santos-Pereiran suhde tuntuu vakiintuneen ja Santos on pikkuhiljaa ujuttanut tavaroitaan naisen asuntoon. Heidän rakkaussuhdettaan varjostaa kuitenkin skandaalin pelko, sillä esimiehen ja alaisen suhde on hankala juttu. Kirjan lopussa tapahtuu käänne, joka tietää muutosta heidän suhteessaan. Tämän yhden osan perusteella molemmat jäivät minulle etäisiksi; ehkä heidän persooniinsa on paneuduttu enemmän aiemmissa osissa.

Patrakka kuvaa henkilöittensä arkielämää lujalla otteella ja realistisesti. Tekstin sanavalinnoissa oli jotain puhekielenomaisuutta, vaikka dialogista ei ollut kyse. Tästä tuli arkinen tuntu, mikä toki kuvasi hyvin tavallisten ihmisten tavallista elämää. Tämänkertainen kirja pyörii siis pitkälti nuorison, heidän ehdottomuutensa ja toilailuittensa ympärillä. Perheitten jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kuvastaa hyvin myös juopaa nuorten ja heidän mahdollisuuksiensa välillä. Rikkaan perheen lellikki saa sormia napsauttamalla kaiken, köyhän perheen nuori saa taistella toimeentulosta ja pääsystä elämässä eteenpäin.

Surullisen murhatarinan ympärillä levittäytyy kontrastina aurinkoinen Porto turistilaumoineen ja idylleineen. Yhtenä turistivetonaulana on J. K. Rowlingiakin inspiroinut upea Livraria Lello. Patrakka kirjoittaa arkisesti ja todentuntuisesti, juoni kutoutui lopulta aukottomaksi paketiksi ja Portugaliin alkoi tehdä mieli.

Anu Patrakka - Totuuden portaat. Rui Santos #4
Into 2020
Kustantajalta
_______________

Totuuden portaat on lukenut myös Kirjojen kuisketta

Porvoolaislähtöinen Anu Patrakka asuu nykään Portugalin Portossa. Patrakan aiemmat Rui Santos -dekkarit ovat Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017) ja Kuolet vain kahdesti (Myllylahti 2018) ja Syyllisyyden ranta (Into 2019). Kirjailijan blogi.

Käväistäänpä lopuksi Livraria Lellossa!

Maria Annala - Trumpin kansa

”Minä olen Valittu”, hän ilmoitti luoden silmänsä ylös Taivaaseen 

vastatessaan toimittajan kysymykseen kauppasodasta Kiinan kanssa.

Ilmiö nimeltä Donald Trump on Euroopasta katsoen varsin hämmentävä. Miten huolettomia ja harkitsematomia twiittejä, rasistisia ja misogyynisiä kommentteja suoltava ehdokas on ylipäänsä voitu valita Yhdysvaltain presidentiksi? Journalisti Maria Annalan Trumpin kansa valottaa syitä Trumpin vaalimenestyksen takana. Annala asui Bostonissa vuosina 2015-2019 ja seurasi tiiviisti edellistä, vuoden 2016 presidenttikampanjaa. Kirjassa selostetaan lukemattomia tutkimuksia äänestyskäyttäytymisestä puolueittain ja demografisin kriteerein, lehdistön roolia ja mielipidemittauksia. Siitä huolimatta kirja ei ole raskaslukuinen, vaan äärimmäisen kiinnostava. 

Keventävää ja kaivattua tavallisen kansan perspektiiviä Trump-hurmioon tuovat kolme hänen vaalikampanjassaan toiminutta virgianalaista. Alice Butler-Short on yli seitsenkymppinen irlantilaissyntyinen nainen, joka perusti Virginia Women for Trump -liikkeen ja sanoo kampanjoivansa myös tänä vuonna idolinsa hyväksi ja keskittyvänsä sitten lastenlapsiinsa. Christianné Allen oli Trumpin kampanjaorganisaatioon liittyessään vasta 16-vuotias. Hän on löytänyt itselleen työuran politiikasta ja työskentelee tätä nykyä Trumpin henkilökohtaisen asianajajan Rudy Giulianon yrityksessä (ja on Ukraina-kohun silmässä!). Parikymppinen oikeustieteen opiskelija Brian Landrum löysi uran poliittisen digitaalisen markkinoinnin saralla  ja työskentelee Blitz Digital Groupissa. Omasta näkökulmastani he kaikki ovat epätodennäköisiä Trumpista lumoutujia: kaksi nuorta, jotka hämmästyttävästi jakavat ehdokkaansa konservatiiviset mielipiteet ja varakas, fiksu ja tyylikäs Alice, joka nielee kaikki Trumpin naista halventavat kommentit! Mutta juuri tämän yleisen hämmästelyn vuoksi Annala halusi kertoa ruohonjuuritason toimijoista:

Kirjaideani lähti aikoinaan juuri siitä havainnosta, että suomalaisten ystävieni ja tuttavieni oli vaikeaa jollei suorastaan mahdotonta ymmärtää Trump-ilmiötä. Yhdysvalloissakin moni ystäväni ja tuttavani oli asiasta ihmeissään, mutta he sentään yleensä tunsivat edes yhden Trumpin kannattajan. Suomalaiset harvemmin tuntevat Trumpin kannattajia henkilökohtaisesti, ja pelkkien uutisjuttujen perusteella heistä syntyy helposti yksipuolinen kuva. Kirjani kautta lukijat pääsevät tutustumaan kolmeen Trumpin kannattajaan, mikä toivottavasti auttaa saamaan heistä aiempaa monipuolisemman käsityksen.

Annalan mukaan kansa on Yhdysvalloissa jakaantunut jyrkemmin kuin koskaan lähivuosikymmeninä: republikaanit vs demokraatit & Trumpin kannattajat vs vastustajat. Viime vaalien eskaloitunut kiihkeys ja puolensa valitseminen romuttivat kuulemma ystävyyssuhteita ja synnyttivät juopia perheenjäsenten kesken. Yhtä jyrkkä jako tuntuu olevan myös ryhmissä valkoiset vs värilliset. Valkoiset amerikkalaiset pelkäävät joutuvansa lähivuosina vähemmistöön, mistä syystä Trumpin jyrkkä maahanmuuttovastaisuus oli ja on mannaa heille. Trumpin mielestä meksikolaiset ovat raiskaajia ja huumediilereitä ja kaikki muslimit terroristeja. Kunnon muuria ei Meksikon rajalle ole saatu, kuten Trump toivoi. Laiton maahanmuutto Meksikosta on kuitenkin vähentynyt ja viiden muslimimaan (Iran, Libya, Somalia, Syyria & Jemen) asukkaillle on asetettu maahantulokielto. Sama koskee myös pohjoiskorealaisia ja venzuelalaisia.

Trumpilla oli ja on arvokonservatiivisten evankelisten kristittyjen kannatus, koska he ajattelevat samalla tavalla. Tämän ryhmän kannatusta on lisännyt halu aborttioikeuden ja adoptio-oikeuksien kaventamiseen. Sateenkaariperheiden adoptiota onkin vaikeutettu, mutta tasa-arvoista avioliittolakia ei sentään ole kumottu. Trump on tunnettu misogyynisistä ja rasistisista kommenteistaan. Hän kehotti mm. neljää värillistä edustajainhuoneen demokraattipuolueen naisedustajaa palaamaan kotimaihinsa.

Annala esittelee sivukaupalla Trumpin häkellyttäviä mielipiteitä. Kirjan luettuani olen yhtä ymmällä kuin ennenkin. Hämmästyttävintä on se, että myös naiset - ja myös värilliset naiset - äänestivät Trumpia. Eivät kuitenkaan valkoiset koulutetut naiset. Tuntuu, että kansa oli kyllästynyt Washingtonin puolue-eliitin politiikkaan ja halusi presidentikseen freessin rivimiehen, jos niin Trumpista voi sanoa. Kansa halusi autoritäärisen johtajan, joka pelastaa maaseudun unohdetut ja sen syrjäytymässä olevat asukkaat ja toteuttaa heidän unelmaansa: America First! - Make America Great Again! Tässä häviää ilmasto, globaali kauppa ja liikkuvuus, tilalle tulee me vastaan muut ja patriotismi. 

Syksyn 2020 presidentinvaalien ehdokasasettelu käy jo kuumana. Julkisuudessa jatkuvasti esillä oleva Trump on vahvoilla, jollei talous romahda ennen vaaleja. Viimeiset kolme vuotta Yhdysvaltain taloudella on mennyt hyvin, mutta pilviä taivaalla näkyy. Trump on sanonut mm. pelastavansa Yhdysvaltain hiilikaivokset, mutta hänen kauppasotansa Kiinan kanssa on estänyt hiilen viennin sinne ja alaa vaivaa konkurssiaalto. Demokraattien ehdokkaaksi on asettunut mm. Joe Biden, jonka poikaa Trump on mustamaalannut ja saanut virkarikossyytteen. Koskaan ennen presidenttiehdokkaana ei ole ollut ehdokas, jota syytetään virkarikoksesta. Saa nähdä. Trump on haalinut itselleen valtaa ja ympäröinyt itsensä myötämielisillä, arvokonservatiivisilla tuomareilla.

Pari vuotta sitten luin Timothy Snyderin teoksen Tyranniasta, jossa hän varoitteli Trumpista. Kuten aiemmin sanoin, olen Trumpin kansan luettua yhtä hämmentynyt, mutta kirja on huippuhyvä ja asiantunteva. Bloggauksessa en mitenkään voi ottaa esiin kaikkea kiinnostavaa, mutta esim. asetelma valtamedia vs oikeistomediakupla, Fox ja Breitbart, oli varsin silmiä avaavaa luettavaa. Annala käyttää paljon viitteitä, joiden tarkka ja kattava luettelo löytyy teoksen lopusta. Myöntää täytyy, että Trumpilla on karismaa ja häntä sokeasti kannattavat - jopa naiset! - kääntävät kaiken parhain päin.

Maria Annala - Trumpin kansa
Into 2020
Kustantajalta
_______________
Kirjojen kuisketta  / Politiikkaradio, Yle Areena

Trumpin kansa on myös kattava katsaus tuoreisiin tutkimustuloksiin, jotka auttavat ymmärtämään, kuka kiistanalaista ehdokasta oikeastaan äänesti ja miksi. Yhdessä tutkimustieto ja päähenkilöiden näkemykset rakentavat syvällisen ja monisyisen kuvan äänestäjistä, jotka ovat avainasemassa myös vuoden 2020 presidentinvaaleissa. 

Maria Annala on Yhdysvaltojen politiikkaan erikoistunut uutistoimittaja. Hänen juttujaan ovat julkaisseet säännöllisesti STT, Lännen Media ja Ulkopolitiikka. Koulutukseltaan Annala on yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta ja humanististen tieteiden kandidaatti Helsingin yliopistosta. 

Timothy Snyder::

Totuudella on neljä tapaa kuolla: 1) Sepitelmien ja valheiden esittäminen tosina. 2) Shamanistinen loitsinta eli toisto. 3) Maaginen ajattelu eli estoton ristiriitaisuus. 4) Vääristynyt usko.

Tässä esseessä Snyder höykyttää Trumpia kovin sanoin ja monin esimerkein sekä selittää miten propagandarummutus esim. natseilla toimi.

Kyung-sook Shin - Hovitanssija

Kyung-sookin Hovitanssija vie todella mielenkiintoiseen maailmaan ja aikaan. 1800-luvun lopulla Koreaa hallitsi Joseon-dynastia ja maa oli strategisen sijaintinsa vuoksi suurvaltojen kiistakapula. Tuolloin pohjoinen ja etelä olivat yhä samaa maata. Sekä Kiina että Japani halusivat maan vasallikseen ja Japani siinä sitten myöhemmin onnistui: Joseonista tuli Japanin protektoraatti 1905 ja siirtomaa 1910. Mutta Hovitanssija kertoo Joseonin ajasta, jolloin kuninkaan hovi oli valtava, etiketiltään ja säännöiltään tiukka organisaatio ja jossa sisäiset väkivaltaiset valtakiistat velloivat. Kirja kertoo hovin lumovoimaisimman hovitanssijan Yi Jinin ja nuoren ranskalaisen diplomaatin Victorin traagisen rakkaustarinan.

Jin jäi orvoksi viisivuotiaana ja hovin lähellä asuva rouva Seo otti hänet kasvattaakseen, samoin kuin orvon mykän pojan Yeonin. Ranskan katoliset tekivät Koreassa lähetystyötä siitä huolimatta, että katolilaisuuteen kääntyneitä ja myös lähetystöntekijoitä surmattiin satamäärin. Isä Blanc opetti terävälle tytölle ranskaa ja yksi pieni Bonjour! sinetöi hänen kohtalonsa. Lapseton kuningatar ihastui hurmaavaan Jiniin, tyttö muutti hoviin, jossa hän kirjaili koruompeluita ja tanssi. 

Hovitanssijat olivat kuninkaan naisia, eikä hovista niin vain lähdetty ja menty naimisiin. Lupa kuitenkin heltisi ja niin Jin lähti Victorin mukana Pariisiin. Siellä hän opiskeli uutterasti kieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa, mutta kaipasi kiihkeästi kuningatarta ja maataan. Hän kirjoitti satamäärin kirjeitä kuningattarelle, mutta ei postittanut yhtäkään.  Keskenmeno traumatisoi Jinin ja hän masentui syvästi. Victor vei uupuneen Jinin Koreaan, jossa käynnistyi sitten sarja traagisia tapahtumia.

Hovitanssija on otteessaan pitävä lukuromaani. Teksti tuntui minusta alussa liian koukeroiselta ja koristeelliselta, mutta sitten totuin kirjailijan tyyliin. Oli mielenkiintoista lukea 1800-luvun Koreasta ja suurvaltojen valtapolitiikasta, mutta myös naisten asemasta silloisessa yhteiskunnassa. Hovi oli valtava ja sen etiketti ja säännöt tiukat. Hovitanssijat ja -naiset eivät voineet päättää mistään omasta elämästään, mutta sama koski myös kuningatarta: hän oli asemastaan huolimatta systeemin vanki ja sai pelätä alituiseen henkensä puolesta. Mieleeni tuli verrata korealaisnaisia suomalaisiin naistaiteilijoihin, jotka samaan aikaan tekivät opintomatkoja Pariisiin. Vaikka heitäkin sitoivat monet sovinnaisuusnormit ja rajoitukset, olivat Schjerfbeck & kumppanit huikean paljon vapaampia.

Jin lumoutui kyllä Pariisista ja sen nähtävyyksistä, mutta hän koki itsensä kummajaiseksi: koko kaupungissa oli hänen lisäkseen vain yksi toinen korealainen, eikä ihmisten tuijotusta päässyt pakoon. Hän tunsi itsensä näyttelyesineeksi eikä pitänyt myöskään länsimaitten tavasta ’varastaa' muitten maitten taideaarteita. Eksoottisella olemuksellaan, älyllään ja hyvällä ranskallaan Jinistä tuli kuitenkin Pariisin kulttuuripiirien lemmikki ja myös Guy de Maupassantin ystävä, mutta avoparin välinen suhde viileni pikku hiljaa.

Kuva: Wikipedia

Jälkisanoissaan Kyung-sook kertoo, mistä idea romaaniin lähti: hänen käsiinsä osui puolentoista sivun mittainen teksti, joka kertoi hyvin ranskaa puhuvasta korealaisnaisesta, joka takaisin kotimaahan palatessaan näytti 'pieneltä apinalta’. Enempää tästä todellisesta henkilöstä ei löytynyt, mutta kirjailijan loistava mielikuvitus  rakensi Jinin hahmon ja tarinan hänen ympärilleen. Erittäin kiinnostava ja mukaansa tempaava sukellus kaukaiseen ja eksoottiseen kulttuuriin.  Kirjassa puhutaan useista palatseista ja yksi niistä on Gyeongbokgung. Wikipedian mukaan palatsissa on 7700 huonetta ja sen 50 rakennusta sijaitsevat 40 hehtaarin alueella. Lootuslammen ympäröimä Gyeonghoeru löytyy myös linkistä.

Kyung-sook Shin - Hovitanssija
Alkuteos Yi Jin 2007
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Emmi Kyytsönen
Into 2019
Kustantajalta
_______________

Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjan jos toisenkin

Kyung-sook Shin (s. 1963) on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista.  Hän on saanut lukuisia plkintoja. Koreassa yli kaksi miljoona kirjaa myynyt Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa. Kyung-sook Shin asuu Soulissa.

Eeva Park - Viimeisellä rajalla

Kaikkein vanhimmat kirjoitukset tehtiin kuulemma nahalle 

ja minun nahkani on jo kirjoitettu ääriään myöten täyteen.

Viimeisellä rajalla alkaa hyvin dystooppisella ja apokalyptisellä kuvauksella: nuori nainen majailee nyky-Tallinnan slummiutuneessa lähiössä, jossa talot ovat sortumaisillaan ja kaikki tienoon ihmiset ovat laitapuolen kulkijoita ja yhteiskunnan hylkiöitä. Monipäinen, kadulla ja kellareissa asusteleva, venäjää puhuva lapsijengi on vähällä saada naisen hukutettua ja varastaa kaiken, mitä nainen on saanut vaivalla haalittua loukkoonsa. Väkivaltainen Trubaduuri miehineen vainoaa aluetta ja lapsia, polttaa taloja ja ajelee aseistettuna mersuillaan.

En muistanut ollenkaan, mistä tässä Eeva Parkin kirjassa on kyse, vaikka valitsin sen luettavaksi jo keväällä kustantajan luettelosta. Kustantajan sivultahan se selvisi: nuori tallinnalainen Tiiu on yksi ihmiskaupan tuhansista uhreista. Hän luotti sinisilmäisesti yhteen tallinnalaiseen puolituttuun, johon oli myös hiukan ihastunut. Mies jätti Tiiun Berliiniin neljän miehen raiskattavaksi ja käveli itse tyynesti pois, takaisin omaan varakkaaseen pikkumafioson elämäänsä.

... kuulikohan liettualainen tyttö itse sen pienen naksahduksen, jonka minä kuulin hänen vieressään ennen kuin hän lysähti kasaan Gojkon käsissä kuin tyhjäksi laskettu suuri, vaaleanpunainen nukke. // Siihen mennessä olin jo nähnyt paljon hakkaamista, pään painamista veden alle ja yliannostusten piikittämistä, mutta naksahdus oli nopeassa eleettömyydessään hirveämpää kuin mikään muu.

Noiden neljän miehen kansallisuus ei selvinnyt, mutta Venäjään tai itä-blokkiin heidän nimensä Gojko, Roman ja Aleksei viittasivat. Heillä oli useita tyttöjä vankeinaan aivan tavallisen näköisessä berliiniläisessä maaseutuhuvilassa. Miehet eivät kaihtaneet kovia otteita: he pahoinpitelivät tyttöjä raa'asti ja tarpeen vaatiessa käyttivät myös asettaan. Venäläisen Nadjan kanssa Tiiu suunnitteli pakoa ja sekavan tapahtumaketjun päätteeksi hän pääseekin pakoon, Nadja ei. Piiloutuen, naamioituen ja pelkoa tuntien Tiiu raahustaa takaisin Tallinnaan päämääränään vain kosto.

En ollut enää pitkiin aikoihin vastustanut ketään tai mitään. Minua saattoi käyttää mihin tahansa, mistä Romanille vain suinkin maksettiin.

Tämä on hurja, traaginen ja dramaattinen tarina. Tiiun tavallinen lapsuus ja nuoruus tulevat ilmi kauniina ja keveinä, normaalielämästä kertovina takaumina. Isän lähdettyä pois (ja myöhemmin kuoltua) Tiiu elää posliinimaalariäitinsä kanssa aivan tavallista nuoren naisen elämää. Parhaat kaverit ovat kouluajoilta saakka olleet kuvataiteita opiskelemaan päässyt Heidi ja rehti ensirakkaus Marko, joka hänkin elättelee rikastumistoiveita uudessa Virossa. Marko on se, johon Tiiu uskaltaa luottaa ja ottaa yhteyttä Tallinnaan palattuaan. Hän on se, joka hankkii Tiiulle pimeän aseen.

Viattomassa nuoruudessa kolmikko reissasi joskus Espanjassa ja tähtitieteestä kiinnostunut Heidi puhui iltaisin avaruuden mustista aukoista ja universumin viimeisestä rajasta, jolta ei enää ole paluuta. Siitä juontaa teoksen vironkielinen nimi  Lõks lõpmatuses, selvittää lopussa olevassa linkissä Katariina Suurpalo. Raiskattu, prostituutioon pakotettu, vangittu ja hakattu Tiiu oli ylittänyt tuon rajan. Paluuta normaaliin elämään ei ollut. Ainoa mikä piti häntä liikkeellä ja hengissä oli koston ajatus.

Ylen linkki ihmiskaupasta tältä vuodelta on korutonta kertomaa, se on uhkana Suomessakin. Samaa teemaa käsitteli myös viime vuonna lukemani espanjalaisen Carmen Amoragan teos Basta con vivir - Riittää että elää. Sen loppusanoissa Amoraga valotti ihmiskaupan lukuja Espanjan näkökulmasta, ote bloggauksestani:

YK:n mukaan ihmiskaupan kohteeksi joutuu vuosittain yli 40.000 ihmistä, useimmat naisia ja lapsia, ja heistä 60% päätyy prostituoiduiksi. Espanjassa prostituution 'arvo' on 3.700 miljoonaa euroa vuodessa, 8,3 miljoonaa per päivä. Vuonna 2015 paljastui 42 ihmiskauppaa harjoittavaa rinkiä ja melkein 500 henkilöä pidätettiin. Samana vuonna liki 14.000 henkilöä oli vaarassa joutua näiden rinkien verkkoihin.

Viimeisellä rajalla on järkyttävä, karu ja traaginen tarina, mutta Park kirjoittaa upeasti. Kirjailija kerii vähitellen auki tapahtumien kulkua ja pitää lukijaa trillerimäisesti jännityksessä. Tuntui, että kielessä ei ollut yhtään tarpeetonta sanaa, ja suomentaja Sanna Immanen oli tavoittanut mukavasti myös murteelliset ilmaisut. Jäätävää oli lukea, miten aivan tavallinen ja fiksu, tulevaisuudestaan unelmoiva virolaistyttö joutui hyväksikäytön ja ihmiskaupan uhriksi. Nopeasti tehty väärä päätös riitti. Vangittuna, huumattuna ja uhattuna, vailla rahaa ja passia pelastautumisen mahdollisuudet olivat minimaalisia. Kun rankka hyväksikäyttö vie ihmisarvon, voi Tiiun järkyttävän ratkaisun ymmärtää.

Eeva Park - Viimeisellä rajalla
Alkuteos Lõks lõpmatuses 2003
Suomentanut Sanna Immanen
Into 2019
Kirjastosta
_______________

Katariina Suurpalon artikkeli Tuglas-seuran Elo-lehdessä

Eeva Park (s. 1950) on tunnettu virolainen kirjailija, joka ei kaihda vaikeita aiheita. Hänen tuotantonsa sisältää runoja, näytelmiä, lyhytkertomuksia ja romaaneja. 

Viimeisellä rajalla on ensimmäinen Parkilta suomennettu romaani. Virossa sille myönnettiin Eduard Vilden kirjallisuuspalkinto vuonna 2004. Teos oli myös saksalaisen Brücke Berlin -palkinnon ehdokkaana. Kiitetty romaani on käännetty myös ruotsiksi, norjaksi ja saksaksi.

Eeva Park tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

perjantaina klo 19.30, Suomenlinna

Heine Bakkeid - Meren aaveet

Meren aaveet on norjalaisen Heine Bakkeidin (s. 1974) esikoisdekkari, joka vie lukijan Pohjois-Norjan karuille ja myrskyäville rannikoille. Thorkild Aske on virastaan hyllytetty poliisin sisäisessä tutkinnassa työskennellyt keski-ikäinen mies. Neljä vuotta sitten hän töpeksi oikein olan takaa: rakastui väärään naiseen ja ajoi huumeissa kolarin, jossa nainen kuoli. Mies kantaa hirveää syyllisyyttä, on itsetuhoinen ja tapahtunut on traumatisoinut hänet syvästi. Aske on juuri päässyt vankilasta ja yrittää rakentaa uutta elämää vankilanjälkeiselle itselleen.

Ex kollega pyytää Askea tutkimaan vaimonsa pojan Rasmus Moritzenin katoamista. Pojan tarkoitus oli perustaa elämysmatkailukeskus pohjoiselle majakkasaarelle, mutta nyt hän on kadonnut ja paikallispoliisi epäilee hänen hukkuneen. Äiti ei saa rauhaa ennen kuin pojan ruumis on löytynyt ja saadaan hauta, jossa häntä muistella. Aske ottaa tehtävän vastaan ja lähtee pohjoiseen - ja joutuu pian epäilyksenalaiseksi - seudulla tapahtuu nimittäin outoja katoamisia.

Aske on alueella liikkuvalle tappajalle oiva syntipukki: itsetuhoinen ja traumatisoitunut mies, joka käyttää kourakaupalla vahvoja kipulääkkeitä ja rauhoittavia. Hän on ennenkin kärsinyt hallusinaatioista eikä häneen yksinkertaisesti voi luottaa. Näkikö hän majakkasaarella todella jonkun hukkuneen ruumiin, vai oliko se sairaiden aivojen harhaa? Entä missä ovat kaksi paikallispoliisia, jotka katosivat myrsky-yönä?

Bakkeidin dekkari on tiivistunnelmainen ja pitää lujasti otteessaan. Pohjois-Norjan ihmisten karu elämä on monipuolisesti ja todentuntuisesti kuvattua. Syysmyrskyjen voima on mieletön, lukijakin hytisee ja tuntee pärskeet! Bakkeid tutustuttaa paikallisiin tuulenpieksämiin ihmisiin, jotka yrittävät tienata leipäänsä kuka mitenkin. On amerikkalaisnorjalainen Harvey, joka tienaa perheelle elantoa mereen paaluttamillaan simpukkaviljelmillä sekä tämän vaimo Merethe, joka on selvänäkijä ja työskentelee elämysohjaajana vanhusten parissa. Asken lihava sisko Liz hukuttaa häntä hakkaavan puolison mustelmat herkkuihin. Hupaisasti Aske päätyy asumaan tilapäisesti paikallisessa vanhusten palvelutalossa, jonka bingossa onni suosii.

Meren aaveet on erinomainen dekkari, jossa yhdistyy hienosti realistinen kerronta ja määrätyt yliluonnolliset piirteet. Pidin siitä, että Bakkeid paljasti vasta vähitellen tarinan edetessä Asken töppäyksen koko kuvan ja aiempia elämänvaiheita. Ei myöskään voinut tietää, oliko miehen kokema lääkkeiden aiheuttamaa hallusinaatiota vai todellista. Kuulustelujen strategioihin oli myös mielenkiintoista tutustua. Herkempää lukijaa voi tosin hirvittää seikkaperäinen ruumiinavauksen kuvaus.

Dekkarin ollessa kyseessä, kirjoittelen ympäripyöreitä, koska en halua spoilata. Jännittävä,  vauhdikas, intensiivinen ja tiheätunnelmainen dekkari piti otteessan. En ole nykyään ollenkaan rutinoitunut dekkarien lukija, mutta suositelen täysillä. Miljöö ja jäyhät norjalaiset olivat loistava yhdistelmä. Odotan mielenkiinnolla Asken seikkailujen seuraavaa osaa, joka on jo ilmestynyt norjaksi - Møt meg i paradis / Tavataan paratiisissa (2018). Toivottavasti sekin saadaan pian suomeksi.

Heine Bakkeid - Meren aaveet
Alkuteos Jeg skal savne deg i morgen 2016
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Into 2019
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Heine Bakkeid (s. 1974) on varttunut Pohjois-Norjassa, jonka jylhistä seuduista ja tummista sävyistä hän ammentaa myös kirjoitustyössään. Meren aaveet on aiemmin nuorille kirjoittaneen Bakkeidin ylistetty debyytti rikoskirjailijana. Jo Nesbøn veroinen lahjakkuus on pantu laajalti merkille ja hänen tuotantoaan on julkaistu jo yli 15 maassa.

Kirjabloggareiden Dekkariviikon lukuhaastetta 

luotsaa Lukeva peikko -blogi

Indrek Hargla - Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Tuottelias Indrek Hargla (s. 1970) on huippusuosittu kotimaassaan Virossa ja myös Suomen dekkariseura on myöntänyt hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan. Wikipedian mukaan hänen lajinsa on tieteiskirjallisuus, mutta toistaiseksi suomennettuna voi lukea vain Apteekkari Melchior -sarjaa. Gotlannin piru on jo sarjan kuudes osa. En ole lukenut aiempia osia, joten Apteekkari Melchior oli minulle uusi tuttavuus. Melko itsenäiseltä osalta vaikuttaa, toki edellisistä pomppasi esiin jotain, jota ihmettelin.

Tässä osassa Tallinnan apteekkari Melchior on jo vanheneva mies, jolle apteekin hoito yksin on raskasta. Rakas vaimo Keterlyn on kuollut ja lapset ovat muualla: tytär Agatha on puutarhurina Piritan luostarissa ja poika, nuori Melchior, lähetetty Lyypekkiin apteekkarinoppiin. Kirjeet kaupunkien välillä kulkevat hitaasti laivojen matkassa, eikä isä Melchior varmastikaan olisi tyytyväinen, jos tietäisi poikansa puuhista. Wakenstedejen esi-isä Lewenhart on perustanut palkkamurhaajien salaseuran ja niihin ympyröihin nuori Melchior on joutunut.

Poika kuulee Lyypekissä kapakassa keskustelun, jonka mukaan joku ihmeen Gotlannin piru on menossa Tallinnaan ja yksi sen tappokohteista on isä Melchior. Hän varoittaa isäänsä kirjeitse, mutta se on matkalla kuukausia, koska talvella laivat eivät kulje. Nuorta miestä pitää Lyypekissä oppimisen ohella hullu rakkaus Luciaan, jota tämän isä yrittää velkojensa vuoksi naittaa mahdollisimman isoilla myötäjäisillä. Mutta varaton nuori Melchior ei voi unohtaa tyttöä.

Sarjan tämä osa siis kiertyy Gotlannin pirun henkilön ja mission ympärille. Hargla vie lukijan Tallinnan ja Saksalaisen ritarikunnan pimeään keskiaikaan. Eletään vuotta 1433, jolloin suuri tulipalo tuhosi todellisuudesskin Tallinnaa pahanpäiväisesti. Kauppaa hallitsi Hansaliitto ja Tallinna oli tärkeä kauppakaupunki. Killat, mestarit ja oppipojat; kaupankäynti, juutalaiset rahanlainaajat ja yleensäkin elämän vaivalloisuus ja köyhyys avautuivat kirjan sivuilla. Uskonto oli olennainen osa arkielämää ja opin puhtautta valvottiin tarkasti.

Hargla punoo taidokkaan ja aukottoman juonen, jota hän vie eteenpäin seikkaperäisesti kertovalla tyylillään. Melchior on visaisten kysymysten ja mystisten tapahtumien keskiössä. Hän keittelee yrteistä rohtoja, hoitaa yrttimaataan ja saa onneksi avukseen näppärän oppipojan Ludolfin. Mutta ilo tästä hyvämuistisesta pojasta jää lyhyeksi. Tallinnan apteekkarilla on kädet täynnä työtä: hän joutuu tärkeän kauppiassuvun testamentin valvojaksi, yrittää selvittää sekä vanhaa että uutta väkivallantekoa, antiikkisten hopeasolkien arvoitusta ja jäljittää tietysti Gotlannin pirua - ollen vähällä päästä omastakin hengestään.

En yhtään ihmettele Apteekkari Melchior -sarjan suosiota Virossa, kertoohan se Viron ja Tallinnan historiasta ja Hargla on historiansa totisesti tutkinut. Kirjailijan kirjoitustyyli on minusta kuitenkin turhan yksityiskohtaista ja raskassoutuista: 470 sivua pienellä fontilla on aika pitkä tarina. Parasta oli keskiaikaisen elämänmenon ja raatikaupungin arjen kuvaus. Lukijalle, jota keskiaika kiinnostaa, tämä on oiva valinta: tapoja, kerettiläisyyttä, inkvisitiota ja taikauskoa. Sen sijaan hyytävää jännitystä Gotlannin piru ei tarjoa. Harglan menestyskonsepti tuntuu olevan punoa jännärijuoni tarkan ja runsaan historiankuvauksen ympärille. Arvelen, että seuraavassa osassa Hargla kertoo enemmän nuoren Melchiorin ja kauniin Lucian rakkaustarinasta, sen verran kutkuttavaan vaiheeseen se jäi.
 
Indrek Hargla - Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Alkuteos Melchior ja Gotlandi kurat 2017
Suomentanut Jouko Vanhanen
Kansi Jussi Kaakinen
Into 2019

Kustantajalta - kiitos!
_______________

Jelena Tšižova - Naisten aika

Tartuin tähän kirjaan hieman epäilevänä, mutta sekä tarina että kerronta viehättivät minua kovasti. Jelena  Tšižovan (s. 1957) Naisten aika avaa lukijalle elämän realiteetteja 60-luvun Neuvostoliitossa, ajalta jolloin usko kommunismin loistavaan tulevaisuuteen oli luja ja horjumaton. Saamme seurata omalaatuisen 'perheen' elämää asuntopulasta kärsivässä Leningradissa. Maalta muuttanut Antonina on tehdastyöläinen ja avioton äiti. Hän on päässyt kahdeksan hengen asuntolahuoneesta kymmenen neliön huoneeseen kommunalkaan tyttärensä Suzannen kanssa. Asunnossa asui heidän sinne muuttaessaan jo kolme vanhaa mummoa: Jevdokia, Ariadna ja Glikeria.  Kun tyttö kasvaa, ilmenee että hän on mykkä.

Suzannen mykkyys on iso huoli tytön äidille. Kommunistinen kasvatus pitää itsestäänselvänä, että kaikki lapset laitetaan ensin työpaikan seimeen, sitten lastentarhaan ja myöhemmin pioneerileirille. Antonina pelkää tyttärensä puolesta, että järjestelmä ottaa ja vie hänet lastenkotiin tai juoksuttaa lääkäriltä lääkärille.  Niinpä hän valehtelee työpaikalla, että hänen äitinsä on tullut hoitamaan tyttöä. Asunnossa asuvat mummot eivät ole mitään sukua, mutta ottavat tytön omaksi prinsessakseen ja lapsenlapsekseen. He lukevat satuja, vievät lasta puistoihin, kävelylle ja teatteriin, yksi opettaa ranskaakin.

Karun arjen kuvaukseen nämä kommunismista viis veisaavat mummot toivat hurmaavan tuulahduksen. Mummokatras hyöri ja pyöri ja kinasteli keskenään, mutta Suzannesta he pitivät huolta. Tämän silmäteränsä he olivat äidiltä salaa kastattaneet ortodoksiseen uskoon ja antaneet nimeksi raamatullisen Sofian. He kertoivat tytölle nuoruudestaan, kadonneista ja kuolleista läheisistään, sodasta, Leningradin piirityksestä, tsaarin ajoista, pyhimyksistä ja uskonnosta. Mummojen kertomat sadut ja heidän oikeat elämänsä menivät sekaisin pienen tytön päässä. Suzanna mietti alinomaa tuonilmaisia ja poissaolevaa isäänsä; leikki yksikseen vailla yhtään kontaktia muihin lapsiin. Mutta hän piirsi ja piirsi; leikkasi paperinukkeja ja pitsisen kauniita lumihiutaleita.

Juoni oli tunteisiin vetoava, traaginenkin. Tšižova kuvaa realistisesti arkea kommunistisessa järjestelmässä: kaikesta on pulaa, kaikkea jonotetaan, puolue vahtii jokaista. Omaa yksityistä minikokoista huonetta kommunalkaan joutuu jonottamaan jopa viisitoista vuotta. Tehtaan naisjaosto vahtii Antoninankin yksityiselämää, painostaa naimisiin ja on selvillä jokaisen työntekijän pienestäkin liikkeestä.

Minua ilahdutti, että pienelle Sofialle kävi loppujen lopuksi hyvin. Mielenkiintoinen teos naisten elämästä Neuvostoliitossa, pidin kovasti.

Jelena Tšižova - Naisten aika
Alkuperäisteos Время женщин (2000)
Suomentanut Kirsti Era
Kansi Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen
Into 2018

Kirjastosta
_______________

Kirjailijakuva: Into
Kirjaluotsi, Kosminen K, Tuijata,


Helmet-haaste: 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot), 11 (käsittelee naisen asema yhteiskunnassa), 25 (minulle uusi kirjailija), 29 (kirjassa nähdään unia),
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Venäjä

Naisten aika on voittanut venäläisen Booker-palkinnon, käännetty usealle kielelle ja sovitettu teatteri­esitykseksi. Kolme kirjailijan viidestä romaanista on ollut venäläisen Booker-palkinnon ehdokkaina.

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa

Levis ku Elanto

Osuuskauppa Elanto sai alkunsa vuonna 1905 leipämyymälästä, mutta kasvoi pian Väinö Tannerin johdossa muille toimialoille. Yllä oleva slangilausahdus kuvaa hyvin Elannon toiminta-ajatusta: myymäläverkon tuli kattaa koko kaupunki ja tarjota kaikki mitä pieni ihminen tarvitsi. Elettiin erikoismyymälöitten aikaa: oli pullapuotia, lihakauppaa ja kemikalikauppaa, ensimmäinen marketti avattiin vasta 50-luvun alussa. Elanto keskitti toimintansa vahvasti Kallioon ja Sörnäisiin: pääkonttori, tuotantotiloja ja henkilöstölle asuntoja. Elannon henkilökunnan asuintalot sijaitsivat osoitteissa Viides linja 4 ja Neljäs linja 3–5. Taloissa oli yhteensä 285 asuntoa.

Meidän Kallio -teos tarjoaa aikamatkan työläiskaupunginosan lasten lapsuuteen 50-70-luvuille. Elannon taloissa lapsuutensa viettäneet tytöt ja pojat kertovat tekstein ja valokuvin muistojaan. Kasvuympäristönä noiden talojen rajaama kortteli oli ainutlaatuinen: iso korttelipiha koostui yläpihasta, alapihasta ja takapihasta; vieressä oli lisäksi vuoden 1944 pommitusten jäännöksenä seikkailuihin houkuttava rauniotontti eli Rauski. Pidetty talonmies Backström oli tuki ja turva ja lasten kaveri. Ikinä ei ollut pulaa kavereista, sillä esim. 50-luvulla lapsia asui taloissa yli 200.

Näin jälkeen päin ajatellen pihapiirimme oli jokaisen lapsen unelmapaikka; sellaista ei ole enää missään. Se oli sen ajan seikkailupuisto. Myöskään kadunylityksiä ei tarvinnut pelätä, koska kaikki oli käden ulottuvilla. - Liisa Kauppinen (os. Jauhiainen)

Olen asunut Kalliossa pariinkin otteeseen: muutaman vuoden 70-luvulla ja sitten pitempään 90-luvulla. Halusin myös tutustua mieheni lapsuusympäristöön, sillä hänen isänsä oli töissä Elannossa ja perhe asui osoitteessa Neljäs linja 3-5 E. Yläkuvan poikajoukossa myös mieheni pienenä poikana. Mieheni perheellä oli käytössään avarasti 2h ja keittiö, myös oma kylpyhuone. Monet talojen asunnoista olivat hyvin pieniä yhden huoneen asuntoja eikä aina ollut edes omaa wc:tä.

Osuusliike Elanto panosti siirtolatoiminnallaan paljon meihin lapsiin. Siirtolakesillä oli myös hyvin myönteinen vaikutus yhteiskunnallisestikin maksuttomana ja lisäksi muunkin perhe-elämän kannalta. // Me, entiset vartsikalaiset, nykyiset eläkeläiset, voimme olla ylpeitä siitä, että kuulumme niihin noin 50 prosenttiin suomalaisista aikuisista, joilla on 200 metrin määritelmän mukainen uimataito, kiitos Elannon kesäsiirtolan uimakoulun. - Helena Salminen (os. Nurmela)

Kirjan sivuilta piirtyy elävä ajankuva sotienjälkeisestä Helsingistä, jossa asuntopula oli valtava. Nykypäivän trendikäs Kallio oli pahamaineinen työläiskaupunginosa, jonka Pitkäsilta erotti porvariston alueista. Elannon järjestämät kesäsiirtolat Sompasaaressa ja Vartiosaaressa ovat painuneet unohtumattomasti muistelijoiden mieliin. Haapaniemen kentällä pelattiin ja mäkeä laskettiin huimasti Helsinginkadun yli - jonkun vahtiessa ettei autoja tullut. Lapset liikkuivat ja seikkailivat ympäristössään hämmästyttävän vapaasti.

Elannon henkilökunnan iso yhteisö oli tiivis ja piti yhtä; naapuria autettiin, missä voitiin ja toisten lasten perään katsottiin. Elanto järjesti henkilökunnalleen ja heidän lapsilleen monenlaista toimintaa: lastentarhaa, joulujuhlaa, urheiluseuraa ja teatteritoimintaa. Ehkä vastaavaa löytyy Suomen isoimmilta tehdaspaikkakunnilta, mutta Kallion linjojen työläisyhteisöt taitavat olla Helsingissä ainoita laatuaan.

Spurgujen paratiisi, hipsterlandia, Suomen Berliini - Kalliolla on monta nimeä ja imagoa, yhdessä ja samassa kaupunginosassa. // Aamuyhdeksän Alko-jono toisaalla ja kylmäuutettu luomukahvi baarista toisaalla - todellisia kalliolaisia kokemuksia molemmat. Pikkuasuntojen Kalliossa kaduilla on aina elämää, sillä kukapa 20 neliön kämpässä koko päivää viettäisi. Astut kadulle ja olet keskellä yhteistä olohuonetta. - Kaisa Hölttä - kalliolainen vuodesta 2004

Kirjan parasta antia on minusta hieno ajankuva tuon ajan lasten elämästä. Tarinat polveilevat moneen suuntaan, ja kertovat leikeistä ja hurjistakin kolttosista. Kirja on paksu ja tarinoita on paljon. Ehkä tekstejä olisi voinut hiukan lyhentää ja antaa enemmän tilaa aikakautta hienosti kuvaaville valokuville. Lopussa on pieni stadin slangin sanasto ja luettelo alueen kadunnumeroista ja mitä siellä oli. Minusta on hienoa, että työryhmä jaksoi puurtaa kaksi vuotta. Elannon henkilökunnan talojen lasten muistot ansaitsivat tulla muistiinmerkityiksi.

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa
Työryhmä / Kulman kundit ja gimmat
Työryhmän pj. Aarne Huhtanen
Into 2019
***
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Helmet-haaste: 34 (useita kirjoittajia), 43 (lapsen kasvua aikuiseksi)